A/N: Kiitoksia kaikille hurjasti kommenteista
eFFy, kiitoksia! Olen iloinen että tykkäsit
lurps, kiitos
Tässä tarinassa ei tosiaan ihan kauheasti ole tapahtunut, mutta toivottavasti tulevaisuudessa vielä on ainakin jonkun verran myös ihan tapahtumia!
pihlajanmarja, kiitos paljon
Hmm, mitähän tähän sanoisi, takomista ei ole luvassa mutta järkeä kyllä ennen pitkää
Wiwiene, kiitos!
siruela, kiitoksia! Minäkin toivon että kohta jotain tapahtuu! Hauska kuulla että Lily vaikuttaa vähän kahjolta, hänen ajatuksiaan on tosi kiva kirjoittaa
elzz., kiitos! Siriuksen takapuoli on totta kai ihan loistava aihe ficeissä, kyllähän siitä pitää aina vähän kirjoittaa
Herne, kiitos paljon! Turhan nopea eteneminen on kyllä ärsyttävää, itsekin tykkään usein lukea vähän pitkitettyjä tarinoita. Kirjoittaminen on vaan välillä vähän hankalaa, kun pitää samaan aikaan pitää jännite yllä ja tapahtumien eteneminen hitaana
Salla, kiitos! Hih, sekä Justinin läsnäolo että Justinin poissaolo ovat tosiaan tavallaan häiritseviä
Hankala hahmo... Täytyy joskus kirjoittaa Lilystä ja Jamesista ilman hankalia kolmansia osapuolia!
mmariaä, kiitoksia! Eivätköhän ne lopulta tajua
rentunlupiini, kiitos! Tätä ficciä kirjoittaessa on ollut tosi kiva kuulla, että itse asiassa useampikin ihminen on silloin tällöin sanonut, että omasta ja Lilyn ajatusmaailmasta löytyy yhtäläisyyksiä
Ilmeisesti Lilyssä on jotain yleisinhimillisiä piirteitä!
teinirinsessa, kiitos kovasti! Minäkin toivon!
erikka, kiitoksia
Thomasin ja Hannahin tapausta olisi tosiaan varmaan ollut mahdollista ruotia enemmänkin, mutta toisaalta en uskalla kauheasti keskittyä sivuhahmoihin. Ja ainakin Thomasin ja Hannahin toiminnassa oli vauhtia!
Ja HUH, nyt se on sitten valmis, nimittäin viimeinen luku. Ja epilogi. Niistä tuli suurin piirtein sellaisia kuin oli tarkoituskin, mutta tuntuu kyllä haikealta luopua tästä tarinasta. Palautteesta tykätään edelleen hirveästi!
13. luku”Okei”, Anne sanoo, ”mikä on pielessä?”
Minä istun Annen sängyllä ja pidän nenäliinaa kasvoillani ihan siltä varalta, että saatan ruveta itkemään. Anne taputtaa selkääni ja huokaisee sitten syvään ja toistaa kysymyksen ja minä alan miettiä, minkä ihmeen takia edes tulin ulos kylpyhuoneesta, koska tämäkin on kyllä aika ahdistavaa.
Tai ehkä se johtui siitä, että Anne uhkasi rikkoa oven. Tai hakea Jamesin. Tai tehdä molemmat, jos minä en sulkisi sitä hemmetin hanaa ja avaisi ovea.
”Ei kai mikään”, minä sanon lopulta, kun olen aika varma, ettei ääneni kuulosta liian itkuiselta. Se kyllä kuulostaa, mutta jälkikäteen sille on vähän paha tehdä mitään. Ja luulen, että Anne tajuaa joka tapauksessa, että olen itkenyt. Tummanpunaiset silmät, posket ja leuka (miksi ihmeessä leuka? kuinka oikeudenmukaista se muka on?) ovat varmaan aika hyvä vihje.
”Lily”, Anne sanoo.
”Anne”, minä yritän.
”Pää kiinni ja kerro”, Anne tokaisee ja onnistuu jostain syystä kuulostamaan ystävälliseltä ja ärsyttävältä samaan aikaan.
Minä vedän syvään henkeä ja yritän tajuta, mikä oikeastaan edes on pielessä. Se on itse asiassa yllättävän vaikeaa.
Okei, ensinnäkin kaikilla minun parhaasta (ainoasta) kolmesta ystävästäni on poikaystävät. Tai kutakuinkin-poikaystävät. Tai vähintään joku, jonka kanssa viettää epäilyttäviä hetkiä pimeissä nurkkauksissa. Ja minulla ei oikeastaan ole yhtään ketään. En oikein jaksa ajatella Justinia, jo pelkkä nimikin laukaisee aivoissani ikävän sivuäänen, vähän tähän tyyliin: ”hiton kuusi vuotta ja kaikki ihan turhaan ja Ruth ja 34 ja takuulla D-kuppi ja raivostuttavaa ja voisinko jo vaihtaa junaa”. Ja sitten tulee seuraava sivuääni: ”hiukset ja olkapäät ja hymy ja silmät ja silmät kun hän hymyilee ja ne kurtistuvat ja ääni ja juttelu ja ystävällisyys ja karisma ja ranteet”, ja sitten ensimmäinen sivuääni lähtee taas käyntiin ja sitten äänet muodostavat sellaisen kakofonian tai mikä se ikinä onkaan, että edes minun nuottikorvani ei kestä sitä.
Eli minulla ei ole ketään, enkä edes tykkää kenestäkään, ja kai on tavallaan tosi hyvä juttu, että ensimmäistä kertaa vuosiin en juuri välitä Justinin olemassaolosta, mutta tämä on kyllä vähän ahdistavaa. Niin kuin istuisi piikkimatolla puoli vuosisataa ja sitten se matto haalistuisi vaan pieniksi ja hyvin tylpiksi neuloiksi ja tajuaisi että se leijaileekin tyhjän päällä.
Mutta siis mitä vikaa tuossa kaikessa edes on? Siis sitä mattojuttua lukuun ottamatta. Eihän se varsinaisesti ole minun ongelmani, että ystäväni seurustelevat, ja ainakin Anne näköjään suhtautuu minuun edelleen ihan yhtä ärsyttävällä energisyydellä kuin ennenkin, joten ei kai tässä ole mitään hätää. Ja jos Justinista pitäminen ei saanut minua menettämään mielenterveyttäni, niin Justinista ei-pitämisen ei pitäisi olla suurikaan ongelma. Ja voi Merlin, minä en ole mikään miehenkipeä ääliö vaan itsenäinen ja lahjakas ääliö, joten ei minulla pitäisi olla mitään hätää, vaikka minulla ei olekaan ketään sitomassa kengännauhojani. Sitä paitsi osaan tehdä sen itse.
