Nimi: Täydellinen rakkausnovelli
Kirjoittaja: Smarou
Beta: Amorito
Genre: fluff, romance, yleistä pohdintaa.
Ikäraja: S
Summary: "Täydellisyys on sitä kun ei muuttaisi mitään."
A/N:Tämä on taas näitä välipaloja joita itselleni väsään. Rakkaus on kuitenkin aihe jota sietääkin pyörittää vähän, joten nyt sitten pyörittelin.
***
Täydellinen rakkausnovelli
Ajattelin kirjoittaa novellin täydellisestä rakkaudesta, tai vähintään täydellisestä rakkaustarinasta. Ensimmäisenä siis joudun kysymään millainen olisi täydellinen rakkaustarina. Takerrun näköjään jo itsekin kyyniseen konditionaaliin, jos täydellistä rakkautta olisi.
Voisin aloittaa tytöllä joka olisi epätoivoisen ihastunut. Katselisi pää aavistuksen kallellaan näennäisesti täydellistä poikaa jota hän ei koskaan voisi saada.
Siinä hän taas meni, onnettoman rakkauteni tavoittamaton kohde. Elämme aivan eri maailmoissa, hän on suosittu ja hyväkäytöksinen ja komea ja fiksu ja hauska ja minä olen vain minä. Ei hän varmaan edes tiedä minun olevan olemassa, huokailin itsekseni. Kunpa vain kerran voisin hänet saada.
Jos kaikki menisi unelmakaavojen mukaan, poikahan salaa keräisi ihastustaan tyttöä kohtaan, uskaltamatta tehdä mitään asialle, koska pelkäsi tytön torjuvan hänet. Ehkä hän sitten joskus saisi yllättävän tilaisuuden lähestyä tyttöä.
Istuin terveydenhoitajan odotushuoneessa. Sisällä oli joku, jolla oli selvästi jotain pahasti vialla, olihan tämä ollut siellä jo ainakin sen 20 minuuttia, jonka itse olin odottanut ulkona. Eikä huoneessa tietenkään ollut mitään luettavaa kuin ehkäisystä valistavia ja päihteistä varoittavia lehtisiä. Mutta silloin, olemukseni kirkastui kun huoneeseen tuli uusi odottelija. Tulija oli se hento tyttö jonka hymykuoppia olin salaa katsellut jo pidemmän aikaa käytävillä.
Ei, eivät he voisi kohdata terveydenhoitajan aulassa, ei siellä voinut harrastaa small talkia. Ehkä hammaslääkärillä? “Ai kato säki oot täällä?” Ei… Joskus nauroin ystävälleni että haluaisin tavata unelmieni prinssin aamun ruuhkabussissa. Miksi, oli hän kysynyt. Koska sellaista ei tapahtunut, koska se olisi ennennäkemätöntä, jo valmiiksi taianomaista. Kohtalonmakua minä sillä ehkä hain.
Syysloma oli vihdoin alkanut, kouluvuoden ensimmäinen loma oli enemmän kuin tervetullut. En ollut varautunut ensimmäisen koeviikon raskauteen aloittaessani lukion.
Hittolainen, en ollenkaan tuntenut tuota lukion rytmiä. Oliko koeviikko ollut ennen syyslomaa? Missä kohtaa oli syysloma, jaksojen välissä vai keskellä? No, voin ohittaa sen, tarkistan sen joltain lukiota käyvällä ja palaan asiaan sitten.
Päätin ottaa lomastani kaiken irti, irtautua arjesta oikein kunnolla ja lähteä jonnekin. Lähtemisestä muistinkin nostaa katseeni kelloon. Olin juuri kiivennyt Kuopion junaan, tarkoituksenani mennä ystävälle tuttavalleni, jota en ollut välimatkan takia nähnyt liian pitkään aikaan. Vaunu oli aika tyhjä, itseni lisäksi siellä istui vain kourallinen ihmisiä, joista yksi istui viistosti takanani, yksi käytävän toisella puolella muutamaa penkkiriviä edempänä. Muita en nähnyt mutta oli sisään tullessani pistänyt merkille. Karkeasti vielä viisi minuuttia ennen kuin juna lähtisi, toivoin hartaasti että kukaan ei istuisi eteeni. Istuin sellaisessa välikössä, jossa neljä penkkiä oli vastakkain, jos joku siihen tulisi, niin väistämättä joutuisin katselemaan häntä koko matkan ja huolehtimaan veinkö ehkä jalkani hänen puolelleen.
