A/N: Oi, olette ihania! Ja heti tämän kirjoittaminen alkoi taas inspiroida enemmän, outoa
NeitiMusta, kiitoksia!
Ginevré, kiitos! Minäkin olin vähän järkyttynyt tuosta "Lily kertoo Jamesille pitävänsä Justinista" -kohdasta, se ei nimittäin muistaakseni kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin mitenkään
teinirinsessa, kiitos! Tanssiaisista puhutaan lisää jo tässä tänään ilmestyvässä luvussa
Fantasy, kiitoksia! Saapi nähdä, miten tanssiaisten kanssa käy
erikka, kiitos paljon, olipas kommentilla pituutta!
Olen tosi iloinen, että olet tykännyt, ja jatkoa tulee nyt!
pihlajanmarja, kiitoksia! Hih, pitää katsoa, mitä Siriukselle ja Remukselle käy
Ja olen tosi iloinen, että tämä tarina on tuntunut edelleen säilyvän mielenkiintoisena! Se on aina vähän pelottavaa, kun itse on niin vaikea tietää että tippuuko taso vai ei
Winthrop, kiitos
Hmm, luulen ettei Sirius, Remus ja luutakomero ihan toteudu tässä ficissä, mutta katsotaan, katsotaan
Ja huippua, että Lilyn kaverit eivät ole olleet kovin ärsyttäviä! Minua he jatkuvasti vähän hämmentävät, kai sen takia, että tässä tarinassa on jotenkin niin kärkevä kirjoitustyyli, että kaikista hahmoista tulee vähän outoa
Mutta ainakin kirjoittaminen on kivaa!
Liinalotta, kiitos paljon!
Luulen että "tarvitsee" olisi tässä yhteydessä semmoinen naseva ilmaus, eli ihan oikea sana siis
rentunlupiini, kiitoksia!
Olen tosi iloinen, että olet tykännyt, ja sekin on hauska kuulla, että Lilyn ajatusmaailmassa on jotakin tuttua!
Arte, kiitos! Mä yritän koota kaiken voimani ja toteuttaa ainakin yhden erilaisen alun
Apua, ja en suoraan sanottuna edes muista, mihin asti olen sanonut aikovani kirjoittaa! Tällä hetkellä haasteena olisi saada Lily ja James tykkäämään toisistaan, sekin tuntuu varsin kinkkiseltä välillä, mutta eiköhän siitä selvitä. Ja häät tahtoisin kirjoittaa myös!
Melodie, oi ihanaa, kiitos kommentista
Ei meilläkään päin ole ikinä tullut mitään pullonpyöritysjuttuja! Tai on, mutta ei todellakaan mitään kunnollisia tehtäviä/totuuksia, ja ehkä toisaalta ihan hyvä niin
Ja nyt alkaakin olla jo vähän yli-ikäinen olo pullonpyöritykselle, oi voi... Ruthia on hauska kirjoittaa, olen ehdottomasti sitä mieltä, että Ruth on vain ihminen ja todennäköisesti ihan mukava ihminen, mutta Lilyn silmien läpi sitä on mahdotonta nähdä
elzz, kiitos kovasti! Hih, toivottavasti Lily pääsee yli tunnontuskistaan
Mutta eiköhän, eivät ne näyttäneet kovin pysyviltä. Olen iloinen, että olet tykännyt tästä ficistä tähän asti
koete, kiitos! Paikkojen kuvailu taitaa olla vähän vähällä sen takia, että näkökulma on Lilyn päässä, ja Lily ei taida kauheasti kiinnittää huomiota paikkoihin vaan ennemminkin muihin asioihin
Sinu, jippii, ihanan pitkä ja pohdiskeleva kommentti! Kiitos
Lilyn ystävien kuvailu on tosiaan mennyt aika kärkeväksi, johtuu ehkä osittain kirjoitustyylistäkin, mutta toisaalta varmaan siitä, että en ole jaksanut panostaa vaan olen keskittynyt niihin juttuihin, joita niistä kavereista on jo tullut puhuttua. Mutta oikeastihan Lily vain kiinnittää huomiota siihen samojen juttujen kertaamiseen ja oikeasti Lilyn kaverit ovat ihan kivoja
Sitten asiaan!
*
7. lukuMinun ei olisi pitänyt kertoa Jamesille. Siis sitä, että olen rakastunut Justiniin. Ihan totta, minun elämäni on muuttunut vielä vaikeammaksi sen jälkeen, enkä minä oikeastaan olisi kaivannut enää lisää vaikeuksia. Tai täytyy myöntää, ettei elämässäni ollut kauheasti juhlimista ennenkään, mutta se oli sentään ärsyttävää hyvin tutulla tavalla.
Olen kyllä aika varma, että James ei ole kertonut kenellekään. Jos hän olisi kertonut jollekin ystävistään, hän olisi kertonut saman tien kaikille, jos minä nyt jotain heidän käyttäytymissäännöistään tajuan. Ja jos James olisi kertonut ystävilleen, se olisi tarkoittanut myös Siriusta, eikä Sirius ikinä olisi pystynyt olemaan hiljaa ja minä olisin jo lähtenyt maasta tai jotain, mutta tässä minä edelleen istun liemien tunnilla.
Sitä paitsi jostain kumman syystä minä en edes osaa kuvitella, että James kertoisi minun asioitani eteenpäin. Se on tietysti tosi tyhmää, koska eihän minulla ole mitään järkevää syytä luottaa Jamesiin, mutta jostain syystä minä vaan, hmm, taidan luottaa häneen. Jollain tavalla.