Sitten on tietysti se, että jostain syystä minun aivoni ovat taas onnistuneet hiljentämään molemmat Justin-äänet, mutta pyörittävät uudestaan ja uudestaan videota Jamesista sanomassa, ettei hän ole mikään korvike. Ja hän näyttää tosi loukkaantuneelta. Ja hänen suunsa vääntyy sellaisella vähän pettyneellä tavalla, ja sitten filmi hidastuu ja lähentää kuvaa hänen kasvoihinsa ja silmiinsä ja hän näyttää surulliselta ja hänen silmänsä ovat tosi ruskeat, ja surulliset, ja minusta tuntuu että olisin saanut pitää suuni kiinni, ja mitä hittoa minä teen, jos Jameskin alkaa seurustella? Jos hän nyt lopultakin tajuaa, ettei minusta oikeastaan edes kannata olla kiinnostunut, eikä punainen tukka edes ole niin kiehtova, kun se on joka tapauksessa aina vähän takussa tai vähintään pörröinen? Ja sitten me emme enää näe missään muualla kuin partioimassa käytävillä, ja siitä minä vaan muistan aina, miten kaikki meni pieleen, enkä edes huomaa kaikkia niitä kolmasluokkalaisia, jotka lähestyvä kesä villitsee, ja kun joku heistä tulee raskaaksi, se on minun syyni.
Tosin minä en edes tajua, mitä minä sitten oikeastaan haluaisin. Okei, ainakin minä haluaisin, että minä ja James olisimme edelleen väleissä, mutta miksi ihmeessä? Tietysti on oikein kiva ystävä, mutta on minulla muitakin kivoja ystäviä, vaikka he ovatkin vähän turhan kiinnostuneita lampaista ja suklaasta ja Peteristä. Ja minun ja Jamesin ystävyys on kyllä ollut täynnä epämukavia ja suorastaan kiusaannuttavia tilanteita. Ja lisäksi James on välillä vaan ihan mahdottoman ärsyttävä, ja siitä huolimatta minulla on jotenkin tosi kurja olo, kun ajattelen, että ehkä meille käy samalla tavalla kuin Hannahille ja Thomasille (lukuun ottamatta sitä, että tälläkin hetkellä Hannah ja Thomas ovat varmaan toteuttamassa lisääntymistarvettaan) ja James alkaa seurustella jonkun tytön kanssa joka ei tykkää minusta emmekä me enää voi edes puhua ja koko ajatus on vaan suunnattoman ahdistava.
”Minulla on idea”, Anne sanoo, kun olen selittänyt tämän kaiken (hieman sensuroituna, ja muutamalla äkkinäisellä nenän niistämisellä maustettuna). ”Mene juttelemaan Jamesille.”
”Mistä?” minä ähkäisen. ”Minä en tajua yhtään mitään, ja sitä paitsi James nimenomaan sanoi, ettei halua olla korvike. Ja katsoi minua sillä tavalla kuin olisin ollut täytekakku, johon joku on lisännyt etikkaa – ”
”Kenen korvike James sitten muka olisi?” Anne kysyy.
Minä avaan suuni, mutten sitten muistakaan, mitä olin sanomassa.
En kyllä millään tajua, kenen korvike James muka olisi.
Justin? Ei, en minä halua korvata Justinia kenelläkään eikä se varmaan ole edes mahdollista, minä vaan yksinkertaisesti haluan saada hänet ulos päästäni ja äänet vaimenemaan lopullisesti. Megan? Ei, James ei seurustele lammasfarmarin kanssa. Hannah? Ei, James ei näytä tippaakaan Hannahilta, luojan kiitos. Anne? Ei nyt ehkä kuitenkaan, vaikka en olekaan ihan varma, kumman siitä pitäisi loukkaantua.
”No?” Anne inttää.
”Tuota noin”, minä sanon, ”ei hän varmaan olisi kenenkään korvike.”
Anne virnistää aika leveästi. Minulla on aika lämmin olo, koska on sentään tosi kiva, että joku välittää minusta niin paljon, että vaivautuu virnistämään noin leveästi minun tähteni. Sitten Anne tunkee suuhunsa ison palan suklaata ja, no, se varmaan selitti sen leveyden. Mutta eihän hänen olisi tarvinnut virnistää ollenkaan.
”Ehkä minä menen juttelemaan Jamesille”, minä sanon ja nousen seisomaan. ”Minä en kyllä tiedä mitä pitäisi sanoa.”
”Pyydä vaikka aluksi anteeksi”, Anne sanoo. ”Kumma kyllä se yleensä auttaa mihin tahansa.”
”Hän näkee, että minä olen itkenyt.”
”Ainakin sinä näytät vakuuttavalta.”
”Ja punasilmäiseltä.”
”No, Jamesilla onkin aina ollut vähän outo maku”, Anne sanoo lohduttavasti ja taputtaa minua selkään. ”Mene jo.”
*
James tuijottaa minua aika keskittyneesti. Se sentään on tietysti hyvä juttu, mutta olisin vielä iloisempi, jos osaisin tulkita ilmettä, joka hänellä on silmissään. Olen aika varma, että hän on joko ärtynyt, tai loukkaantunut, tai etäinen, mutta heti kun saan tuon kaiken pääteltyä, minusta alkaakin tuntua, että hän nauraa minulle jossain silmiensä takana, eli siis pään etulohkossa. Ja se tuntuu tosi häiritsevältä. Yritän katsoa jotain muuta, mutta kattolaudat eivät ole kovin kiinnostavia ja sitä paitsi silloin hänen katseensa vältteleminen olisi ahdistavan läpinäkyvää ja niinpä silmäni päätyvät Siriukseen, joka istuu vähän kauempana Remuksen kanssa. Olen kyllä aika iloinen siitä, että raahasin Jamesin pois heidän luotaan kauimmaiselle sohvalle, koska miten ihmeessä minä selviäisin kolmesta tuijottavasta ihmisestä, kun yksikin on jo liikaa?
Sitten tajuan tuijottavani Siriuksen takapuolta. James on todennäköisesti tajunnut sen myös, koska hän raapii toista poskeaan aika huvittuneen näköisenä. No, ainakaan hän ei ilmeisesti ole leppymättömän vihainen tai mitään. Sitä paitsi hänen suupielensä nykii, mutta se johtuu varmaan siitä, että minun poskieni lämpötila on kohonnut varmaan lähemmäs noidankattilan räjähdyspistettä. Enkä edes muista mikä se on, joten minun on pakko olla virallisesti poissa tolaltani.
