Lukko
Author:Radokettu
Betareader: Kommando luki läpi
Rating: S (Epona korjasi)
Pairing: Saara/Emilia
Genre: femmeslash, angst
Huuto kaikui seinistä. Lujaa, lujaa, lujempaa. Kirosanat sekoittuivat toisiinsa ja pyörivät kimpoillen jokaisesta kiinteästä pinnasta. Pimeys tuntui painostavalta ja pelottavalta. Juuri sellaiselta pelolta, mikä johtui vain tietämättömyyden pelosta. Sellaiselta ahdistavalta, joka sai sydämen painumaan kipeästi rintaan, tykyttäen niin lujaa, että sen luuli kuuluvan kaukaisimpaan maailmankolkkaan asti.
Saara tunsi päänsä räjähtävän. Hän painoi kädet korvilleen ja käpertyi niin pieneksi kuin kykeni. Hän tunsi pelon rinnassaan ja kyyneleet silmäkulmissaan. Ne polttivat kuin kilo tulikuumaa rautaa. Saara ei edes muistanut milloin oli viimeksi itkenyt.
Kiroilu tuntui vähenevän. Sanat erottuivat toisistaan, eivätkä enää olleet niin lujia. Huudon vähentyessä myös kaikuminen laantui ja tuntui siltä, kuin koko tila olisi rauhoittunut. Saara irrotti toisen kätensä korviensa edestä ja pyyhki sillä polttavat kyyneleet pois. Hän ei halunnut itkeä. Se oli säälittävää. Vain heikot itkivät ja Saara ei totisesti ollut heikko. Hän oli aina kestänyt kaiken ja teljennyt sen sisäänsä. Hän ei ollut puhunut, ei kenellekään koskaan. Hänellä ei ollut ketään kenelle avautua. Vähitellen hän oli oppinut vahvaksi.
”Missä minä olen?” kaikui hiljainen kuiskaus täyttäen pienen huoneen jokaisen nurkan. Saara hätkähti.
Kiroilun jälkeen hän ei ollut osannut odottaa noin pieniä ja heikkoja sanoja. Niin pelästyneitä ja yksinäisiä. Lähestulkoon epätoivoisia. Saara tunsi jälleen ahdistavan tunteen rinnassaan.
”Minä en tiedä”, Saara sai kuiskattua melkein yhtä heikolla äänellä, joka sai hänet pahoinvoivaksi. Saara ei ollut heikko, eikä taatusti halunnut kuulostaa siltä. Sanojen johdosta huoneen toinen henkilö kuitenkin selvästi pelästyi. Kenties hän oli odottanut olevansa ypöyksin. Oman itsensä seurassa.
”Kuka sinä olet?” toinen sanoi sitten, hiljaisuuden jälkeen. Pimeys tuntui paksulta. Aivan siltä, kuin säkki olisi kiskottu päälle.
”Saara”, toinen ilmoitti ja suoristautui istumaan hiukan parempaan asentoon.
”Emilia”, kuului huoneen toiselta puolelta.
”Kuule, missä sinä olet? Täällä on hurjan pimeää”, Saara kysyi.
”En minä tiedä. Näen pelkkää pimeyttä. Ja aina, niin kauan kuin jaksan muistaa, minä olen pelännyt pimeää enemmän kuin mitään koskaan”, toinen vastasi ääni täristen. Saara hätkähti hiukan. Hän ei ollut tottunut kuulemaan ihmisten ongelmista ja peloista. Kukaan ei koskaan avautunut hänelle, eikä hän muille. Hänhän oli vahva, eikä hänen siis tarvinnut.
