A/N: Kiitos kaikille, olette ihania!
Sinu, kiitos! Jotenkin minusta tuntuu, että oikeassa elämässä asiat nimenomaan menevät yleensä vähän eri tavalla kuin niiden pitäisi, ja tanssiaisissakin ihmisillä on ihan väärät parit
Hmm, en oikein itsekään meinaa aina pysyä kärryillä Remuksesta ja Siriuksesta, mutta eiköhän asiaa puida jatkossakin. Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa...
koete, kiitoksia! Hmm, en itse asiassa tiedä, mistä Peter löysi tuliviskit
Onhan mahdollista, että pojat olivat ostaneet niitä joskus Tylyahosta tai ehkä jopa edellisenä kesänä ja jemmanneet vaatekaapin nurkkaan, ja Peter oli yhtäkkiä muistanut niiden olemassaolon.
Ginevré, kiitos
Mä en ole ihan varma, kuinka selkeä lopputulos Siriuksesta ja Remuksesta tulee mutta sanotaanko vaikka että omaa mielikuvitusta saa käyttää ihan vapaasti, niin minäkin teen
Toki yritän vähän selventää tilannetta tarinan edetessä. Tai joskus. Ja tuota noin, en olekaan huomannut, että Remus on ollut etäinen. Täytyy ilmeisesti tsempata! Tosin täytyy myös myöntää, että tässä ficissä Siriusta ja Remusta on vähän hankala kirjoittaa, koska on niin outoa kirjoittaa heistä Lilyn näkökulmasta...
eFFy, kiitos palautteesta! Täytyy myöntää, että olen itse juuri sellainen nirso ihminen, joka lajittelee ruuasta pois kaiken sellaisen, mitä ei tykkää syödä, ja voin kertoa, että monia ihmisiä se tapa ärsyttää paljon. Varsinkin äitiä!
teinirinsessa, kiitoksia! Enkä pahastunut yhtään siitä, ettei edellinen luku niin napannut, ei mitään hätää
Hyvä vaan, että mulle sanotaan, kun teksti ei mene eteenpäin vaan on liikaa kaikkea sivuhärpäkettä. Hmm, ja ehkä itse en vaan osaa ajatella Siriusta sellaisena naistenmiehenä, jolla olisi tyttö joka kädelle
Se ei oikein tunnu realistiselta, ja tavalliselle ihmiselle voi ihan helposti käydä niin, ettei paria vaan löydy, tai ainakaan semmoista, jonka tosissaan tahtoisi. Varsinkin jos on yhtään krantumpi.
Noora., kiitos paljon
Ja kiitos virheen bongauksesta! Ja on aina kauhean kiva kuulla, että teksti on naurattanut
Paitsi tietysti silloin, jos yrittää kirjoittaa jotain tosi vakavaa
pihlajanmarja, kiitos! Mun tulkinta Siriuksesta ja siitä, minkä takia se pyysi Lilyä tanssiaisiin, on kaiketi se, että Lily oli Siriukselle tavallaan hyvin turvallinen valinta, semmoinen, jota ei tarvitse miettiä yhtään enempää, vaan joka on äärimmäisen platonista seuraa. Ja olen ihan hirmu iloinen tuosta maininnasta, että luvut olisivat yhtä hyviä, koska se on tavallaan aina pelottavaa, että osaako kirjoittaa tasalaatuisia lukuja vai ei
Toisaalta en yleensä edes uskalla ajatella asiaa kovin paljon, tai pyrin olemaan ajattelematta sitä, koska muuten alan vaan stressata siitä
Salla, kiitos paljon
Se hassussa muodossa ollut sana on muistaakseni myös nyt jo korjattu, ainakin toivottavasti
Ja olen iloinen, että tykkäsit luvusta!
Fantasy, kiitoksia! Niinpä, Lilyn mieli tuntuu toimivan tavallaan aika loogisesti, mutta kauhea määrä asioita jää jonnekin Lilyn ajatusten alle, ainakin minun mielestäni
Niin kuin nyt tuo Jamesin kanssa hengaaminen velvollisuutena, kun kyllähän Lily toisaalta tuntuu siitä kummasti nauttivan...
elzz, kiitos! Hih, minusta on kiva kirjoittaa kaikista hahmoista jokseenkin tunteellisia
Tai ehkä ihmiskäsitykseni on jotenkin semmoinen, että on hankala kuvitella ihmistä, joka ei olisi yhtään tunteellinen tietyissä tilanteissa...
Sayuchi, kiitoksia kovasti, olen iloinen että tykkäsit
Luna R., kiitos! Olen iloinen, että nyt innostuit kommentoimaan
Täytyy myöntää, että itse inhoan sitä, kun ficeissä tai muissa tarinoissa monet hahmot kuvataan niin "täydellisinä". Joskus hermostun jo siitäkin, jos kuvailussa käytetään sellaisia ilmaisuja kuin vaikka "hän kietoi kätensä tytön
hoikalle vyötärölle" tai "hän silitti pojan
sileitä hiuksia"
On paljon kivempi kiinnittää huomiota hahmojen epätäydellisiin piirteisiin
rentunlupiini, kiitos! Toivottavasti yhteiskuntaoppi ei kauheasti kärsinyt tästä ficistä! Minunkin pitäisi tällä hetkellä olla lukemassa suomen kieliopista pääsykokeita varten, mutta mitäs teenkään...
Ja Siriuksesta ja Remuksesta en tietenkään viitsi sen tarkemmin kommentoida, mutta kaikki selkeät kuvat heidän tilanteestaan ovat oikein sallittuja!
erikka, kiitos kovasti
Kyllä Siriuksen ja Remuksen käytökselle tulee joskus selitys, tosin saatan jättää jotain myös arvailun varaan...
