Tessuuu: Kiitos oikein paljon.
Totta puhuen meinasin ensin tapattaa Astorian, mutta luovuin ajatuksesta, kun ei minulla ollut siihen sydäntä ja tämä ficci olisi jäänyt vähän vaillinaiseksi.
eFFy: Hahaa
Sinä siis menit halpaan. Ajattelin ensin, että kaikki varmasti arvaavat, ettei Astoria mihinkään kuole, mutta yllättävän moni todellakin luuli niin. Olin siis onnistunut yllättävän hyvin. Sydäntäni kuitenkin riipi antaa teidän olla luulossa, että hän on kuollut, joten lisäsin jatkon mahdollisimman nopeasti
Mutta kiitos sinulle kommentistasi
Kuurankukka: Ei se mitään, ettet ole muistanut joka luvun jälkeen kommentoida. Olen iloinen, että olet ylipäätänsä kommentoinut.
Tätä ficciä on ollut ilo kirjoittaa, josta johtuu, että luvut ovat ilmestyneet nopeasti, toisaalta, eiväthän ne kovin pitkiä olleetkaan.
Mahtavaa, että olet pitänyt lopputuloksesta. Minä ajattelin, että tulikohan tästä jo liian pehmoinen, kun en kyennyt uhraamaan Astoriaa.
Tosiaan, jotkut saattoivat saada Dracosta hieman OoC - vaikutelman, mutta loppuen lopuksi - rakkaus muuttaa ihmistä ja juuri noilla Dracon mustasukkaisuudenpuuskilla ym. pyrin luomaan hänestä enemmän oman itsensä. Mukavaa, että olet sitä mieltä, että minun versioni pojasta oli IC
Mukavaa, että olet pitänyt myös sekä Astoriasta, Kalkaroksesta, että Dumbledoresta.
Charlotten itsemurhan syyt selviävät tästä luvusta, toivottavasti syyt ovat tarpeeksi painavat mielestäsi, eikä koko juttu lässähdä.
Kiitos paljon pitkästä kommentistasi!
Nabi.: Tässä on vielä yksi luku, mutta epilogikin on tulossa
Mukavaa, että pidit! Kiitos kommentistasi!
20. luku Kesti muutamia päiviä, ennen kuin kehoni toipui täysin koettelemuksesta. Enimmäkseen minä nukuin noiden päivien aikana.
Draco oli ollut vierelläni suurimman osan ajasta ja jos tälle sattui jokin pakottava meno, saapui joko Daphne tai Harry vierelleni.
Seuraavalla viikolla kuitenkin koitti päivä, jolloin tunsin oloni jo täysin virkeäksi. Olinkin odottanut aikaa, jolloin voisin keskustella muiden kanssa kunnolla, ilman että väsymys tulee väliin. Näihin aikoihin Dumbledorekin saapui tapaamaan minua.
”Millainen on olosi?” tämä kysyi.
”Oikeastaan loistava.”
”Mukava kuulla, se on ollut viime kuukausien aikana varmaan monesti jotain aivan muuta, kuin loistava.”
Värähdin muistellessani niitä kaikkia kamalia ja kivuliaita aamuja, jotka olin jo melkein mieltänyt arjeksi.
”Todellakin”, vastasin.
”Olet ollut todella vahva.”
”Niin… mutta rehtori, keksittekö te mitään selitystä sille, että paranin niin äkillisesti. Sehän oli kaikkea muuta, kuin odotettavissa!”
”Oikeastaan kyllä, mutta ensin haluan kuulla kaiken siitä päivästä. Kaiken mitä tunsit ja ajattelit milloinkin. Siten näen, onko teoriani paikkaansa pitävä.”
Aloitin kertomaan tarinaani, kertoen pienetkin yksityiskohdat. Tuntui kivuliaalta muistella kaikkia niitä asioita, muun muassa Charlotten kuolemaa, jota en ollut ajatellut ollenkaan viime päivien aikana, kun olin vain nukkunut. Nyt se kuitenkin palasi mieleeni hyvin elävästi.
”…ja viimeiseksi jätin hyvästit Dracolle ja ymmärsin rakastavani tätä. Sitten yhtäkkiä olinkin taas todellisessa maailmassa.”