”Tuota noin”, minä sanon, ”siitä aiemmasta, minä en todellakaan tarkoittanut sitä niin, tuota noin, vahvasti. Tai minä en oikeastaan edes tajua, miksi sinä kuvittelit sen niin, mutta joka tapauksessa minä en tarkoittanut…”
Nielaisen. Tämä on paljon vaikeampaa kuin luulin. Vedän syvään henkeä ja yritän etsiä aivoistani jotain sellaista osuutta, jolla olisi jotain järkevää ja ystävällistä ja sopivan nöyrää mutta tietysti oman arvonsa tuntevaa sanottavaa, mielellään sellaista jolla en saisi Jamesia suuttumaan taas, mutta siellä päin aivoja on vähän hiljaista. Ehkä joku yhteyspiuha on katkennut tai jotain. Avaan suuni ihan siltä varalta, että joku sana eksyisi kuitenkin sinne asti, ja aion aloittaa jostain turvallisesta kuten anteeksi, olen ääliö, kun James yhtäkkiä hymähtää ja keskeyttää kaikki ajatukseni. Sillä ei tietenkään ole kauheasti väliä, koska ne ajatukset eivät joka tapauksessa olleet kovinkaan laadukkaita.
"Hengitä nyt", James sanoo. Hän on kyllä selvästi huvittunut. Huh. Minua ei oikeastaan edes kauheasti haittaa, että hän taitaa nauraa minulle. "Ihan totta, voit unohtaa sen koko jutun. Minulla vain jotenkin kilahti."
Minä nyökkään ja tajuan melkein saman tien, ettei se ehkä ole nyt ihan korrektia. Yritän muuntaa nyökkäyksen yskänkohtaukseksi, mutta se onnistuu tosi huonosti. Voi luoja. Ja Sirius ja Remus ovat lopettaneet sen mitä sitten ikinä olivatkaan tekemässä ja näyttävät nyt siltä kuin ihan oikeasti kuuntelisivat minun ja Jamesin keskustelua.
"Ja sitä paitsi", James jatkaa, kun olen onnistunut lopettamaan yskimisen, "minä olin juuri yrittänyt saada varmaan puolen tunnin ajan Peteriin jotain tolkkua. Minä en ehkä ollut ihan parhaalla mahdollisella tuulella."
"Mitä tolkkua?" minä kysyn. Tämä keskusteluhan alkaa vaikuttaa nyt jo ihan sivistyneeltä.
"No suoraan sanottuna jotain tolkkua Annen suhteen", James sanoo laskien ääntään vähän. Sirius ja Remus takuulla kuulevat meidät edelleen, mutta toisaalta he ovat nyt keskittyneet ilmeisesti etsimään jotain Remuksen hihasta ja sitä paitsi luulen, että he tietävät jo ihan tarpeeksi Peteristä ja tolkusta. "Hän sai jonkun kummallisen kohtauksen ja väitti ettei Anne suhtaudu häneen vakavasti. Ja suoraan sanottuna minä en ole mikään ihmissuhdeihminen. Minulle riitti jo se, että Siriuksen ja Remuksen väleissä oli jotain pielessä, vaikken edes tiennyt mitä se oli."
Minun tekee mieli kysyä, että niin mitä se olikaan ja miten se selvisi, koska nyt joka tapauksessa Sirius on tehnyt jotain tapansa mukaan ääliömäistä ja Remus nauraa niin kovasti, että pari ensiluokkalaista on vääntynyt tuolissaan melkein ympäri voidakseen tuijottaa häntä silmät kutakuinkin puurolautasen kokoisina. Mutta juuri kun olen kysymässä, James pyörittää silmiään ja unohdun ajattelemaan sitä, ja sitten hän jo yhtäkkiä jatkaa.
"Niin että joka tapauksessa minä olin yrittänyt puoli tuntia saada Peterin näkemään valoa pimeydessä tai mitä se sitten onkaan, ja sitten Anne ryntäsi sisään niin että minun herätyskelloni tipahti yöpöydän päältä ja yksi viisari lähti irti, ja Peter ilahtui saman tien ja siinä meni minun puolen tunnin työni kokonaan hukkaan. Ja sitten menin oleskeluhuoneeseen ja Sirius ja Remus eivät taas nähneet muuta kuin toisensa ja sitten sinä tulit."
"Okei", minä sanon ja yritän prosessoida sitä kaikkea. James on kyllä aika puhelias. Tai ärsyttävän suurisuinen, mutta ehkä sanoisin kuitenkin mieluummin että puhelias. Mikä ihme minua vaivaa?
Vaikka en kyllä nyt oikeastaan edes piittaa. Minusta on vain yksinkertaisesti kiva, että Sirius ja Remus ovat tosissaan palanneet taas siihen mitä sitten ikinä tekivätkään ja minä istun Jamesin vieressä sohvalla ja minulla on edelleen ainakin yksi kaveri, joka ei seurustele eikä edes ole suuttunut minulle.
Minä alan kyllä kuulostaa tosi säälittävältä. Jossain vaiheessa pitää varmaan keskustella tästä jonkun kanssa. Tai mennä kirjastoon katsomaan, löytyisikö sieltä mitään psykologista kirjaa, joka auttaisi löytämään itsestään sellaisen itsevarman ja kuvankauniin sankarittaren, joka ei missään tapauksessa ahdistu mistään, mikä liittyy toisiin ihmisiin. Tai seurusteluun. Tai, mikä vielä säälittävämpää, ystävien seurusteluun. Tietysti on aika todennäköistä, ettei sellaista kirjaa ole, tai jos on, se luultavasti käskee vain ottamaan itseään niskasta kiinni ja hyväksymään tosiasiat. Kaikilla ei vain ole kaikkia geenejä, ja joidenkin nimi on Lily Evans.
Paitsi että juuri nyt minun tilanteeni on ihan hyvä. James on alkanut puhua huispauksesta, ja normaalisti minun täytyisi olla tosi ärtynyt, mutta nyt minä yksinkertaisesti suljen jonkun taajuuden aivoistani pois ja annan hänen äänensä valua vähän niin kuin maito silloin, kun purkin kaataa eikä tajua nostaa sitä, ja maito vain yksinkertaisesti valuu lattialle. Ja Jamesin ääni on kuitenkin aika kiva.
*
Tämä viikko on ollut kyllä aika järkyttävä. Ensinnäkin olen tällä viikolla ollut paljon säälittävämpi kuin yleensä, siis miettinyt sitä viitsivätkö ystäväni enää edes puhua minulle nyt kun he kutakuinkin kaikki oikeastaan seurustelevat (Merlinille kiitos Jamesista! Hyppään tähtitornista, jos hän alkaa seurustella) ja syönyt puoli kiloa suklaata. Joka päivä. Tai ainakin sekä maanantaina että tiistaina.