Liinalotta, kiitos! Katsotaan, katsotaan...
flora, kiitoksia
Olen iloinen, että tykkäsit parista ekasta luvusta! Siriuksesta ja Remuksesta en kommentoi mitään tarkempaa enkä lupaa mitään, mutta tämä ficci joka tapauksessa keskittyy Jamesiin ja Lilyyn, joten mitä heidän välillään sitten onkin, se ei varmasti ole pääroolissa.
purr, kiitos! Ihanaa että kommentoit
Hih, uskon, että Lily on välillä raivostuttava! Toisaalta niinhän monet meistä ovat oikeastikin, minä ainakin
Heinähattu, kiitos tosi paljon
Eihän sitä aina voi millään jaksaa kommentoidakaan, mutta olen tosi iloinen, että nyt kommentoit! Minäkin olen ehtinyt kyllästyä siihen ilmiöön, että jokaisella Lilyn ystävällä on jotain juttua jonkun kelmin kanssa! Ja vielä enemmän olen kyllästynyt siihen ilmiöön, että heti ystävien esittelystä voi arvata, kenellä tulee olemaan juttua kenenkin kanssa. Se räväkkä ja energinen menee Siriukselle, fiksu ja rauhallinen Remukselle ja hiljainen ja vähän pyöreä Peterille. Aaaargh!
Ja asiaan:
*
9. luku”MITÄ?”
Anne tuijottaa minua vähän kyllästyneen näköisenä. Lisäksi hänen toinen suupielensä nykii sellaisella tavalla, joka ei vaan voi luvata mitään hyvää. ”Älä hermostu. Ei se nyt niin iso juttu ollut.”
”MITÄ?” minä puuskahdan ihan vaistomaisesti. Ai niin, sanoin sen jo. ”Ei iso juttu? Sinä päädyt Peterin kanssa sänkyyn ja se ei ole iso juttu?”
”Sängylle”, Anne korjaa. Minusta jotenkin tuntuu, että hän nauraa parhaillaan minulle jossain päänsä sisällä, mutta tietenkään sitä ei voi todistaa, joten päätän jättää sen huomioimatta. ”Sängylle, Lily. Hengitä. Se on ihan eri asia.”
”Sängylle”, minä toistan ja vilkaisen heti sänkyä, jolla Anne nyt istuu jalat ristissä ja tosiaankin nauraa minulle. Se näkyy jo suupielessä asti. Ja sänky näyttää ihan ehjältä, kaikki neljä jalkaa ovat paikallaan ja niin edelleen. ”Kenen sängylle?”
”Omalleni. Me – ”
”Miten te pääsitte tänne? Tai siis Peter?”
Nyt Anne näyttää ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana vähän nololta. Lisäksi hän näyttää tosi uniselta, mutta se saattaa johtua siitä, että kello on kuitenkin vasta puoli yhdeksän ja koska eilen illalla oli joulutanssiaiset, kukaan meistä ei ole päässyt nukkumaan erityisen aikaisin.
”Ikkunasta”, Anne sanoo ja nololta näyttäminen loppuu siihen, että hän virnistää aika leveästi. ”Minä tulin portaita pitkin ja päästin Peterin sisään ikkunasta.”
”Miksi?” minä pärskähdän.
Anne rypistää otsaansa. ”Miten niin miksi? Koska pojat eivät pääse tyttöjen makuusaleihin tavallista – ”
”Ei kun miksi ihmeessä sinä päästit Peterin sisään?” minä kysyn. Siis mikä häntä oikeasti vaivaa? Minulla ei kyllä ole mitään Peteriä vastaan, ja jos Remusta ei lasketa, Peter kyllä varmaan on täysijärkisin koko siinä porukassa. Ongelma on vaan siinä, että Anne ei yleensä valitse niitä täysijärkisiä ihmisiä.
Ja siis Peter? Peter Piskuilan? Missä ihmeen välissä tämä tapahtui? Ja missä minä olin silloin?
”Miten niin miksi ihmeessä?” Anne kysyy, ja minun pitää muistella hetki, ennen kuin tajuan, mihin se kysymys edes liittyy.
Jossain vaiheessa minun päätäni alkaa ihan takuulla särkeä.
Okei. Siis Anne. Anne ja Peter.
Jostain syystä yhtälö tuntuu edelleenkin päättyvän ratkaisemattomaan tilanteeseen. Toisaalta se nyt ei ole edes kovin harvinaista, koska muistaakseni olin ala-asteella aika surkea nimenomaan yhtälöissä. Ehkä on ihan hyvä, että sain kirjeen Tylypahkasta. Nyt voin unohtaa koko loppuelämäkseni sen kurjan tosiasian, että olisin varmaan reputtanut matikan ennen pitkää.
”Lily, hengitä”, Anne sanoo, ja minä hengitän. Se tuntuu yllättävän hyvältä. ”Ja rauhoitu. Me vain juttelimme. Tai makasimme sängyllä ja juttelimme.”
”Miksi Peter?” minä kysyn ja yritän kauheasti koota ajatuksiani, mutta ne ovat tosi sekavia. ”Tykkäätkö sinä siis Peteristä?”
Anne tuijottaa minua pää vähän kallellaan. Hänen tukkansa on tosi sekaisin. Ja hän takuulla nauraa minulle edelleen. ”No tuota, onhan Peter oikein kiva.”
”Mutta siis – ” minä sanon ja vedän henkeä, ” – Anne! Kyllä sinä tajuat, mitä minä yritän kysyä.”
”No?”
”Kuka yrittää kysyä mitä?”
Minä käännyn vilkaisemaan olkani yli. Anne katsoo jo siihen suuntaan, joten hänen ei tarvitse kuin kohauttaa olkapäitään Meganille, joka seisoo kylpyhuoneen ovella pitkä vaaleanruskea tukka kiedottuna kummallisen näköisesti päälaelle. Hän näyttää aika väsyneeltä, mutta ei läheskään niin väsyneeltä kuin Hannah, joka makaa edelleen omalla sängyllään toinen jalka sojottaen reunan yli.
”Lily yrittää kysyä, olenko minä ihastunut Peteriin”, Anne sanoo niin rauhallisesti, että minun tekee mieli repiä hiuksia päästäni. Tosin pelkästään kuvainnollisesti.
”Ai”, Megan sanoo ja kävelee vaatekaapille kaivelemaan jotain päälleen.
”Ehkä vähän”, Anne sanoo.
Hannah liikuttelee varpaitaan nukkuessaan. Tosi outoa -
”MITÄ?”
Megan ja Anne tuijottavat minua. Annen posket ja kaula ovat aika punaiset, eikä se välttämättä edes johdu valvomisesta. Megan näyttää vähän paheksuvalta. Hannah mutisee jotain ja kääntää kylkeä, mutta ei onneksi herää.
”Tai siis”, minä jatkan, ”ei pitänyt kuulostaa niin järkyttyneeltä. Mutta sanoitko sinä, että olet ehkä vähän ihastunut Peteriin? Missä vaiheessa tämä tapahtui? Miksi minä en tajunnut mitään?”
