T/N: Täällä taas uuden luvun kanssa.
Nääääääääääääääääääääin suuri kiitos kommenteista!
Kolmaskymmenesneljäs luku: RäpäytysEPOV:Sitä oli mahdotonta uskoa, mutta aika kului. Minä pakkasin kaikki vaatteeni ja muutin Bellan huoneeseen. Kuten sairaanhoitaja sanoi. Suhteilla pärjää. Jotenkin media sai selville koko kooma-jutun ja yhtenä päivänä meillä oli henkivartija oven edessä kaikkien toimittajien takia. Huhut siitä, että Bella olisi minun morsiameni, levisivät ja minä nauroin sille. Se oli naurettavaa ja toivoin, että se ei haittaisi Bellaa silloin, kun hän heräisi… jos hän heräisi. Seuraavana päivänä Renee saapui. Olin soittanut hänelle ennen kuin olin soittanut Carlislelle. Oli mielenkiintoista tutustua häneen. Hän näytti paljon Bellalta ja se, että tapasin Bellan perheen tässä tilanteessa, ei ollut kovin yhdistävä. Renee muutti läheiseen hotelliin ja tuli käymään joka päivä. Päivät kuluivat ja joka yö toivoin ennen nukahtamistani, että kuulisin noiden piipittävien laitteiden äänten sijaan Bellan äänen. Mutta sitten minä muistin, että piipitys äänet olivat hyvä asia ja lopulta en enää edes oikeastaan kuullut niitä.
Viikon jälkeen kaikki ajoivat kotiin, paitsi Renee ja minä. Oli outoa, kuinka suhteemme oli muuttunut. Alussa hän jätti minut huomiotta tai tiuski minulle. Mutta näytti siltä, että hän pääsi päivä päivältä enemmän irti ennakkoluuloistaan.
Toinen viikko oli samanlainen kuin ensimmäinen viikko – vain ilman perhettä. Se oli outoa. Pitkä sairaalassa olo alkaa lopulta turruttaa ajantajun. En tiennyt, oliko nyt torstai vai sunnuntai enkä tiennyt, oliko nyt maaliskuun 22 vai 29 päivä. Tiesin vain, että olin ollut täällä jo kaksi viikkoa ja se oli ainoa, mikä merkitsi. Lääkäri tuli joka päivä tarkastamaan Bellan. He tekivät kokeita ja vaikutti siltä, että he tekivät niitä joka päivä aina vain enemmän.
Kolme viikkoa katosi mielestäni aivan kuten ensimmäinenkin ilman Bellaa.
Sitten tuli neljäs viikko ja samalla tuli suuria muutoksia. He ottivat kipsit pois Bellan jaloista ja hänen oikeasta kädestään. Nyt hoitaja näytti minulle muutamia harjoituksia, joita minun pitäisi tehdä Bellan käsillä ja jaloilla, jotta hän voisi käyttää lihaksiaan herätessään. Mutta ne harjoitukset olivat aivan helppoja, kuten jalan nostaminen ilmaan ja sen taivuttaminen. En oikeastaan odottanut suuria muutoksia seuraavalle viikolle.
Ja olin oikeassa. Viides oli aivan kuten kolmas viikko. Tumma varjo muistoissani.
.............................
Minä huokaisin. Kuudes viikko oli saapunut. Otin Bellan käden omaani ja hymyilin hänelle heikosti. Yksi kuukausi ja kaksi viikkoa ja hän oli vieläkin koomassa. Nojasin päätäni patjaan ja huokaisin. Halusin pysyä siinä ja minä pysyisinkin. Mutta olin aivan rättiväsynyt. Tarvitsin merkin. Merkin siitä, että tämä ei olisi turhaa. Minä tarvitsin vain jotain… tunsin käden selälläni.
”Edward kultaseni”, Renee kuiskasi ja minä nyökkäsin nostamatta katsettani.
”Sinä tarvitset lepoa. Jospa sinä menisit täksi yöksi hotelliin ja minä jään tänne Bellan kanssa?” hän kysyi ja silitti selkääni. Pudistin päätäni.
”Ei. En voi. En voi jättää häntä”, mumisin.
”Et sinä ole häntä jättämässä. Sinä olet vain menossa yrittämään saada nukutuksi koko yön. Siinä kaikki”, hän sanoi, mutta pudistin päätäni.
”Ei. Kiitos vain Renee, mutta minä pysyn täällä”, sanoin ja hän huokaisi.