Enää minuutti, kertoi kelloni. Ehdin jo huokaista sisäisesti ettei kukaan istuisi vastapäätäni, vaikka vaunu olikin täyttynyt edellisestä raportistani, mutta vain muutama tuntematon henkilö istuivat vierekkäin.
Sitten se tapahtui, joku istui epävarmana edessäni olevan penkkiparin toiselle penkille, istuen kuitenkin siihen toiseen ettei istunut minua vastapäätä. Olin enemmän kuin hämmästynyt kun tajusin tietäväni henkilön. Missään nimessä en voinut sanoa tuntevani tuota tyttöä, mutta tunnistin hänen olevan kanssani samassa lukiossa. Ja eikö hän ollutkin juuri se jota olin salaa vilkuilut käytävillä. Kiinnittänyt huomiota pieniin asioihin hänessä, yrittäen saada jonkin todellisen kuvan sen kuvittelemani tilalle.
Tiesin hänen naurunsa olevan lähinnä kikattelua, tiesin että hänellä oli korvissaan kahdet reiät, tiesin hänen kirjoittavan vihkojensa viimeisille sivuille jotain, tiesin hänen piirtävän käsiinsä, tiesin että hänelle tuli pienet hymykuopat suun pieliin kun hän hymyili. Hänestä muodostunut kuva oli todella iloinen, sellainen että tyttö halusi olla erikoinen ja erityinen, mutta ujoutensa vuoksi kuitenkin piti matalaa profiilia.
Eihän tuollainen kuitenkaan ole ahdistavaa? Creepy stalker ei kuitenkaan ole se rooli jonka novellini prinssille haluan. Haastateltuani ystävääni messengerin kautta tulemme siihen tulokseen että tällä tasolla on vain suloista kiinnittää huomiota tuollaisiin asioihin. Pelottavaa se olisi jos poika kertoisi lukijalle harrastavansa epämääräisiä asioita tytön kuva mielessään ja teki kävelyretkiä tämän kodin luona, toivoen että näkisi tytön tämän huoneessaan, mitä vähemmissä vaatteissa sen parempi.
Tyttö vilkaisi minua hämmästyneenä mutta huomatessaan katseeni me molemmat käännyimme katsomaan muualle. Hän kaivoi kirjan laukustaan ja minä päätin alkaa nukkumaan. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut. Mietin koko ajan, miltä näytin silmät kiinni, tunsin miten nenä levisi pitkin naamaa ja hiukset kutittivat otsaa, mutten halunnut pyyhkäistä niitä pois koko ajan. Avasin silmäni ja katselin maisemia.
Missä kohtaa poika alkaisi puhumaan? Vai pitäisikö tytön sanoa ensin jotain? Ei, jos nyt kliseisen täydellistä hattarasöpöilypolkua mentäisiin, niin poika tekisi aloitteen. Vai haluaisinko ehkä antaa novellillani kannustuksen tehdä itse asioiden eteen jotain? Rohkaista puhumaan tuntemattomille junissa. No, pysyn kaavassani, kaipaan fluffia.
Tunnin päästä alan hieman ahdistumaan. Junan mennessä tunneliin pystyn katsomaan ikkunan heijastuksesta tyttöä, pikaisesti hän vilkaisee minua, muttei näe että katson häntä ikkunan kautta. Hymyilen itsekseni kun hän on jo kääntänyt katseensa takaisin kirjaan. Myyntikärry tulee vaunun ovesta ja kun se pysähtyy kohdallemme tyttö nostaa katseensa kirjasta. “Ei kiitos”, sanomme molemmat kärryä lykkivälle tädille.
“Hei, eiks me olla samassa koulussa?” kysyn ihan kun en tietäisi. Onnistun kuulostamaan rennommalta kuin mitä pulssini todella viestii.
“Taidetaan me olla”, hän vastaa katsoen silmiini. “Ollaanko peräti samalla historian kurssilla?”
“Joo, taidetaan olla”, naurahdan hermostuneena. “En vaan oo kauheasti siellä nyt ollu… jotenki innosta yhtään.”