Anne vilkaisee Megania. Megan kohauttaa olkapäitään.
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo.
”Mihin kysymykseen?”
”Ei oikein mihinkään”, Anne jatkaa ja nykii samalla yöpaitansa helmaa. ”En minä tiedä, missä vaiheessa se tapahtui. Me kai tanssimme jossain vaiheessa tai jotain, ja sitten kai vähän lisää, ja jossain vaiheessa päätimme lähteä muualle, ja sitten me tulimme tänne.”
”Okei”, minä sanon ja yritän kauheasti koota kaikkia palasia mielessäni yhteen, mutta se on tosi vaikeaa. ”Tapahtuiko se ennen vai jälkeen sen sontapommijutun?”
”Varmaan siihen aikaan”, Anne sanoo rypistäen nenäänsä, niin kuin joutuisi miettimään kovastikin. Tai itse asiassahan se on jopa aika todennäköistä, se kovasti miettiminen. ”Joo, kai se oli siinä vaiheessa, kun Sirius ja James lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja sinä menit perässä, ja Remus haahuili teidän perässänne, ja me vain ajattelimme lähteä johonkin muualle.”
”Minä ajattelin vain mennä tarkastamaan, etteivät he räjäytä koulua tai jotain”, minä sanon nopeasti.
”Niin niin”, Anne sanoo. ”Eikä Peter itse asiassa ollut edes kovin kännissä. Ehkä vähän. Mutta minäkin ehkä olin vähän.”
”Tuo kuulostaa tosi huolestuttavalta”, minä lipsautan.
Anne pyörittelee silmiään. ”Ja jos ollaan ihan rehellisiä, minä en edes ihan tajua, mitä sinä näet Jamesissa. Tai James on totta kai ihan kiva, mutta hän puhuu jotenkin paljon enemmän kuin ajattelee. Ja Sirius on ihan samanlainen. Ja Remus on vähän tylsä.”
”Miten niin mitä minä näen Jamesissa? En minä näe Jamesissa yhtään mitään!”
”Mutta Peter on aika kiva”, Anne sanoo, ”ihan totta. Teidän pitäisi tutustua häneen kunnolla. Tai älkää sittenkään tutustuko. Minusta tuntuu, etten minä edes vahingossa päätyisi heittämään häntä ruualla.”
Megan näyttää aika järkyttyneeltä ja muotoilee huulillaan sanan ”vakavaa”, ennen kuin menee työntämään Hannahin puoliksi pois sängystä tipahtanutta säärtä takaisin peiton alle.
”Okei”, minä sanon, ”minun pitää nyt vähän ajatella. Oikeasti, minä olen nukkunut vain jotain kuusi tuntia, minä en millään pysty nyt käsittelemään tätä kaikkea tietoa…”
”Niin kuin mitä?” Anne kysyy. ”Ja miksi ihmeessä sitä tietoa jotenkin pitäisi käsitellä?”
No niin, tämä ero minun ja Annen aivoissa on.
”Sinä tykkäät Peteristä”, minä mutisen. ”Minun pitää käsitellä tämä. Ja minä tarvitsen aamupalaa.”
”Mmmmhdmdfh”, sanoo Hannah.
Puolen tunnin kuluttua me istumme kaikki salissa yrittämässä syödä jotain. Megan väittää, ettei hän yksinkertaisesti pysty syömään aamuisin mitään, koska hänen ruokahalunsa vaan herää pari tuntia hänen päänsä jälkeen, joten hän vain näykkii omenan kulmaa. Hannah yrittää selvitä neljästä marmeladilla kuorrutetusta paahtoleivästä, ja minä yritän kannustaa aivojani toimimaan.
Ja sitten jossain vaiheessa kaikki Annen sanat vaan yhtäkkiä loksahtavat paikalleen. Anne on ihastunut Peteriin!
”Meinaatko sinä tehdä jotain?” minä kysyn Annelta, joka kauhoo parhaillaan kaurapuuroa suuhunsa.
”Mitä?” Anne kysyy, vaikkakaan ei ihan noin selkeästi, koska hän ei ole vielä nielaissut viimeisintä puuroannosta. ”Minähän syön koko ajan.”
”Ei kun”, minä korjaan, ”siis Peterin suhteen. Meinaatko sinä tehdä jotain Peterin suhteen?”
”Minähän tein jo”, Anne sanoo. ”Se sänky – ”
”Älä puhu sängyistä”, minä keskeytän hänet nopeasti. ”Tai älä ainakaan aamupalalla, jooko? Kierrä se jotenkin.”
”Okei”, Anne sanoo ja ottaa lisää kaurapuuroa, ”minähän jo makailin hänen vieressään litteällä esineellä, joka muuten narisi tosi paljon, ja juttelin hänen kanssaan kaikkea kivaa. En kyllä ihan tarkkaan enää muista, mitä, mutta se oli tosi hyvä keskustelu. Minusta se on aika paljon tehty.”
No kieltämättä. Ainakin jos verrataan siihen, että jotkut meistä ovat hieman hitaampia tekemään yhtään mitään.
Paitsi että minullahan on ihan hyvä syy. Olisin tietysti voinut mennä kertomaan Justinille, että tykkään hänestä, mutta ensinnäkin häntä oli vähän vaikea löytää ilman Ruthia. Ja toiseksi en ihan tajunnut, mikä ihmeen pointti siinä kertomisessa olisi ollut. Mitä järkeä on tunnustaa tunteitaan pojalle, joka on yksiavioinen sanan kaikkein tiukimmassa ja masentavimmassa merkityksessä?
”En minä oikein tiedä”, Anne sanoo ja tökkii kaurapuuroa haarukalla. Räpyttelen silmiäni ja yritän keskittyä, eikä se oikein ole edes kovin vaikeaa. Hienoa. ”Tai siis, en minä voi kertoa hänelle, että olen ihastunut häneen. Minä kuitenkin muuttaisin mieltäni heti, kun saisin sen sanottua. Ja eikö hän muka olisi kertonut minulle, jos tykkäisi minusta?”