”Milloin sinä olet viimeksi lähtenyt tästä huoneesta? Jos et aio mennä hotelliin, niin tee minulle ainakin se palvelus ja mene edes kävelylle”, hän sanoi pehmeällä äänellä. En sanonut mitään.
”Älä viitsi Edward. Ei sinun tarvitse mennä kauas. Vain hotellin takaiselle parkkipaikalle. Ole ajattelematta tätä edes pari minuuttia”, hän sanoi ja minä huokaisin. Hän oli oikeassa. Olin ollut jumissa tässä huoneessa viikkoja. Tarvitsin raikasta ilmaa. Minä nyökkäsin ja nousin ylös.
”Mutta soita minulle, jos jotain tapahtuu”, sanoin ja Renee nauroi.
”Soitan”, hän sanoi ja avasi oven minulle. ”Ja mene nyt haukkaamaan hiukan raitista ilmaa”, hän sanoi hymyillen ja minä hämmästyin hänen vahvuudestaan. Hänen ainoa tyttärensä oli koomassa minun takiani ja siltä hän pystyi hymyilemään… ja jopa minulle. Minä en pystynyt hymyilemään, mutta nyökäytin hänelle päätäni.
Renee oli oikeassa – kuten äidit aina ovat! Kävely oli hyvä juttu. Minä huokaisin ja nautin lämmöstä ja auringon kutittelusta ihollani. Melkein hymyilin, mutta se oli jotain, mitä en pystynyt ihan vielä tekemään. Näin suuren puun ja kosketin sen runkoa. Suljin silmäni ja yritin muistaa, miltä se tuntui. En ollut ollut ulkona pitkään aikaan kovin pitkään. Pidin silmiäni suljettuina ja kuulin lehden kahisevan tuulessa ja huokaisin. Tämä tuntui hyvältä. Istuin puun juurelle ja katsoin ympärilleni. Nojasin pääni runkoa vasten ja katsoin siniselle taivaalle. Pudistin päätäni epäuskoisena. Oli vaikea uskoa, että ulkona oli vieläkin näin kauniita päiviä, vaikka minä kärsin niin kovasti.
ReneePOV:Edward oli poissa ja minä katoin Bellaa. Otin hänen kädestään kiinni ja painoin siihen suudelman. En voinut lakata tuntemasta pahoin. Olin varma, että tämä oli osittain minun syytäni. Mikä oikeus minulla oli olla Bellalle vihainen joidenkin valokuvaajien takia? Silitin hänen poskeaan ja hymyilin.
”Minä aion tehdä kaiken paremmaksi… minä lupaan”, kuiskasin ja nousin ylös. Kävelin hoitajien luo, missä aioin tavata tohtori Huntingtonin.
”Päivää rouva Swan”, hän sanoi hymyillen. Minä hymyilin takaisin. ”Oletteko varma tästä?” hän kysyi ja tunsin sydämeni paukuttavan.
”Se on parasta kaikille, varsinkin Edwardille”, sanoin ja nyökkäsin. Hän otti Bellan kansion ja tuli kanssani Bellan huoneeseen. Hän teki muutamia rutiini tarkistuksia ja nyökkäsi sitten.
”Ei muutoksia”, hän sanoi.
”No… sitten minä olen varma”, sanoin nyökäten.
”Missä herra Masen on?” tohtori Huntington kysyi, mutta minä pudistin päätäni.
”Lähetin hänet pois. En halua hänen tietävän”, sanoin ja hän nyökkäsi.
”Sinä olet Bellan vanhempi, joten sinulla on oikeus päättää. Onko se todella, mitä sinä haluat? Tiedäthän, että kun me olemme aloittaneet prosessin, emme voi tuoda häntä takaisin”, hän sanoi ja tunsin, kuinka sydämeni vajosi. Tämä oli koko elämäni raskain päätös.
”En saanut viime yönä ollenkaan unta miettiessäni sitä. Kyllä. Haluan tehdä sen”, sanoin.
”Oletko aivan varma? Kuinka haluat selittää tämän Edwardille?” hän kysyi. Minä huokaisin.
”En ole vielä varma”, sanoin ja katsoin maahan. ”Kuinka kauan se kestää?”
”Se riippuu siitä, kuinka kovasti hän taistelee”, lääkäri sanoi ja minä pudistin päätäni. En halunnut kuvitella osaakaan Bellasta tajuttomana ja siitä, että hänen täytyisi taistella kipua vastaan. En vain halunnut. Sitten nyökäytin päätäni.
