A/N: Olen pahoillani, että minulla kesti nyt vähän tavallista kauemmin julkaista uutta lukua. Olen ollut kipeänä ja reissussa ja ties mitä. Tässä tämä nyt kuitenkin sitten on kaikki kommentteineen.
shira: Kiitos, kiitos ja kiitos oikein paljon! Huomasin muuten, että olin jättänyt yhden kommenttisi täysin huomiotta! Se ei todellakaan ollut tarkoituksellista
Vastaan siis siihenkin nyt: Luovuin viimeistään tuon kommentin myötä Dracon kannalta kirjoittamisesta, sillä tarina voisi mennä silloin hieman sekavaksi
Mathilda P.: Ihanaa, että olet pitänyt, olen aivan mykistynyt
Kiitos sinullekin
janitä: Kiitos, tässähän tätä jatkoa nyt on
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
5. lukuLoman viimeiset päivät vietin sulkeutuneena makuusaliin. Käytökseni jälki-istunnossa oli saanut minut aivan hämilleni ja tyrmistyneeksi. Charlotte ja muut ihmettelivät käytöstäni yrittäen aluksi udella syitä siihen, mutta kun en vastannut sanallakaan, he tyytyivät vain kohottamaan kulmiaan.
Olin purskahtanut itkuun niiden päivien aikana, jotka vietin yksinäni, enkä oikein edes tiennyt mistä se johtui. Ehkä kaikki sisälleni padotut tunteet vain ottivat minusta vallan.
Tavallaan olin helpottunut tunnustuksestani, sillä minulle oli tullut paljon parempi olo sen jälkeen. Valotkaan eivät olleet unissani ehtineet lähellekään minua. Toisaalta minua hävetti ja kadutti. Mitä jos tieto leviäisi? Entä jos poika halusikin nolata minut julkisesti?
Mutta miksi ihmeessä hän muka niin tekisi? Meistä oli tullut – no – oikeastaan ystävät loman aikana. En tiedä merkitsikö se hänelle loppuen lopuksi paljoakaan, mutta en ymmärtänyt, miten Draco moisesta juorusta hyötyisi.
Lopulta kuitenkin koitti päivä, jona oppitunnit alkaisivat, joten minun täytyi tulla esiin piilopaikastani.
Liityin saman tien Charlotten seuraan. Aluksi tyttö käyttäytyi seurassani varovaisesti, mutta vähitellen, oppituntien lomassa hän ymmärsi, että parasta olisi vain olla, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Oppituntien välillä ja Suuressa Salissa Draco Malfoy yritti jatkuvasti tavoittaa katsettani, joka oli melko kiusallista. En nimittäin ollut varma, olisinko valmis kertamaan jälki-istunnon tapahtumia aivan vielä, tai ylipäätänsä koskaan. Onneksi sain sentään tunneilla rauhan häneltä, kerrankin nuoruudestani oli jotakin hyötyä.
Tunneillakaan ajatukseni eivät kuitenkaan pysyneet poissa Draco Malfoysta ja avautumisestani. Esimerkiksi loitsutunnilla onnistuin lähinnä räjäyttelemään luokkatovereideni tavaroita, josta nämä eivät olleet lainkaan iloisia.
Charlotte ei edelleenkään kysellyt mitään, mutta loi minuun monia mietteliäitä katseita.
Kaiken huipuksi sain ensimmäisenä päivänä niin paljon läksyä, etten uskonut sitä todeksi. Kalkaros, McGarmiwa, Punurmio ja Lipetit määräsivät jokainen kirjoittamaan yli viiden sivun tutkielman mitä vaikeimmista aiheista. Hagrid puolestaan käski piirtämään kuvan yksisarvisesta ja nimeämään kuvaan, mihin mitäkin ominaisuutta saattoi hyödyntää.
Päätin aloittaa Kalkaroksesta, sillä tämä olisi kuitenkin kaikista vaativin. Olisi siis hyvä tehdä se aine nyt, kun olin vielä hyvässä vireessä. Rustasin pergamentin yläreunaan otsikon ”Kuukiven käyttö ja ominaisuudet juomien valmistuksessa”. Aloitin kuvailemalla kiven ulkonäköä, sen sileätä, joko maidonvalkoista tai rusehtavaa pintaa, mainiten myös sen olevan yleisessä käytössä korujen valmistuksessa, vaikkei se olennainen tieto taikajuomien kannalta ollutkaan. Samalla hypistelin omaa kuukivi koruani, jonka olin saanut äidiltä, kun olin aivan pieni. Riipus roikkui hopeisesta ketjusta, joka korosti kauniisti itse kiveä. Kuukiven maidonvalkea sävy oli melkein identtinen oman ihonvärini kanssa.
