A/N: Hei ja kiitos kaikille ja olen vakavasti pahoillani siitä, että jatko on viipynyt näin paljon, tai siis, hmm, lähes kolme viikkoa. Ja sitten olen vielä enemmän pahoillani siitä, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin seuraava osa ilmestyy... Viimeisten viikkojen aikana on ollut vähän kaikenlaista, töitä ja musiikkijuttuja ja sellaista, ja koska kirjoittaminen on kuitenkin mulle sellainen harrastus, jota teen huvikseni ja ajankuluksi jos muilta harrastuksilta ja muulta elämältä jää liikaa aikaa, ei ole sitten myöskään tullut oikein kirjoitettua. Lisäksi tämä tarina on ikävä kyllä sellainen, joka nimenomaan vaatisi pelkälle kirjoittamiselle varattua aikaa, koska tyyliin on vähän vaikea päästä mukaan. Mulla ei missään tapauksessa ole tapana jättää tarinoita kesken (niin on tainnut käydä kerran?) ja uskon kyllä, että saan tämänkin tarinan kyllä päätökseen, mutta ehkä vähän hitaammalla aikataululla kuin alunperin suunnittelin. Toivottavasti jaksatte olla ymmärtäväisiä :/
teinirinsessa, kiitos! Hmm, luulen, että Justinin ja Ruthin suhde on vähän turhan tiivis siihen, että saisin heidät erotettua ja Lilyn ja Justinin vähäksi aikaa pariksi, mutta eihän sitä tietenkään ikinä tiedä...
pihlajanmarja, kiitoksia! Kyllähän Lilyn hermoja pikkuisen pitää varjella
Lilyllä tuntuu muutenkin olevan hermot aika tiukilla silloin tällöin, ja dramaattisempi käänne Justinin suhteen olisi saattanut suistaa tyttöparan lopullisesti pois tasapainosta
Winthrop, kiitos paljon
Otan osaa telinevoimistelun suhteen, se on semmoinen urheilulaji josta en itse oikein ole kauheasti tykännyt. Ehkä sen takia, etten oikein ikinä koulun liikkatuntien telinevoimistelussa uskaltanut tehdä mitään, mitä olisi pitänyt
Mutta upealtahan se näyttää, kun jotkut osaavat. Ja olen erittäin hyvilläni, jos osittian tämän innostamana päädyt uudestaan testailemaan minä-kertojalla kirjoitettuja kirjoja! Minäkään en muistaakseni jossain vaiheessa tykännyt siitä, mutta sitten luin tarpeeksi hyviä tarinoita sillä kertojalla kirjoitettuna ja ihastuin
Ginevré, kiitos! Muistaakseni Lilyn ei ollut alunperin tarkoitus olla kiinnostunut jostain muusta kuin Jamesista, mutta se ajatus vain putkahti jostakin päähäni juuri vähän ennen tämän kirjoittamisen aloitusta ja päädyin ottamaan sen mukaan. Se tuntui kyllä vähän hassulta ja irralliselta, ehkä juuri sen takia, että ainakaan itse en juuri olekaan lukenut Lilystä, joka olisi ollut ihastunut johonkin toiseen ihmiseen ennen Jamesia. Lisäksi on vähän niinkin, että kauhean usein fiktiossa poika on se, joka on ihastunut saavuttamattomaan kohteeseen. Mutta kirjoitusvaiheessa aloin tykätä toiseen ihmiseen ihastuneesta Lilystä sen verran paljon, että olen kyllä iloinen, että juonenkäänne tuli mukaan tähän tarinaan!
Naxone, kiitos kovasti, olen iloinen että kommentoit
Arte, kiitoksia! Apua, nyt kun tulit maininneeksi, minähän todellakin olen aloittanut melkein kaikki luvut ihan samalla tavalla
Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että kaipaan lukujen alkuun jotain "kokoavaa" ja tuttua, joka auttaa itseäni pääsemään tämän tyyliin kiinni. Lisäksi täytyy myöntää, että kommenttisi jälkeen kävin katsastamassa myös jo kirjoitettujen tulevien lukujen alut, ja hmmm, mitähän tähän nyt sitten sanoisi....
Mutta yritän parantaa asian jossain vaiheessa! En nyt tiedä onko se samantyylinen alku niin paha asia, mutta kun se tulee tiedostamatta, vahingossa... Ja täytyy yrittää muistaa palauttaa naiskirja tarinaan vielä jossain välissä!
NeitiMusta, kiitos! Toivottavasti ruotsinkoe meni hyvin
akinnah, kiitoksia!
Olen iloinen että kommentoit, vaikka käytännön syistäkin
Ja hmm, täytyy myöntää että olen kyllä muistaakseni aikoinaan lukenut tuon
I Know You Sleep With My Boyfriend, koska ainakin nimi on hurjan tuttu, mutta ficin sisältö on kyllä jo kadonnut totaalisesti päästäni, pitääkin käydä jossain vaiheessa kurkkaamassa, millainen se olikaan. Ja Lily minäkertojana on kyllä hauskaa kirjoitettavaa, pakko myöntää!
Kauhean usein ficcejä tulee kirjoitettua miespuolinen hahmo minä-kertojana, ja eihän siinä mitään, mutta ehkä tyttökertojaan saa vähän eri tavalla sellaista hysteeristä sävyä silloin tällöin
Fantasy, kiitos paljon!
erikka, kiitoksia!
*
6. lukuRuth istuu minua vastapäätä kirjaston pöydän takana ja tuijottaa. Ihan oikeasti, hänen kummallinen nenänsä on vähän kurtussa ja hänen otsansa myös, ja hänen silmissään on ihan tolkuttoman epäluuloinen katse. Hän näyttää siltä, kuin tietäisi, siis oikeasti tietäisi, siis siitä, että tuossa muutama viikko sitten minä jotenkin päädyin muuttumaan häneksi monijuomaliemellä ja suutelemaan hänen poikaystäväänsä.