Tässä on nyt vain se ongelma, että minä olen vähän vainoharhainen. Tai siis, ainahan minä olen ollut vähän vainoharhainen, mutta nyt minä alan olla entistä enemmän, ja se on jo huolestuttavaa. Mutta minusta ihan totta tuntuu, että James tuijottaa koko ajan Justinia, joka istuu toisella puolella luokkaa ja yrittää erotella koiruohoa ja valajanviljaa toisistaan ja näyttää aika keskittyneeltä ja aika hyvältä. Siis Justin. James puolestaan näyttää aika surulliselta ja vähän siltä, että hän haluaisi löydä Justinia, ja minulla on jotenkin kurja olo hänen puolestaan. Lisäksi minä jotenkin samaistun Jamesiin, koska minunkin tekisi usein mieli lyödä Justinia. Ja suudella, mutta sitä ei nyt lasketa.
Lisäksi minusta on tullut kauhean lörpöttelevä. Tähän mennessä minä olen selvinnyt rakastuneena kertomatta kenellekään muulle kuin Annelle ja yhdelle ruukkukasville meidän olohuoneessa, enkä minä ole oikein edes halunnut kertoa kenellekään muulle. Ensinnäkin se joku muu olisi saattanut nimittää tätä pieneksi ihastumiseksi (mutta voi hyvä Merlin, mikä pieni ihastuminen kestää kuusi ja puoli vuotta, vaikka yhtään mitään ei tapahdu) tai muistuttaisi, että Justin seurustelee (ai, en ollutkaan huomannut, kiitos vaan kun kerroit).
James sentään tajuaa, kuinka traagista tämä on. Se on tosi harvinaista, ja olen itse asiassa aika järkyttynyt, että James kykenee siihen. Siis Jameshan reagoi minun tunnustukseeni kutakuinkin parhaalla mahdollisella tavalla. Paljon paremmin kuin Anne aikoinaan, tosin Annen kommentti (varsin myötätuntoinen ”voi paska”), oli myös ihan hyvä.
Mutta nyt minä sitten kerroin Meganille.
En edes ihan tajua miksi. Ehkä Jamesille kertominen vaan on saanut pääruuvini löystymään tai jotain.
Meillä oli ollut taikaolentojen hoitoa, ja Hannah ja Anne olivat lähteneet jo kesken tunnin, koska ruostekoppiainen oli purrut Hannahia keskisormeen, ja Anne oli lähtenyt saattamaan Hannahia sairaalasiipeen, koska kipeä sormi olisi saattanut haitata Hannahin kävelemistä. Me siis kävelimme tunnin jälkeen kohti linnaa, ja Megan pudotti vahingossa laukkunsa maahan, ja kun hän kumartui nostamaan sitä, minä vaan yhtäkkiä sanoin tykkääväni Justinista.
Ihan totta, en suunnitellut sitä. Minä näköjään teen nykyään paljon tyhmiä asioita suunnittelematta.
”Tykkäät?” Megan toisti, suoristautui sen laukun kanssa eikä edes tajunnut, että roikotti laukkua väärin päin. ”Siis tykkäät tykkäät?”
”Joo”, minä sanoin, ja kurkkuni tuntui äkkiä ihan kauhean kuivalta.
”Okei, tämä pitää nyt tehdä selväksi”, Megan sanoi ja yskähti vähän, ”siis olet ihastunut?”
”Tuota”, minä sanoin, ”sitä on jatkunut jo aika kauan, eikä se ihan…”
”Merlin”, sanoi Megan, ”yritätkö sinä sanoa, että olet rakastunut Justiniin?”
”No tuota”, minä sanoin, ”se voisi olla ehkä, hmmm, loogisin tapa sanoa – ”
”Merlin”, Megan tokaisi uudestaan. Toivottavasti Merliniä ei haittaa, että hänen nimeään lausutaan turhaan.
Me kävelimme vähän matkaa eteenpäin. Jossain vaiheessa tajusin puristavani käsiäni yhteen ja yritin irrottaa niitä, ja se vei mukavasti ajatuksiani pois Meganista, joka näytti aika vakavalta. Ja sitten aloin oikeasti tajuta, että voi luoja, olen kertonut Meganille. Justinista. Olen kertonut Meganille Justinista. Enkä tiedä miksi, enkä myöskään voi sanoa, että minua oikeastaan edes kaduttaisi.
”Kuinka kauan?” Megan kysyi lopulta.
”Ykkösestä asti”, minä sanoin.
Meganin suu loksahti vähän auki. Se näytti oikeastaan aika huvittavalta, koska yleensä Megan näyttää aina suhteellisen fiksulta, vähän niin kuin Hannah näyttää aina nätiltä. Annesta on vähän paha mennä sanomaan mitään, ja itsestäni minulla ei ole aavistustakaan.
”Niin kauan?” Megan kysyi hetken päästä, mutta ei kuulostanut älyttömän järkyttyneeltä, tai suuttuneelta, tai paheksuvalta. ”Mikset sinä kertonut?”
Eikö se ole aika ilmiselvää? ”No tuota, minähän en oikein voi kertoa Hannahille.”
”Ai niin”, Megan tokaisi. Hänen otsansa rypistyi mietteliäästi, vähän niin kuin silloin, kun hän miettii, miten voisi välttää sekä Irlannin että lampaat ja pitää silti Owenin. ”Ehkä Hannah olisi vähän järkyttynyt, mutta…”
”Vähän? Hänhän puhuu jatkuvasti”, okei, ei ole minun vikani, että pidin tässä vaiheessa tauon kiristelläkseni hampaitani, ”heidän häistään.”