”Milloin me aloitamme? Ja milloin me saamme ensimmäiset tulokset?” kysyin ja lääkäri katsoi taas Bellan kansiota.
”Me aloitamme nyt tänä aamuna ja me saamme tulokset jo tänä yönä”, hän sanoi ja minä melkein pyörryin.
”No… sitten me voimme aloittaa”, mumisin. Hän nyökkäsi ja meni Bellan vasemman käden viereen ja vaihtoi tipan toiseen. Minä huokaisin ja lääkäri katsoi minuun.
”Se oli oikea päätös”, hän sanoi ja minä toivoin välittömästi niin. Minun täytyi vielä kertoa Edwardille… hän tulisi olemaan raivoissaan.
EPOV:Tunnin jälkeen minä palasin Bellan huoneeseen. Renee hymyili minulle ja minä istuin hänen viereensä sängylle.
”Kävikö lääkäri jo katsomassa häntä?” kysyin ja hän nyökkäsi.
”Kyllä. Hän lähti jo pois. Kaikki on hyvin”, hän sanoi hymyillen ja minä nyökkäsin. Sitten käännyin ympäri ja katsoin Bellaa.
……………………………
”Mene hotelliin, Edward”, hän sanoi taas. Kello oli jo 10 illalla. Pudistin päätäni.
”Ei. Minä aion pysyä täällä. Kaikki on hyvin”, sanoin ja hän riiputti päätään.
”Minä todella haluaisin sinun menevän”, hän sanoi ja hämmensi minut sillä. Halusiko hän minun lähtevän?
”No… sinä et näköjään ole lähtemässä… joten minä menen”, hän sanoi ja käveli pois ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Minä haukottelin. Olin niin väsynyt. Pidin vieläkin Bellan kädestä kiinni. Jokin oli erilaista tänään ja jostain syystä tiesin, etten voisi lähteä tänä yönä hänen viereltään. Painoin pääni hänen patjalleen ja pidin hänen kättään omassani. Katsoin häntä, kunnes silmäni sulkeutuivat.
…………………………..
”Mitä hittoa?” huusin ja nousin istumaan. Tuijotin pimeyteen eikä minulla ollut hajuakaan, mikä herätti minut. Katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut ketään muuta kuin minä ja Bella… Mikä minut herätti? Yhtäkkiä ilman varoitusta, tunsin Bellan pikkurillin liikahtavan ihan pikkuisen kädessäni ja vetäydyin pois. Joten tuo minut herätti. Kuu antoi minulle tarpeeksi valoa katsoakseni hänen kättään ja hänen pikkurillinsä liikkui nyt ja sitten taas vähän. Tunsin ilon nousevan sisässäni, mutta samalla hetkellä tiesin, että se saattoi olla vain hermoreaktio. Ei olut mahdollista, että hän liikuttaisi pikkurilliään… hän otti vieläkin lääkkeitä. Mutta toivoni oli vahvempi kuin järkeni, joten minä nojauduin Bellan ylitse ja laitoin valot päälle. Olin aikeissa käydä takaisin istumaan, kun vinkaisin nähdessäni silmäparin katsovan minua. Bellan silmät. Pysähdyin liikkeessäni siirtyessäni pois hänen päältään ja me katsoimme toisiamme silmiin. Luulin olevani unessa. Kuuden viikon jälkeen hänen silmänsä olivat auki. Tunsin sydämeni lyövän tiheämmin ja halusin hymyillä, nauraa, mutta sain pysyttyä rauhallisena. Tämä saattoi olla vain uni tai jotain. Siirryin hitaasti tuolilleni ja katsoin täydessä ilossa, kuinka Bellan silmät seurasivat minua. Painoin hoitajan kutsunta-nappia. Tämä oli uskomatonta! Otin hänen kätensä omaani ja painoin suudelman kämmenselälle. Sairaanhoitaja tuli sisään ja katsoi häntä. Hän oli yhtä yllättynyt kuin minäkin… joten minä en kuvitellut tätä.
”Voi herranenaika! Anna minun hakea tohtori Huntington tänne”, hän sanoi ja juoksi pois. En voinut kuin katsoa takaisin Bellaan ja hymyillä.
”Joten vaikuttaa siltä, että tämä on totta”, kuiskasin ja hän katsoi minua. Hän ei räpäyttänyt silmiään tai irvistänyt tai hymyillyt. Mutta hän katsoi minua ja se oli kaikista tärkeintä. Ovet lensivät taas auki ja lääkäri tuli sisään. Hän tarkasti Bellan sanomatta sanaakaan ja hymyili sitten minulle.