Seuraavaksi siirryin kertomaan kiven käytöstä erilaisissa taikajuomissa ja esineissä. Mainitsin monia esimerkkiä ja lisäsin mukaan myös muutaman valmistusohjeen, kuten rauhanjuomasta.
Tämän jälkeen selitin vielä ominaisuuksista pergamentin verran ja siitä, mitä seurauksia väärinkäytöllä voi olla.
”Astoria! Täällähän sinä olet! Olen etsinyt sinua jo vaikka miten pitkään!”
Ymmärsin saman tien, että huutaja oli Draco Malfoy ja kaduin, etten ollut saman tien mennyt makuusaliin tekemään läksyjäni, sinnehän poika ei voisi millään änkeä. Nyt hän saattoi vallan mainiosti istahtaa viereiseen nojatuoliin.
”No mitä?” ärähdin.
”Mitä sinä teet?”
”Läksyjä.”
”Voinko auttaa?”
”En minä tarvitse apuasi, kiitos vain.”
”Kuule, sinä olet mököttänyt jo aivan tarpeeksi kauan. Ei ole minun vikani, että päätit avautua silloin jälki-istunnossa.”
”Sinä provosoit minua siihen!”
”Älä viitsi olla lapsellinen! Voin auttaa sinua!”
”Minkä suhteen?”
”Kaiken!”
”Miksi?”
”Enkö minä jo sanonut? Koska minusta vain tuntuu siltä.”
”Ahaa, mielenkiintoista. Entä jos sinusta ei kohta enää yllättäen tunnukaan siltä? Hylkäätkö minut saman tien?”
”Astoria, tämä ei ole vain mikään hetkellinen tunne, vaan oikeastaan vaisto.”
”Vaistot voivat pettää.”
”Tällä kertaa niin ei käy.”
”Mistä tiedät?”
Poika hiljeni ja pudisteli päätänsä luovuttaneena edestakaisin. Oliko hän jo antanut periksi suhteeni?
”Kai minun on sitten kerrottava sinulle muutama asia itsestäni.”
Nostin katseeni ensimmäistä kertaa tutkielmastani Dracon silmiin, joissa ei ollut enää sitä itsevarmaa pilkettä, kuin yleensä. Nyt ne näyttivät pelokkailta ja epävarmoilta, samankaltaisilta, kuin omani olivat näyttäneet viimeisten päivien ajan.
”Katsos, sinä et ole yksin tuon ongelmasi kanssa. Tarkoitan siis, että minä olen potenut samaa. Minulla oli vielä viime vuonna kova tarve näyttää, että ansaitsen nimeni ja paikkani suvussa. En voinut tehdä mitään, kun pelkäsin tuottavani pettymyksen. Olin kamalan ahdistunut ja masentunut, josta seurasi unettomuutta ja painajaisia. Minun piti tehdä töitä vielä koulunkin eteen.. arvaat mitä siitä seurasi. Tein tehtävät useimmiten rättiväsyneenä ja vailla vähäisintäkään kiinnostusta, jolloin arvosanani laskivat. Vanhempani saivat tietää tästä, jolloin he pettyivät todella ja arvaat varmaan miten se vaikutti minuun. Pyrin petraamaan koulussa jälleen, pakotin itseni töihin. Lopulta en enää kestänyt vaan vaivuin jonkinlaiseen horrokseen. En jaksanut enää nousta sängystä ylös, jolloin jouduin Pyhään Mungoon. Siellä minulle tehtiin lukuisia psykologisia testejä, joista selvisi, että olen vakavasti masentunut ja ahdistunut. Äitini palkkasi minulle henkilökohtaisen psykologin, jolta sain ohjeita jatkoon. Vähitellen pääsin, kuin pääsinkin jaloilleni, mutten sano toipuneeni, minä vain kestän nykyään paremmin. Olemme molemmat samassa tilanteessa, kumpikin jonkin suuremman tarpeessa, muttemme ikinä voi saavuttaa sitä, jos vaalimme kunniaamme. Meidät masentaa päätös kunnian ja onnen välillä.”
Kuuntelin mykistyneenä Draco Malfoyn kertomusta kokemuksistaan ja noita sanoja, jotka sopivat tunteisiini täydellisesti, palaset loksahtelivat paikalleen, kuin valettuina.
Ymmärsin pojan sanojen myötä paljon uutta itsessäni, jotka hän oli nähnyt heti kättelyssä.