”No joo”, Megan myönsi. ”Voi hitto.”
Tiedän. Todellakin tiedän.
”Minä olen kyllä kertonut Annelle”, myönsin sitten. ”Mutta sinulle oli jotenkin hankalampi kertoa, koska sitten olisin kertonut kaikille paitsi Hannahille, ja koska…”
Megan rypisti otsaansa. ”Mitä koska?”
”Öh. Koska sinä seurustelet.”
Megan näytti vähän hämmentyneeltä, sitten vähän vähemmän hämmentyneeltä, ja sitten hän astui vahingossa mutalätäkköön ja irvisti aika paljonpuhuvasti. Kun hän oli saanut suurimman osan mutaa kaadettua pois kengästään, joka sivumennen sanoen sattui olemaan nahkaa, hän huokaisi syvään ja laittoi sen kengän takaisin jalkaansa.
”Koska minä seurustelen?” hän toisti. ”Ja olisin saattanut suuttua sinulle siitä, että tykkäät pojasta, joka on varattu? Koska minä olisin ehkä puolustanut kaikkia seurustelevia pareja aina ja kaikkialla, koska satun itse seurustelemaan?”
Minähän sanoin, että Megan on fiksu. ”No, vähän sinne päin.”
”Mutta en minä ole seurustellut kuutta ja puolta vuotta.”
Okei, se on totta. ”Mutta minä olen vähän hidas… kertomaan tuollaisia juttuja.”
”Kuusi ja puoli vuotta on ’vähän hidas’?”
”Tai tosi hidas.”
”No joo”, Megan jatkoi, ”en minä tuosta loukkaannu. Jos sinä tykkäisit Owenista, se olisi ehkä vähän hankalampaa, mutta en minä aio olla mustasukkainen Ruthin puolesta. Sitä paitsi – ” hän piti pienen tauon ja kohautti sen aikana olkapäitään, ” – se on varmaan joka tapauksessa niin vittumaista sinulle, etten viitsisi mennä sanomaan mitään.”
Yksi juttu tässä välissä. Megan ei käytä sanaa ”vittumainen.”
”Vittumaista?”
Megan virnisti vähän puolittaisesti. ”Joo. Olettaisin. Tai siis, minä tykkäsin kolmetoistavuotiaana yhden kesän serkustani, joka sattui olemaan kahdeksantoista ja kihloissa naapurinsa tytön kanssa. Nyt heillä on jo kolme lasta. Mutta joka tapauksessa minä tykkäsin hänestä silloin kolme kuukautta ja kutakuinkin hakkasin päätäni seinään, koska se oli keskimäärin aika kamalaa. Varsinkin, kun he tykkäsivät käydä meillä kylässä ja sitten istua tuntikausia pihakeinussa sopivasti juuri minun ikkunani alla nuoleskelemassa. Minun teki heittää heitä vaatekaapilla. Ja se oli kuitenkin vain kolme kuukautta.”
”Oho”, minä tokaisin. ”Sinä et ikinä kertonut.”
Hän kohautti olkapäitään. ”No, en ole näköjään ollut ainoa. Mitä luulet, saako tämän kengän puhdistettua?”
Okei, se oli aika lässähtävä loppu hyvälle keskustelulle, mutta minä en oikeastaan edes ärsyyntynyt. Megan ei ole maininnut koko juttua kertaakaan sen jälkeen, mutta muutaman kerran, kun Hannah on ruvennut puhumaan Justinista ja Ruthista vähän liian intohimoisesti, Megan on vaihtanut aiheen aika ovelasti, eikä se edes ole ollut yhtään läpinäkyvää, koska ainahan Megan puhuu niistä lampaista. Ja nyt minusta tuntuu, että minun ja Meganin välit ovat paremmat kuin vuosikausiin, vaikken edes ole tajunnut, että niissä olisi ollut jotain vikaa. Lisäksi minusta tuntuu, että me jätämme Hannahin ihan törkeästi ulkopuolelle kaikesta eikä hän edes tiedä sitä, mutta toisaalta mikä pakko hänen on jauhaa koko ajan niistä häistä? Tai mainita ne kerran viikossa?
”Lily? Mitä James tekee?”
Vilkaisen Hannahia. Ai niin, liemien tunti. Katson Jamesin pulpettia kohti, mutta häntä ei nyt näy, ja Sirius istuu tyhjän paikan vieressä katsoen luokan toiselle puolelle sen näköisenä, että on yhtä kyllästynyt kuin minä Justinista pitämiseen. Ja Justinista puheen ollen, hän on omalla paikallaan ja näyttää vähän hämmentyneeltä, kun James seisoo lattialla olevan noidankattilan vieressä ja valittaa aika kovaan ääneen siitä, miten sitä ei olisi ylipäänsä pitänyt jättää pulpetin reunalle ja jos Justin on niin paksukalloinen, ettei tajua sitä, se ei todellakaan ole hänen ongelmansa.
”Ei aavistustakaan”, vastaan Annelle ja yritän keskittyä omaan liemeeni. Olen tosin aika varma, että sen pitäisi olla tässä vaiheessa violettia eikä sateenkaarenväristä.
*
”Mitä ihmettä se oli?” minä kysyn.