Sujuvasti saamme haukuttua historian opettajan siinä. Keskustelun seassa saamme jouhevasti vaihdettua nimien esittelyt.
“Essi”, hän sanoo hymyillen, hymykuopat vievät lähes kaiken huomioni. Hän on aivan Essin näköinen.
Naurettavaa, naurettavaa, naurettavaa! huudan itselleni. Jotain muuta olisi keksittävä.
Olisiko sittenkin täydellisempää se että kertoja on tuo ihastunut tyttö, joka hiljalleen taistelee pojan huomion ja ihastumisen osakseen. Realistisen epätäydellisellä tavalla täydellistä. Koska silloin täydellinen rakkaus voisi olla kaikkien ulottuvilla, eikä vain niillä pareilla jotka sattumalta pitivät juuri toisistaan.
Pitikö täydellisen rakkauden edes olla todellista? Johan suhtauduin siihen epäilevästi, mutta kuitenkin etsin jotain realismia tarinaani. Jos nyt unohdan tämän luomani lähtökohdan ja keskityn hetkeksi ihan pelkästään ongelmaan.
Täydellinen suhde… Se alkaisi suloisesti ja kivasti, sujuisi helposti eikä koskaan loppuisi.
Herään aamulla kun auringonvalo tulvii raukeana huoneeseen. Nainen vieressäni on herännyt jo ennen minua, ja katselee heräämistäni hento hymy huulillaan. Muistan miten aikoinani ihastuin juuri tuohon hymykuoppaan joka pyrkii hänen toiseen suunpieleensä. En varmaan koskaan kyllästy heräämään hänen viereltään.
Mutta tuleeko täydellisestä rakkaudesta epätäydellistä kun siihen kyllästyy? Koska jos kaikki on pelkkää linnunmaitoa, niin siihenhän turtuu, eikä hyväkään enää tunnu hyvältä. Jotenkin riidat eivät kuulosta siltä että ne kuuluisivat täydellisyyteen, mutta jotain pitäisi saada pitämään särmää yllä.
Olin maanantaista asti odottanut viikonloppua, ja nyt, nyt perjantai oli käsillä. Työpäivän jälkeen kävisin hakemassa Hannan asemalta jonne hänen junansa tulisi juuri sopivasti. Viikko oli aina tuskaa kun en voinut koskettaa häntä, ääni puhelimessa toi vain pienen lohdun ikävääni. Pitkän viikon jaksoin odottaa häntä vain siksi, että tiesin viikonlopun olevan yhtä juhlaa. Kaksi päivää vain ei ollut turhan paljon, tuntui kun juuri olin saanut toivotettua hänet tervetulleeksi, piti alkaa taas valmistautua hänen pois lähtöönsä. 150 kilometriä välissä oli ehdottomasti liikaa, mutta minkäs teit kun pidit siitä ihmisestä liikaa. Kun rakastit liikaa.
Kaukosuhteissa ei kyllä ehtisi kyllästyä toiseen, mutta tulisiko siinä muita ongelmia. Ei kaukosuhde ehkä voisi kestää ikuisuutta. Sitä voisi tulla mustasukkaisuutta, epätoivoa, toivosta luopumista ja rakkaus voisi hiljaa hiipua pois.
Mustasukkaisuudessa kuitenkin oli ideaa, eikös teininovelleissa aina ollut sellainen kuvio, että kun halusi jonkun, niin piti vain iskeä hetkeksi joku muu. Sitten oikea kohde tulisi mustasukkaiseksi ja tekisi osaltaan jotain voittaakseen päähenkilön huomion. Pusi pusi, hali hali, nam nam ja kaikki olisi hienoa.
Törmäsin työtoveriini sattumalta ostoskeskuksessa. Mieheni hoiti omia asioitaan kun itse pyörin vaatekaupoissa sovittamassa asua jos toistakin. Minun piti pian tavata mieheni ulko-ovien luona, joten jäin huoletta rupattelemaan tuon puolitutun miehen kanssa. Keskustelu oli ympäri pyöreää ja pinnallista: ”Mitäs pidit Tuomisen vetämästä kokouksesta tiistaina?”