Merlin, joskus minä haluaisin jättää Annen harhailemaan Kiellettyyn Metsään. Nyt siihen olisi itse asiassa aika monta syytä: ensinnäkin se, että Anne laittoi minut muuttumaan Ruthiksi. Okei, en yrittänyt kauheasti vastustella, mutta minä olen sentään rakastunut Justiniin, joten kuka edes voisi olettaa, että minä vastustelisin tosissani? Anne on kuitenkin minun ystäväni, joten hänen kuuluisi pitää tässä tilanteessa järki päässä, jos se nyt olisi hänelle fyysisesti mahdollista. Ei sillä, minulla oli ihan hauskaa Justinin kanssa, paitsi että minulta kesti viikko toipua sitä seuranneesta masennuksesta, kun tajusin, etten enää koskaan pääsisi suutelemaan Justinia. Ja lisäksi minulta kesti kaksi viikkoa, ennen kuin en enää ajatellut Justinin suutelemista kutakuinkin koko ajan, mukaan luettuna se, kun Megan päätti avautua Owenin ja hänen rakkauselämän yksityiskohdista, ja se oli jo aika hämmentävää.
Mutta nyt on kulunut jo neljä viikkoa. Minä en enää näe Justinin suutelemisesta joka yö unta. Minkä ihmeen takia Anne sitten kuvittelee, että on järkevä ajatus antaa Hannahin raahata minut kirjastoon, kun me molemmat hyvin tiedämme, että Ruth on siellä? Ai minkä takia me tiedämme? No, Hannah esitti sen asian kutakuinkin niin, että hänen täytyy mennä kirjastoon, koska Ruth on siellä ja tarvitsee kuulemma apua läksyissä, ja minun taas täytyi lähteä mukaan, koska Hannah tarvitsee apua omissa läksyissään. Ja Anne vain taputti minua selkään. Millaista ystävyyttä se muka on olevinaan?
Räpäytän silmiäni ja yritän vilkaista Ruthia tosi varovaisesti ja nopeasti loitsujen oppikirjan takaa. Hän tuijottaa minua edelleen. Nyt hän näyttää aika huolestuneelta, ja lisäksi hänen suupielensä jotenkin nykii. Ehkä hän on raivostumaisillaan. Ehkä hän aikoo heittää minua kirjalla. Ehkä minun pitäisi piiloutua pöydän alle. Tai syyttää Annea.
En kyllä yhtään tajua, miten hän on saanut tietää, tai miksei hän ole jo kironnut minua, jos hän kerran tietää. Tai ehkä hän on laskeskellut, että jos hän tappaa minut, hän joutuu Azkabaniin eikä voi viettää loppuelämäänsä Justinin kanssa. Tai sitten hän vain tajuaa, että oikeastaan hän on jo voittanut, koska hänellä kuitenkin on Justin ja hoikat jalkansa, jotka varmaan mahtuvat farkkujen tuumakokoon 26 tai jotain, ja minulla taas on Anne, Hannah ja Megan sekä takapuoli, jota en enää saa sopimaan viime kesänä ostettuihin farkkuihin. Anne koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei tajua, miten minä mahduin niihin farkkuihin edes alun perin.
”Lily?”
Räpäytän silmiäni. Merlin, se on Ruth. Hän on avannut suunsa ja tuijottaa minua mietteliään näköisenä. Luultavasti hän pohtii, mitä kirousta käyttäisi.
”No?” minä kysyn. Ääneni on ehkä vähän outo, mutta on se kuitenkin urheaa. Haluan, että minut muistetaan urheana ihmisenä.
”Sinulla on, hmm…”, sanoo Ruth näyttäen siltä, ettei oikein osaa muodostaa lausetta (miten olisi ”esiinnyit minuna ja vehtasit poikaystäväni kanssa, haluaisitko päätyä neljään vai viiteen palaseen”?), ”…jotain nenässä.”
Aion juuri sanoa, että neljään, kiitos, kun hänen äänensä uppoaa tajuntaani. ”Mitä?”
”Ei aavistustakaan”, Ruth sanoo. ”Ei kun se taitaa olla kyllä mustetta. Se levisi juuri, kun koskit sitä.”
Siinä vaiheessa minä tajuan hierovani nenääni ja vedän sormeni pois. Okei, ne ovat mustat ja haisevat musteelta. Loistavaa. Nyt voimme sitten palata siihen oikeaan asiaan, siis kuinka Ruth aikoo tappaa minut.
”Ota nenäliina”, Ruth sanoo yllättävän ystävällisesti ja ojentaa minulle valkean lapun, joka ihan totta näyttää nenäliinalta. Tuijotan sitä vähän aikaa ja päätän sitten pyyhkiä nenäni, koska se tuntuu luontevimmalta toimintavaihtoehdolta juuri nyt.
Ruth hymyilee ystävällisesti ja laskee katseensa kirjoihinsa. Rypistän otsaani ja yritän päätellä, miten tässä tilanteessa nyt pitäisi toimia, ja sitten tajuan, että Ruth tosiaan tuijotti nenääni. Ei kasvojani, jotka haluaisi murskata, koska olen suudellut hänen poikaystäväänsä, vaan nenääni, jossa oli mustetahra, joka nyt on luultavasti levinnyt koko nenän kokoiseksi.
Vilkaisen Hannahia. Hän yrittää selvästi muistella, millaisessa mullassa piikkiösarvet mieluiten kasvavat. Ruthkin tuijottaa läksyjään. Okei, minä ilmeisesti jään henkiin.
”Taidan käydä vessassa”, minä sanon, ”tuota, pesemässä nenän.”
He nyökkäävät molemmat, ja Ruth mutisee jotain koiruohon lisäämisestä. Otan laukkuni ja päätän, etten tule takaisin.