”Totta kai Peter tykkää sinusta”, minä pärskähdän, mutta hyvin hiljaa, koska me emme varsinaisesti istu yksin rohkelikkopöydässä. Jamesia ja kumppaneja ei kyllä näy, mutta en minä varsinaisesti odottanutkaan että näkyisi. Kun joskus kahden aikaan olin saanut Jamesin ja Siriuksen unohtamaan kaiken kielletyn, tai no, suostumaan nipin napin olemaan tekemättä mitään kovin kiellettyä enää sinä iltana puhtaasti käytännön syistä, niin siis siihen aikaan molemmat olivat jo niin unisen näköisiä, etten ihmettelisi, vaikka he nukkuisivat kahteentoista. Ja jos Peter on viettänyt koko illan Annen kanssa, hänkin on takuulla puolikuollut.
”Miten niin?” Anne kysyy ja näyttää melkein hämmentyneeltä.
”No siis”, minä sanon, enkä keksikään yhtään mitään. ”Tai siis, hänhän vietti sinun kanssasi koko illan. Ei hänellä varmaan ole mitään sinua vastaan.”
”No ei kai”, Anne sanoo ja siirtää paahtoleivän toiselle puolelle lautasta, ”mutta ei se nyt vielä tarkoita, että hän jotenkin, hmm.”
”Minä en vaan tajua”, minä sanon ja huokaisen syvään. ”Peter?”
”No tuota”, sanoo Anne ja vilkaisee Justinia, joka istuu korpinkynsien pöydässä kerrankin ilman Ruthia. Melkein jo ilahdun, mutta sitten tajuan, että Justinin tukka on jämähtänyt pystyasentoon ja että hänen T-paitansa on todennäköisesti väärinpäin, koska selässä lukee vaaleanpunaisilla kirjaimilla ”Naisten kuntotaikapiiri 1976”.
Jostain kuuluu kopsahdus. Luulen ensin, että joku on tehnyt jotain typerää, mutta se onkin vain Hannahin pää, joka on kolahtanut pöytää vasten. Megan taputtaa jotenkin huolettoman näköisesti Hannahin takaraivoa tai tarkemmin sanottuna vaaleaa hiusryöppyä, joka makaa pöydällä uhkaavan lähellä Annen puurolautasta.
No niin, nyt minä keskityn syömään. Ihan totta. Enkä ajattele sitä, miten ihmeessä Anne voi ihastua tuolla tavalla ihan yllättäen ja vielä ihan fiksuun kohteeseen, siis Anne, ja minä tykkään pojasta, joka parhaillaan taputtelee selkäänsä ja näyttää vähän hämmentyneeltä, kun ilmeisesti tajuaa, että on laittanut paidan väärin päin päälleen.
Sitten tajuan, etten ole muistanut laittaa sukkia omiin jalkoihini. Okei, nyt minä ihan totta keskityn syömiseen.
*
”Hei Lily”, sanoo Sirius, ”oliko sinulla mukavaa eilen? Näimmekö me vielä illalla?”
”McGarmiwan toimiston edessä”, minä vastaan. ”Minä yritin estää teitä räjäyttämästä sitä.”
”Ai niin”, Sirius sanoo ja näyttää hetken tosi ilahtuneelta, mutta sitten hänen naamansa valahtaa. ”Ai niin, me emme räjäyttäneetkään sitä. Hemmetti. Minä olin ihan varma… Sarvihaara, mennäänkö pelaamaan?”
Jameskaan ei kyllä näytä ihan yhtä fiksulta kuin tavallisesti, mutta hän seisoo jotenkin suoremmassa kuin Sirius. Tai ehkä Siriuksen T-paita ei vain ole suorassa ja sen takia hän näyttää siltä, kuin hän olisi kokonaan jotenkin vinossa. Ja Jamesillakin on kyllä nyt vähän tavallista pörröisempi tukka ja hänen ilmeensä vaihtuvat jotenkin hitaasti, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei siitä pidä huomauttaa. Minä nyt kuitenkin unohdin tänä aamuna pistää sukat jalkaan, ja voin vannoa, ettei sitä tapahdu usein.
Tosin minulla oli kyllä oikeasti tosi kivaa eilen. Se Jamesin halaaminen ja pitkään tanssiminen ja kaikki muu oli tietysti vähän hämmentävää ja outoa, mutta toisaalta ihan kivaa, ja James ei ole maininnut siitä jälkikäteen ollenkaan eikä edes kysellyt, olenko minä mahdollisesti muuttanut mieltäni (en ole), joten ehkä tästä selvitään. Ja sitä paitsi joululoma alkaa huomenna, joten minä pääsen joka tapauksessa kotiin ajattelemaan kaikkea ja tekemään joulusiivouksia.
Ja itse asiassa minulla oli ihan kivaa vielä myöhemmin illalla, kun yritin pitää poikia poissa hankaluuksista ja samalla itseäni turvallisen välimatkan päässä Jamesista ja vielä turvallisemman välimatkan päässä Siriuksesta. Toisin sanoen nyhdin Jamesin hihaa aina, kun hän alkoi näyttää siltä, että saattaisi tehdä jotain kiellettyä. Se jopa toimi. Siriukseen ei toiminut oikein mikään muu paitsi se, kun Remus alkoi mulkoilla häntä.
Kun McGarmiwan työhuoneesta oli selvitty ja se oli päätetty jättää paikoilleen, me kaikki neljä jotenkin kävelimme Tähtitorniin ja nojasimme lasiseiniin ja katselimme taivaalle. Remus oli aika hiljainen mutta vaikutti muuten ihan järkevältä, ja hän jopa puhui Siriuksen kanssa, vaikka he molemmat näyttivät vähän kireiltä. Sirius yritti löytää itsensä taivaalta, mutta päätyi istumaan lattialle ja puhumaan jotain putoavista tähdistä, ja Remus haroi hiuksiaan aika epätoivoisen näköisenä niin kuin ei olisi tiennyt, ketä olisi pitänyt lyödä ensiksi. Minä juttelin Jamesin kanssa jotain, en enää millään muista mitä, ja myöhemmin kävelimme perässä, kun Remus raahasi Siriusta takaisin rohkelikkotorniin.
Nyt James pudistelee päätään Siriukselle. ”Sori, nyt ei käy. Meidän pitää partioida.”
”Ai niin”, Sirius sanoo. ”Missäköhän Kuutamo on?”
James vilkaisee minua. Minä kohautan olkapäitäni. Meidän pitäisi ihan totta mennä partioimaan.
”No minäpä lähden etsimään”, sanoo Sirius. ”Olkaa kiltisti.”