James tuijottaa eteensä. Hän istuu yksin oleskeluhuoneessa, tuijottaa vastapäistä seinää ja pitää sylissään loitsujen oppikirjaa, joka on väärin päin. Se näyttää oikeastaan aika surulliselta, tai ehkä vähän pelottavaltakin. Ehkä sen takia kolmasluokkalaiset ovat kokoontuneet vastakkaiseen nurkkaan eivätkä ole levittäytyneet ympäri huonetta niin kuin yleensä. Mietin hetken, pitäisikö minun mennä sanomaan heille, että heidän kuuluisi olla jo nukkumassa, mutta toisaalta kello on vasta puoli yhdeksän. Ehkä he lähtevät kohta joka tapauksessa.
”Missä muut ovat?” kysyn istuutuessani hänen viereensä.
Hän räpäyttää silmiään ja katsoo lopultakin minua. Hänen tukkansa on pörrössä niin kuin aina, ja heittää kummallisella tavalla varjoja hänen otsalleen ja silmilleen. Hän hymyilee jotenkin vinosti sellaisella puoliksi irvistävällä tavalla niin, että hänen vasen poskensa kohoaa. Vähän niin kuin hän katsoisi aurinkoon ja siristäisi toista silmäänsä. Ja hän näyttää aika väsyneeltä. Hänen silmiensä alla on mustat varjot eikä hänen silmissään ole nyt sitä virnistystä, joka aina ärsytti minua.
James kohauttaa olkapäitään. ”Makuusalissa kai.”
”Ja sinä et ole siellä, koska…?”
”Miksi pitäisi?” hän sanoo vähän terävästi, mutta sitten hänen kasvonsa jotenkin rentoutuvat ainakin vähän, tai tarkemmin sanottuna se kireä ilme näyttää vähän valahtavan niiltä pois. ”Sori. Sirius ja Remus hyppäävät puoli metriä ilmaan, jos edes sattuvat katsomaan toisiaan silmiin, ja Peter on sulkeutunut omaan kuplaansa. Eikä siinä mitään, niin minäkin yleensä teen, mutta nyt tekisi vain mieli heittää heitä kaikkia vaikka herätyskellolla. Joten ajattelin, että olisi varmaan paras häipyä.”
”Kuulostaa fiksulta”, minä sanon. Jotenkin minun keskustelutaitoni on vaan joskus tosi rajallinen. ”Tuota, mitä se siellä liemien tunnilla…”
En oikein osaa kysyä sitä mitenkään kunnollisesti, mutta onneksi James tajuaa. Ensin hän hymyilee vähän, sitten vakavoituu, sitten nojaa päätään sohvan selkänojaa vasten, paitsi että koska hän on kuitenkin aika pitkä, hänen takaraivonsa kolahtaa seinään sohvan takana, ja hän irvistää ja sitten se muuttuu virnistykseksi ja sitten hän huokaisee.
”Ei aavistustakaan”, hän sanoo. ”Tai siis, minua alkoi ärsyttää älyttömästi, joten minä kävelin hänen pulpettinsa ohi ja pudotin noidankattilan lattialle ja aloin huutaa hänelle. Niin se kai kutakuinkin meni.”
”Miksi? Ei Justin – ”
” – ole tehnyt mitään, kyllä minä tiedän.” James kuulostaa aika väsyneeltä. ”Mutta se vaan… minä vaan…”
”Voisit seuraavan kerran tehdä sen Ruthille”, minä sanon. ”Tai jotain vastaavaa. Vaikka vahingossa värjätä hänen hiuksensa sinisiksi tai jotain. Tai kaataa hänen päähänsä jonkun liemen. Minä aina tahtoisin, mutta joutuisin varmaan mielentilatutkimukseen.”
James naurahtaa. En ole ihan varma, tarkoitinko sitä vitsiksi, mutta olen kyllä iloinen, ettei hän näytä nyt niin apealta.
”Mitä hittoa Justinissa on?” hän kysyy sitten.
Minä vilkaisen ympärilleni. Kolmosluokkalaiset näyttävät siltä, etteivät huomaisi, vaikka oleskeluhuone räjähtäisi heidän ympärillään, eikä täällä ole edelleenkään ketään muuta, mutta varmuuden vuoksi teen nopean hiljennysloitsun meidän ympärillemme. Kolmosluokkalaiset eivät ainakaan tajua sitä, että suumme liikkuvat mutta ääntä ei kuulu.
”Ei aavistustakaan”, vastaan kysymykseen.
James nyökkää. ”Arvasin.”
”Mitä?”
”Sama täällä.”
”MITÄ?”
James virnistää. Okei, minä olen iloinen, että olen onnistunut piristämään häntä, mutta onko häntä pakko piristää minun kustannuksellani?
”Sama täällä”, hän toistaa, ”minulla ei oikein enää ole aavistustakaan siitä, minkä takia minä pidän sinusta. Kai siihen oli joku syy silloin aikoinaan, mutta minä en kerta kaikkiaan vaan enää saa sitä päähäni.”
Minä istun paikallani ja mietin, pitäisikö minun loukkaantua. Jamesin silmiin on palannut se ärsyttävä virne ja ihan totta, minun tekisi mieli lyödä häntä ja häipyä, mutta jotenkin en voi. Silloin hän voittaisi, tai siis voittaisi jos verta vuotavaa nenää voidaan sanoa voitoksi. Ja lisäksi minä paljastaisin, että minä en ihan totta olisi halunnut kuulla tuota.
”Se on oikeastaan kaikki sinussa”, hän jatkaa sitten, eikä hänen äänensä ole enää yhtä ärsyttävä, vaan itse asiassa aika… mietteliäs. Ja vähän epäröivä. ”Se syy. Luulisin. Ainakin nykyään. Kaikki mitä sinä teet. Vaikka kaivaisit nenääsi, se olisi varmaan jollain tavalla söpöä.”