”No niin, herra Masen. Vaikuttaa siltä, että morsiamenne tulee takaisin elävienkirjoihin”, hän sanoi ja suuni loksahti auki.
”Mitä? Mutta kuinka se on mahdollista?” kysyin ja katsoin Bellaa.
”Mitä tarkoitatte? Kun vaihdoimme hänen tippansa tänä aamuna, niin tätähän me toivoimme”, hän sanoi nauraen.
”Te teitte mitä?” kysyin yllättyneenä ja hän vastasi katseeseeni hämmentyneenä.
”Luulenpa, että rouva Swan ei kertonut teille?” hän kysyi ja minä pudistin päätäni epäuskoisena.
”Rouva Swan ja minä päätimme tänä aamuna, että oli aika herättää hänet”, hän sanoi ja tunsin vihan alkavan kiehua sisälläni.
”Ja miksi kukaan ei kysynyt minulta?” kysyin vihaisesti.
”Herra Masen. Olen kamalan pahoillani. Minulla ei ollut aavistustakaan, ettette tiennyt. Rouva Swan vakuutti, että hän kertoisi teille”, hän sanoi ja minä katsoin taas Bellaa ja kaikki viha haihtui. Kuka siitä välitti, etten tiennyt? Bella oli palannut ja se oli kaikki, mikä merkitsi.
”Mitä seuraavaksi tapahtuu?” kysyin ja silitin hänen poskeaan varovasti. Bella sulki silmänsä kuin yrittäen muistaa kosketukseni.
”Hän ei kykene puhumaan tai liikkumaan vielä. Se vie jonkin aikaa. Mutta hän ymmärtää teitä”, hän sanoi ja minä nyökkäsin ja käännyin ympäri lääkäriä kohti.
”Mitä hän tietää? Muistaako hän minut?” kysyin ja lääkäri kohautti okiaan.
”Näemme sitten, kun hän kykenee puhumaan. Mutta hän ei muista, kuinka on joutunut tänne eikä hän muista näitä kuutta viikkoa. Joten jos haluatte, niin te voitte kertoa hänelle. Ai niin, on mahdollista, että hän nukahtaa parin minuutin aikana. Se on normaalia. Hän herää kyllä myöhemmin”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Lääkäri lähti ja oli vaikeaa kääntyä ympäri ja kohdata Bellan katse. Mutta, kun minä käännyin, sain hänet kiinni tuijottamasta minua, joten minä hymyilin.
”Hei”, sanoin ja painoin hänen kädelleen suudelman. Hän räpäytti silmiään kuin olisi halunnut vastata hei takaisin. ”Haluatko tietää, mitä sinulle tapahtui?” kysyin ja silitin hänen kättään. Hän räpäytti taas ja minä otin sen myöntävänä vastauksena. Minä kerroin hänelle, kuinka hän oli paennut ja joutunut onnettomuuteen. Kerroin hänelle uskomattomasta leikkauksesta ja viimeisimmistä tuskallisista kuudesta viikosta. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Minun Bellani oli palannut.
”Olen niin iloinen, että olet palannut. Luoja, sinä säikäytit minut kuoliaaksi”, sanoin hymyillen. Hän räpäytti taas silmiään ja minä sain ajatuksen.
”Kuule – minulla on idea. Yksi räpäytys on kyllä ja kaksi räpäytystä on ei. Okei?” kysyin ja hän räpäytti kerran. Minä nauroin.
”Fiksu tyttö”, sanoin ja hän räpäytti taas kerran. Minä nauroin taas ja kuulin kyyneliä naurussani. Minä pyyhkäisin ne pois ja katsoin taas Bellaa. Hymyni katosi. Oli vain yksi kysymys, mihin tarvitsin vastauksen. Yksi kysymys, mikä ei ollut jättänyt minua rauhaan näinä kuutena viikkona.
”Bella”, sanoin ja hän räpäytti taas. ”Ti-ti-tiedätkö, kuka minä olen?” kysyin värisevällä äänellä. Katsoin, kun hänen silmäluomensa laskeutuivat ja pidätin henkeäni. Odotin niiden nousevan taas, mutta ne eivät nousseet ja minä riiputin päätäni. Hän oli taas nukahtanut. Yhtäkkiä aloin nauraa. Vaikutti siltä, että nuo kuusi viikkoa eivät olleet muuttaneet häntä yhtään. Hän vieläkin piti minut varpaillani.
