sateenvarjo dear, kiiiiiitos suuuuri rakentavasta ja pitkästä kommentista!
noita virheitä joista puhuit todella voi olla, ihan mahdollista, ja kiitos, että mainitsit kirjoitusvirheistä, niitä tulee esiintymään ihan varmasti vielä tässäkin osassa, sekä jatkossa, vaikka yritän niitä parhaani mukaan välttää.
tässä osassa tulee enemmän juttua Jasperin näkökulmasta, ja Jasperin siskokin tulee tarinassa esiintymään enemmänkin ! >:---------3
kiitos vieläkin pitkästä ja kivasta kommentista.
----------------
A/N - noniin, rakkahat lukijat. pakko selvittää yksi juttu nyt vielä ennen kuin pääsette lukemaan uutta osaa!
muistatte varmastikin ensimmäisen osan, jossa palattiin taaksepäin, menneisyyteen. tämäkin osa on vieläkin tätä menneisyyttä, en tiedä onko asia ihan niin selkeä, tajusin juuri itse sen !
okei, lopetan tämän turhan höpötyksen, ja päästän teidät lukemaan uutta osaa. kommentit ovat suotavia, kiiitooos !
--------
Helpotus. Koulun kello pirisi vihdoin ja viimein viimeisen kerran tältä päivältä, eli koulu oli loppu.
Olin koko tylsän ja miljoonalta tunnilta kestävän historian tunnin hypistellyt jotain mikä oli ensimmäisenä sattunut käteen. Purrut kynsiäni, piirrellyt sydämiä vihkoni reunaan ja sukinut hiuksiani.
Hetkinen - piirrellyt sydämiä vihkoni reunaan? Piirsinkö mä todella sydämiä mun vihkooni?
Tilanteen täytyi todella olla vakava jos olen tehnyt jotain tuon kaltaista.
Pakko myöntää, että mua jännitti, jännitti ihan saatanasti.
Se oli niin helvetin outoa, että mä edes tunsin jotain, vaikka vain sitten jännitystä tai iloa, ihan miten vain.
Mä en edes muista kuinka kauan siitä on, kun pystyin tuntemaan jotain.
Paitsi kahta vaikeinta ja kauheinta tunnetta olen joutunut kestämään liikaakin.
Kipua ja surua.
Toinen hyvin outo asia on hymyily. Niin, hymyily.
Sellainen arkipäiväinen, ja monille myös jokapäiväinen mukava ja miellyttävä asia.
Kuinka oudolta tuntuikaan, kun hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin.
Ja sekin tapahtui Jasperin seurassa, kuten kaikki muukin positiivinen.
Musta tuntui, että olisin kokonaan unohtanut kuinka hymyillään, mutta niin mä hymyilin. Hymyilin aitoa ja syvältä tulevaa hymyä.
Se tuntui uskomattoman helpottavalle, tuntui pitkään aikaan jopa suhteellisen inhimilliseltä ja 16-vuotiaalta tytöltä.
Outoa silti.
Olin selvittänyt tieni historian tunnilta koulumme ruuhkaiselle pihalle. Lähdin kävelemään bussipysäkille pujotellen teinilaumojen ohi raahaten samalla painavaa koululaukkua mukanani. Mulla oli kolme minuuttia aikaa kävellä pysäkille, olin tapani mukaan taas myöhässä.
Kovensin tahtini juoksuksi, joka oli muuten hyvin kohtalokasta mun tasapainollani, mutta se oli pakko tehdä.
Bussi kurvasi juuri mutkan takaa, kun saavuin puuskuttaen kovaäänisesti pysäkille. Pari sporttityttöä loi muhun huvittuneen ivallisen silmäyksen, mutta se oli mulle yksi ja sama.
Istahdin samalle penkille kuin aamullakin. Mulla oli seitsemän minuuttia aikaa miettiä asioita bussissa yksin, tiesin, että äiti on päässyt jo töistä. Hemmetti.
Okei, pieni tilannekatsaus olisi varmaan paikallaan.
Eli siis, olen lähdössä treffeille - EI. Ei, en treffeille, vaan tapaamiseen.
Olen lähdössä tapaamiseen Jasperin, jumalaisen ja ihanan Jasperin kanssa -
En aio sortua hehkutukseen.
Aloitetaan alusta.
Olen lähdössä erittäin asialliseen tapaamiseen Jasperin kanssa. Ja tulen sieltä kotiin viimeistään kello kahdeksan.
Ehkä.
En tiedä mikä ihmeen taito mulla on kadottaa ajantaju, sillä en ollut taaskaan huomannut, että siitä seitsemästä minuutista oli mennyt jo kuusi ja puoli. Painoin Pysäytä - nappia ja jäin pois bussista - horjahtaen. Kiitos tasapaino.
Raahustin ehkä hiukan hoiperrellen kotiovellemme, näytin varmaan suhteellisen huvittavalle.
Kuntoni on surkeampi kuin koskaan kenelläkään tässä maailmassa.
Työnsin avaimeni valkoisen kotioveni lukkoon. Se aukesi naksahtaen.