Merlin. En minä tätäkään halunnut kuulla. Nielaisen ja olen aika varma, että olen kohtalaisen punainen. No, James on myös.
Ja mitä tuohon muka pitäisi sanoa? Minä olen ihan totta pahoillani, etten tykkää hänestä. Tai siis että en tykkää niin paljon, että siitä olisi hänelle iloa. Tai että olen niin koukussa Justiniin, etten yksinkertaisesti pysty pitämään Jamesista, joka on laskenut kätensä sohvan selkänojalta, ja siinä vaiheessa tajuan, että jos olisin istunut yhtään lähempänä häntä, me olisimme luultavasti näyttäneet parilta.
”Sori”, minä sanon lopulta.
James nyökkää, mutta ei sano mitään, enkä minäkään ihan totta osaa sanoa yhtään enempää. Istumme siinä suurin piirtein kymmenen minuuttia, ennen kuin James sanoo jotain vessaan menemisestä. Minä tuijotan hänen selkäänsä, kunnes hän katoaa makuusaliin johtaviin portaisiin.
*
Älkää ymmärtäkö väärin. Minä olen ihan myötätuntoinen ystävä. Joskus vaan en yksinkertaisesti yhtään tiedä, mitä ylipäänsä voin sanoa, ja tämä taitaa olla juuri sellainen hetki.
”Tuota noin”, Anne sanoo aika hitaasti äänensävyllä, joka kuulostaa aika samalta kuin minun aivosoluni tällä hetkellä, ”mikä nyt sitten oikeastaan on vialla?”
Hannah yrittää löytää suklaalevyä matka-arkustaan. Se ei näytä onnistuvan kovin hyvin, koska hän on uponnut arkkuun niskaansa myöten ja hänen jalkansa sätkivät sängyn päällä, mutta toisaalta käytännöllisyys ja Hannah eivät ole ennenkään olleet ihan parhaita kavereita. Hannah on itse asiassa aika ilmiselvä yksilapsisen perheen hemmoteltu ainokainen, lukuun ottamatta tietysti sitä, ettei hän ole yksilapsisesta perheestä.
Tai sitten minä olen vähän puolueellinen, koska juuri nyt hän on löytänyt suklaalevyn ja päätynyt heittämään käärepaperin minun tyynylleni, ja vaikka minä pidän suklaasta, en tykkää suklaalta tuoksuvista tyynyistä, koska ne tekevät minut vain nälkäisiksi, eikä niitä voi edes syödä.
”Miten niin mikä on vialla?” Hannah kysyy otsa rypistyen ja avaa sitten suunsa niin kuin aikoisi vastata omaan kysymykseensä.
Megan käy pesemässä kätensä ja tulee sitten takaisin. Siihen mennessä Hannah on sulkenut suunsa ja kohauttanut olkapäitään.
”Okei, ajatellaan tätä nyt ihan rauhallisesti”, minä sanon ja vedän syvään henkeä. Hannahkin näyttää vähän rauhallisemmalta, mutta se saattaa kyllä johtua myös suklaasta. ”Thomas menee jonkun toisen kanssa joulutanssiaisiin. Onko se nyt niin paha juttu?”
Hannah tuijottaa minua niin kuin minulta olisi jäänyt jokin tosi tärkeä juttu huomaamatta.
”Ei ne joulutanssiaiset”, Hannah sanoo (vähän epäselvästi, mutta sekin johtuu kaiketi suklaasta). ”He seurustelevat. SEURUSTELEVAT.”
Minä katson Annea. Anne tuijottaa ulos ikkunasta sen näköisenä, että joko hänen keskittymisensä on lähtenyt lomalle tai sitten hän toivoo, että se olisi tehnyt niin. Megan yrittää pyyhkiä pölyjä kaapin päältä.
”Okei”, minä sanon, ”Thomas siis seurustelee. Etkös sinä pari päivää sitten puhunut siitä, miten et halua seurustella hänen kanssaan?”
Hannah kohauttaa olkapäitään. Anne pudistelee huomaamattomasti päätään, mutta ehkä hän yrittää sanoa Meganille, että tykkää niistä katossa roikkuvista hämähäkinseiteistä kovasti. Tai sitten tämä keskustelu on vaan tuhoon tuomittu.
”Lily”, Hannah sanoo, ”olisitko muka itse iloinen, jos James alkaisi seurustella?”
Minä rypistän otsaani. ”En kai. Mutta se on ihan eri asia. James on sanonut olevansa ihastunut minuun – ”
”Mutta sinä et edes tykkää hänestä”, Hannah tokaisee.
”Kylläpäs”, minä sanon ja alan sitten miettiä, mikä ihmeen logiikka tässä keskustelussa enää oikein on. ”Tai siis, en sillä tavalla. Kaipa hänellä on oikeus seurustella kenen tahansa kanssa, mutta se olisi aika kummallista – ”
”Tämäkin on kummallista!” Hannah sanoo ja puristaa suklaata aika aggressiivisen näköisesti. ”Kuvittele nyt, se poika on ärsyttänyt minua ikuisuuden ja yhtäkkiä alkaa vaan seurustella jonkun muun kanssa! Miten ihmeessä se muka ei ole kummallista?”
”Minä taisin sopia tapaavani Owenin kohta”, Megan sanoo.
”Minä taisin – ” Anne aloittaa ja rypistää otsaansa. ”Tai en sittenkään.”