Olemukseni kuitenkin terävöityi kun näin aviomieheni väkijoukon seassa tulossa suuntaamme. Mitä lähemmäs hän tuli, sitä enemmän keskityin keskusteluumme miehen kanssa. Nauroin avoimemmin ja seisoin hieman lähempänä. Kun mieheni pääsi luoksemme, esittelin heidät kohteliaasti toisilleen ja taputin työtoverini käsivartta muutaman kerran tehostaakseni vaikutusta. Puolisoni mielestä muutaman kerran liikaa, mutta tarkoitukseeni nähden juuri sopivasti. Käsi kiertyi tiukasti vyötäröni ympäri kun mieheni kanssa lähdimme autolle. Hymyilin viekkaasti kun olin hänen katseensa ulottumattomissa.
Lisäsin vielä vähän vettä myllyyn puhumalla tapaamastani miehestä kotimatkalla. Tietysti lämpimällä ja ihailevalla sävyllä. Tiesin pelini olevan hieman kieroutunut, mutta lähes raivoisan intohimoinen suudelma heti eteisessä tekee siitä sen arvoisen.
En kyllä nyt ole aivan varma tuostakaan. Juu ja ei ja kasa lankoja.
Hyvä on, millä kierrän nämä ongelmat? Jos todella mietin millainen olisi täydellinen rakkaustarina, jopa todellisuuden puitteissa. Tulen luultavasti siihen lopputulokseen, että suhde olisi vapaa. Kumpikin seurustelisi samaan aikaan kaikkien kanssa, jääden kuitenkin vapaaehtoisesti uskollisesti yhteen.
Sara keräsi keittiössä tarjottimelle erilaisia naposteltavia. Juustot ja suolakeksit täyttivät ison osan lautasesta, ajaen viinirypäleet valumaan reunan yli. Tarjottimen kanssa nainen siirtyi olohuoneeseen ja haki sohvalta hyvän asennon tyynyihin nojaten ja vilttiin kääriytyen. Kaukosäätimestä hän laittoi elokuvan pyörimään ja totesi kaiken olevan täydellistä. Koko illan kestävä hemmotteluhetki alkakoon.
Asunnossa kaikui kolahdus kun ovi suljettiin toisessa huoneessa. Mikko, Saran asuintoveri ilmestyikin pian äänen jälkeen olohuoneen nurkille.
”Mikä leffa?” tämä kysyi rennolla äänellä, asettaen molemmat kätensä sohvan selkänojalle.
”RENT”, Sara vastasi kun mies jo kipusi nojan yli hänen viereensä. ”Eks sulla pitäny olla treffit tänään sen… mikä se nyt oli, La Le Li…?” Sara jätti lauseensa avoimeksi ja ilmehti jotta toinen täyttäisi oikean nimen kohtaan jossa hän takelteli.
”Joo Lauran”, Mikko avitti. ”Joo ei, mä peruin ne.”
Sara kiersi vilttiään auki ja kehotti Mikkoa tulemaan lähemmäs. ”Miks?”
”Koska mä oon mieluummin sun kanssa kotona”, Mikko vastasi samalla kun veti naisen syliinsä, kiertäen kätensä tämän ympäri. Hän vei kasvonsa toisen kaulalle ja nuuhkaisi niskaa.
”Tänään mä halusin vaan olla tässä.”
Sara katsoi miestä hymyillen ja nosti kätensä silittämään tämän toista poskea. ”Sä oot sulonen”, hän sanoi pehmeästi ennen kuin suuteli toisen huulia.
Koska jotenkin, eikö siitä saisi silloin kaikesta eniten irti? Kumpikaan ei odota, vaadi tai sido mihinkään, sitä vaan jäisi vapaaehtoisesti siihen tilanteeseen. Tosin tämä vaatii paljon sopimista, eikä kaikista ehkä ole tällaiseen suhteeseen. Mutta kun kaikki olisi avointa ja tasa-arvoista, ei suuria ongelmia pitäisi tulla. Kunnes jompikumpi kiintyy liikaa ja saadaan kasaan normaaleja suhteita rikkovat ainekset; mustasukkaisuus, odotukset ja pettymykset.
Olisiko suhteessa edes mahdollista saada sellaista avoimuutta ja hyväksyntää, ettei kaikkea tarvitsekaan saada yhdeltä ihmiseltä?
”Kuka se oli se tatuoitu kundi joka täs kävi?” Sara kysyi nojaten Mikon huoneen ovenkarmiin.