Odotin malttamattomana, oliko rehtorilla teoriaa parantumiseni suhteen. Yllättäen tämän kasvoille nousi hymy.
”Niin. Minulla taitaa tosiaan olla teoria.”
”No?” kysyin hoputtaen.
”Katsos, sielusihan oli todella pahasti rikki. Mieleeni tuli, että oli vain yksi asia, joka sen voisi pelastaa. Se on rakkaus. Rakkaus on niin vahva voima, että todennäköisesti ymmärtäessäsi, että rakastat Dracoa todella, se paransi sinut. Niin on tapahtunut ennenkin, tosin pienemmässä mittakaavassa. Mieti nyt kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämä on rappiolla, mutta yllättäen he saavatkin jonkun ihmisen, jonka vuoksi haluavat jälleen elää normaalia elämää.”
”Älä viitsi Dumbledore! Rakkausko muka?” kysyi Kalkaros ivallisesti.
Aikaisemmin en ollut edes huomannut miehen olevan läsnä, mutta siinä tämä seisoi, hieman huvittunut ja epäuskoinen katse silmissään.
”Severus hyvä… Tiedät itsekin vallan mainiosti, kuinka suuri vaikutus rakkaudella voi olla. Itse asiassa olet jopa tainnut itse kokeakin sen. Jopa sellaisesta ihmistä, jota tuntuu inhoavan hyvin paljon, voi tulla sellainen ihminen, jota rakastaa kaikista eniten maailmassa. Valitettavasti kaikki eivät halua näyttää tätä, parasta puolta itsessään nimittäin kykyä rakastaa ja suojella toista henkensä uhalla.”
Kalkaros näytti hyvin vaivaantuneelta, mumisi jotain ja poistui kiireesti.
”Mikä hänelle tuli?” kysyin yllättyneenä.
”Omakohtaisia kokemuksia”, mies naurahti kääntäen katseen poistuvasta Kalkaroksesta minun silmiini.
”Mitä sinä olet mieltä teoriastani?”
”En oikein tiedä.. Kuten professori jo sanoikin. Oliko se todella pelkkä rakkaus?”
”Pelkkä rakkaus, Astoria? Kuvailisitko sinä sitä tunnetta, mitä tunnet Dracoa kohtaan niin vaatimattomasti?”
”No… en.”
”Niin. Eikö se juuri vaikuta sellaiselta voimalta, niin puhtaalta ja viattomalta, että voisi korjata rikkoutuneimmankin sielun?”
”No tuota, kyllä, mutta…”
”Saat kaikessa rauhassa kypsytellä teoriaa mielessäsi, sillä minulle oli sinulle muutakin asiaa.”
”Ensinnäkin, olen niin pahoillani siitä, ettemme kertoneet sinulle ystäväsi kuolemasta. Idea oli kokonaan minun, syytä siis yksin minua. Ymmärrät varmaan, etten voinut ottaa sitä riskiä, että tilasi huononisi.”
”Minä ymmärrän täysin.”
Se oli totta. Olisin itsekin tehnyt samoin, jos olisin ollut Dumbledore tai kuka tahansa muista. Olin jo antanut heille anteeksi.
”Sitten oli vielä eräs asia…”
Katsoin kiinnostuneena professoria, joka kaivoi kaapunsa taskusta pienen, valkoisen kirjekuoren.
”Charlotte Gabourie jätti tämän sinulle.”
Otin kirjeen Dumbledorelta vapisevin käsin. Tuijotin sitä epäuskoisena, sillä siinä lappusessa saattoi olla vastaus kaikkiin niihin Charlottea koskeviin kysymyksiin, joita olin mielessäni pohtinut.
”Nyt, hyvää päivänjatkoa”, rehtori sanoi ja ennen kuin kerkesin vastaamaan, tämä oli jo poissa.
Outoa, että hän oli noin nopea liikkeissään, vaikkei enää ole kovin nuori. Olin saanut jälleen niin paljon uutta mietittävää. Ensinnäkin tuo Dumbledoren rakkausteoria.. se tuntui itse asiassa hyvinkin mahdolliselta, muttei kuitenkaan kauhean realistiselta loppuen lopuksi. En oikein osannut päättää.