”Tämän takia näin sinusta heti kaiken, näin kaiken sinun silmistäsi, jotka ovat kuin peili omiini.”
”Silmät ovat sielun peili”, kuiskasin.
”Sittenhän me taidamme olla sukulaissieluja”, Draco totesi hymyillen lähes huomaamattomasti.
”Uskomatonta. En koskaan ajatellut.. Ajattelin aina.. Luulin olevani yksin, oletin, että muut ovat onnellisia asemassaan. Älä ota tätä loukkauksena, mutta olet viimeinen ihminen, kenen suusta tuon odotin kuulevani.”
”Joskus elämä yllättää.”
”Niin taitaa tosiaan tehdä.”
Hetken vain tuijotimme toisiamme silmiin. En edelleenkään uskonut, että olin löytänyt toisen, jonka ajatusmaailma kohtasi omani. Tämä oli kuin jotain unta ja jos niin todella olisi, en haluaisi herätä.
”Draco?”
”Niin?”
”Lupaathan, ettet kerro kenellekään siitä, mitä tapahtui jälki-istunnossa?”
”En kerro, saat sanani, kunhan sinäkään et puhu äskeisestä eteenpäin.”
”En puhu, minä lupaan.”
”Olet ensimmäinen, jolle kerron tästä oma-aloitteisesti. Kalkaros tietää, sillä hän huomasi ongelmani, sekä vanhempani, jotka kuulivat parantajilta.”
”Eivätkö Pansy tai muut ystäväsi siis tiedä?”
”Ystäväsi? Luuletko sinä Pansya minun ystäväkseni?”
”No eikö hän sitä ole?”
”Ei oikeastaan, kyllä minä hänen kanssaan liikun ja pidän hauskaa, mutten koskaan puhu hänelle asioistani mitään. Sitä paitsi Pansy on aika rasittava, jos totta puhutaan.”
Sitä en oikeastaan yhtään ihmetellyt, sillä keneltäkään ei varmaan ollut jäänyt huomaamatta Pansyn mustasukkainen roikkuminen Dracossa.
”Hän kokee sinut uhkana”, poika totesi.
”Kuinka niin?” pärskähdin.
”No katsos – minä tulen aina luoksesi oma-aloitteisesti, en niin, että sinä roikkuisit minussa ensin puolituntia, kuten hän tekee. Hän on huomannut, että sinulla on jonkinlainen erityisasema silmissäni.”
”Anteeksi nyt, mutta tuo on aika lapsellista. Ihmettelen, että hän edes kehtaa roikkua sinussa.”
”Olen aivan samaa mieltä, uskomatonta, ettei hän mieti omaa mainettaan ollenkaan.”
Vaikenimme äkisti kumpikin, kun ymmärsimme, mitä Draco oli sanonut. Siinä se taas tuli: pakkomielle maineeseemme.
”Mitä me oikein teemme?” tuskailin.
”Hmm.. Ihan ensiksi pitäisi varmaan saada sinut pahimman yli ja sitten alkaa miettiä minuakin.”
”Emmehän me ole vajoamassa millekään Weasley-tasolle , Draco, emmehän?”
”Emme tietenkään, älä edes mieti sellaista!”
”No hyvä. Mutta mitä minä tälle voin tehdä?”
”Sinulle tekisi hyvää tehdä jotakin repäisevää.”
”Kuten?”
”No tuota.. meidän tupamme huispausjoukkueesta vapautui yksi paikka, kun yksi jahtaajistamme sai pelikiellon, kun hän, tuota.. no teloi Ron Wealseytä aika pahasti viime ottelussa..”
”MITÄ?! Tarkoitatko oikeasti, että hakisin jahtaajaksi?”
”Vain, jos osaat lentää.”
”Mutta enhän minä ole edes kokeillut!”
”Eihän sitä tiedä, vaikka olisit luonnonlahjakkuus. Se selviää huomenna, kun on ensimmäisen lentotuntimme aika!”
”Ai niin, sekin vielä!”
”Karsinnat joukkueeseen ovat ensiviikon keskiviikkona kello 19. Pääsethän silloin?”
”Draco, ihan todella, minä olen nainen, eivätkä puhdasveriset, sivistyneet naiset lennä luudilla, saati sitten pelaa huispausta!”
”Tästä on hyvä lähteä liikkeelle”, poika naurahti.
”En ole enää niin varma tästä..”
”Tule nyt ainakin huomenna, niin mietitään sitten jatkoa.”
”Hyvä on.”