Okei, yksi asia. Jos joskus satutte rakastumaan poikaan, joka sitten hommaa tyttöystävän ja juuttuu tähän kuin tehokkaalla pikaliimalla kuorrutettu takiainen, älkää viettäkö sen tyttöystävän kanssa liikaa aikaa. Se on ensinnäkin tosi tärkeää hengityksen kannalta. Minä kyllä tiedän, että aina puhutaan siitä, miten ihmiset rakastuvat ja sen rakkauden kohteen näkeminen salpaa hengen, tai sitten napakka isku vastaan, mutta saavuttamattoman rakkauden kohteen tyttöystävän vieressä istuminen tekee sen homman ihan yhtä tehokkaasti. En ole vielä keksinyt mitään fyysistä selitystä sille, paitsi että ehkä koko kehoni hylkii sitä tietoa, että Ruthilla on Justin ja minulla ei ole. Tai sitten olen vaan niin kateellinen, etten saa henkeä.
Toisekseen Ruthin seurassa oleminen johtaa siihen, että minun aivoni eivät yksinkertaisesti kykene yhtään mihinkään muuhun kuin pohtimaan sitä, miten ihmeessä tässä kävi näin. Tiedän kyllä, että viiden vuoden kuluessa olisi ollut ihan fiksua löytää jo jonkinlainen ratkaisu, mutta ehkä minä vain olen vähän hidas. Minä en vaan ihan oikeasti tajua. Kolmas syy Ruthin välttelemiseen on se, että aina hänen lähellään vertailen itseäni jatkuvasti häneen. Siitä huolimatta, että Ruth on pienempi ja laihempi ja laulaa paremmin eikä käytä muodonmuutoslientä epämääräisiin tarkoituksiin, minulla on kuitenkin kivempi nenä.
Tai kai rakastuminen on loppujen lopuksi kiinni jostain muusta kuin nenistä ja niiden koosta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkä takia pidän Justinista. Ehkä Justinkaan ei tiedä, minkä takia tykkää Ruthista. Tai ehkä maailma vaan on epäreilu, ja niin kuin vesivarannot, se epäreiluuskin on jakaantunut epätasaisesti ja osunut minun niskaani.
Hei, maailmankaikkeuden syyttäminen oli kyllä hyvä idea! Senhän todistaa jo sekin, että kaikki tekevät niin. Ikävämpi puoli on vaan se, että maailmankaikkeus ei oikein vastaa syytöksiin, joten kun lopulta pääsen sinne vessaan saakka ja tajuan, että puolet naamastani tosiaan on peittynyt musteeseen, jonka olen itse hinkannut siihen Ruthin ystävällisesti antamalla nenäliinalla, olen vaan entistä turhautuneempi.
Sitten vessan hanasta ei tulekaan vettä. Murjottava Myrtti on luultavasti tukkinut putken. Potkaisen seinää, satutan varpaani ja lähden puoliksi mustan naamani kanssa oleskeluhuoneeseen. Onneksi siellä ei ole muita kuin James ja Sirius, jotka pelaavat velhonshakkia, Peter, joka katsoo peliä ja tökkii nappuloita, kun ne yrittävät lopettaa pelin heittäytymällä makaamaan, ja Remus, joka tekee läksyjä eikä edes räpäytä silmiään, kun Siriuksen tuoli kaatuu ja Sirius päätyy pyyhkäisemään koko pelin pöydältä.
No, tuokin oli luultavasti maailmankaikkeuden vika. Ehkä maapallo oli kallellaan tai jotain. Se myös selittäisi sen, minkä takia minua huimaa. Tai ehkä se johtuu musteesta, joka kuitenkin on vähän turhan lähellä hengityselimiäni ja jossa on pakko olla jotain epämääräisiä aineita.
*
Sitä minä vaan inhoan maailmankaikkeudessa, että kaikki asiat tapahtuvat aina joko samaan aikaan tai peräkkäin.
Niin kuin nyt vaikka se, että ensin ei oikein tapahdu mitään, ja sitä jatkuu peräkkäin vaikka kuinka kauan. Justin seurustelee Ruthin kanssa, minä kasvan noin kymmenen senttiä, kaadan kerran vahingossa paisutusliemen päälleni taikajuomien tunnilla, ja siinä menee viisi vuotta. Ja sitten yhtenä syksynä, parin kuukauden sisällä, minä tajuan, ettei James ole ihan älyttömän ärsyttävä, päädyn suutelemaan häntä, yritän selvitä siitä henkisesti (ette varmaan ole huomanneet, mutta minun aivoillani on joskus vähän vaikeuksia käsitellä asioita yksinkertaisesti ja nopeasti), päädyn suutelemaan Justinia, yritän selvitä siitä henkisesti (siis lähinnä niistä unista ja jatkuvasta halusta lyödä jotain kovaa, koska vaan turhauttaa olla suutelematta häntä) ja sitten on vielä joulutanssiaiset.
Okei, niihin on vielä vähän aikaa. Nyt on marraskuun puoliväli, joten aikaa on vielä reilu kuukausi. Ongelma on vaan siinä, että ikävä kyllä ajanlasku ei toimi mitenkään loogisesti. Voisi kuvitella, että minuutit ovat aina samanpituisia, mutta eivät ne kyllä ole. Niin kuin esimerkiksi kesäisin aika menee yleensä kauhean nopeasti, ja silti minä en yleensä tee suunnitelmia kuin korkeintaan viikkoa etukäteen. Ja sitten taas joskus aika kestää ihan järjettömän kauan, kuten esimerkiksi silloin, kun yritin pyytää Justinia siirtämään vasenta jalkaansa, joka sattui olemaan reppuni hihnan päällä, mutta Justin oli kääntynyt toiseen suuntaan luultavasti tähyilläkseen Ruthia. Kun olin seisonut elämäni pisimmät viisi sekuntia tuijottamassa hänen selkäänsä, tajusin, etten saisi mitään sanottua, jätin repun siihen ja hain sen myöhemmin illalla. Siihen mennessä se oli jotenkin valunut sohvan alle, enkä minä todellakaan edes halunnut tietää, mitä se oli joutunut todistamaan.
Ja sisäoppilaitoksessa aika menee vielä ihan eri tavalla kuin missään muualla. Varsinkin sisäoppilaitoksessa silloin, kun ulkopuolisessa maailmassa on alkamassa sota. Se on varmaan myös joku henkinen selviytymiskikka, mutta minusta ihan totta tuntuu, että tänä vuonna joulutanssiaisista hössöttäminen alkoi aiemmin kuin koskaan ennen. Olen aika varma, että Hannah mainitsi ne jo syyskuussa, mutta se saattaa tietysti olla vain kuvittelua. Joka tapauksessa marraskuun puolessa välissä niiltä ei vaan voi enää välttyä.
