Nimi: Pisamien laskentaa ja ikävää ironiaa
Kirjoittaja: mie, eli pihlajanmarja, eli Pihlis
Paritus: Ron/Harry
Genre: Oon aina ihan hukassa genren kanssa. Ehkä tämä on jonkinlainen romance. Tai jotain.
Ikäraja: eiköhän tämä ihan sallittu ole
Varoitukset: en ole kirjoittanut paljon Ronista, etten tiedä onko tämä IC, toivottavasti
A/N: Osallistuupi FF100:n sanalla 005. Ulkopuoli. Kommentointi on sallittua!
Jännittää. En oo pitkään aikaan kirjottanu mitään muuta ku Remus/Siriusta, osaankohan kirjoittaa mitään muuta?
Pisamien laskentaa ja ikävää ironiaa
Ei pitäisi, kyllä minä sen tiedän. Ei pitäisi olla mustasukkainen siitä, että Harry laskee mieluummin Ginnyn pisamia kuin minun. En minä edes pidä pisamistani, mutta kyllä minä niistä pitäisin jos Harry laskisi niitä. En minä tiedä mistä tämä johtuu! Yhtäkkiä Harry vain suuteli Ginnyä sen mahtavan huispausmatsin jälkeen, ja minä en osannut tehdä muuta kuin nyökätä. Ja katsoa poispäin, koska yhtäkkiä ylitseni hulmahti mahtava pahoinvointi nähdessäni heidät niin onnellisina ja rakastuneina. Varsinkin Ginnyn ihaileva ilme, tuntui kuin olisin voinut sylkeä taas etanoita suustani! Ei pitäisi vihata siskoaan, mutta yhtäkkiä minä vihasin. Ja inhosin itseäni sen takia, että olin kateellinen. Ensin luulin, että olin kateellinen siitä, että Harrylla oli tyttöystävä ja minulla oli vain Lavender Brown. Mutta sitten unohduin tuijottamaan Harryn vihreitä silmiä hieman pidemmäksi aikaa ja totesin, ettei se ollutkaan niin. Lavender Brown sai jäädä. Ja yhtäkkiä Hermione ei ollutkaan niin suloinen. Tuntui pahalta, kun Hermione taisi olla silloin vähän ihastunut minuun. Mikä on muuten todella ironista. Miksi kaikkien pitää ihastua vääriin ihmisiin?
Kolmantena pyöränä ei ollut mukava olla. Harry näki vain Ginnyn. Meillä ei ollut enää omia juttuja, kun Harry oli yhtäkkiä niin ärsyttävän hurmaantunut siskostani. Nähtävästi minä olin ollut vain hätävara, kunnes hän löysi parempaa seuraa. Hermione huomasi varmaankin jotakin, koska hän tuijotti minua välillä sen näköisenä kuin tietäisi. Minä en tuijottanut takaisin. Ja sitten hänen piti tietenkin raahata minut kirjastoon mukanaan ja katsoa minua sillä ilmeellä, että osasin odottaa saarnaa. Sitten hän sanoi, että minun ei pitäisi rakastua Harryyn, että se oli todella typerä teko, ja että mustasukkaisuus on ikävää. Sen hän sanoi loukkaantuneella äänensävyllä, joten vähän ihmettelin puhuiko hän sittenkään minusta. Huomautin, että tunteita ei voi säännöstellä. Hän vastasi kiivaasti, että kyllä hän sen tietää, ja hänen olisi vain pitänyt mennä Viktor Krumin kanssa treffeille kun hän sitä pyysi, ja että varmasti Viktor oli parempi suutelija kuin minä. Melkein nauroin sille, että Hermione oli tainnut hieman eksyä aiheesta, mutta en viitsinyt nauraa. Tämä oli vakava asia. Lopulta Hermione lähti kiivaasti kirjastosta ulos ja minä jäin sinne hämmentyneenä.
Sen jälkeen Hermione ei puhunut minulle senkään vertaa kuin hän oli tehnyt silloin, kun hän vielä oli mustasukkainen Lavenderista eikä Harrysta. Itse asiassa kukaan muu kuin Lavender ei puhunut minulle. Ja hän oli ärsyttävä, pinnallinen ja oli minun kanssani vain, koska ei saanut parempaa. Tunsin itseni maailman inhottavimmaksi olioksi. Harry oli niin järkevä ja suloinen, ja minä olin sellainen hontelo tyyppi joka ei osannut edes hallita raajojaan eikä jättää tyttöystäväänsä. Tai nuoleskelukaveriaan. Tai mikä tahansa Lavender olikaan minulle. Päätin pyytää Harrylta apua, kunhan sain kiskottua hänet eroon ärsyttävästä pikkusiskostani. Hän ehdotti, että sanoisin vain asiat suoraan. En pitänyt siitä ajatuksesta. Olisin mieluummin vain suudellut Harrya kaikkien nähden, ja siitä Lavender olisi varmaankin tajunnut, että olin jättänyt hänet.
Paukautin varmaan aika ikävästi Lavenderille, että kaikki oli ohi. Hän tuhautti nenäänsä ja käänsi selkänsä. Ihan sama minulle. Kaikki oli ihan sama. Olisi ollut mukava puhua jollekin järkevälle, mutta Hermione oli loukkaantunut ja Harry ei ollut järkevä. Hän oli rakastunut. Järjettömästi rakastunut, sanon minä. Mutta kuka minua kuuntelisi. Minäkään en ole järkevä. Minäkin olen vain järjettömästi rakastunut.
Ja sitten ne kuolonsyöjät tulivat kouluun ja minä pelkäsin enemmän Harryn puolesta kuin itseni, ja itse asiassa myös Hermionen puolesta. Ja vähän Ginnyn, oli hän silti siskoni, vaikka sillä hetkellä en pitänytkään hänestä, ymmärrettävistä syistä. Dumbledore kuoli ja hautajaisissa Harry kertoi jättäneensä Ginnyn. Silloin minä pidinkin taas Ginnystä, ja Harrystakin vielä enemmän, jos se edes oli mahdollista. Sitten hän vielä sanoi, että halusi ottaa minut ja Hermionen mukaansa jahtaamaan hirnyrkkejä. Hermionekin näytti hieman suopeammalta kuin yleensä, tai ehkä se johtui vaan mielentilastani.
Kun hautajaiset olivat ohi, johdatin Harryn yhden puun taakse ja suutelin häntä. Hän suuteli takaisin, ja yhtäkkiä pidin itsestäni.