Mutta toisaalta, voiko minua syyttää? Minulla on kuitenkin oma tapani käsitellä asioita, vähän niin kuin ne jotkut amerikkalaiset käyttävät vielä hevoskärryjä vaikka muut ajelevat autoilla. Minä olen vähän kuin ne hevoskärryt, aivoni eivät vaan mene ihan yhtä tahtia minkään nopean kanssa. Ja tällä viikolla nyt yksinkertaisesti on tapahtunut vähän liikaa, jotta hevoskärryni olisivat pysyneet tahdissa mukana. Ei ole mikään ihme, jos olen vähän hämmentynyt.
Se ei tietenkään riittänyt, että odottelin nurkan takana kun Thomas ja Hannah selvittivät välinsä, ja onnistuin jotenkin ihmeellisesti asettamaan aivoni sellaiseen neutraaliin tilaan, joka ei tee johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, että siinä vaiheessa Rory ja Thomas vielä seurustelivat, tai siitä, että minulla ei todellakaan ole varaa ruveta tekemään mitään johtopäätöksiä. Niin että sen asian prosessoiminen onnistui oikeastaan aika helposti, mutta vain siihen asti, kun Hannah samana iltana tuli suihkusta pelkkä pyyhe päällään, leveästi hymyillen, ja ilmoitti, etteivät hän ja Thomas enää ole pelkkiä ystäviä.
Juuri sitähän me oikeastaan olimme odottaneet. Joskus. Mutta olen aika varma, että myöskään Anne ja Megan eivät olleet odottaneet, että se tunnus lopulta tulisi samalla, kun Hannah yrittää huolettomasti saada sitä pyyhettä pysymään tärkeimpien ruumiinosiensa edessä ja nojaa kylpyhuoneen ovenkarmiin.
Siis totta kai me tiesimme, ettei Thomas ollut siellä kylpyhuoneessa. Tai ainakin tiesimme sen jälkeen, kun Hannah oli pukeutunut ja häipynyt ja Megan ja Anne olivat tarkastaneet kylpyhuoneen. Yksikään hana tai vastaava ei ollut myöskään irronnut.
Mutta joka tapauksessa se oli kyllä vähän järkytys. Ja mitä siihen ylipäänsä olisi pitänyt sanoa? Hannah seisoi siinä, odotti vastausta ja minä yritin vilkuilla Annea ja Megania nähdäkseni, kuinka järkyttyneeltä minun pitäisi näyttää, että se näyttäisi aidolta eikä pelkästään tosi tyhmältä. Onneksi Annen suu oli kirjaimellisesti loksahtanut auki (hänellä on jotain vikaa nivelissä), joten minä en varmaan millään olisi onnistunut enää näyttämään sen tyhmemmältä. Ei sillä, että minä pitäisin Annea tyhmän näköisenä, hän vain on hyvin ilmeikäs.
Megan toipui ensimmäiseksi, niin kuin tietysti aina. Hän nyt kuitenkin on varmaan meistä loppujen lopuksi se, jonka aivoissa eniten oikeita palasia liittyy toisiinsa. Niin että joka tapauksessa hän rykäisi pariin kertaan, raapi korvaansa ja kysyi sitten onnistuen kuulostamaan sopivasti neutraalilta ja tukevalta ja sopivasti paheksuvalta, mitä Thomasille ja Rorylle oli tapahtunut.
Hannah avasi suunsa ja hetken minä olin ihan varma, että hän sanoisi jotain erilleen kasvamisesta tai ikäerosta tai siitä, että Thomasin ymmärtäminen ei onnistu normaaleilta ihmisiltä, mutta mitään sellaista ei sitten kuulunutkaan.
"Tuota noin", Hannah sanoi, "minä valitin hänelle siitä, miten tyhmä hän on, ja hän suuteli minua, ja sitten minä suutelin häntä, ja sitten me - "
"Okei", Megan sanoi ja pyrki kaiketi keskeyttämään Hannahin puheen, mutta hänen hyvä aikomuksensa ei ihan onnistunut."
" - menimme lentämään hänen luudallaan ja törmäsimme koivuun ja Thomasin ranne todennäköisesti taittui, mutta joka tapauksessa Rory oli ilmeisesti nähnyt sen ikkunasta ja kun me palasimme sisään, hän oli odottamassa meitä ja - "
"Hidasta", Anne puuskahti, ja se oli vähän yllättävää, koska Annen aivot eivät yleensä tarvitse minkään hidastamista. Minähän sanoin, että tämä on ollut dramaattinen viikko. "Siis Rory oli odottamassa, kun sinä tulit Thomasin kanssa lentelemästä ja törmäilemästä puihin?"
"No kutakuinkin", Hannah sanoi, "vaikka se oli kyllä ihan pelkkä vahinko. Me yritimme olla varovaisia. Megan, mikä sinua vaivaa? Ei kai se lammasmätä tartu ihmisiin? Niin siis, Rory näytti tietysti tosi loukkaantuneelta ja olikin tosi loukkaantunut ja minä seisoin heidän välissään vähän aikaa ja sitten hyppäsin pois, kun Rory yritti lyödä minua, ja ajattelin että on parempi häipyä, ja menin keittiöön syömään ja olin ihan varma, että puolen tunnin päästä he ovat taas onnellisina yhdessä ja muuttavat Intiaan, enkä minä näe enää ikinä Thomasia ja se on minulle ihan oikein."
"Totta", Anne sanoi. "Jatka."
"Sitten Thomas tuli keittiöön ja minä kysyin häneltä, mistä hän tiesi missä minä olin, ja hän sanoi että eikö sen nyt muka arvannut, ja sitten hän näytti tosi vakavalta ja sanoi että tuntee itsensä idiootiksi mutta että he ovat nyt eronneet, lopullisesti ja kunnolla, ja että Rory löi häntä niin että hänen olkapäänsä saattaa ehkä turvota, mutta että jos minä haluaisin edelleen olla hänen kanssaan niin hän ei kuitenkaan todennäköisesti pääse minusta eroon, niin että me voisimme ihan yhtä hyvin yrittää. Ja minä sanoin, että hän onkin ääliö ja että Roryn pitikin lyödä häntä ja oikeastaan olisi pitänyt myös lyödä minua ja että minulla on aika kurja olo muttei tarpeeksi, ja sitten suutelin häntä ja me pudotimme vahingossa yhden pasteijarasian pöydältä ja kotitontut suuttuivat ja heittivät meidät ulos."