Eniten vihaan sitä, että tanssiaisiin pitää löytää pari. Neljännellä luokalla en viitsinyt vaivautua ollenkaan. Toisaalta Megan olikin silloin meistä ainoa, joka ylipäänsä meni sinne. Minä, Anne ja Hannah istuimme tähtitornissa juomassa Hannahin äidin lähettämää kermakaljaa, joka oli kaiketi ollut vähän liian kauan aikaa komerossa, koska meillä oli yllättävän hauskaa ottaen huomioon sen, kuinka kylmä lattia oli. Hannah sai siitä illasta virtsatulehduksen eikä ole sen jälkeen suostunut juomaan kermakaljaa.
Viidennellä luokalla menin tanssiaisiin Remuksen kanssa. Me olimme molemmat valvojaoppilaita, joten meidän oli oikeastaan pakkokin mennä sinne jo ikään kuin viran puolesta, ja kun me kerran kokouksessa puhuimme siitä, miten inhottava koko juttu oli, me vain tajusimme, että voisimme välttää parin etsinnän menemällä sinne yhdessä.
Ikävä kyllä se tapaus päättyi niin, että James järkyttyi ja joi vähän liikaa ja olisi halunnut tapella Remuksen kanssa, mutta se tappeleminen ei oikein onnistunut, koska minä muistaakseni haukuin häntä mahdollisimman kovaäänisesti riidanhaluiseksi ääliöksi ja se vei vähän hänen muutenkin hataraa keskittymiskykyään. Lisäksi sitten, kun hän lopultakin yritti lyödä Remusta, Sirius oli jo ehtinyt paikalle ja hyppäsi heidän väliinsä niin, että James päätyikin lyömään Siriusta. Siriuksen nenästä alkoi vuotaa verta, ja Sirius ryhtyi huutamaan jotain Remuksen syyttömyydestä ja Jamesin ääliömäisyydestä ja uusista kengistään, ja Peter tuli siihen kysymään, pitäisikö hänen hakea Dumbledore tai joku muu, jolla olisi aivot päässä, ja siinä vaiheessa minä häivyin.
Kuudennella luokalla minä menin tanssiaisiin Bob Harperin kanssa. Hannah oli silloin ihastunut Bobiin, vaikka en kyllä tajua miksi, ja koska hän oli jo luvannut mennä tanssiaisiin Thomasin kanssa, hän pakotti minut pyytämään Bobia sinne, jotta me kaikki voisimme luontevasti liikkua samassa porukassa eikä Thomas tulisi mustasukkaiseksi. Loppujen lopuksi Thomas roikkui koko illan kiinni yhdessä vuotta vanhemmassa korpinkynsitytössä ja Hannah ja Bob katosivat vessaan, joten minä tanssin yhden tanssin Kuhnusarvion kanssa ja menin sen jälkeen turvallisesti seinän viereen istumaan.
Ja nyt se on edessä taas. Siis parin etsiminen. Voisin tietysti pyytää Remusta, mutta vaikka James on nykyään löytänyt sen jonkun kadonneen ruuvin päästään, minä en oikein viitsisi ottaa sitä riskiä, että se katoaa taas. Sitä paitsi Siriuksen ja Remuksen välit näyttävät muutenkin nykyään jotenkin kireiltä, ja jos James päätyisi lyömään Remusta, minä luulen, ettei tilanne ainakaan paranisi.
”Mikset pyydä Jamesia?” Anne kysyi, kun valitin asiasta hänelle.
”Jamesia?” minä kysyin, koska hyvänen aika kyllähän Annen pitäisi tietää vähän paremmin.
”Jep”, Anne sanoi niin kuin ei muka tajuaisi.
”Miksi ihmeessä?”
”Miksi ei?” Anne kysyi.
Avasin suuni ja pysähdyin vain hetkeksi miettimään, mistä päästä aloittaisin perusteluni, ja sitten tajusin, että mitään päätä ei ollutkaan. Ihan oikeasti. Minun pääni oli ihan tyhjä.
Tietenkään minä en voi pyytää Jamesia tanssiaisiin. Se on ihan mahdotonta. En vaan millään muista, miksi.
”Tuota”, minä sanoin, koska se on kuitenkin ihan hyvä aloitus suurin piirtein mille tahansa lauseelle lukuun ottamatta lauseita ”minä rakastan sinua” ja ”sinun pitäisi vähän laihduttaa”, mutta jälkimmäiselle nyt ei edes ole keksitty hyvää aloitusta, ”miksi ihmeessä minä haluaisin rohkaista Jamesia?”
”Miten niin rohkaista?” Anne kysyi, kaatoi kynsilakkaa tyynylleen, puhdisti sen ja jatkoi kynsiensä lakkaamista.
”Siis jos minä pyytäisin häntä”, sanoin yrittäen saada ajatuksiani kiinni (ne vaan joskus ovat niin mahdottoman nopeita, etteivät ne oikein edes ehdi näkyä päässäni, ennen kuin ovat kadonneet lopullisesti), ”siis tanssiaisiin, eikö se olisi rohkaisemista? Siis sen suhteen, että minä joskus saattaisin pitää hänestä?”
Anne kohautti harteitaan.
”Mitä minä siis en tee”, minä jatkoin, ”ja sen takia se olisi kauhean tyhmää. Hänen pyytämisensä siis. Vähän kuin Justin pyytäisi minua – ”
Voi Merlin. Se ajatus oli liian hyvä, paitsi että Justinin ajatteleminen ei yleisesti ottaen ole kovin miellyttävää, koska minun vatsaani tai aivojani tai jotain alkaa kiristää. Se on se onneton rakastuminen. Ravistelin ajatuksen pois päästäni ja yritin saada tilalle jotain muita.