”Nyt minä taidan lähteä nukkumaan, nähdään aamulla!” poika huikkasi nousten nahkaiselta nojatuolilta ja lähtien harppomaan kohti poikien makuusalia.
”Nähdään..”
Toivoin todella, etten osaisi lentää, sillä sukuni nolaaminen ei todellakaan houkutellut minua pätkän vertaa. Tavallaan olisin ehkä halunnut joukkueeseen, huispaaminen oli aina näyttänyt niin mukavalta, mutta enhän minä voisi.. Mitähän vanhempani sanoisivat, kun kuulisivat?
Äsh, olin aivan tyhmä, kun hermoilin näin. Enhän minä ollut koskaan lentänyt, enkä oppisi sitä todellakaan ensi keskiviikkoon mennessä. Mutta entä jos minulla sittenkin olisi piilevä kyky, kuten Draco sanoi? Ei, ei olisi. Se on erittäin harvinaista ja meidän koulussamme on jo yksi ihmeellinen kysy, Potter. Sitä tosin ei kannattaisi sanoa Dracolle päin naamaa, sillä Potter oli hänelle todella arka paikka.
Otin laukustani seuraavan kirjan ja pergamentin, että voisin jälleen aloittaa uuden tutkielman. Miksi ihmeessä en ollut ottanut Dracon apua vastaan? Olisin varmasti päässyt puolet helpommalla. Nyt en varmastikaan voisi nukkua, kuin muutaman tunnin.
Kirjoitin tutkielmat puoliunessa, mutta ainakin oman käsitykseni mukaan ne eivät olleet aivan pahimmastakaan päästä. Puolessa välissä Hagridin antamaa läksyä en kuitenkaan enää pystynyt pitämään silmiäni auki, vaan nukahdin.
Valoja, tuhansia kirkkaita valoja.
Niitä oli enemmän, kuin koskaan ennen. Valojen kirkkauskin oli maksimoitunut. Juoksin synkässä mustuudessa karkuun niiden sokaisevia säteitä, mutta painovoima tuntui sekin voimistuneen. En jaksaisi enää kauaa, olin niin lopussa. Kipu jaloissa yltyi yltymistään ja kirkkaus lähestyi.
Kaaduin mustaan pimeyteen ja tunsin sen hukuttavan vaikutuksen ympärilläni valojen kohdatessa pian kehoni.
Yllättäen tunsin voimakkaan ravistuksen kehossani.
Seuraavaksi näin ympärillä vain tummansävyisen oleskeluhuoneen soihtuineen, sekä edessä seisovan pojan, Draco Malfoyn.
Ei, mene pois. En haluaisi sinun olevan täällä kohtaukseni aikaan. En tahtonut näyttää heikkouttani ja uusia tuttavuuksiani, kyyneliäni, ole kiltti, mene pois.
Kehoni nyki tuttuun tapaansa enkä kyennyt sanomaan pojalle, että kaikki on aivan hyvin, tämä on normaalia.
Tämä oli jähmettynyt paikalleen tuijottamaan ystävänsä outoa kouristuskohtausta.
Rukoilin kivun saapuvan pian, sillä se ei olisi yhtä näkyvää, kun nämä yksittäisten
riuhtaisujen muodostamat kohtaukset.
”Astoria! Mikä sinulla on?! Puhu minulle!”
Samassa nykäykset taukosivat ja tiesin vallan mainiosti, että nyt olisi puhuttava tarvittava, sillä kivulta en voisi sanoa sanaakaan. Kuulin sen jo nauravan kulman takana kolkkoa nauruaan kävellessään minua kohti käsi kädessä pelon kanssa.
”Tämä on tavallista, älä pelkää.”
Enempää en kerjennyt selittämään, sillä tuskani saapui juuri sillä hetkellä laskien tumman viittansa hartioilleni.
Keskityin tuijottamaan lasittunein silmin vastakkaiseen seinään, jossa komeili suuri Luihuisen käärme. Pyrin keskittymään käärmeen koristeellisiin piireisiin ja sen tuhansiin levänvihreisiin suomuihin.
Käteni makasivat paikoillaan nojatuolin kiiltävän mustilla käsinojilla, mutta jos en olisi kyennyt näkemään niitä, olisin voinut vannoa ranteideni kiertyvän loputtomasti. Sama tunne oli muissakin nivelissäni. Päässäni jokin tuntui kasvavan loputtomasti ja olin aina yhtä varma siitä, että kohta kuolisin. Kohta pääni todella räjähtäisi. Tuskan noustessa kestämättömään se lopulta katosi hiljalleen, jolloin valuin voimattomana lattialle kolauttaen pääni sen kiviseen pintaan.