Siinä vaiheessa Hannah veti henkeä niin syvään, että minä aloin miettiä, milloin hän oli edellisen kerran hengittänyt. Ja sitten hän vain yksinkertaisesti lopetti, ihan niin kuin hän olisi ollut sellainen robotti, josta oli yhtäkkiä loppunut veto, paitsi että robotiksi hän oli tietysti koko ajan ihan liian kaunis, varsinkin kun oli onnistunut saamaan alusvaatteet päälleen, vaikkei minulla kyllä ollut aavistustakaan, missä vaiheessa se oli tapahtunut. Ja Megan tuijotti häntä ja tuhahti ja sitten hymyili ja sanoi, että oli aina odottanut jotain tällaista.
Hannah näytti vähän hämmentyneeltä. Minulla oli tosi hämmentynyt olo. Ja Anne kohautti olkiaan ja sanoi toivovansa, ettei illallinen mennyt pilalle, kun he sössivät siellä keittiössä. Paitsi että Anne käytti kyllä vähän värikkäämpää sanaa.
Eli nyt he kai sitten seurustelevat oikeasti. Hannah ei oikeastaan juuri puhu Thomasista, tai jos hän puhuu, se kuulostaa aika samanlaiselta kuin ennenkin. Tosi kaverilliselta, vähemmän ärtyneeltä vain. Mutta silloin tällöin olen nähnyt heidät yhdessä, kun he ovat kuvitelleet olevansa yksin, ja silloin ei voi kyllä mitenkään erehtyä luulemaan, että he olisivat edelleen pelkkiä kavereita. Enkä minä nyt edes tarkoita sitä kertaa, kun olin menossa kirjastoon etsimään jotain hyvää kirjaa nuorien velhojen käyttäytymishäiriöistä ja niiden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta, ja Hannah istui yhden tosi vanhan näköisen kirjan päällä ja oli kietonut kaikki neljä raajaansa tosi mallikkaasti Thomasin ympärille ottaen huomioon sen, ettei Hannah todellakaan juuri venyttele. Heidän välillään vaan on yksinkertaisesti sellainen joku näkymätön kupla, joka saa heidät hymyilemään toistensa puheille silloinkin, kun ne ovat tosi tyhmiä, ja reagoimaan toistensa asentoihin ja eleisiin silloinkin, kun he juttelevat eri ihmisten kanssa.
Olen kyllä vähän kateellinen. Eihän sillle mitään mahda. Mutta toisaalta olen myös ihan iloinen siitä, ettei meidän luojan kiitos tarvitse enää kuunnella mitään niistä aiemmista Thomasiin kohdistuvista valituksista.
Olen kyllä myös vähän alkanut epäillä, että Tylypahkassa on jonkinlainen onnistuneiden ihmissuhteiden rajoitin, siis esimerkiksi sellainen, että niitä mahtuu ainoastaan kaksi samaan makuusaliin. Päivä sen jälkeen, kun Hannah oli tehnyt pitkän ja hengästyneen tunnustuksensa ilman vaatteita, Anne tuli makuusaliin silmät punaisina mutta kasvoillaan tosi päättäväinen ilme, joka ei koskaan tarkoita mitään hyvää.
Se oli aika kamalaa. Hannah oli jossain, joten minä ja Megan olimme ilman taustatukea, ja vilkuilimme toisiimme yrittäen molemmat viestittää toiselle, että hänen pitäisi ehdottomasti aloittaa keskustelu. Lopulta Megan sai yskänkohtauksen ja se näytti niin omituiselta, että minun piti yrittää harhauttaa Annea kysymällä häneltä, mikä oli hätänä.
"Minun ja Peterin ei mitään on loppunut", Anne tokaisi hyvin suoraan ja rupesi lukemaan jotain kirjaa, mikä oli jo tosi huolestuttavaa.
Seuraavien viidentoista minuutin aikana minä ja Megan vuorottelimme kysymysten esittämisessä ja saimme lopulta selville, että Anne oli yksinkertaisesti sanonut Peterille, ettei siitä mitä ei edes ollut tullut mitään ja että oli parempi lopettaa ajoissa. Ja sitten Peter oli ilmeisesti järkyttynyt ja halunnut lisää vastauksia ja Anne oli vaistomaisesti yrittänyt ruveta etsimään jotain ruokaa, jolla olisi voinut heittää Peteriä, koska hänen yksinkertaisesti oli ollut pakko saada Peter olemaan hiljaa. Ilmeisesti siksi, että hänellä ei ollut niitä vastauksia. Ikävä kyllä ainoa asia, johon Anne ylettyi, oli sattunut olemaan Siriuksen rakentama uusi versio sontapommista, ja Anne oli luullut sitä suklaakakuksi ja heittänyt sen kohti Peteriä ja sen jälkeen kukaan ei ollut viitsinyt olla Peterin kanssa samassa huoneessa, ei edes Sirius, joten he olivat lukinneet hänet kylpyhuoneeseen ja Anne oli välttynyt vastaamasta kysymyksiin.
Tietysti Anne joutui myöhemmin vastaamaan. Hän pyysi anteeksi sitä sontapommijuttua ja lupasi mennä joskus terapiaan sen ruuan heittelyn takia ja sanoi Peterille, että oli tosi pahoillaan ja että Peter oli kiva eikä syy ollut millään tavalla hänen, mutta Anne ei yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan ei mitään. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että siinä Anne oli varmaan aika oikeassa. Meillä oli ollut jo aika paljon ongelmia, kun yritimme puhua ei mistään ilman että siitä tulisi jotain, eikä meidän kielitajumme vaan yksinkertaisesti riittänyt.
Niin että nyt tässä makuusalissa joka tapauksessa on tasan kaksi parisuhdetta ja sellaisena se varmaan jatkuu pitkään, jos Megan ei saa tarpeekseen karitsasyyhystä tai mikä se sitten ikinä olikin. Dumbledore järjesti Owenille viikonlopuksi porttiavaimen kotiin, hätätila tai jotain, ja nyt hän on tullut takaisin ja minusta tuntuu, että Megan on alkanut raapia päätään hämmentävän usein. Toivon vaan todella, ettei sellainen joka kutittaa karitsoita ja Megania ole vaarallinen muille ihmisille.