”Sinun täytyy vaan kestää”, minä sanon Hannahille kokemuksen syvällä äänellä. ”Ehkä Thomas ei seurustele kauaa. Ja sitten sinä voit alkaa seurustella hänen kanssaan.”
”En minä halua seurustella hänen kanssaan!” Hannah tokaisee.
”Minusta tuntuu, että meillä on tässä pieni ristiriita”, Megan sanoo. ”Minun pitäisi ihan totta mennä…”
”Miksi ihmeessä Rory?” Hannah ärähtää. ”Rory Lloyd?”
”Mitä Rorysta?”
”Thomasin tyttöystävä! Minkä ihmeen takia Thomas ryhtyisi seurustelemaan hänen kanssaan?”
Megan kohauttaa olkapäitään. ”Vaikea sanoa. Ehkä hän on ihastunut.”
Hannah mulkaisee Megania ja näyttää ihan siltä, että aikoo sanoa jotain lampaista, mutta ei sitten sanokaan. Se olisi kuitenkin aika julmaa, koska lampaat ovat Meganille aika herkkä asia.
”Minusta sinun pitäisi keksiä joku muu”, Anne sanoo samalla, kun yrittää piirtää etusormellaan ikkunaan jotain kuvaan. En oikeastaan edes halua tietää, mikä se kuva on. ”Ihan totta. Sinä väität, ettet ole ihastunut Thomasiin ja ettet halua seurustella hänen kanssaan. Mitä sinä nyt sitten tarkalleen ottaen haluat?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo äkkiä hyvin rauhallisesti ja ojentaa Meganille suklaata, jota Megan ei kylläkään ota vastaan. ”Mutta en ainakaan tätä. Voi hitto. Nyt minun pitää etsiä joku muu joulutanssiaisiin.”
Vilkaisen Annea, ja hän kohauttaa toista olkapäätään. No, ainakin Hannahilla on edelleen jonkinlainen ote todellisuudesta.
”Niin”, Megan sanoo, ”Rory ei luultavasti tykkäisi, jos yrittäisit mennä tanssiaisiin hänen poikaystävänsä kanssa.”
”Kenen kanssa te menette?” Hannah kysyy.
”Owenin.”
”Tiedetään. Anne?”
”Harryn”, Anne sanoo ja virnistää aika kummallisesti, ”ja ihan totta, minä en nyt aio olla missään tekemisissä ruuan kanssa. Paitsi tietysti niissä tavallisissa tekemisissä. Syödä ja niin edelleen.”
Megan ja Hannah näyttävät vähän yllättyneiltä. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä minä näytän, enkä minä oikeastaan ehkä edes halua tietää. Tämä keskustelu ei ole kovin mukava, koska kyllä minä tajuan, että joulutanssiaiset lähestyvät koko ajan kauheaa vauhtia eikä minulla ole aavistustakaan, mistä minä saisin parin. Tai että kenet minä haluaisin.
Paitsi tietysti että haluaisin Justinin, mutta jotenkin minun aivoni suodattavat sen vaihtoehdon pois jo melkein saman tien. Se on kyllä oikeastaan aika kummallista. Joskus minun on vähän vaikea muistaa, olinko minä nyt sitten rakastunut vai enkö ollutkaan, kun aivoni ovat jo tässä kuuden ja puolen vuoden aikana oppineet suodattamaan mahdottomia ajatuksia pois ennen kuin ne edes ehtivät tietoisuuteeni asti.
Tämä onkin hyvin kausiluontoista. Aina välillä minä kuvittelen, että nyt minä pääsen yli Justinista. Sitten tapahtuu jotain, esimerkiksi sellaista että hän sanoo minulle jotain, tai sitten ei tapahdu mitään, ja joka tapauksessa ennen pitkää käy niin, että minä olen ihan yhtä rakastunut kuin ennenkin, enkä voi ajatella mitään muuta. Ja sitten kun minä olen aikani tuijottanut häntä ja Ruthia jossain sohvannurkassa ja toivonut, että voisin lyödä päätäni seinää vasten ilman, että sille koituisi vielä entistäkin pahempaa vahinkoa, minä yksinkertaisesti turhaudun tosi pahasti. Sitten minun tekee mieli lähinnä lyödä Justinia, ja se taas johtaa siihen, että ennen pitkää minä rupean kuvittelemaan, että nyt minä pääsen hänestä yli. Ennen kuin olen taas ihan lääpälläni seuraavan kerran.
”Onko Harry suostunut jo?” Megan kysyy näyttäen vähän epäilevältä. Toisaalta Megan näyttää aina vähän epäilevältä, mutta se johtuu varmaan siitä, että hän on kuitenkin aika fiksu, ja pakko myöntää, että hänellä todellakin on usein syytä näyttää vähän epäilevältä.
”On”, Anne sanoo.
Hannah rypistää suklaalevyn käärepaperin ja heittää sen sängyn alle. ”Miksi?”
Anne ei oikein edes näytä loukkaantuneelta. ”Ei aavistustakaan. Kai hän on jo unohtanut sen lihamurekejutun.”
”Eikä ole”, Megan sanoo saman tien. Se näyttää aika automaattiselta, vähän kuin purukumikone, jolle syöttää rahan ja sieltä tulee automaattisesti purukumia. ”Ei kukaan unohda sellaista niin nopeasti.”
”Ehkä hän yrittää kostaa sinulle”, Hannah ehdottaa ystävällisesti.