En kuitenkaan tuntenut kipua, en kyennyt tuntemaan yhtään mitään. Liikkuminenkin oli jälleen käynyt mahdottomaksi.
Draco oli rientänyt luokseni auttamaan minut takaisin tuoliin. Poika nosti minut käsivarsilleen, joissa näytti olevan enemmän voimaa, mitä näytti.
”Älä pelkää, Astoria.”
”E-en minä pelkää.”
”Syytä kyllä olisi. Mikä sinuun oikein meni?” blondi kysyi vieläkin aivan poissa tolaltaan.
”Ei mikään. Tuo on aivan normaalia.”
”Tarkoitatko, että noin on käynyt ennekin?” hän kauhisteli.
”Joka ikinen aamu.”
”Et voi olla tosissasi!”
”Älä viitsi, ei minulla mitään hätää ole.”
”Greengrass.. minä sain tuollaisen kohtauksen silloin, kuin jouduin Pyhään Mungoon ja olin aivan varma, että kuolen siihen paikkaan. Sinun pitää päästä yli tuosta ahdistuksestasi, tai se tappaa sinut.”
”En minä tiedä pystynkö. Voimani ovat niin lopussa.”
”Sinun on pakko! Et sinä ole luovuttaja!”
”En niin, mutta vahvimmatkin murtuvat joskus.”
”Nyt lopetat tuon! Jos sinä et suostu yrittämään, niin minä kerron kohtauksistasi jollekkin!”
”Kelle muka?” naurahdin.
”Voi kuule, vaihtoehtoja on runsaasti.. Kalkaros, Dumbledore, Matami Pomfrey, vanhempasi..”
”Älä sekoita heitä tähän!” kiljaisin.
”Sitten sinun on parannuttava itse!”
”Mutta Draco –”
”Ei, en anna periksi. Sinun on nyt päätettävä teetkö sen itse minun avullani, vai pakotetaanko sinut siihen Pyhässä Mungossa. Voin luvata, ettei se ole kovinkaan nautinnollista.”
”Hyvä on, minä lupaan yrittää.”
”Sinä pystyt siihen, olet uskomattoman vahva.”
Samassa kuulin käytävästä äänekästä kikatusta ja näin Pansyn, Charlotten, Matildan ja Millicentin astelevan makuuhuoneesta.
Kikatus loppui kuin seinään tyttöjen huomatessa minut ja erityisesti sen, kenen seurassa olin.
Parkinson nosti nenänsä taivasta kohden mulkaisten minua, kuin pahinta vihollistaan, jonka jälkeen tyttö käveli ohi, kuin ei mitään erikoista olisi huomannutkaan.
Saattoi todella näyttää joltakin, kun minut ja Dracon näki siinä yhdessä, vierekkäin, lähes sylikkäin samassa nojatuolissa pojan pidellessä minua kädestä.
Laskin kasvoni maata kohdin ja pudistelin päätäni, miten Pansy olikaan eksynyt tänne pahimmalla mahdollisella hetkellä? En millään jaksaisi kamalaa show’ta juuri tänään.
Charlotte ei kuitenkaan jatkanut matkaansa huoneen toiseen päähän ystäviensä perässä, vaan jättäytyi porukasta tullakseen minun luokseni. Siitäkään Pansy ei varmaan pahemmin pitäisi.
”Huomenta, mitä kuuluu?” hän kysyi hymyillen.
”No jaa, ihan hyvää lukuun ottamatta tuota äskeistä.”
”Pansyakö tarkoitat?”
”Häntä juuri.”
”Älkää hänestä välittäkö, ei hän voi ikuisesti pitää kiinni Dracosta.”
”Mutta Charlotte, me emme ole yhdessä.”
”Ette vai?” tyttö kysyi epäröiden tuijottaen käsiämme, jolloin älysin vetää omani pois pojan otteesta.
”Emme! Minulla oli vain hieman vaikea hetki..”
”Aivan, ymmärrän. Sanonko tuon Pansylle?”
”Ei, älä. Nyt hän ehkä ymmärtää jättää minut rauhaan”, Draco vastasi.
”Minä vaan en nyt oikein jaksaisi mitään välirikkoa ja paheksuvia katseita.”
”Emmekö me juuri puhuneet siitä, että sinun ei pitäisi välittää niin paljoa siitä, mitä muut ovat mieltä?” Draco kysyi viileästi.
”Käytätkö sinä tätä oman etusi tavoitteluun?” sihahdin niin, ettei Charlotte varmasti kuulisi.