Lukuun ottamatta sitä, että koko viikko on ollut aivan kahjo eikä minun käsityskykyni pysy perässä, asiat ovat kuitenkin ihan kohtalaisen hyvin juuri nyt. On maanantai-ilta eli periaatteessa minua ei voi enää edes syyttää siitä, etten saa viime viikkoa mihinkään sille sopivaan lokeroon, koska sehän on oikeastaan jo mennyt. Hannah on Thomasin kanssa jossain ja näin sivumennen sanottuna hän on alkanut syödä tuplasti enemmän suklaata kuin ennen, joten hyvällä tuurilla hänkin joskus lihoo eikä minun tarvitse enää olla yhtään kateellinen hänelle. Ja Justin kaatoi vahingossa minun melkein valmiin taikajuomani lattialle tänä aamuna ja minä olin ehtinyt raivota hänelle jo monta sekuntia ennen kuin tajusin, että se nyt kuitenkin oli Justin. Sitä paitsi Ruth on laittanut hänet leikkaamaan hiuksensa ihan lyhyeksi ja hän näyttää aika naurettavalta. Niin, ja Sirius ja Remus ja Peter ja James muuttivat tänä aamuna Kalkaroksen hiukset vaaleanpunaisiksi pelkästä päähänpistosta, joten heidän mielenterveytensä on epäilemättä ennallaan. Ja minulla on ihan riittävästi läksyjä tehtävänä, niin että voin nyt mennä kirjastoon ja viettää siellä pari tuntia, ja siihen mennessä kaikki muut ovat jo palanneet makuusaliin ja Hannah on nukahtanut silkasta thomasinjälkeisestä uupumuksesta, ja me muut voimme naureskella hänelle ja tuntea itsemme tosi viisaiksi ja rauhallisiksi.
*
Minä en sitten ollutkaan kirjastossa paria tuntia. Se johtuu lähinnä siitä, että suurin piirtein viiden minuutin jälkeen James syöksyi sisään, kaatoi yhden tuolin ja pudotti yhden kirjan ja onnistui sitten istuutumaan alas ja puuskahti, että Anne on aivan mahdoton. Minä yritin näyttää paheksuvalta, koska Anne on kuitenkin minun kutakuinkin paras ystäväni, mutta toisaalta on aika vaikea paheksua mielipidettä, joka on totta. Niin että sitten minä vain tuijotin Jamesia ja hänen suupieltään alkoi nykiä ja hän kysyi, mitä mieltä minä olin Kalkaroksen hiuksista, ja sanoin, ettei heidän olisi pitänyt tehdä sitä ja että se oli ollut aika hauskaa.
Ja nyt minä kävelen kolmannen kerroksen käytävällä Jamesin vieressä. Me olimme vähän turhan äänekkäitä kirjastossa, ja minusta alkoi tuntua, että kohta meidät heitettäisiin pois sieltä, ja sitä minä en kuitenkaan ole vielä valmis kokemaan. Niin että on ehkä turvallisempaa olla jossain muualla.
Paitsi että minua jotenkin hermostuttaa. James puhuu jostain, mitä Sirius on sanonut tai tehnyt tai värjännyt siniseksi, en ole ihan varma, ja minä kuuntelen ja sanon välillä jotain ja unohdan saman tien, mitä olen sanonut. Ja en jotenkin osaa rytmittää jalkojani ja suutani mitenkään hyvin. Tai hengitystä ja puhumista. Tai ajattelua ja tekemistä. Enkä edes tajua, minkä takia minulla on niin kummallinen olo, vaikka täällä on kyllä vähän hämmentävän rauhallista ja hiljaista ja Jamesin ääni kuuluu hyvin selvästi.
"Minun pitää kertoa yksi asia", James sanoo yhtäkkiä. Se kuulostaa niin vakavalta, että minä pysähdyn saman tien ja alan kuunnella, ja hänkin pysähtyy ja sitten tajuan, mitä hän aikoo sanoa. Voi Merlin, hän on löytänyt jonkun toisen. Tai siis jonkun. Jonkun tyttöystävän. Sellaisen, joka luultavasti näyttää vähän Hannahilta ja Ruthilta, tai ehkä jopa minulta, mutta joka on mukavampi ja fiksumpi ja kauniimpi ja jonka aivot eivät toimi niin kuin hevoskärryt.
"Minä aion ruveta auroriksi", James jatkaa, ja minulta kestää pari sekuntia ihan vaan käsittää se.
Auroriksi.
Ei tyttöystäviä.
Jostain syystä minua alkaa hymyilyttää. Ja sitten toisaalta ei, koska kyllähän se kuulostaa hurjan vakavalta, ja äkkiä muistan, että tämä lukuvuosi oikeasti loppuu kohta ja tämä on viimeinen, ja sitten minunkin pitää tietää, mitä teen. Ja missä. Ja kenen kanssa.
Ja että minä en ihan välttämättä haluaisi, että tämä kaikki loppuu, eikä se nyt välttämättä edes johdu siitä, että tykkään oppitunneista hämmentävän paljon.
"Okei", minä sanon ja yritän edelleen käsitellä Jamesin ilmoitusta.
"Okei", James sanoo kuulostaen vähän hämmentyneeltä. "Minä vaan, tuota, ajattelin ilmoittaa. Koulu loppuu kohta."
"Niin loppuu", minä sanon. Hitto, minun kylkiluitani kiristää.
"Minä varmaan sitten pyrin aurorikoulutukseen. Ministeriö järjestää sitä. Lontoossa."
"Okei."
James vetää syvään henkeä, tai siltä se ainakin kuulostaa, mutta täällä nyt onkin aika hiljaista. "Mitä sinä meinasit tehdä?"
"Tuota noin", minä sanon, "minä en itse asiassa tiedä. Riippuu varmaan siitä, menevätkö S.U.P.E.R.-kokeet hyvin."
James naurahtaa. En minä kyllä tarkoittanut sitä vitsiksi, niin että kai minun pitäisi loukkaantua, mutta hänen naurunsa kuuleminen on joka tapauksessa kivaa.
"Totta kai ne menevät hyvin", hän sanoo ilmeisesti tajutessaan, että minä olin kyllä ihan tosissani. "Ihan totta, jos sinun S.U.P.E.R.-kokeesi menisivät huonosti, meillä muilla ei olisi mitään toivoa. Aiotko, hmm, pysyä Englannissa?"
"Kai", minä sanon. "En minä ole ajatellut lähteä ulkomaille."
"No", James sanoo, "Lontoossa on ainakin vaikka mitä. Sirius ja Remuskin aikovat muuttaa sinne."
Minä alan pohtia Siriusta ja Remusta ja kuinka Lontoo selviää heistä, mutta sitten James kääntyykin minua kohti ja kaikki ajatukseni pysähtyvät. Hän katsoo minua jotenkin kummallisen näköisenä ja äkkiä olen ihan täysin varma, että nyt hän suutelee minua.
"Peterkin todennäköisesti tulee", hän sanoo ja minusta tuntuu, että keuhkoistani kuuluu pihahdus kun ilma tyhjenee niistä. Se tuntuu vähän ikävältä. Yritän tuijottaa kenkiäni, mutta niissä ei oikein ole mitään katsottavaa.
"Okei."
"Sinä voisit tehdä ihan mitä vaan haluat", hän sanoo ja kuulostaa hyvin ystävälliseltä. "Ihan mitä tahansa."