”Enkä minä tietenkään haluakaan mennä Jamesin kanssa sinne”, lisäsin.
Anne katseli kynsiään. Ne olivat aika punaiset, paitsi yksi, joka oli musta. ”Ai?”
”Siis hän on ihan mukava”, minä sanoin, koska onhan se totta. James on kyllä ihan mukava. Varsinkin partioidessa, kun hänen ei tarvitse kommunikoida kavereidensa tai ylipäänsä kenenkään muun kuin minun kanssa, ja hän muutenkin ottaa asiat vähän vakavammin ja rauhallisemmin eikä ylipäänsä ärsytä minua niin paljon kuin aikoinaan. Ja viime aikoina minä olen alkanut vähän unohtaa, että ylipäänsä joskus inhosin häntä. Ja hänellä on kohtalaisen hyvä huumorintaju silloin tällöin. ”Mutta me olemme kuitenkin pelkästään kavereita ja sillä selvä.”
”Tiedän”, Anne sanoi, ”mutta miten se liittyy joulutanssiaisiin?”
Minä räpäytin silmiäni. ”Siis mikä?”
”Vai oliko sinulla sitten suhde Remuksen kanssa, kun te menitte tanssiaisiin yhdessä?” Anne kysyi. ”Tai Bob Harperin kanssa? Vaikka Hannah tykkäsi hänestä? Pitäisikö minun kertoa tämä Hannahille? Lily!”
”Ei missään tapauksessa”, minä sanoin nopeasti, ”mutta siis, Jamesin kanssa se on ihan eri asia ja – ”
Hetkinen. Tuo ei ollut ehkä kovin fiksusti sanottu.
Ja minkä ihmeen takia se on tosiaan eri asia Jamesin kanssa? Ehkä se johtuu siitä suudelmasta, mutta toisaalta siitä on jo kaksi kuukautta enkä minä oikeastaan enää edes ajattele sitä. Se oli kuitenkin vain yksi suudelma. Ja silloin tällöin minulla on ollut vähän sellainen olo, että se voisi toistuakin, mutta aina sellaisessa tilanteessa yksinkertaisesti joko karkaan paikalta tai alan puhua koulusta tai astun Jamesin varpaille, jolloin hän kiroaa ja muuttuu punaiseksi, eikä minun enää edes tee mieli suudella häntä. Joten se asia on todellakin hoidossa.
”Miksi se on eri asia Jamesin kanssa?” Anne kysyi kuulostaen vähän hajamieliseltä.
”Ei aavistustakaan”, minä sanoin. ”Kenen kanssa sinä aiot mennä?”
Anne kohautti olkapäitään. En oikein tiedä, mihin sen oli tarkoitus vastata, mutta ehkä se kuvasi hänen yleistä asennettaan. Tai siis, Anne on yleensä kyllä ihan aktiivinen, sellaisella seinille hyppivällä tavalla, mutta tällä kertaa olin ihan tyytyväinen, ettei hän jatkanut Jamesista puhumista.
”Ajattelin ehkä kysyä Harrya”, Anne sanoi.
”Harrya?” Siis lihamureke-Harrya? Miksi ihmeessä? ”Miksi?”
”Koska jonkun kanssa sinne on mentävä. Ja tässä linnassa on ainoastaan kuusitoista meidän ikäistä poikaa, ja niistä pitää laskea pois ainakin James, koska hän ei suostuisi, Thomas, koska Hannah joko suuttuisi tai alkaisi puhua siitä, miten ärsyttävän ailahteleva Thomas on, ja Justin, koska sekä sinä että Ruth tappaisitte minut ja sitten minun olisi pakko tappaa itseni. Ei millään pahalla, mutta Justin ei ole kovin mielenkiintoinen. Joten minulla on vain kolmetoista vaihtoehtoa plus nuoremmat, joista pitää laskea pois Owen. Mitä vaihtoehtoja minulla on?”
”Ne kolmetoista ja kaikki nuoremmat paitsi Owen.”
”Harry on ihan kiva”, Anne sanoi, ”ja sitä paitsi minä olen aika varma, että hän on jo unohtanut sen lihamurekejutun.”
Minä olen aika varma, että Harry ei unohda sitä vielä vanhainkodissakaan, mutta ehkä sitä ei nyt ole tarpeen kertoa Annelle. Minä sitä paitsi luulen, että Annella on oikeasti huono omatunto siitä asiasta. Hän ei vain ole kovin hyvä osoittamaan sellaisia tunteita.
”No entäs Sirius?”
”Mitä Siriuksesta?”
”Sinne tanssiaisiin”, minä sanoin. ”Silloin yhdellä tunnilla McGarmiwa kysyi sinulta kysymyksen ja sinä vastasit – ”
”Siriuksen nimellä, tiedetään”, Anne tokaisi, ”ja minä olen jo sanonut, ettei se tarkoittanut yhtään mitään. Minusta ja Siriuksesta ei tule paria, Lily. Voisin kyllä ottaa hänen vatsansa, mutta sitten se pitäisi erottaa hänen muista osistaan, ja kyllä minä tarvitsen niitä muita osiakin joskus.”
Minä vilkaisin nopeasti kelloa. Hyvä, päivälliseen oli vielä kolme tuntia aikaa. Ruokahaluni ehtisi palata ennen sitä.
”Entäs Remus?” minä kysyin.
”Ei puhu Siriukselle”, Anne vastasi.
”Ei kun tanssipariksi.”
”Minä en tajua, miksi hän murjottaa. Heidät pitäisi lukita luutakomeroon tai jotain. Ehkä he tajuaisivat olevansa ystäviä ja alkaisivat taas puhua toisilleen. Etkö sinä voisi kysyä Jamesilta, mistä he riitelevät?”
”Eivät he riitele. He vain – ”
”Eivät katso toisiaan silmiin. Tiedetään.”
”Minkä takia minun pitäisi kysyä sitä Jamesilta?” minä tokaisin. ”Mikset kysy itse?”
”Koska minä en vietä hänen kanssaan pitkiä iltoja kävelemällä kahdestaan käytävällä”, Anne sanoi.