James näyttää järkyttyneeltä. ”En olisi ikinä uskonut, että hän sanoisi jotain tuollaista.”
Minä en oikein jaksa vastata siihen mitään. Okei, minä olen ilmeisesti kuluttanut kaiken sosiaalisuuteni jo eilen ja sitten viimeistään tänä aamuna, mutta en oikein millään keksi mitään sanottavaa nyt. Lisäksi minun on pakko myöntää, että se eilisen halaileminen vähän häiritsee. Ehkä vaan kuvittelen, mutta minusta jotenkin tuntuu, että me kävelemme vähän lähempänä toisiamme kuin yleensä. Eivätkä nämä käytävät edes ole mitenkään erityisen kapeita. Ja sitä paitsi James tuoksuu tutulta, ja minusta on aika järkyttävää, että hänen tuoksunsa tuntuu näin tutulta ja tavallaan kivaltakin. Vähän sellaiselta kuin pullantuoksu oli mummolassa. Voi luoja, minä olen varmaan menossa sekaisin.
Onneksi James puhuu aika reippaasti, joten minä voin kaikessa rauhassa olla huolestunut siitä, miten pääni on jotenkin kummallinen. En ole kyllä ihan varma, mistä James puhuu, mutta käsittääkseni koulusta ja tulevaisuudesta ja jostain bändistä, joka on korvannut kitaristin soittoloitsulla ja on nyt hajoamispisteessä, koska kitaristin fanit ovat jättäneet bändin.
”Ja nyt ne aikovat pistää rumpalinkin pihalle, koska se kai heitti manageria kapulalla päähän”, James sanoo. ”Peter taitaa olla ihastunut Anneen.”
Mitä?
”Mitä?” minä kysyn.
”No kun”, James sanoo ja vääntelee käsiään, ”eivätkös he eilen lähteneet johonkin kahdestaan siinä vaiheessa, kun me menimme räjäyttämään McGarmiwan toimistoa?”
”Niin kai”, minä sanon. Minkä ihmeen takia James on huomannut tuon ja minä en tajunnut yhtään mitään, ennen kuin Anne suurin piirtein tavasi sen minulle?
”Ja Peter on virnuillut tänään koko päivän”, James jatkaa ja kääntyy sitten katsomaan minua niin yhtäkkiä, että melkein sotkeennun omiin jalkoihini. Okei, ihan oikeasti sotkeennun, mutta en sentään kaadu, vaan otan tukea kiviseinästä. Ja James tuijottaa minua edelleen.
”Mitä nyt?”
”Entäs Anne?” James kysyy ja näyttää yhtäkkiä aika vakavalta ja vähän jännittyneeltäkin. ”Minun on jotenkin vaikea kuvitella, että Anne olisi kunnolla kiinnostunut jostakin. Ja Peter muuttaa mieltään aina välillä, mutta sitten kun hän saa päätöksen tehtyä, hän ei kyllä ihan helposti enää peräänny.”
”Mistä sinä puhut?” minä ähkäisen.
James rypistää kulmiaan. ”Että mitä minä sanon Peterille.”
”Mistä aiheesta?”
”Annesta!” Nyt James näyttää jo vähän siltä, niin kuin häntä naurattaisi. En kyllä ihan tajua mikä. Minun mielestäni tässä ei kyllä ole kauheasti mitään huvittavaa. ”Lily, minä sanoin juuri äsken, että Peter taitaa olla ihastunut Anneen. Ja sinä varmaan tiedät, mitä Anne ajattelee. Niin että mitä minä sanon Peterille? Pitäisikö hänelle sanoa saman tien, että keksii jonkun muun? Sellaisen, joka ei heitä ketään lihamurekkeella?”
Minä en oikein tiedä, missä vaiheessa pysähdyin tai missä vaiheessa suuni loksahti auki, mutta jostain syystä minä nyt kuitenkin seison suu auki ja tuijotan Jamesia. Hän näyttää siltä, että on ihan oikeasti vakavissaan ainakin ellei lasketa sitä, että hänen suupielensä jotenkin nykii, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että hän nauraa minulle eikä Peterille ja Annelle.
Ja miten niin minun pitäisi sanoa, mitä Anne ajattelee? Millainen ystävä muka kertoo, kun toinen on ihastunut? Paitsi että enhän minä voi millään nyt jättää kertomattakaan! Jameshan saattaisi sanoa Peterille, että unohda koko juttu, ja sitten Peter unohtaisi koko jutun ja jos Anne on oikeasti ihastunut Peteriin, minä olisin vaan entistä huonompi ystävä…
Voi luoja. Miten minä aina joudun näin outoihin tilanteisiin?
Tai ehkä minun kykyni käsitellä ihan normaaleja tilanteita on vaan tosi huono.
”En minä voi puhua tästä aiheesta”, minä sanon ja yritän työntää käsiäni syvemmälle taskuun, mutta sitten minusta alkaa tuntua, että farkkujeni vyötärö liukuu alaspäin, joten lopetan suosiolla ja alan sen sijaan väännellä käsiäni. ”Ihan totta. Se on Annen ja Peterin asia…”
”Eli Annea ei kiinnosta?” James kysyy näyttäen vähän pettyneeltä. ”Harmin paikka. Minusta he olisivat olleet ihan – ”
”Kiinnostaapas”, minä puuskahdan ja läimäytän sitten käteni suuni eteen. Voi pahus. Miten ihmeessä minä pystyn livauttamaan sen tuolla tavalla? ”Tai siis, kai häntä kiinnostaa, kun hän kerran oli koko eilisen illan Peterin kanssa. Eikö se ole aika ilmiselvää?”
”Hän oli juonut”, James huomauttaa, ”ja Peter on välillä tosi hauskaa seuraa. Mutta minusta jotenkin tuntuu, että Peter on nyt ihan tosissaan kiinnostunut. Ja jos Anne ei ole, minä en oikein viitsisi kannustaa Peteriä…”
”Onko sinun pakko kannustaa? Jos vaan jättäisit puhumatta koko aiheesta?”
James näyttää mietteliäältä. ”Ei se varmaan onnistu. Ainakaan pidemmän päälle. Tai Peter alkaisi miettiä, minkä takia minä en puhu siitä aiheesta.”
”Puhutteko te sitten muka aina kaikesta?”