Sitten hän alkaa taas kävellä ja minä vain yksinkertaisesti seuraan häntä ja tajuan ajattelevani kauhean paljon sitä, minne minä tunkisin käteni, kun kaavussani ei nyt edes ole taskuja.
Myöhemmin olemme kiertäneet ainakin neljän kerroksen käytävät ehkä kahdesti ja istuneet aika pitkään yhdessä käytävässä penkillä, ja minä olen kuullut mitä ruokia James aikoo pitää jääkaapissaan ja millainen asunto hänen mielestään on hyvä. Ja voin kyllä sanoa, että kenenkään ei pitäisi päästää häntä asumaan yksin. Ehkä näytin vähän epäilevältä, koska hän sanoi, että varmaan muuttaa samaan kämppään Siriuksen ja Remuksen ja ehkä Peterinkin kanssa, mutta ei se kyllä oikein lohduta minua. Lisäksi säälin tosi kovasti vuokranantajaa.
Nyt James on haukotellut jo kahdesti. Minua ei jostain syystä väsytä yhtään, vaikka tajuan, että kyllä pitäisi ja tällä menolla minä menetän mahdollisuuden nauraa Hannahille Meganin ja Annen kanssa, koska luultavasti Megan ja Annekin ovat nukahtaneet siihen mennessä, kun minä pääsen takaisin makuusaliin. En vaan millään haluaisi lähteä. Mutta minkä minä sille mahdan, että James sanoo lopulta jotain aikaisesta aamupalasta ja suklaalla kuorrutetuista pannukakuista ja yhteyksistä keittiöön ja nousee seisomaan ja minun pitää seurata häntä oleskeluhuoneeseen, jossa ei enää näin myöhään ole edes kolmasluokkalaisia.
"Hyvää yötä", James sanoo ja jää ehkä puoleksi sekunniksi ovensuuhun seisomaan, niin kuin odottaisi jotain.
"Hyvää yötä", minä sanon enkä oikein edes tiedä, mitä sitten tapahtuu. Minä ehkä astun eteenpäin ja hän astuukin kohti portaita ja sitten minä jotenkin astun hänen kengännauhansa tai jonkun päälle, ja hän älähtää oudosti ja yrittää ottaa tukea ovenkarmista mutta se on liian kaukana, ja minä olen siinä välissä, joten hän päätyy tarttumaan minun olkapäihini, ja minun selkäni osuu ovenkarmiin eikä se oikeastaan tunnu kovin hyvältä lapaluiden välissä.
Ja sitten hänen suunsa osuu minun suulleni ja se tuntuu ehkä vähän vahingolta, mutta ei kai oikeastaan ole, ja minä pujotan sormeni hänen hiuksiinsa ja toisen käteni hänen olkapäidensä yli ja hänen kätensä ovat vyötärölläni ja ovenkarmi painaa selkänikamiani ja voi hyvä luoja, minä suutelen James Potteria enkä ole tehnyt ikinä mitään parempaa.
*
EpilogiNo tuota noin, jos ollaan ihan rehellisiä, minun elämässäni ei ole tapahtunut oikein mitään. Selvisin S.U.P.E.R.-kokeista hengissä. Selvisin jopa valmistujaisjuhlista hengissä, vaikka yksi isotätini löysi vahingossa todistukseni, ja jouduin uskottelemaan hänelle, että ”taikaliemet” ja ”loitsut” ovat vain moderneja nimityksiä vanhoille tutuille kouluaineille.
Megan muutti aika pian koulun loppumisen jälkeen Australiaan. Päivän Profeetan kirjeenvaihtaja kaipasi uutta juoksupoikaa, ja Megan arveli, että jos hän olisi vuoden mahdollisimman kaukana, hän ehkä sen jälkeen voisi muuttaa Owenin kanssa Irlantiin ja kestää lammasfarmarin elämää. Ikävä kyllä kävi ilmi, että Päivän Profeetan kirjeenvaihtajan työ oli melko kevyttä ja niinpä kirjeenvaihtaja oli aikansa kuluksi perustanut lammasfarmin, ja Meganin työhön kuului aika paljon lampaiden hoitamista. Hän hommasi kuukauden päästä uuden työpaikan.
Joulun aikoihin sain kirjeen, että hän ja Owen olivat tajunneet haluavansa elämältä niin erilaisia asioita, että heidän oli parempi erota. Nykyään Megan asuu taas Englannissa ja on Päivän Profeetassa harjoittelijana, ja nyt hänen töihinsä kuuluu itse asiassa jopa kirjoittamista. Owen puolestaan muutti Irlantiin, rakastui paikalliseen tyttöön ja peri muistaakseni vähintään kolmen sukulaisensa lammasfarmit, joten ehkä on ihan hyvä juttu, että Megan pääsi ajoissa eroon hänestä.
Anne on ollut valmistumisensa jälkeen töissä jäätelöbaarissa Viistokujalla. Minä olen aika varma, että hänellä on jonkinnäköinen suunnitelma tulevaisuudelleen, mutta hän ei vaan todennäköisesti vielä tiedä sitä. Hän ei myöskään ole seurustellut mitenkään vakavasti, niin kuin ei kyllä seurustellut ennenkään. Viime talvena hänellä oli suhde yhden ministeriön työntekijän kanssa, joka oli kyllä tosi mukava, mutta loppujen lopuksi Annelta meni hermot häneen ja hän heitti poikaa jäätelöpallolla. Onneksi hän ei saanut potkuja.
Hannah ja Thomas lähtivät koulun loppumisen jälkeen kiertämään maailmaa. He ehtivät Venäjälle asti, mutta sitten heidän oli pakko tulla takaisin Englantiin Ruthin ja Justinin häitä varten, eivätkä he sitten enää ilmeisesti jaksaneet lähteä takaisin. Ja sitä paitsi Venäjällä oli kuulemma liian kylmää. Hannah muutti Lontooseen pieneen asuntoon Viistokujalle ja seuraavana kesänä antoi Thomasin muuttaa luokseen. Nykyään Hannah opiskelee parantajaksi ja Thomas maalaa tauluja. Älkää kysykö.
Niin, ja Justin ja Ruth menivät naimisiin vähän sen jälkeen, kun Ruth oli täyttänyt seitsemäntoista. Minäkin sain kutsun heidän häihinsä, vaikka en olekaan ihan varma, lähettikö sen Ruth, Justin vai ehkä Hannah. Ne olivat joka tapauksessa niin isot ja onnelliset häät, ettei kukaan edes huomannut minua. Istuin takarivissä ja lähdin aika pian seremonian jälkeen, eikä minulla edes ollut kuin ihan vähän kurja olo. Myöhemmin sinä iltana menin Jamesin luo kylään, me joimme halpaa valkoviiniä ja olimme sen takia aika vastuuttomassa tilassa jo ennen kuin Sirius, Remus ja Peter päättivät tulla kylään. Loppuyön vietimme kiertämällä erilaisia jästibaareja ja yrittämässä rauhoittaa Siriusta ja Remusta, jotka riitelivät kaikenlaisista turhista asioista.