”Tästä on hyötyä myös sinulle”, poika naurahti.
”Äh, miten vain sitten”, tuhahdin.
”Hyvä on, mutta minun täytyy mennä nyt, Pansy ja muut odottavat”, Charlotte totesi lähtien ystäviensä luokse.
”Hyvä juttu, nyt minulla tuskin on enää ystäviäkään.”
”Et sinä Pansya ja muita tarvitse ystäviksesi, sinulla on minut”, poika ilmoitti.
”Meinaatko, että alan roikkua sinussa Pansyn tapaan?”
”Et sinä roikkuisi, minä viihdyn sinun seurassasi.”
”Kuinka vain. En kuitenkaan kovin mielelläni menettäisi Charlottea ja Matildaa.”
”Tuskin sinä heitä mihinkään hukkaat. Ainakin Charlotte tuntuu pitävän visusti huolen ystävyydestänne.”
”Kuinka niin?”
”No, tuota.. Kun sait sen raivokohtauksen Tylyahossa, niin Pansy rupesi vääntämään siitä jotain älytöntä läppää. Charlotte vain lähti ja käski häntä pitämään turpansa kiinni.”
”Vau. En olisi Charlottesta totta puhuen uskonut.”
”En kyllä minäkään. Hän vaikutti aina hieman aralta, tai siis, kyllähän minä olen huomannut, että tyttö sinulle puhuu vilkkaasti, mutta meitä muita hän tuntuu hieman mielistelevän ja lähinnä kuuntelevan.”
”Niin, olet oikeassa. Nyt minun kuitenkin täytyy tehdä tämä loppuun”, totesin osoittaen Hagridin läksyä.
”Äh, anna se tänne! Minä teen sen, sinä olet joutunut kestämään ihan tarpeeksi tältä aamulta.”
”Mitä sinä sanoit?” ihmettelin.
”Niin, että minä teen sen.”
”Sinä?” naurahdin.
”Entä sitten?” poika tiuskaisi.
”Ei mitään”, naurahdin yllättyneenä ojentaen läksyni Dracolle.
Ajattelin, että ihmeen oli täytynyt tapahtua, Draco Malfoy tarjoutui tekemään läksyt puolestani! Kerrassaan omituista. Pitäisiköhän minun saada kohtaukseni useamminkin hänen lähettyvillään?
Loppupäivä ennen ensimmäisiä lentoharjoituksiani sujui aika surkeasti. Pansy oli juuri niin inhottava, kuten olin olettanutkin. Tyttö ei puhunut minulle mitään, lukuun ottamatta nasevia kommentteja, joita tämä heitteli pitkin päivää. Oppitunnitkaan eivät sujuneet kovinkaan hyvin. McGarmiwa huomautti minulle pian aineiden palautusten jälkeen, ettei se vastannut normaalia tasoani. Hagrid ei onneksi huomannut, etten ollut tehnyt läksyjäni kokonaan itse.
Charlotte pomppi minun ja Pansyn väliä ja huomasin useasti päivän aikana, että olin aivan ypöyksin. Dracoa en ollut nähnyt ollenkaan, eikä minua pahemmin huvittanut lyöttäytyä muiden luihuisten seuraan, sillä en oikeastaan tuntenut heistä hyvin muita, kuin Pansyn porukan, Dracon, sekä Blaisen ja Nottin, jotka kumpikin olivat uppoutuneita läksyihinsä.
Aika mateli hitaammin, kuin koskaan, mutta lopulta kuitenkin koitti aika lähteä lentämään. Omaa luutaa minulle ei ollut, mutta Draco oli luvannut lainata omaansa sen verran. Hän kutienkin vannotti, että minun täytyisi ostaa oma jossain vaiheessa, varsinkin jos olisin pyrkimässä joukkueeseen.
Ulkona oli onnekseni hyvinkin kirkasta, nyt en ainakaan lentäisi mitään päin sen takia, että näkyvyys olisi huono.
Näin Dracon vihreässä huispauskaavussaan jo kaukaa, sen verran huomattava ilmestys tämä oli. Lähistöllä seisoskeleva puuskupuheista muodostuva tyttöporukka kikatteli siihen malliin, että heistä jokainen toivoisi olevansa minun asemassani, eli saavansa yksityistunteja Malfoylta.
”Meillä taitaa olla yleisöä”, Draco naurahti nyökäten puuskupuheihin päin.
”Eivät he tuonne näe”, totesin viitaten huispauskenttään.
”Kuule, lyön vaikka vetoa, että se seuraavat meitä sinne.”