Ehkä tämän takia Annen suhteet eivät kestä. Hän vain yksinkertaisesti sanoo joskus juuri ne asiat, jotka ovat ehdottoman järkeviä ja joita toinen ei ehdottomasti halua kuulla. Se on aika hankala juttu. Toinen on taipumus heitellä ruokaa.
Ja sitten on vielä se juttu, että jollain kummallisella tavalla Anne on aika taitava. En tiedä, tajuaako hän sitä, mutta hän saa asiat tapahtumaan, niin kuin hän haluaa, eikä hänen välttämättä edes tarvitse haluta. Tai siis, on ihan totta, että minä vietän iltoja kävelemällä kahdestaan Jamesin kanssa käytäviä pitkin, ja sattumalta tämä ilta sattuu olemaan sellainen, ja nyt minä en voi miettiä mitään muuta kuin sitä, minkä ihmeen takia Sirius ja Remus eivät puhu toisilleen. Tietysti se on tavallaan helpotus, koska muuten minä luultavasti miettisin joko joulutanssiaisia tai Justinia, ja minä saan molemmista aiheista päänsärkyä. Inhoan kuitenkin sitä, etten osaa päättää, pitäisikö minun kysyä Jamesilta vai ei.
Onneksi James ei tajua mitään. Hän vain kävelee eteenpäin, sanoo silloin tällöin jotain yhdentekevää koulusta tai lentävistä taloista tai puhelinkopeista, joista hän ei muuten tiedä mitään. Hän kuvittelee, että ne on tarkoitettu rauhalliseksi paikaksi yli-innokkaille pareille kevätaikaan ja että niiden keksijä on Englannin hallitus, joka haluaa lisää veronmaksajia. En vaan tajua, miten hän on keksinyt sen veronmaksajajutun, koska minun käsittääkseni hän kuvittelee edelleen, että verot ovat jotain, jota maksetaan sen mukaan, kuinka usein käydään kansallispuistoissa.
”Sano nyt”, James sanoo.
Hetkinen. ”Mitä ihmettä?”
Hän kohauttaa olkapäitään. ”Sinä mietit jotain. Sano se ääneen tai mieti koko loppuilta, ihan sama minulle, mutta olisit luultavasti hauskempaa seuraa, jos kakaisisit sen ulos ajoissa.”
”En minä mieti mitään”, minä sanon. ”Tai siis totta kai jotain, ei minun pääni ole mitenkään tyhmä, mutta en mitään sellaista.”
”Millaista?”
”En minkäänlaista. Tai siis… mistä sinä arvasit?”
James kohauttaa olkapäitään. ”Luen ajatuksia.”
”Mitä?”
”Jep. Ja lisäksi kysyin viisi minuuttia sitten, pitäisikö meidän tarkastaa tähtitorni seuraavaksi, ja sinä vastasit, että Megan ei halua lampaita.”
”Ai. Anteeksi. Tarkastimmeko me sen tähtitornin?”
”Joo.”
James vaikenee. Minä yritän keksiä jotain tosi älykästä, joka saa hänen ajatuksensa harhautettua, mutta tietenkään en keksi mitään. Tai ehkä hän unohtaa joka tapauksessa, mistä me puhuimme. Jamesin keskittymiskyky ei kuitenkaan ole mitenkään järkyttävän suuri.
”Niin, se asia.”
Hitto.
”Tuota noin”, minä sanon, ”Anne mietti… tai siis minäkin mietin… minkä takia… tai siis, mikä ihme Siriusta ja Remusta vaivaa?”
Odotan, että James kommentoisi jotenkin tökeröä kysymystäni, mutta hän ei sitten sanokaan siitä mitään, vaan pysähtyy äkkiä ja hieroo ohimoitaan, niin kuin hänen päänsä olisi vaarassa purkautua tai jotain. Hän istuutuu alas penkille, ja hetken kuluttua istun hänen viereensä. Voisin tietysti muistuttaa, että meidän pitäisi vielä partioida, mutta koska minulla ei ole aavistustakaan, mitkä paikat me olemme jo tarkastaneet, huomauttaminen tuntuu vähän typerältä.
”Ei aavistustakaan”, James sanoo hetken kuluttua. ”Tai siis, he… Sirius tavallaan mokasi… mutta kyllä he minun käsittääkseni selvittivät sen. Ja he olivat sen jälkeen jopa vähän aikaa hyvissä väleissä. Tosi hyvissä. Minä ja Peter aloimme jo miettiä, salaavatko he meiltä jotain, niin kuin jonkun luihuisille tehdyn tempun tai jotain vastaavaa. Mutta sitten he lopettivat toisilleen puhumisen melkein kokonaan. Minä en tajua…”
”Ai”, minä sanon ja tahtoisin lyödä itseäni päähän, koska en osaa sanoa mitään hienompaa.
”Tiedän”, James sanoo. ”Se on tyhmää. Enkä minä edes voi tehdä mitään, kun kumpikaan ei suostu kertomaan minulle, mistä on kysymys.”
”Ehkä se selviää”, minä sanon kömpelösti.
”Ovatko sinun kaverisi ikinä tällaisia?” James kysyy kuulostaen oikeasti siltä, että hän varmaan räjähtää jossain vaiheessa. Toivon vaan, etteivät Sirius ja Remus tai Peter tai kukaan sivullinen loukkaannu kovin pahasti. ”Niin… outoja?”
”Outoja? Totta kai. Mutta eivät ehkä tuolla tavalla… ei ainakaan kuulosta tutulta. Ja minä oikeastaan tunnen Annen paljon paremmin kuin Hannahin ja Meganin. Tai en ehkä paljon paremmin, mutta vähän paremmin. Tai jotain.”
James kohauttaa olkapäitään. ”No, Megan seurustelee. Minä tuskin näen häntä ilman Owenia, joten sinäkään et varmaan kauheasti. Ehkä on ihan hyvä, ettei kenelläkään meistä ole mitään tuollaista.”
”Eikö teillä – ?”