Heitin laukkuni eteisen nurkkaan ja ripustin takkini naulakkoon huhuillessani äitiä - ei vastausta.
Loistavaa. Olin siis yksin, tätä olin kaivannutkin.
Tapahtui se mitä pelkäsinkin. No okei, se oli jo tapahtunut.
Jännitys eteni aaltoina kehoani pitkin, värisytti jokaista raajaani.
Voi helvetti, munhan ei pitänyt sortua tällaiseen…
Yritin koota itseni, mutta se ei onnistunut. Ajatukseni harhailivat aina vaan uudestaan tapaamiseemme ja siihen kohdistuvaan jännitykseen. Kai se on ihan ymmärrettävää, kun ei ole koskaan ennen ollut treffeillä?
Tai siis, asiallisessa tapaamisessa.
Yksi pieni jännityksen osa oli pukeutuminen, se kliseisin ja pinnallisin osa koko jännittämisessä.
Mulle tuli samankaltainen olo, kuin olisin katsonut jotain hyvin, hyvin kliseistä ja pinnallista teinileffaa, jossa pohdittiin samanlaisia “elämän suuria kysymyksiä” - mitä laittaa päälle? Aina kun olen niitä joutunut katsomaan, olen nauranut juuri noille kysymyksille. Nyt olen samassa tilanteessa.
Mutta entä jos Jasper nauraisi mulle?
Pitäisi mua ja mun vaatteita idiootteina?
Hyvin mahdollista.
Tänä mun zombikautena en ollut kiinnittänyt paljoakaan pukeutumiseeni. Kunhan olin vain tunkenut jotkut vanhat rievut päälleni, ettei tarvitsisi mennä alasti kouluun.
Kyllä äiti oli monesti ehdottanut, että mentäisiin ostelemaan mulle uusia vaatteita. Arvaa suostuinko.
En.
Ja nyt, kun seisoin tässä vaatekaappini edessä, toivoin todella että olisin suostunut.
Katselin toivottomana olemattoman vaatevarastoni sisältöä.
Kaappi oli täynnä vanhoja ja nukkaisia vaatteita, joista suurin osa oli mennyt mulle liian pieneksi jo aikoja sitten.
Alku ei ollut lupaava.
Kauankohan olen seisonut tässä?
Käänsin päätäni kellon suuntaan ja jähmetyin.
Hemmetti. Ei voi olla totta.
Kello oli jo viisi, ja monelta meidän oli määrä tavata? Kuudelta.
Ja mitä olin saanut aikaan kahden tunnin aikana?
Vau, mikä saavutus.
Olin ehtinyt syödä puolikkaan omenan, saada meikkini ja hiukseni jotenkin ojennukseen, jotka olivat nekin jääneet kesken. Eli, olin seisonut olemattoman vaatevarastoni edessä puolitoista tuntia, ja huomaamattani pinonnut suurimman osan niistä lattialle ja sängylleni.
Bussini on pysäkillä 20 minuutin päästä, ja vanhemmilta on turha yrittää saada kyytiä. Olin huomannut keittiössä lapun, jossa oli viesti, että heillä menee palaverissa myöhään.
Voi helvetti.
Katsoin vaatteita jotka olivat ylläni.
Suhteellisen epäkuluneet mustat pillifarkut ja vanha äidin paita.
Säälittävää.
Mun teki mieli polkea jalkaa kuin ekaluokkalainen, mua ärsytti tämä vaateasia jostain syystä niin paljon.
Kello raksutti eteenpäin, tik tak, tik, tak.
Aika kului.
Olin saanut heitettyä vaatteeni myttyyn vaatekaappiin ja vaihdettua paidan. Ja kello oli 16 yli viisi.
Neljä minuuttia aikaa, tik, tak.
Juoksin pysäkilleni niin kovaa kuin mun jaloista lähti. Kylkeä pisteli, jalkoja poltteli, ja mun huono kuntoni oli taas edukseen.
Vaikka ei ollutkaan enää mikään keskikesä, aurinko porotti kumman kuumana taivaalta ja sai asfaltin hohkaamaa lämpöä.
Toivoin todella että ehtisin bussiin.
Eikä, ei ole todellista.
Huidoin kädelläni vimmatusti saavuttuani kuusi sekuntia aiemmin bussia pysäkille, mutta se ei pysähtynyt. Voi ei.
Hapuilin taskustani erästä tiettyä paperilappusta, jossa oli Jasperin numero. Käänsin taskuni ympäri, mutta sieltä tipahti vain yksi viiden sentin kolikko.
Tajusin, että lappu oli jäänyt toisien farkkujeni taskuun, jotka olin tunkenut pyykkikoneeseen ja naksauttanut päälle masiinan päälle.
Lappu murskautui tälläkin hetkellä pyykkikoneessa.
Tiesin itsekin, että en ollut tallentanut Jasperin numeroa kännykkääni, mutta selasin silti vähäiset numeroni läpi.
Ei Jasperia sielläkään.
Enkä mä tiennyt sen sukunimeä. En voinut kysyä numeropalvelusta sen numeroa, en voinut tehdä mitään, en voinut pinkaista kotiin ja katsoa sitä numeroa lapulta, oman huolimattomuuteni takia.