Justin ja Ruth ovat ilmeisesti edelleen onnellisesti naimisissa. He asuvat jossain pienessä kylässä Manchesterin ja Sheffieldin välillä ja Hannahin mukaan he aikovat hankkia lapsia heti, kun Justin löytää vakituisen työpaikan. Joskus mietin, millainen elämästäni olisi tullut, jos olisin joskus aikoinaan kertonut Justinille pitäväni hänestä, ja jos olisi sattunut pari ihmettä, ja olisin jotenkin päätynyt hänen kanssaan yhteen. Se ei kyllä enää oikein tunnu edes kovin mielenkiintoiselta ajatukselta. Minullahan on kuitenkin James.
Niin, James sitten. Minulta kesti aika kauan tottua seurustelemaan hänen kanssaan, mutta nyt tietysti näyttää siltä, ettei minun enää ikinä tarvitse tottua seurustelemaan kenenkään muun kanssa, joten eiköhän se ollut sen vaivan arvoista. Kesällä esittelin hänet vanhemmilleni, ja hän melkein räjäytti televisiomme ja minun makuuhuoneeni, mutta jostain kumman syystä vanhempani pitivät hänestä saman tien. Joskus ihan totta mietin, olenko ottolapsi.
Minä tietysti panikoin alkuaikoina melkein kaikesta, ja yleensä etukäteen. Niin kuin esimerkiksi seksistä. Olin ihan varma, että mokaan jotenkin, ja niin kyllä sitten mokasinkin. Tosin James oli ihan yhtä huono kuin minäkin, ja kaiken kaikkiaan se oli ihan järjetöntä sähläystä. Varsinkin ensimmäisellä kerralla, ja itse asiassa muutamalla seuraavallakin. Jälkikäteen minä en oikein tiennyt, olisiko sille pitänyt nauraa vatsansa kipeäksi vai olisiko pitänyt hävetä ja poistua maasta ensimmäisellä mahdollisella porttiavaimella. Loppujen lopuksi en tehnyt kumpaakaan, vaan söin puoli levyä suklaata ja juttelin sitten Meganin kanssa, koska Megan nyt sattui kuitenkin olemaan ystävistäni ainoa, jolla oli mitään omakohtaista sanottavaa siitä aiheesta.
Se keskustelu oli kyllä tavallaan lohduttava. Vaikka Megan ja Owen eivät olleet ihan yhtä totaalisen huonoja kuin minä ja James – ja ei, en mennyt edes yksityiskohtiin, sen verran säädyllisyydentajua minullakin on – ei heidänkään ensimmäinen kertansa ollut ihan sellainen kuin vaikka elokuvissa. Tai kirjoissa. Tai missään, missä on kovin paljon tervettä järkeä mukana. He nimittäin tekivät sen Owenin isovanhempien lammasfarmilla Irlannissa yhden kesäloman aikana, ja itse seksi meni ilmeisesti sinällään ihan hyvin, mutta jälkikäteen Owen nukahti melkein saman tien, ja Megan ei saanut millään unta. Niinpä hän päätti yrittää laskea lampaita. Sitten kävi kuitenkin ilmi, että yksi lammas puuttui, ja koska Owenin isovanhemmat ovat aika tarkkoja lampaistaan, Megan ei voinut oikein tehdä muuta kuin herättää Owenin ja ilmoittaa yhden lampaan kadonneen talon viereisestä haasta. He viettivät loppuyön etsimällä lammasta, ennen kuin Owenin mummo muisti, että se lammas oli teurastettu edellisenä päivänä.
Asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi menneet aika hyvin. Jopa seksi. Kai se on oikeastaan aika ilmeistä, koska me nyt joka tapauksessa olemme menossa kohta naimisiin. Minä en oikeastaan edes tajua, miten siinä kävi niin: James kai vain yksinkertaisesti täräytti, että meidän ehkä kannattaisi, ja minun mielestäni se oli hyvä ajatus, ja sitten kerroin äidille ja nyt meillä on jo kirkko ja booli ja kaikki. Pelkään pahoin, että James onnistuu järkyttämään kutakuinkin kaikkia sukulaisiani, ja jos hän ei kerkeä ihan jokaisen luo, Sirius kyllä hoitaa sen homman.
Minä olen aika onnellinen. Poliittinen tilanne nyt tietysti on mitä on, ja Jamesin sisustusmaku on ihan surkea, ja muutenkin elämäni käsikirjoittajalla on ollut monessa kohdassa aika järkyttävän huono huumorintaju, mutta kaiken kaikkiaan minä en ainakaan ole kovin onneton. Kauhuissani kyllä olen, mutta ehkä se on ihan normaalia myös silloin, kun seisoo kaikkien häävieraiden edessä lausumassa valaa valkoisessa mekossa ja sitten, juuri kun on menettänyt vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa ikuisiksi ajoiksi ja sulhanen kumartuu suutelemaan, tajuaa unohtaneensa kotona hellan päälle.
Pyysin äitiä käymään tarkastamassa, ja hän soitti naapurille, joka ilmoitti, että kaikki on kunnossa. Minä olen siis vain vainoharhainen. Hienoa. Mutta nyt voin ainakin nauttia häät loppuun asti.
Paitsi että tämä alkaa käydä tylsäksi. Tervehdin vieraita yksi toisensa jälkeen, kyllä, minä rakastan Jamesia, kyllä, hän on tuo joku puhkoo järjestelemällisesti ilmapalloja kakkupöydän luona, ei, en ole aina varma onko hän täysin järjissään, kiitos kysymästä. Niin että ei kai minua oikeastaan voi syyttää, jos etsin Jamesin ja pelastan loput ilmapallot hyppäämällä hänen syliinsä.
Keittiö on hyvin hiljainen. Emme vaivaudu sytyttämään valoja. James nauraa minulle ja minä mietin jälleen kerran, kuka ihme suunnitteli minun pääni, mutta jostain syystä tämä nyt vaan tuntuu erittäin hyvältä idealta ja sitä paitsi James on älyttömän hyvännäköinen tuossa puvussa. Joku kattila putoaa lattialle mutta kuka sitä kaipaa, ja melkein kompastun helmaani, ja sitten Jamesin selkä osuu yhden ruokakomeron oveen ja se lennähtää auki.
Remus ja Sirius tuijottavat ensin toisiaan ja sitten meitä. Kuulen, miten jossain tippuu toinenkin kattila.
"Booli oli loppu", Sirius sanoo.