”No, minun pääni on ikävä kyllä varattu”, James sanoo ja naurahtaa vähän kuivasti. Minun tekisi mieli kysyä lisää, mutta hän tuijottaa minua jotenkin kummallisesti silmäkulmastaan ja hänen suupielensä vääntyy tavalla, jonka minä kyllä tunnen. Olen joskus katsonut peiliin sen jälkeen, kun olen juuri nähnyt Justinin ja Ruthin yhdessä. ”Siriuksella on kai välillä ollut jotain juttua jonkun tytön kanssa, mutta jotenkin se aina tuntuu loppuvan alkuunsa. Viimeksi minä luulin, että hän oli kiinnostunut Annesta, ja hän puhui itsekin jotain siihen sävyyn, mutta sitten tuli kaikki tämä Remus-draama, eikä hän enää oikein sano mitään, kun minä mainitsen Annen. Tai kenenkään muun tytön.”
”Ja Remus ei kai seurustele”, James jatkaa oltuaan hetken hiljaa. ”Me yritimme aikoinaan kiusata häntä tytöistä, mutta hän ei oikein reagoinut siihen. Ja sen jälkeen, kun hän oli viidennellä luokalla sinun kanssasi joulutanssiaisissa ja se päättyi siihen, että minä yritin lyödä häntä, hän ei ole oikein kai edes maininnut ketään tyttöä.” Hän naurahtaa kuivasti. ”Eli toisin sanoen jos Remus jää yksin, se on minun vikani, koska aiheutin hänelle traumoja sillä tappelujutulla.”
”Eikä”, minä sanon nopeasti, ”sinä vain suutuit…”
”Sinä et suhtautunut siihen ihan yhtä ymmärtäväisesti silloin”, hän virnistää.
”No, sinä olit hitonmoinen ääliö. Mutta kyllä Remus tietää sen.”
James hymyilee vinosti. ”Peteristä minä en ole ihan varma. Me emme kauheasti ylipäänsä puhu tytöistä. Tai minä tietysti aikoinaan puhuin sinusta, mutta sitten jotenkin väsyin siihen. Siis puhumiseen. Siis se oli ihan kivaa alun perin, mutta eivät he oikein osanneet sanoa mitään fiksua koskaan, eikä tietenkään ollut mitään hyvää sanottavaakaan, ja viisi vuotta nyt yksinkertaisesti on vähän liikaa.”
Minä nyökkään. Kuulostaa ahdistavan tutulta.
James kohauttaa olkapäitään. ”Minusta kyllä tuntuu, että Peter tykkää jostakusta. Mutta me pystymme vain rajalliseen määrään vakavaa keskustelua. Sitten jollakin räjähtää pää ja meidän pitää lähteä Tylyahoon tai jotain. Ja viime aikoina meidän vakavan keskustelun kiintiömme on aika lailla kulunut Siriukseen ja Remukseen.”
”Sinä puhut parhaillaan aika vakavasti”, minä huomautan.
Jamesin otsa rypistyy, kun hän hymyilee jotenkin puolinaisesti. ”Tämä on eri asia. Sinä olet eri asia kuin he. Me teemme jotain mieluummin kuin puhumme.”
Kumma kyllä, se kuulostaa aika loogiselta. Minun on joka tapauksessa vaikea kuvitella Sirius, Peter, James ja Remus istumassa kädet ristillä sängyillään (tai makaamassa poikittain jonkun toisen sängyllä ja heittämässä suklaapapereita ympäriinsä, niin kuin meillä yleensä tehdään) ja keskustelemassa vakavia. Peter ei vaikuta siltä, että haluaisi kauheasti paljastaa mitään syvällistä itsestään, Remus luultavasti mieluummin lukisi jotain kirjaa ja Sirius taas on sitä tyyppiä, joka ottaisi luudan ja lentäisi päin tiiliseinää ja sitten asia olisi käsitelty.
”Entä sinä?”
Räpäytän silmiäni. James on kääntynyt minuun päin sen verran, että näkee minut molemmilla silmillään, ja jotenkin tajuan, että hänen naamansa on tosiaan aika lähellä. Hänen otsansa on edelleen mietteliäästi vähän lommolla, ja hänen mustat hiuksensa sojottavat otsalta moneen suuntaan. Lisäksi hän näyttää siltä, että odottaa minun sanovan jotain.
”Mitä?” minä kysyn.
”Entä sinä?” hän kysyy ja näyttää äkkiä siltä, kuin olisi tosi hermostunut. Tai istuisi muurahaiskeon päällä ilman housuja. Se on varmaan näköharha. Sitten hän puree huultaan, ja se ainakin näyttää ihan aidolta hermostuksen merkiltä. ”Ihastumisesta… tai kiinnostumisesta… tai onko sinulla, tai siis, oletko sinä nyt kiinnostunut jostain?”
Mitä?
Voi Merlin. Ei Jamesin kuulu kysyä tuollaista. Tai minun pitäisi seisoa ainakin parin metrin päässä hänestä, ja meidän välissämme saisi mieluiten olla vaikka lasiseinä tai muutama. Hänen naamansa alkaa muuttua punaisemmaksi ja näen selvästi, miten hän nielaisee. Voi luoja. Merlin. Kuka tahansa. Mitä hittoa minun on tarkoitus vastata? Totuus? Ei ikinä.
”Tuota”, minä sanon ja ääneni vähän särähtää. Se johtuu varmaan ihan vaan siitä, että suuni on älyttömän kuiva. Nuolaisen huuliani. Jamesin katse valuu hetkeksi niihin, mutta palaa nopeasti silmiini, kun rykäisen ehkä turhan lujaa. ”Tuota. Se on vähän mutkikkaampi juttu… tarina…”
”Meillä on vielä puoli tuntia partiointiaikaa jäljellä”, James sanoo kuulostaen edelleen hermostuneelta. No, hänen sietääkin olla, koska minusta tuntuu, että kutakuinkin pyörryn kohta.
Nielaisen. Se ei oikein auta. Kurkkuni tuntuu ihan mielettömän kuivalta.
Minä en yksinkertaisesti PYSTY kertomaan Jamesille Justinista.