”Et sinä nyt niin erikoinen voi olla”, tuumasin virnistäen.
”Luulet vain”, blondi sanoi iskien silmää.
Ja yllätyksekseni Draco oli täysin oikeassa, puuhkupuhit lähtivät todella seuraamaan meitä kentälle.
”Voi ei. Miten minä nyt voin lentää, kun nuo katselevat vierestä?!” tuskailin.
”Unohdit varmaan mainita, että he etsivät sinusta mahdollisimman paljon puutteita, kateellisia kun ovat.”
”Älä viitsi! Tuo ei ainakaan auta tilannetta yhtään enempää!”
Poika nauroi paljastaen säteilevän valkoiset hampaansa, enkä voinut olla panematta merkille, että hän oli aivan uskomaton ilmestys. Sitä Draco ei kuitenkaan minulta kuulisi.
Malfoy avasi minulle pukuhuoneen kopin oven, että pääsisin vaihtamaan vaatteeni.
”Ai niin, laita tämä päällesi”, hän kehotti ja ojensi vihreän mytyn käteeni.
”Mitä ihmettä?” hämmästelin.
Avasin mytyn varovaisesti ja numero kaksi selässä paljasti minulle, mikä se oli olevinaan: huispauskaapu.
”Eikö tämä ole vähän aikaista?”
”Ei ollenkaan, pitäähän sinulla olla hyvä asu harjoitella”, poika selitti.
”No jaa, jos kyse on todellakin vain tuosta, niin en pane pahakseni.”
Astelin pukuhuoneeseen ja suljin oven perässäni kehottaen samalla Dracoa olemaan kurkkimatta, johon poika vastasi naurulla.
Huone haisi hielle ja se oli tunkkainenkin. Ihmettelin suuresti, kuinka Malfoy edes suostui käyttämään moista kopperoa, olihan hän kuitenkin.. no, Malfoy.
Asetin vaatteeni penkille, joka näytti kaikista vähiten kärsineeltä, mutta samassa kuulin oven avautuvan, jolloin peitin rintani kämmenilläni.
”Mitä helkkaria sinä teet?!” kiljuin sisälle lukittautuneelle vaalealle pojalle.
”Härnään puuskupuheja”, tämä totesi virnistäen.
”Hullu! Olisin voinut olla vaikka alasti!”
”Niin kuin minä sitä pahakseni olisin pistänyt!”
Pyöräytin silmiäni ja vetäisin kaavun nopeasti päälleni, sillä en todellakaan ottaisi sitä riskiä, että poika todellakin katselisi vartaloani arvioivasti.
”No niin, voimme sitten kai mennä.”
”Joo, mikäs siinä”, totesin.
Draco avasi pukuhuoneen oven, jolloin se tulvahti täyteen auringonvaloa.
Kävelimme keskelle kenttää ja samalla huomasin katsomossa istuvien puuskupuhien nyrpeät ilmeet.
En voinut mitään sille, että minua alkoi naurattaa. Tilanne oli niin koominen, nuokin luulivat meidän nyt olevan pari. Muutaman päivän aikana jo Potter ja hänen ystävänsä, Pansy ja muut, sekä nuo puuskupuhit olivat erehtyneet suhteestamme. Kohta koko koulu olettaisi meidän seurustelevan, no, ainakaan vanhempamme eivät pistäisi pahakseen.
Nauraminen oli minulle uutta pitkästä aikaa, olin oppinut taidon uudestaan näiden muutaman päivän aikana, enkä pistänyt sitä ollenkaan pahakseni.
”Mille sinä naurat?” poika kysäisi.
”Noille puuskupuheille.”
Draco vilkaisi tyttöihin päin ja alkoi nauraa itsekin.
”Saa nähdä, kuinka moni on huomenna kuullut, että kouluumme on syntynyt uusi pari.”
”Eikö se häiritse sinua?” ihmettelin.
”Miksi häiritsisi?”
”Siis, minähän olen kuitenkin sinua muutaman vuoden nuorempi, eikä sinua varmasti katsella niin paljon, kun ihmiset olettavat sinun olettavat sinun seurustelevan.”
”Sinä olet nuori, mutta myös erittäin viehättävä, jos saan sanoa. Enkä usko, että katseet mihinkään kaikkoavat, niitä on ollut aina aivan riittävästi.”
”Ai – tuota.. kiitos”, änkytin.
”Mikäs siinä, tottahan minä puhuin. Mitäs jos nyt kuitenkin siirryttäisiin siihen, miksi täällä ollaan – eli lentämiseen.”