”Emme”, James sanoo, ”mutta jos hän jatkaa sitä hymyilyä, meidän on pakko alkaa kiusata häntä siitä. Muu ei vaan toimi. Hän rupeaisi kauhean epäluuloisesti, jos me emme huomioisi koko juttua.”
Siis mikä logiikka tuossa muka on?
”Tuota, jos minä sanoisin vain, että minä en kyllä Peterinä luopuisi toivosta?” minä ehdotan.
”Eli Anne tykkää Peteristä?” James kysyy.
Aaaargh!
”En minä voi kertoa!” minä puuskahdan. ”Enkä minä ihan totta halua puhua tästä aiheesta! Mutta kai Anne tykkää, ei hän ole sellaisten ihmisten seurassa, joista ei tykkää, eikä minulla joka tapauksessa ole aavistustakaan, kuinka kauan se tykkääminen kestää. Annesta ei oikein ikinä tiedä.”
”Ai”, James sanoo näyttäen ärsyttävän tyytyväiseltä, ihan kuin minä olisin sanonut paljonkin. ”Eli toisin sanoen pitää olla varovainen.”
”Hetkinen. Kenen pitää olla varovainen?”
James räpäyttää silmiään. ”Meidän. Hei, kävimmekö me jo katsomassa vessat?”
”Odota nyt! Miten niin meidän?”
James pysähtyy (en kyllä muista, missä vaiheessa me olemme taas alkaneet kävellä), vetää syvään henkeä ja haroo sitten hiuksiaan. Paitsi ettei se jää ihan vaan siihen haromiseen, vaan lopulta hänen molemmat kätensä ovat hiuksissa. Hän näyttää aika turhautuneelta, ja myös vähän hölmöltä, ja jotenkin hyvin tutulta.
”Totta kai meidän pitää tehdä jotain”, hän sanoo lopulta kuulostaen vähän siltä, kuin yrittäisi selittää sitä tosi yksinkertaisesti. En tiedä, pitäisikö minun olla nolo tai jotain, koska en tajua, mutta en nyt millään jaksaisi. ”Anne on sinun kutakuinkin paras ystäväsi. Peter on minun kutakuinkin paras ystäväni. He tykkäävät toisistaan. Meidän pitää ehdottomasti tehdä jotain.”
”Tuota noin”, minä sanon, ”eikö riittäisi, jos me vaan vähän seuraamme tilannetta? He ovat kuitenkin jo menneet sänkyyn! Kai he pystyvät hoitamaan tilanteen tästä eteenpäin.”
”Mitä?” James pärskähtää. ”Sänkyyn? Missä välissä he – ”
”Ei sillä tavalla!” minä huudahdan. Jotenkin minusta tuntuu, että minun poskiani alkaa taas kuumottaa järjettömästi. ”Anne vain sanoi sen niin ja nyt minä toistan, mitä Anne sanoi, ja se kuulostaa ihan yhtä hölmöltä, ja sinäkin käsität väärin, ja ihan totta, minä sanoin ihan väärin. Siis he makasivat Annen sängyllä. Vaatteet päällä.”
Hetkinen. Mistä minä muka tiedän sen?
”Tai siis minä jotenkin luulen, että he makasivat vaatteet päällä”, minä sanon.
Jamesin kaula on taas hyvin punainen. No, ainakaan minä en ole ainoa, jonka mielestä tämä keskustelu on tosi outo. ”Siis tekivät mitä?”
”Makasivat”, minä sanon ja punastun lisää, ”siis ihan vaan olivat sellaisessa asennossa. Siis eivät istuneet vaan makasivat. Vierekkäin. Ja ilmeisesti juttelivat jostain. Tai niin minä ainakin käsitin.”
”Okei”, James sanoo hyvin hitaasti ja vetää henkeä samalla, kun hänen suupieliään alkaa nykiä. Se on oikeasti aika kummallisen näköistä, kun Jamesin suupieliä nykii. Minä en vaan voi olla tuijottamatta. ”Siis ei mitään, mistä pitäisi huolestua. Tai innostua. Ja tuo oli kyllä ihan fiksusti ajateltu, että ehkä heidän pitäisi ensin saada kokeilla itse. Mutta jos se ei onnistu, meidän pitää kyllä auttaa – ”
”Siis mikä ei onnistu?” minä kysyn.
James räpäyttää silmiään. ”Asioiden selvittäminen. Sellainen. En minä tiedä. Miten ihmiset nyt edes yleensä päätyvät yhteen?”
”Ei aavistustakaan”, minä sanon. ”En ole kokeillut. Oletko – ”
Sitten tajuan, että se on varmaan tosi outo kysymys, ja suljen suuni. Ikävä kyllä Jamesilla on ilmeisesti aika nopeat aivot, koska hän näyttää huvittuneelta ja selvittää kurkkuaan vähän vaivautuneen näköisenä. Minä katson nopeasti ympärilleni ja yritän löytää jonkun kolmasluokkalaisen, joka tekisi jotain väärää ja jolta voisin mennä ottamaan pisteitä, mutta tietenkään ketään ei näy, niin kuin ei kyllä yleensä ikinä muutenkaan. Ei varsinkaan silloin, kun keskeytystä kaipaisi.
Minä en oikeasti tajua, miten kukaan pystyy uskomaan sattumaan ainakaan, jos se henkilö on joskus ollut yhtään tekemisissä maailman kanssa. Minun maailmassani kaikki ainakin tapahtuu hyvin loogisesti, ja yleensä sen logiikan ydin tuntuu olevan se, että tehdään vaan minun elämästäni mahdollisimman outoa, kummallista, ahdistavaa tai tylsää. Tai ehkä logiikka vaihteleekin sattumanvaraisesti. Sehän olisi itse asiassa ihan hyvä selitys, koska viime aikoina minun elämäni ei ole ollut kovin tylsää, mutta outoa kyllä.
Ja itse asiassa minä olen tainnut välillä unohtaa Justinia. Toisaalta tämähän on aina mennyt kausittain, joten on kai ihan normaalia, että minulla on taas vähän etäisempi vaihe. Silti tuntuu jotenkin hassulta tajuta, etten kyllä muista, milloin minun olisi viimeksi tehnyt mieli vaikka tehdä luudanvarren kanssa itsemurhasyöksy Kiellettyyn metsään.