”Eikä yritä”, Megan sanoo. ”Harrylla ei olisi ikinä kanttia siihen. Ja sitä paitsi hän on kuitenkin suhteellisen fiksu. Kyllä hän tajuaa, että hän vain saisi seuraavalla kerralla päähänsä esimerkiksi kurpitsasta.”
”Eikös Lily heittänyt Jamesia aikoinaan kurpitsalla?” Anne kysyy. ”En minä voi matkia häntä. Se ei olisi kovin omalaatuista.”
”Ehkä sinä opit joskus ratkaisemaan asiat puhumalla”, Megan sanoo. ”Sitten sinun ei tarvitse heitellä mitään.”
”Mistä ihmeestä me olimme puhumassa?” Hannah kysyy ja näyttää sitten kokevan ilahduttavan valaistumiskokemuksen. Minä melkein jo ehdin toivoa, että se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että hän tajuaisi meidän puhuneen suklaasta ja siirtyisi etsimään seuraava levyä, mutta minun toivomuksenihan eivät yleensä käy toteen. ”Kenen kanssa Lily on menossa?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. ”Minä olen yrittänyt ehdottaa Jamesia, mutta hän ei ole kai vielä suostunut.”
”Kumpi? James vai Lily?”
”Lily. Kai James suostuisi.”
”Paitsi jos hän ehtii saada jonkun toisen”, Megan sanoo. ”Minun mielestäni Lilyn pitäisi kyllä jo toimia.”
”Ehkä Jameskin alkaa seurustella”, Hannah sanoo näyttäen aika järkyttyneeltä. En ihan tajua, miksi, mutta päättelen kuitenkin, että nyt on ehkä minun vuoroni sanoa jotain.
”Ehkä minä en vaan halua mennä Jamesin kanssa”, minä sanon. ”Eikä James ala seurustella.”
”Mistä tiedät?” Hannah kysyy. ”Minä olin ihan varma, ettei Thomas – ”
”Eikö se olisi vähän outoa?” minä kysyn. ”Siis jos minä pyytäisin Jamesia tanssiaisiin?”
”Kyllä tytöt voivat pyytää poikia”, Megan sanoo.
”Ei kun”, minä korjaan, ”että minä pyytäisin Jamesia. Jamesia. Koska James kuitenkin pitää minusta ja minä tiedän sen. Eikö se olisi jotenkin epäreilua?”
Muut katsovat toisiinsa. En ole ihan varma, miten se onnistuu, koska heitä on kolme, mutta ehkä he ovat vaan harjoitelleet kovasti.
”Tuota noin”, Anne sanoo lopulta, ”epäreilua ketä kohtaan?”
”Jamesia!”
”Koska hän pääsisi joulutanssiaisiin sen tytön kanssa, josta tykkää?”
”Koska minä antaisin hänelle vääriä toiveita!”
”Korjatkaa, jos olen väärässä”, Megan tokaisee, ”mutta jotenkin minä olen saanut sellaisen käsityksen, että sinä olet kertonut hänelle aika monta kertaa, ettei sinua kiinnosta.”
Se on kieltämättä ihan hyvä pointti.
Ja ohimennen sanoen on aika kummallista, että ajatus joulutanssiaisista ja Jamesista alkaa tuntua koko ajan luontevammalta. Tietysti minä olen vähän hidas käsittelemään tällaisia asioita, joten pohdin sitä muutaman viikon samalla, kun Hannah tekee kylppärin peiliin listaa pojista, jotka eivät ole Thomas. Hannah ei oikein pääse mihinkään ratkaisuun, paitsi tietysti nimien määrä listalla kasvaa. Lisäksi meistä muista alkaa pikkuhiljaa näyttää, että Hannah ehkä jopa oikeasti pitää Thomasista, ja että se saattaa jopa jatkua vaikka siihen asti, että Thomas ja Rory joskus eroavat. Siinä vaiheessa Hannahin tunteet takuulla muuttuvat, mutta se nyt ei ole oleellista.
Minusta on muuten oikeasti aika epäreilua, että Megan ja Anne jauhavat siitä, miten Thomas ja Rory kuitenkin ennen pitkää eroavat. Eikä Hannah edes ole mitenkään erityisen rakastunut Thomasiin! Eihän hän edes myönnä mitään! Ja että minkä ihmeen takia kohtalo on niin julma, että nimenomaan minä tykkään juuri siitä pojasta, joka ei kaikkien muiden järkevien ihmisten tavalla harrasta pieniä, puolen vuoden tai parin vuoden seurustelusuhteita ja löydä elämänsä naista vasta kaksikymmentäviisivuotiaana? Miksi ihmeessä minulle sattuu juuri se luonnonoikku, joka vakiintuu kaksitoistavuotiaana?
Mutta joka tapauksessa täytyy myöntää, että minulla on näköjään taas menossa turhautumisvaihe Justiniin. En vaan yksinkertaisesti jaksa ajatella häntä. Rakastumisessa on tietysti puolensa, mutta täytyy myös sanoa, että se aurinkoinen vaihe menee aika nopeasti ohi, tai ainakin viimeistään silloin, kun poika yrittää litistää toista tyttöä sohvannurkkaan. Tai siis tyttöystäväänsä. Tai siis kihlattuaan. Tai siis tulevaa morsiantaan.
Hannah sanoi tässä yhtenä päivänä jotain siitä, että häiden paikka olisi valittu. Minulla oli ollut tavallista huonompi päivä, joten päätin mennä suihkuun ja huuhtelin sen poikalistan peilistä ihan vaan kostoksi. Jälkikäteen minulla oli kyllä vähän huono omatunto. Varsinkin, kun Hannah kirjoitti sen listan uusiksi varmuuden vuoksi kattoon.