”Ai Esa? Se on meiltä töistä, kävi hakee vähä leffoja lainaan.” Mikko kaivoi jotain laatikkoa jonka oli sängyn alta ottanut esille ja nosti sitten virnistelevät kasvonsa Saraan. ”Kui, kiinnostuitko?” hän virnisti.
Nainen yritti näyttää välinpitämättömältä, siitä huolimatta että toinen näki selkeästi hänen lävitseen. ”No, kuhan nyt pistin merkille.”
Mikko kumartui takaisin laatikon puoleen. ”Se on ihan hyvä tyyppi”, ääni muuttui kesken lauseen vilpittömästä härnääväksi. ”Voin kysyy jos se haluis painaa -eiku lähtee ulos sun kanssa.”
”Pää kii homo”, Sara sihahti ja heitti toista lenkkarilla jonka löysi oven suusta, kadoten sitten olohuoneeseen.
Hetken mies vielä järjesteli tavaroitaan ja työnsi sitten laatikon takaisin sängyn alle. Suittuaan hätäisesti hiuksensa oikeaan asentoon hän suuntasi keittiöön jonne nainen hänen oveltaan oli oletettavasti suunnannut.
”Et kai sä nyt oikeesti ottanu tosta herneitä?” Mikko aloitti pahoittelevasti kun sai toisen näkökenttäänsä. ”Kuha kiusasin. Jos sä haluat niin mä oikeesti voin kysyä siltä oisko se kiinnostunu.”
Sara ei katsonut mieheen, hän yritti vielä pitää kiinni kiukustaan, mutta kokemuksesta hän tiesi aina sulavansa toisen hymylle ja pehmeälle äänelle.
”Voisitsä?” hän kysyi kulmiensa alta. Kasvonsa hän nosti vasta kun toinen käveli hänen luokseen ja kiersi kätensä halaukseen.
”Joo. Teillä ois varmaan kivaa”, Mikko sanoi hymyillen, kuitenkin vakavalla äänellä. Hän halasin naista tiukasti ja kuiskasi tämän korvaan ilkikurisesti: ”Sitä paitsi mä tiedän, että sä oot aina tykänny tatuoiduista miehistä.”
Sara vetäytyi hieman kauemmas halauksesta nähdäkseen toisen virnistelevät kasvot. Toisen kujeileva olemus tarttui häneen ja hän nosti toista kulmaansa viekkaasti.
Kädet löysivät löystyneessä otteessa helposti kyljiltä paidan alle. ”Mitä jos kateltais sun tatuointeja hetki?” hän kysyi jo hivuttaessaan paitaa toisen päältä.
Sen enempää Saran ei tarvinnut houkutella Mikkoa mukaansa sohvalle.
Mutta onko tällaisessa suhteessa mahdollista kehittyä? Kuuluuko täydelliseen suhteeseen avioliitto? Jos nyt jätän seksuaalivähemmistöt huomioni ulkopuolelle ja keskityn heterohaaraan. Onko suhde täydellinen ilman avioliittoa ja lapsia?
Tai päinvastoin, onko suhde täydellinen jos siinä on avioliitto ja lapsia?
Tilastothan kertovat että avioliitot eivät kestä ikuisesti vaikka niissä niin luvataankin. Todettu on, että suhde ei ainakaan parane jos mennään naimisiin. Jos se pystytään pitämään samana niin sitten se toiminee. Kuitenkin tuo ikuisuus taitaa olla se kompastuskivi johon itse ainakin törmään miettiessäni avioliittoa. ”Kunnes kuolema teidät erottaa”, sanoo pappi kaikelle kansalle, ja parin kuuluu valehdella että kyllä, minä lupaan rakastaa tätä ihmistä lopun elämäni, tai ajaa hänen päällensä autolla jos en enää muuhun pysty.
Toki onhan se ajatuksena hieno, jos todella pystyy siihen, tai uskoo pystyvänsä. Kyllähän se sitäkin tarkoittaa, yhtä hyvin valassa voisi sanoa: ”Uskon pystyväni rakastamaan sinua koko loppuelämäni.” Joten ei ehkä olekaan mikään ihme että ihmiset menevät naimisiin, vaikka vain saadakseen kuulla nämä sanat.