”Aivan, totta kai!”
Pojan sanat saivat minut aivan hämilleni. En ollut olettanut tämän vilkaisseen minuun tuossa mielessä kertaakaan, mutta ei hän nähtävästi voinut olla katsomatta jokaista vastaan kävelevää vastakkaisen sukupuolen edustajaa arvioiden.
”Eli, aseta jalat ensin luudan molemmin puolen.”
Otin Nimbus 2001:sen blondin käsivarsilta varoen. Sen pinta oli musta ja kiiltävä. Voisin vaikka lyödä vetoa, että Draco huolsi luutaansa joka päivä.
Asetin luudan jalkojeni väliin hieman pelokkaasti, mutta varmasti.
”Noin, hyvä. Seuraavaksi otat hieman vauhtia maasta ja lykkäät itsesi ilmaan. Älä kuitenkaan lennä vielä liian korkealle.”
Tein työtä käskettyä ja yllätyksekseni en löytänytkään itseäni nenälläni maasta, vaan muutaman metrin korkeudelta maasta.
”Nyt voit laittaa jalkasi molemmin puolin lepääville jalustoille. Ohjaa luutaa käsin, olet varmasti nähnyt koulun otteluissa, miten sitä ohjataan.”
Tyhmäkin kyllä ymmärtäisi, miten luutaa ohjattiin, jos oli koskaan nähnyt hiemankaan lentämistä. Käänsin sitä ensin hieman vasemmalla ja sitten oikealle.
”Mahtavaa! Nyt voit kiihdyttää ja lisätä hieman korkeutta.”
Nousin jälleen muutaman metrin korkeammalle ja samalla kiihdytin vauhtiani. Lentäminen oli oikeastaan todella hauskaa. Minun oli kuitenkin oltava vielä hieman varovainen, etten menettäisi luudan hallintaa.
Kiertelin ympäri kenttää ja annoin heikon tuulen hyväillä kasvojani kohotessani jälleen hieman ylemmäs, kuinka helppoa tämä olikaan!
Vähitellen unohdin kaiken varovaisuuden ja maailman, joka odotti alhaalla, keskityin vain kiertelemään yläilmoissa kokeillen erilaisia liikkeitä, joita olin huomannut pelaajien tekevän.
Laskeutuessani hieman alemmas, kuulin Dracon kutsuvan minua.
Kiihdytin suoraan tätä päin, jolloin poika meni aivan paniikkiin ja huudahti säikähdyksestä, mutta tein jyrkän käännöksen oikealle juuri, ennen kuin olisin törmännyt häneen.
Poika ei näyttänyt oikein ymmärtäneen tapahtunutta, enkä voinut muuta, kuin nauraa tämän pyöristyneelle ilmeelle.
”Astoria, minusta tuntuu, että joukkueemme uusi jahtaaja on vallan selvä.”
Kiljaisin, sillä olin aivan innoissani. Minä – Luihuisen tuvan jahtaaja, se kuulosti uskomattoman hyvältä.
Mutta sitten muistin, mitä se merkitsi kunnialleni. Mitäköhän vanhempani sanoisivat? Entä Dracon vanhemmat? Olisivatko he kauhistuneita, millaisen tytön kanssa heidän poikansa liikkui?
”Draco.. en oikein tiedä.. Mitä sinun vanhempasikin sanovat sitten siitä, että liikut kanssani?” kysyin laskeutuessani alas maan kamaralle.
Poika purskahti nauramaan.
”Luuletko sinä, että minun vanhempani välittävät, pelaatko sinä huispausta vai et? Tiedätkö sinä Astoria, että täydellisen kunniakasta puhdasveristä ei ole olemassakaan?”
”Oletko nyt aivan varma, että se ei aiheuta kamalaa kohua?”
”No ei aiheuta. Olet aivan neuroottinen noiden harhaluulojesi kanssa!”
”No hyvä on, minä tulen karsintoihin.”
”Loistavaa!”
Ehkä tämä ei ollutkaan niin huono idea. Vanhempani varmaan hieman paheksuisivat harrastustani, mutta ei se haitannut niin paljoa, sillä lentäminen oli taivaallista. Jos kunniani ei kärsisi siitä juurikaan, niin miksi en voisi mennä karsintoihin?
”Hei Greengrass! Älähän omi sitä kaapua aivan vielä!” Draco huudahti, kun lähdin kävelemään linnalle päin.
”Minusta tuntuu, että tämä on jo minun! Palautan sen kyllä, jos on tarpeen!” huudahdin virnistäen.