Kahiseva ääni kantautui huoneen toiselta seinustalta. Haparoivien askelten ääni kaikui huoneessa, kunnes loppui. Pian ne taas jatkuivat ja sama toistui useampaan otteeseen, kunnes viimein kylmä käsi kosketti toisen olkapäätä ja askeleet lakkasivat. Liikkuva osapuoli istui lattialle, aivan Saaran viereen ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten. Toinen käsi kietoutui tiukasti Saaran ympärille. Saara tunsi olonsa vieraaksi. Kukaan ei ollut koskaan koskenut häntä tuolla tavalla. Kukaan ei koskaan halannut häntä tai painanut päätänsä tämän olkapäätä vasten. Ei edes lapsena, sillä Saara muisti vanhempiensa olleen aika kiireisiä ja etäisiä. Eivätkä muut osanneet olla läheisiä Saaraa kohtaan. Muiden näkökulmasta tämä saattoi vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta. Eihän hän koskaan ollut surullinen, puhunut ongelmistaan tai näyttänyt ylipäätään mitään negatiivisia tunteita. Myös iloitessaan hän oli aina hyvin hillitty.
”Saara, minua pelottaa”, mutisi hiljainen ääni vasten Saaran olkapäätä. Saara tunsi jälleen olonsa omituiseksi. Hänen aivonsa raksuttivat lujaa, yrittäen keksiä edes jonkinlaisen lohduttavan vastauksen.
”Niin, no, kaikkihan kai pelkäävät jotain”; Saara sai viimein sanottua.
”Mitä sinä pelkäät?” uteli Emilia.
”Minäkö? En minä pelkää. Enkä ole koskaan pelännyt”, Saara vastasi yrittäen kuulostaa määrätietoiselta. Sellaiselta, kuin tietäisi tarkalleen mistä puhui, vaikka todellisuudessa ei tiennyt.
”Minä en usko sinua”, toinen vastasi ja painoi kosteat huulensa epävarmasti vasten Saaran poskea.
”Minä en välitä”, Saara mutisi hiljaa.
Emilia vei kätensä vieressään istuvan naisen kaulalle. Siitä hän kuljetti sen kevyesti leualle ja tarttui siihen pehmeästi. Hän käänsi toisen päätä itseään päin ja painoi tällä kertaa huulensa haparoivasti vasten Saaran huulia. Suudelma oli arka ja lyhyt. Saara yritti irrottautua toisen hennolta vaikuttavasta otteesta, muttei päässyt.
”Älä yritä, kyllä sinä jotain pelkäät.”
”Enkä pelkää. Se on säälittävää.”
”Eikä ole. Se on luonnollista. Ja sinä pelkäät pelkoa. Sinä pelkäät avautua. Pelkäät puhua.”
”En minä sitä pelkää. Se on vain tylsää. Turhuutta.”
”Kannattaisi joskus kokeilla.”
”Minun ei tarvitse, minä olen vahva”, Saara sanoi päättäväisesti ja yritti jälleen hivuttautua kauemmaksi vieressään istuvasta naisesta.
”Luuletko sinä, että avautuvat ihmiset ovat heikkoja? Sillä eivät he ole. Avun tarvitseminen ei ole heikkoutta. Heikkoutta on se, ettei uskalla pyytää apua kun sitä tarvitsee”, Emilia totesi. Saara ei vastannut, ja hiljaisuus jäi soimaan huoneessa, kunnes se vaimeasti törmäsi seiniin ja kuoli.
”Ei minulle koskaan opetettu avautumista. Ei kukaan koskaan ole tarjonnut minulle lohtua, kukaan ei koskaan ole kysynyt ’Saara, onko kaikki hyvin’, kukaan ei koskaan ole välittänyt.” Puhuessaan Saara tunsi kyynelten putoavan silmäkulmista alas poskille ja vierivän siitä kaulalle. Ja tällä kertaa ne eivät tuntuneet polttavilta. Ne eivät saaneet Saaraa tuntemaan itseään likaiseksi, vääräksi tai huonoksi. Se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Saara tajusi vihdoin oppineensa avautumaan. Hän tajusi, miten hienolta tuntui kun sai vuodattaa kaiken.
”Saara, ei se haittaa. Itkeminen on ihan ymmärrettävää”, Emilia sanoi ja kietoi kätensä tiukasti vieressään istuvan naisen ympärille.
”Kyllä minä tiedän. Nyt.”
Huoneen toisessa päässä ovi naksahti auki ja lukko putosi lattialle kolahtaen.