Sitten katseeni siirtyi kirjeeseen, joka lepäsi käsissäni. Siinä olisi Charlotten viimeinen viesti. Viimeiset sanat, jotka hän oli koskaan kirjoittanut. Sivelin kirjekuoren pintaa, johon tyttö oli kirjoittanut nimeni. Tuntui niin uskomattomalta, että en koskaan enää istuisi tytön vieressä luokassa ja katsoisi, kun hän kirjoittaa tuolla minulle hyvin tutulla käsialalla.
Lakkasin kuitenkin viivyttelemästä ja avasin varovaisesti kirjekuoren kaivaen sen sisältä itse kirjeen.
Rakas Astoria,
Minä en ollenkaan tiedä, mistä aloittaisin. Mietit varmasti, miksi tein, minkä tein.
Minä en oikein koskaan tottunut siihen, etten ollut samanlainen kuin te muut. Kaikki te olitte rikkaita ja maineikkaita, toisin kuin minä. Minusta tuntui, etten yltäisi koskaan mihinkään, kun en ollut teidänlaisenne. Enkä minä ollut mitään sinun rinnallasi. Sinä olet kaunis, älykäs ja muutenkin minua paljon kiinnostavampi persoona, mutta älä syytä itseäsi, päätökseni ei ole millään tapaa sinun syytäsi.
Toinen asia, mitä en oikeastaan halunnut sisäistää oli, että minä olen rakastunut Dracoon. Olen niin pahoillani, mutta mitä enemmän hän vietti aikaa meidän seurassamme, sitä enemmän tunsin tätä kohtaan. Näin kuitenkin pojasta, ettei tämä koskaan tulisi välittämään minusta, hän näki vain sinut. Tiesin, että jonain päivänä sinäkin rakastuisit häneen. Siksi en edes yrittänyt poikaa. Toisaalta, olin aivan liian ujokin.
Kolmas syy oli, että minä pelkäsin. Pelkäsin, että menetän sinut sairautesi takia, nimittäin olit ainut oikea ystäväni. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa. Tosiasiassa taisin olla sinusta hyvin riippuvainen. Tunsin, että jos sinulle käy jotain, niin murrun lopullisesti.
Välillä myös tuntui yksinkertaisesti, etten kuulu tänne. Siihen en oikein osaa sanoa syytä, mutta tunsini vain, että minun oli päästävä pois. Olen pahoillani, etten kestänyt odottaa paranemiseesi. Yritin kyllä.
Olen niin pahoillani, että tuotan sinulle paljon surua ja tuskaa, jos voisin tehdä tämän jotenkin sinua satuttamatta, tekisin niin.
Toivoin sinulle kaikkea hyvää ja tiedän, että tulet saamaan elämässäsi paljon.
En tiedä, onko turhan rohkeaa sanoa näin, mutta minusta todella tuntuu, että sinä ja Draco kuulutte toisillenne. Ehkä te joskus menette naimisiin ja saatte lapsia. En yhtään yllättyisi.
Mitä tahansa tapahtuukin, olet paras ystäväni ja vielä kerran: anteeksi.
Ole kiltti äläkä unohda minua. Sano kaikille, että olen pahoillani.
Charlotte Gabourie
P.S. Muistatko sen piirroksen, jonka tein ollessamme makuusalissa? Sen maiseman. Se on sinulle.Kirje sai kyyneleet valumaan poskilleni.
Miten minä en ollut ymmärtänyt, ettei se Charlotten loputon tuijottelu Dracoa kohtaan johtunut pelkästään pojan upeasta ulkonäöstä? Miten en ymmärtänyt, että tämä todella rakasti poikaa?
Tiesin, että olisin ikuisesti Charlottelle kiitollinen, kun tämä piti asian omana tietonaan. Jos tämä olisi kertonut minulle heti alussa olevansa rakastunut Dracoon, en olisi koskaan varmaankaan tutustunut poikaan kunnolla. Hän oli ollut oikeassa siinä, että minä rakastuisin poikaan vielä.
Oli ironista ajatella, että tyttö oli kuvitellut, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia elämässä, koska ei ollut rikas ja maineikas. Samalla minä olin ajatellut itsestäni, että kaikki ovet olivat minulle kiinni vain, koska olin molempia edellisiä.