Ja eikös se sitä paitsi ole jonkun kirjoittamattoman säännön vastaista? Aika moraalitonta? Jotain sellaista, mitä Anne tekisi ja minä paheksuisin syvästi? Siis ei voi missään tapauksessa olla normaalia, että joku kertoisi jollekin, joka tykkää siitä ensin mainitusta henkilöstä, että se ensin mainittu henkilö on toivottomasti rakastunut johonkin kolmanteen henkilöön. Ja se olisi sitä paitsi ihan tolkuttoman masentavaa kaikkien kannalta. Paitsi sen kolmannen henkilön, joka sattuu olemaan onnellisesti kihloissa eikä tiedä yhtään, miten surullisessa tarinassa on mukana.
”Minä ehkä”, sanon tosi älykkäästi ja yritän laittaa aivoni pois päältä, mutta se ei toimi. Sitten tajuan, että jo sekin helpottaa, etten katso Jamesia silmiin. Itse asiassa se helpottaa tosi paljon. ”Siis minä ehkä, hmm, ehkä pidän jostain.”
James räpäyttää silmiään.
”En sinusta”, minä sanon, ”tai siis, totta kai minä pidän sinusta, tai siis, et ole läheskään niin ärsyttävä kuin voisit olla, ja sitä paitsi minä näköjään kerron sinulle tätä, enkä edes tajua miksi, mutta siis minä pidän, siis PIDÄN yhdestä toisesta, hmm, ihmisestä.”
Voi Merlin. Antakaa minun nyt valua jonnekin. Vaikka linnan perustusten väliin.
”Ou”, James sanoo. Hänen äänensä kuulostaa aika tyhjältä.
”Siitä ei ikinä tule mitään”, minä sanon nopeasti, niin kuin yrittäisin kovasti ilahduttaa Jamesia. Tai ehkä tosiaan yritän. ”Se tyyppi tavallaan, hmmm, seurustelee jonkun muun kanssa. Vakavasti.”
”Ai”, James sanoo ja nielaisee tuijottaen vähän aikaa lattiaa, ennen kuin huokaisee syvään. ”Senkö takia sinä et pidä Ruthista?”
Siis mitä?
”Mitä?” minä tokaisen.
”Ruthista”, James toistaa ja kääntyy katsomaan minua. Hän näyttää aika surulliselta. En oikein osaa sanoa, kumman puolesta. ”Sinä olet ihastunut Justiniin, vai mitä?”
”Mistä hitosta sinä tiesit?” minä ähkäisen. En tiedä, pitäisikö minun lyödä Jamesia tai jotain. Tai kysyä, miten hän on onnistunut lukemaan minun mieltäni ja voisiko hän opettaa minuakin. Onneksi olen niin järkyttynyt, etten oikein osaa tehdä mitään. ”Vai olenko minä muka niin läpinäkyvä?”
James pudistelee nopeasti päätään. ”Et kai. Minä vain… no, minä olen käyttänyt viimeiset vuodet aika tarkkaan tuijottamalla sinua. Minä en ikinä oikein ajatellut sitä noin, tai siis, en voinut kuvitella, että sinä olisit tosissasi kiinnostunut jostain… niin kauan… ajattelin, että se oli jotain muuta… mutta jos sinä kerran, hmm, pidät jostain, sen on kai pakko olla Justin.”
”Voi luoja”, minä tokaisen.
”Niinpä”, James sanoo. ”Minä olen siis oikeassa?”
Minä nyökkään. Se tuntuu kaikkein helpoimmalta asialta, joka tässä keskustelussa on tapahtunut pitkään aikaan.
Siis miten ihmeessä hän tiesi? Ja minkä takia minulla ei ole tämän pakokauhuisempi olo? Tai siis, minulla on kyllä pakokauhuinen olo, mutta haluaisin juosta lähinnä kylpyhuoneeseen ja lukkiutua sinne sen sijaan, että haluaisin juosta järveen ja hukuttautua tai syöttää itseni sille lonkerohirviölle.
Me istumme aika pitkään hiljaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä James tekee, koska en uskalla katsoa häneen päin, mutta itse ainakin yritän kerätä ajatusteni rippeitä. Kun se ei onnistu, yritän miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä tai sanoa. Sekin tökkii, joten keskityn hengittämiseen.
Lopulta James naurahtaa lyhyesti. Ääni kuulostaa tosi kummalliselta kaikessa siinä hiljaisuudessa.
”Mitä?” minä mutisen.
”Me olemme ikään kuin samassa veneessä”, James tokaisee. ”Minä pidän sinusta. Sinä pidät Justinista. Kumpikaan ei saa mitä haluaa.”
”Tiedän”, minä sanon. ”Anteeksi.”
”Merlin”, James sanoo.
Ja sitten kuuluu lisää hiljaisuutta. Minä keskityn hengittämiseen ja kengänkärkiini ja jossain vaiheessa minusta alkaa tuntua, ettei minun tarvitse enää edes lukkiutua kylpyhuoneeseen. Suihku ja parin kuukauden yöunet saattaisi riittää. James yskähtää aina välillä, niin kuin aikoisi sanoa jotain, mutta ei sitten sanokaan mitään, ja lopulta hiljaisuus rikkoutuu vasta paljon myöhemmin, kun jostain kuuluu hyvin epämääräinen kolahdus.
”Joku kolmasluokkalainen”, James arvelee. Hänen äänensä on vähän käheä.
”Tuo kuulosti pahalta”, minä sanon. ”Mennäänkö katsomaan?”
”McGarmiwa piti heille vähän aikaa sitten oppitunnin varovaisuudesta”, James sanoo. ”Jos nuo eivät kuunnelleet, omapahan on ongelmansa.”
Minä olen aika varma, että tuo näkökulma on tosi epäjohtajaoppilasmainen ja luultavasti kielletty, mutta jotenkin se nyt kuulostaa äärettömän loogiselta. Ja jos katsotaan totuutta silmiin, ihan rehellisesti ja silmää räpäyttämättä, onhan minulla omiakin ongelmia.