Hannah ei ole vielä löytänyt joulutanssiaisparia. Sen sijaan hän on päätynyt riitelemään Thomasin kanssa siitä, pitäisikö heidän olla ystävällisissä väleissä edelleen, vaikka Thomas seurustelee. Minun käsittääkseni molemmat ovat kumpaakin mieltä, mutta vaihtavat mielipidettään aina sopivasti sillä tavalla, että heidän mielipiteensä eivät ikinä osu samaan ratkaisuun samalla kertaa.
Minusta alkaa kyllä tuntua, että minun on ennen pitkää pakko kysyä Jamesia. Ensinnäkin sen takia, että tanssiaisiin on enää viikko, ja näyttää siltä, että kukaan muu ei kysy minua, eikä James kysy minua, ja ketään muita poikia ei yksinkertaisesti ole vapaina. Paitsi viidesluokkalaisia. Ja minä ja Jameshan olemme kuitenkin nykyään käytännöllisesti katsottuna kavereita, joten ehkä se ei ole katastrofi, jos me menemme yhdessä tanssiaisiin.
Niin että tässähän ei oikeastaan voi mennä mikään pieleen.
*
James tuijottaa minua vähän hämmentyneen näköisenä. Hänellä on toisessa kädessään kirja, jonka hän kuulemma vei Remukselta, jotta tämä katsoisi vaihteeksi jotain heistä silmiin (siis kuinka epäkohteliasta tuollainen on?), ja nyt hän heiluttaa sitä kirjaa tosi vaarallisen näköisesti puolelta toiselle. Olen aika varma, että hän haluaisi haroa tukkaansa, mutta ehkä hän on tunkenut toisen kätensä niin syvälle taskuunsa, että hän ei vaan yksinkertaisesti pysty.
”Tuota noin”, hän sanoo, ”minä ikään kuin toivoinkin, että sinä olisit kysynyt.”
Okei, tämä kuulostaa ihan hyvältä. Minkä ihmeen takia hänen on pakko heilua tuolla tavalla?
”Mutta sinä et kysynyt”, hän jatkaa ja näyttää samaan aikaan pettyneeltä ja nololta, ”ja kyllä sinä tiedät, miten aikaisin jotkut alkavat panikoida tanssiaisista… Ja sitten niihin oli yhtäkkiä enää pari viikkoa, ja minä olin jo sanonut ei parille tytölle, jotka olivat kysyneet, mutta minä olin varma, että sinulla oli joku muu, vaikka Remus vannoi, ettei se ollut ainakaan hän… Ja sitten Grace kysyi uudestaan, ja minä ajattelin, että minun on kai parempi suostua…”
James vetää henkeä ja näyttää vähän yllättyneeltä siitä, että on puhunut niin pitkään. Minusta tuntuu, että aivoni narisevat, kun yritän käsitellä kaikkea, mitä hän on sanonut. Ja sitten se vaan jotenkin loksahtaa paikalleen.
Olisi pitänyt arvata.
”Eli sinulla on jo pari?” minä kysyn, vaikka se on tietysti ilmiselvää.
James nyökkää edelleen nolon näköisenä. ”Totta kai minä olisin mieluummin mennyt sinun kanssasi, mutta minä en todellakaan uskonut, että sinä kysyisit – ”
”Mikset kysynyt itse?”
James näyttää vähän yllättyneeltä ja virnistää sitten puolinaisesti. ”Tuota, miksiköhän? Minä olen kokeillut sitä muutaman kerran. Yleensä se on päättynyt aika huonosti.”
Okei, tuo on kyllä totta. Mutta eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää, että kun me nyt olemme muutenkin kutakuinkin inhimillisissä väleissä, minä en olisi ainakaan missään nimessä kironnut häntä pahasti?
”Olisi kai pitänyt kysyä”, hän sanoo.
”Niin olisi”, minä sanon ja suljen suuni nopeasti, koska en ihan totta tajua, minkä takia se nyt tuntuu niin tärkeältä. Tai ehkä minua ahdistaa, että olen näköjään menossa joulutanssiaisiin yksin. ”Tai siis. Kyllä minä selviän. Pidä hauskaa Gracen kanssa.”
”Kyllähän me näemme siellä”, James sanoo. ”Ja niihin on sitä paitsi vielä yli viikko. Meidän pitää partioida huomenna, muistatko?”
Ai niin.
Jätän hänet oleskeluhuoneeseen ja menen itse kylmään suihkuun. Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, koska seuraavana aamuna kurkkuni tuntuu jotenkin kipeältä ja minua ärsyttää vaan entistä enemmän, mutta ainakin minulla on hyvä syy olla ärsyyntynyt.
Sitä paitsi Hannah tulee makuusaliin vasta hieman ennen kahtatoista ja ilmoittaa, että Rory on yrittänyt heittää häntä kengällä päähän, koska hän kuulemma viettää epäilyttävän paljon aikaa Thomasin kanssa. Se on tietysti ihan totta, mutta kukaan meistä ei oikein viitsi sanoa sitä Hannahille, joten tyydymme vain paheksumaan Rorya sen takia, että hän käyttää niin väkivaltaisia keinoja. Sitä paitsi Hannahin puheista on vähän vaikea päätellä, onko hän vihainen Thomasille siitä, että hän seurustelee niin typerän tytön kanssa, vai Rorylle siitä, että hän seurustelee niin typerän pojan kanssa.