Ymmärsin Charlottea nyt kuitenkin paljon paremmin. Käsitin, ettei hän yksinkertaisesti pystynyt odottamaan paranemiseeni asti. En syyttänyt häntä siitä.
Kirjeen jälkikirjoituksen luettua mieleeni muistui saman tien muisto minusta ja Charlottesta makuusalissa.
"Mitä sinä piirrät?" kysyin uteliaana.
"Maisemaa."
"Mistä?"
"En minä oikeastaan tiedä.. jostain kaukana täältä."
"Saanko nähdä sen?"Purskahdin nyt vuolaaseen itkuun muistaessani tuon kauniin kuvan, joka oli ehkä kaunein koskaan näkemäni piirros.
”Toivottavasti sinä pääsit siihen kauniiseen maailmaan, josta unelmoit”, kuiskasin ja taittelin kirjeen takaisin taskuuni.
Yhtäkkiä huomasin yöpöydälläni jotain kimaltavaa. Loin siihen katseen ja tajusin, mikä esine oli, Charlotten joululahja, smaragdikoru.
”Mistä sait rahat tähän?”
”Säästin.”
”Mutta miksi?”
”Halusin vain, että sinulla olisi jokin konkreettinen muisto minusta.”
”Miksi juuri nyt?”
”Minusta vain tuntui siltä. Eihän tässä enää ole montaa vuotta, kun lähdemme omille teillemme, lisäksi olisin varmaan käyttänyt rahat itse, jos en olisi ostanut sitä nyt.
”Olet kultainen.”Oliko tyttö jo silloin päättänyt kohtalonsa? Oliko hän jo silloin ollut niin masentunut, ettei jaksanut enää, vaan jätti minulle lahjan, jonka toivoi minun pitävän itselläni koko elämäni.
Samassa muistin Charlotten ulkonäön, joka oli ollut jotakin karmaisevaa niihin aikoihin. Luulin sen johtuneen stressistä, joka seurasi V.I.P. –kokeista, mutta taisin olla totaalisen väärässä. Hän oli ollut aivan rappiolla, enkä minä ollut huomannut mitään.
”Anteeksi, Charlotte”, kuiskasin nyyhkyttäen ja pyrin piilottamaan muiston tytöstä, sillä se sattui.
And I still hold your hand in mine
In mine when I'm asleep
And I will bear my soul in time
When I'm kneeling at your feet Muutaman tunnin kuluttua Draco saapui jälleen vierailulle sairaalasiipeen. Olin päättänyt, etten kertoisi tälle Charlotten tunteista. Poika ei tarvitsisi moista taakkaa kannettavakseen. Pyrin muutenkin pitämään kirjeen omana tietonani.
”Minkälainen on olosi?”
”Kaikki kysyvät tuota samaa”, naurahdin.
”No?”
”Ihan hyvä tosiaan.”
”Mukava kuulla.”
”Joo, niin tosiaan. Hieman vain ärsyttää, kun joutuu lukemaan V.I.P-kokeisiin kesällä.”
”Niin, aivan. Minä onnekseni pääsen tämän vuoden jälkeen eroon tästä koulusta.”
”Etkö pitänyt olostasi täällä?”
”No jaa, pidinhän minä loppuen lopuksi jonkin verran. Pidin siitä, että sinä olit täällä”, poika naurahti.
”Kylläpäs sitä nyt ollaan siirappisia”, sanoin hämmästyneenä.
”Eikö sinulle tule yhtään ikävä minua ensi vuonna?” poika uteli.
”Tietysti tulee!”
”Minä vain mietin… Haluaisitko sinä viettää lomat minun kanssani? Ei meidän tarvitse vanhempieni nurkissa pyöriä, ajattelin ostaa talon jostain.”
”Tuota… En tiedä tuleeko tämä vähän yllättäen, mutta minulla on talo jo. Ajattelin, että haluaisitko asettua sinne asumaan kanssani? Tulisin käymään lomilla aina. Sinä voit tietysti asua vanhempiesi kanssa muulloin, jos haluat.”
”Tuohan on mahtava idea! Ja tuota… jos sinua ei haittaa, niin voisin oikein mielelläni muuttaa sinne uuteen taloosi, katsos kun haluaisin jo itsenäistyä”, poika naurahti.