”Tuota noin”, James sanoo tuijottaen seinää minun olkapääni yli. Vilkaisen, onko siihen tarttunut jotain kummallista, mutta se kyllä näyttää ihan tavalliselta kiviseinältä. ”En oikeastaan. Tai yhtenä kesänä me, hmm, olimme Siriuksen ja Remuksen ja Peterin kanssa telttailemassa huispauksen Englannin mestaruuskisojen jälkeen vielä jonkun viikon ja tutustuin yhteen tyttöön. Mutta ei sitä oikein lasketa, koska se meni niin nopeasti ohi.”
”Se mikä?” minä kysyn. Jokin tässä ei nyt vaan täsmää. Siis Jamesilla on ollut jotain juttua jonkun tytön kanssa? Vaikka hän on ollut samaan aikaan kiinnostunut minusta? Miten sellainen on edes mahdollista? Tai siis, totta kai Jamesilla on täysi oikeus tykätä kenestä haluaa, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta, mutta miten ihmeessä se on mahdollista?
”Siis se juttu”, James sanoo väännellen käsiään jotenkin oudosti. ”Ei siitä oikein tullut mitään. Eli en minä oikeastaan tiedä yhtään mitään tästä aiheesta.”
Minä nyökkään ja jatkan hänen tuijottamistaan.
”Pitäisikö meidän puhua jostain muusta?” James kysyy.
Okei. Hyvä idea. Todella hyvä idea.
Paitsi että ilmeisesti me emme vaan keksi mitään sopivaa puheenaihetta, koska viiden minuutin päästä kävelemme vaan käytäviä eteenpäin ja tuijottelemme vähän minne milloinkin. Lähinnä seiniin. James on työntänyt kätensä syvälle taskuihinsa ja näyttää jotenkin levottomalta, mutta ilmeisesti äskeinen keskustelu vaan oli jotenkin hämmentävä.
Ja miten tuo nyt edes pitäisi tajuta? James sanoo olleensa ihastunut minuun koko ajan ja silti on onnistunut saamaan jotain aikaan jonkun muun kanssa? Olisinko minäkin sitten vaan voinut ihastua johonkin toiseen ihmiseen ja antaa mennä? Tai ehkä James ei ajattele asioita niin paljon kuin minä. Ehkä James saa aivonsa tarvittaessa pois päältä, toisin kuin minä.
Tai sitten minun vaan pitäisi keskittyä omiin asioihini. Hengitän syvään ja yritän keskittyä johonkin järkevään, mutta päädyn vaan kävelemään päin haarniskaa, joka on hivuttanut toisen kenkänsä liian kauas seinästä. Onneksi James päätyy ottamaan kyynärpäästäni kiinni, ja niin ainoastaan haarniskaa kaatuu, enkä minä.
*
Sirius ja Peter pelaavat velhonshakkia oleskeluhuoneessa. Se näyttää oikeastaan aika hauskalta, koska kello alkaa olla lähempänä yhtätoista ja Sirius näyttää aika hyperaktiiviselta, ja Peter taas nojaa toisella kyynärpäällään pelilautaan sen näköisenä, että saattaa nukahtaa kesken siirron ihan koska vaan. Toisin sanoen Peterin siirrot ovat tosi hitaita ja välillä hän unohtaa kokonaan, että on hänen vuoronsa, eikä kukaan oikein viitsi muistuttaa siitä. Ja Siriuksen siirroissa taas ei näytä olevan mitään logiikkaa. Enkä minä edes ole niin huono velhonshakissa, etten huomaisi sitä.
Megan lähti Owenin kanssa iltakävelylle, mutta Anne ja Hannah istuvat sohvalla aika lähellä sitä pöytää, jonka ääressä Peter ja Sirius pelaisivat, jos olisivat tarpeeksi järjissään tehdäkseen sen kunnolla. Hannah lukee jotain kirjaa, ja Anne yrittää teeskennellä, että lukee kirjaa, mutta ikävä kyllä kirja on väärin päin.
”Merlinille kiitos, että joululoma alkaa huomenna”, James mutisee, ”eikä meidän tarvitse nähdä heitä kahteen viikkoon.”
”Niinpä”, minä sanon. Peter on juuri vilkaissut Annea, vaikka ”vilkaista” on kyllä vähän liian hienovarainen sana tässä tilanteessa, koska Peter kyllä käänsi koko päänsä Annen suuntaan. Ilmeisesti uneliaisuus ei tee hyvää Peterin salamyhkäisyydelle. Ja Anne reagoi ”vilkaisuun” nostamalla sen väärin päin olevan kirjan naamansa eteen.
Toisaalta olen kyllä aika varma, että Peter ei tajua, että kirja on väärin päin. Hän näyttää niin uneliaalta, ettei tajuaisi, vaikka Sirius voittaisi sen heidän pelinsä, tosin olen myös aika varma, ettei Siriuskaan tajuaisi sitä, joten se on kai loppujen lopuksi ihan sama. Ja jos en olisi aika varma, että Anne oli makuusalissa nukkumassa, kun itse tulin sinne viime yönä, epäilisin, että he ovat valvottaneet toisiaan koko yön. Anne ja Peter siis. Ei Anne ja Sirius.
”Sinähän meinaat mennä kotiin jouluksi”, James sanoo. Minulta kestää hetki tajuta, että hän tarkoittaa minua, koska hän kyllä tuijottaa epäilyttävän näköistä länttiä vastakkaisessa seinässä.
”Joo”, minä sanon, ja sitten muutaman kymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen tajuan, että vastakysymys saattaisi olla paikallaan. ”Ja sinä myös.”
”Jep”, James sanoo.
”Mikä ihme Peteriä vaivaa?” Remus kysyy.
Peter nojaa kyynärpäitään pöytää, tai no, tarkemmin sanottuna pelilautaa vasten, ja on ripustanut leukansa kämmeniinsä. Tältä sohvalta käsin ei voi oikein sanoa, minne hän tuijottaa, mutta minusta näyttää siltä, että tuijotuspiste on Annesta noin metrin verran oikealla. Velhonshakki taas ei näytä voivan ihan yhtä hyvin kuin Peter, koska Sirius on ruvennut ohjaamaan heidän molempien nappuloita, ja nyt nappulat yrittävät väittää Siriukselle, ettei sillä tavalla voi pelata. Ja Anne ei tajua mitään, koska hän on lopultakin ilmeisesti tajunnut vilkaista sitä kirjaansa, ja tuijottaa sitä nyt kulmat rypyssä, ennen kuin tajuaa, mikä on vialla, ja kääntää kirjan oikein päin.