Jossain oli puhe siitä että kirkon pitäisi uudistua, esimerkiksi juuri avioliiton suhteen. Tai sitten ihmisten pitäisi uudistua. Etsiä tapoja löytää nämä asiat ilman pappia siinä välissä, ihmiseltä ihmiselle.
Salissa soi musiikki ja ihmiset tanssivat. Uusivuosi oli käsillä, kaikkialla kimalteli taianomainen hehku. Pulloja avattiin ja toiveita nostettiin. Keskellä lattiaa muiden seassa mies tanssitti pitkäaikaista tyttöystäväänsä, keinuttaen tätä vyötäröltä sinistä satiinia kätensä alla. Nainen nauroi ja tuoksui taialta tämän painautuessaan miestä vasten.
Kappaleen loputtua mies vei naisen salista käytävään. Kun ketään ei ollut lähettyvillä mies etsi taskustaan samettipeitteisen rasian. Naisen meikatut silmät laajenivat tämän ymmärtäessä mitä rasia ehkä merkitsi. Varmuudeksi mies avasi rasian ja paljasti ohuen kultaisen sormuksen tyynyllä. Kun nainen ei juossut pois, mies uskalsi laskeutua polvilleen ja hymyili arasti.
”Mitä sä teet?” nainen kysyi vaikka hyvin tiesi kuvion.
”Pyydän sua mun vaimoks”, mies vastasi polviltaan ja alkoi tuntea olonsa ahdistuneeksi.
Nainen laukaisi tilanteen ja päästi poikaystävänsä odotuksesta. ”Hölmö”, hän naurahti ja veti miehen käsivarresta ylös. Suudeltuaan tämän huulia hän vei miehen mukanaan parvekkeelle kylmään ilmaan.
”Mitä nyt?” mies ihmetteli, hän ei ymmärtänyt mitä naisella oli mielessään.
”Nyt”, nainen aloitti, seisahtuen kaiteen reunalle, kääntyen mieheen kohti. ”Me mennään naimisiin.”
”Nytkö?”
”Nyt just. Just tässä.”
Nainen tarttui miehen käsiin, otti tämän oikean käden keskisormesta sormuksen ja vei sen vasemmalle nimettömälle.
”Ooks sä nyt ajatellu tätä?”
”Mä oon ajatellu tätä ehkä enemmän ku sä. Nyt, sysh.”
Mies hiljeni ja jäi odottamaan mitä naisella olisi sanottavana.
”Mä rakastan sua”, tämä aloitti vakavana. ”Mä en tiedä kuinka kauan, mä en tiedä kauanko mä elän, kauanko tätä kestää. Mutta mä lupaan. Mä lupaan rakastaa sua niin kauan ku mä pystyn. Mä valitsen sut nyt, ja mun vapaa tahto merkitsee enemmän ku kirkolle annettu lupaus.”
Perinteistä seremoniaa odottanut mies oli hämmentynyt, mutta myönsi että nainen puhui totta. Valehteleminen ikuisuudesta olisi helppoa, realistisen rehellinen lupaus tässä hetkessä merkitsi paljon enemmän.
”Mä lupaan yrittää rakastaa sua mahdollisimman pitkään.” Katsoen suoraan toista silmiin nainen pujotti miehen oman sormuksen tämän vasempaan nimettömään.
Mies otti rasiasta ostamansa sormuksen ja vei sen naisen sormille.
”Mä lupaan tehdä töitä sun eteen, mä lupaan ottaa sut tollasena.”
Uudenvuoden kellot sinetöivät annetut lupaukset, ei äärettömästä, vaan tästä hetkestä.
Pessimismiin kääntyvällä inhorealismilla taidan kuitenkin tulla siihen tulokseen, että täydellinen rakkaustarina riippuu vain rajauksesta. Jokainen rakkaus, jokainen suhde on osaltaan täydellinen sen hetken ajan. Hetken pituus riippuu ihmisistä, kemioista, ehkä ympäristöstä tai planeettojen liikkeistä. Loppukin voi olla täydellinen, mutta ei kuulu täydelliseen suhteeseen.
Täydellisen suhteen rajaus on hetki alun jälkeen, juuri ennen kuin suhteen kaari ottaa laskevan suunnan.
Täydellisyys on sitä kun ei muuttaisi mitään.