”Kyllä sekin sopii.”
”Tämä on todella outoa.”
”Niin mikä?” kysyin.
”Minä jo pelkäsin, etten näe sinua enää koskaan, mutta tässä me nyt olemme, suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta.”
”Mutta parempi näin, eikö niin?” nauroin.
”No todellakin!” poika huudahti.
”Sanoiko Dumbledore mitään siitä, miten paranit niin nopeasti?”
Selitin pojalle koko Dumbledoren teorian, odottaen tämän nauravan.
”En minä oikeastaan ihmettele yhtään”, tämä kuitenkin vastasi yllätyksekseni.
”MITÄ?” huudahdin.
”Niin, minäkin aluksi vähän ihmettelin tuota, mutta kun selitit nuo Dumbledoren perustelut, niin tuo käy oikeastaan järkeen.”
”Voi olla”, sanoin kohauttaen olkiani.
Yllättäen poika otti kiinni kädestäni ja katsoi minua suoraan silmiin:
”Minulla on sinulle jotain.”
En sanonut mitään, vaan odotin, kun poika otti esiin pienen korurasian. Katsoin sitä mykistyneenä ja mietin, olisiko se todella se, minkä luulin sen olevan.
”Astoria Greengrass, tuletko vaimokseni?”
”Tuota Draco… totta kai tulen. Mutta onko nyt aika aikaista? Tarkoitan, minähän vasta täytän kuusitoista.”
”Viime tapahtumat mielestäni tekivät hyvin selväksi, ettei kannata jäädä odottelemaan.”
”Olet oikeassa. Kyllä, kyllä minä tulen.”
Ja jälleen kerran vaihdoimme yhden niistä makeista suudelmista, joihin minulla oli tapana uppoutua syvemmälle, kuin siihen pimeyteen, johon oli vajonnut viikkoa aikaisemmin.
VIIKKOA MYÖHEMMIN:”Daphne, Daphne! Katso tätä!” kiljuin juosten vähän matkan päässä odottavaa siskoani kohti.
”Mikä tuo on?” hän kysyi lähes järkyttyneenä katsoen tummanlilana hohtavaa jalokiveä vasemmassa nimettömässäni.
”Miltä näyttää?” naurahdin hengästyneenä tavoitettuani tämän.
”Ei helkkari, oletteko te menneet kihloihin?”
”Kyllä! Hän kosi minua viikko sitten!
”No voi… Minä missasin turhan paljon vietettyäni aikaa vanhempieni kanssa”, tyttö naurahti.
”Todellakin!”
”Mutta eikö ole aika aikaista, kun sinä olet kuitenkin vasta kohta kuusitoista?”
”Niin minäkin aluksi ajattelin, mutta mieti nyt! Mitä tahansa voi tapahtua! Parempi tehdä se nyt saman tien.”
”No joo, tuossa on perää ja ymmärrän sen oikein hyvin sairautesi jälkeen. Tiedättehän kuitenkin, että voitte mennä naimisiin, vasta, kun olette molemmat täysi-ikäisiä?”
”Äh, en minä tyhmä ole!” naurahdin.
Niin, siitä päivästä lähtien, minä Astoria Greengrass tunsin olevani maailman onnellisin ihminen rakastettuni vierellä.
Eivätkä valot enää koskaan saapuneet kummittelemaan uniini, saati sitten todellisuuteen.
A/N: Siinä sitten tuli se viimeinen luku. Ette arvaakaan, miten haikea olo minulla nyt on, kun epilogikin on jo valmiina kirjoitettuna. Tahdon kiittää kaikkia lukijoita ja erityisesti teitä kommentoijia. On ihanaa, että olette jaksaneet raapustaa kommenttia, ne ovat minulle arvokkaita. Kiitos!
Ja tästä luvusta vielä, anteeksi, tuo kihloihinmenemisjuttu oli aika klisee, mutta minulla oli kamala himo lisätä se tähän, enkä voinut vastustaa kiusausta. Toivottavasti annatte sen minulle anteeksi
Luvussa mukana ollut kappale on James Bluntin Goodbye my lover.
Kiitos kaikille ja toivottovasti jaksatte lukea vielä sen epiloginkin