”Mikä ihme heitä kaikkia vaivaa?” minä mutisen. Tällä hetkellä Hannah näyttää ainoalta täysijärkiseltä ihmiseltä koko huoneessa. Tai siis, totta kai minä, James ja Remus luultavasti olemme ihan täysijärkisen näköisiä, ellei lasketa mukaan sitä pientä yksityiskohtaa, että istumme sohvalla katselemassa sitä, kuinka ystävämme näyttävät tyhmiltä.
”Sirius on kai vaan ylirasittunut”, Remus sanoo. ”Tuo korjaantuu ennen pitkää. Mutta Peter käyttäytyy ihan oikeasti oudosti.”
”Ylirasittunut?” James kysyy otsa rypistyen. ”Mitä ihmettä Sirius on muka tehnyt?”
Remus näyttää äkkiä vähän vaivaantuneelta. ”Tuota, kai se on siitä riitelystä. Tai siis, me emme ole ihan kauheasti puhuneet toisillemme viime viikkoina.”
”Tai viime kuukausina”, James tokaisee.
”No, sinne päin”, Remus sanoo näyttäen vain entistä vaivaantuneemmalta. Minua vähän säälittää, koska Remus on kuitenkin tosi mukava. Toisaalta haluan kuollakseni tietää, mitä hän aikoo sanoa.
James näyttää vähän ärtyneeltä. ”Noinko kauan sinulla kesti tunnustaa se? Minkä ihmeen takia te olette molemmat väittäneet, että kaikki on hyvin?”
Remus kohauttaa olkapäitään tuijottaen tiiviisti sitä epämääräistä länttiä seinässä. ”Ei aavistustakaan. Tai kai se vaan oli helpompaa niin. En minä nytkään oikein osaa sanoa mitään. Paitsi että ehkä Sirius reagoi riitelyyn vähän oudosti.”
”Yrittää naittaa shakkinappuloita?” minä ehdotan, koska siltä se todellakin näyttää.
Remus näyttää vähän järkyttyneeltä. ”No, niin ilmeisesti. Mutta joka tapauksessa minä kyllä uskon, että eiköhän tämä tästä jossain vaiheessa selviä.”
”Mikä tämä?” James töksäyttää. ”Eikö jompikumpi teistä voisi lopultakin kertoa minulle, mistä oikein on kysymys?”
”Ei siinä ole mitään erikoista”, Remus mutisee hyvin vaikean näköisenä. ”Tai siis, kyllähän sinä muistat sen, hmm, vahingon syksyllä… ehkä se vaan jäi vaivaamaan…”
”Niin varmaan”, James sanoo, mutta ei näytä nyt ihan niin turhautuneelta. Ehkä hän oikeasti tajuaa, mistä Remus puhuu, vaikka minä en oikein tajua mitään. ”Kuule, pitäisikö sinun raahata Sirius makuusaliin? Voisi olla helpompi saada hänet heräämään huomenaamulla.”
”Ai niin, se juna”, Remus mutisee. Minä en kyllä henkilökohtaisesti tajua, miten ennen kahdeksaa herääminen voi olla niin kauhean vaikeaa, mutta ehkä se sitten on, jos sattuu nukkumaan samassa makuusalissa Siriuksen kanssa.
James ei liikahdakaan, kun Remus nousee sohvalta ja kävelee sen Peterin ja Siriuksen onnettoman pöytäraukan luokse. Peter on edelleen vain puoliksi tajuissaan olevan näköinen, ja Sirius on ryhtynyt usuttamaan sotamiehiä hakkaamaan toisiaan miekoilla, joten ehkä keskeytys on ihan tarpeellinen. Sirius kyllä näyttää vähän yllättyneeltä ja ehkä kireältäkin, kun Remus ehdottaa, pitäisikö lähteä nukkumaan, mutta seuraa kuitenkin perässä portaisiin. Tyttöjen makuusalien portaisiin tarkemmin sanottuna, mutta Remus tarttuu häntä aika nopeasti kyynärvarresta ja kiskaisee heidän omalle puolelleen portaita, joten kaikki menee oikeastaan aika hyvin.
Sitten Hannah sanoo lähtevänsä nukkumaan. Anne näyttää aika pettyneeltä, koska hänen on kuitenkin käytännössä pakko seurata Hannahia. Tai ei tietenkään ole, mutta vaikka hän on kääntänyt kirjansa oikein päin, se ei oikein riitä kunnolliseksi tekosyyksi istua sohvalla kirja polvien päällä ja vilkuilla, mitä Peter tekee. Varsinkin, kun Peter ei oikein tee yhtään mitään. Anne siis nousee seisomaan ja lähtee vastahakoisen näköisenä pois oleskeluhuoneesta Annen perässä, ja yhtäkkiä siellä olemme vain minä ja James ja Peter ja pari nelosluokkalaista, jotka ovat tainneet nukahtaa sohvalle.
”Me varmaan näemme sitten uuden vuoden jälkeen”, James sanoo polvilleen.
”Jep”, minä sanon. Mitä muuta siihen edes voisi sanoa? Siis totta kai me näemme. Me satumme olemaan samassa koulussa.
Jotenkin kyllä tuntuu, ettei se kysymys ihan tuota tarkoittanut. Tekisi melkein mieli nauraa hänelle ja yrittää hänet saada kysymään asia jotenkin eri tavalla, mutta minua väsyttää enkä nyt millään viitsisi olla niin epäkohtelias, ja toisaalta minulla ei ole aavistustakaan, haluaisinko edes nähdä häntä ennen loman loppua. Kai se olisi kuitenkin vähän outoa, vaikka me olemmekin jo ihan hyviä kavereita.
”Minun pitää ehkä lähteä nukkumaan nyt”, minä sanon. ”Hyvää joulua, James.”
”Hyvää joulua”, James sanoo ja vilkaisee minua ja selin häneen kääntyminen tuntuu vähän kummalliselta, mutta pakkohan minun on, jos meinaan pystyä kävelemään portaat makuusaliin. Ovensuussa kuulen vielä, miten James ehdottaa Peterille nukkumista, ja Peter mumisee jotain vastaukseksi, ja sitten heidän molempien äänet häipyvät kuuluvista, ja kahden viikon joululoma tuntuu jotenkin kummallisen pitkältä.