Seuraava bussi tulisi puolen tunnin päästä, ja Jasper joutuisi odottamaan.
Pyysin ajatuksissani anteeksi häneltä, ja vaikka tiesin sen olevan mahdotonta, toivoin silti, että Jasper kuuli sen.
Jasperin PoV.
Kello oli kuusi, ja mä istuin sovitulla paikalla.
Oikeastaan kello oli jo viisi yli kuusi. Eikä häntä näkynyt.
Missä helvetissä Zoe oli?
Okei, hermoilen turhaan. Kyllä se tulee, kello on vasta viisi yli. Calm down, calm down.
Ja olenhan mä ennenkin ollut treffeillä, ei tässä mitään.
Mutta nyt mä olin ekaa kertaa treffeillä, joissa mä oikeasti viihdyn, tai treffeillä tytön kanssa, josta mä oikeasti tykkään.
Johon mulla ei ole varmaan mitään mahdollisuuksia.
Vai mitä se koulussa tapahtunut juttu olikaan?
En tiedä.
Enkä myöskään tiedä, voiko näitä kutsua treffeiksi. Ehkä tämä on vain tapaaminen. Tapaaminen, joo. Niin mä sitä kutsun.
Miten mulla oli näin epävarma ja jännittynyt olo.
Katsahdin puhelimen kelloani. Helvetti.
Puoli tuntia kulunut. Eikös se mennyt niin, että yli puolta tuntia ei saisi odottaa? Jos niin on joutunut tekemään, pitäisi poistua perse heiluen pois paikalta ja seuraavana päivänä läpsäistä oharien tekijää poskelle ja huudahtaa jotain törkeää.
Mutta tämä tyttö on tärkeä, voisin odottaa häntä vaikka vuoden tai kaksikin.
Zoe oli tietysti varmaan todella rauhallinen. Ja mä hermoilin täällä kuin vesikauhuinen koira. Missä vitussa Zoe oli? Ehkä hän ei tule ollenkaan? Ehkä sitä ei kiinnosta?
Samassa erotin ihmismassasta paistavat kasvot selvästi, hän erottui massasta heti. Kuulas iho ja tummasti rajatut silmät ja kauniin muotoiset kasvot näkyivät matkan päähän. Ilo tuntui lämmittävän jokaista jäsentäni kun näin hänen kasvonsa, luojan kiitos hän tuli, helvetti mikä helpotus mun läpi kulkikaan.
Hän näytti hermostuneelle, jopa hätääntyneelle tiiraillessaan tapaamispaikkaamme kohti, mutta helpotus selvästikin valtasi hänet huomatessaan mut. Hän tihensi tahtiaan mua kohti ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Kaunis hymy.
Pian hän olikin jo edessäni, hiukan huohottaen ja posket punaisina. Suloista.
Suupieleni kohosivat pakostikin hymyyn katsoessani hänen kasvojaan, jotka punastuivat hienoisesti hymystäni.
Katselimme toisiamme pitkältä tuntuvan hetken, kunnes hän avasi suunsa valmiina pitkään selitykseen.
“Mä oon niin pahoillani, että oon myöhässä, anteeksi!” Zoe sanoi ja jatkoi punastuen koko ajan vain enemmän ja enemmän “Ja mulla on helvetin huono ajantaju ja kunto ja myöhästyin bussista ja kadotin sun numeron pesukoneeseen -”, tässä kohdassa mun oli pakko naurahtaa hiukan, voi luoja,vai pesukoneeseen?
“Ja sitten busseja ei kulkenut enempää ja mä -”, keskeytin sen pahoittelunsa painamalla sormeni hänen huulilleen.
Hän nosti katseensa taas silmiini jäädessäni hänen katseensa vangiksi.
Turhankin tuttu suru oli taas kadonnut hänen silmistään, tilalla oli jotakin muuta, mitä?
Oh my fucking god, lähestyykö Zoen kasvot jotenkin ihmeellisesti? Okei, mä olin tullut lähemmäksi, mutta tätä mä olinkin odottanut. Päästä näin lähelle, ehkä painaa huuleni hänen huulilleen, tuntea mille se tuntuu.
Erkanimme hieman toisistamme, mutta hän tarttuikin mua kädestä kiinni, ja lähti viemään mua johonkin suuntaan, itse asiassa läheisen järven rannan luo.
Olin kuin transsissa, huumattuna. Kävelin vain siihen suuntaan johon Zoe mua vei, en välittänyt mistään muusta mitä ympärilläni tapahtui.
En olisi ihmetellut, jos jossain olisi räjähtänyt pommi, jota mä en olisi huomannut ollenkaan.
Kuin huomaamatta, olimme liplattavan järven rannalla. Järvi oli suuri ja kirkas. Zoe istutti mut hiekalle ja istui itsekin viereeni, lähelle mua.
“Mä en tiedä mitä sä haluat”, Zoe aloitti epäröiden.
“Mä…”, sopersin, mutta hän keksi jo vastauksen, mun ei tarvinnut sanoa sitä.
Kasvomme olivat lähekkäin, lähempänä toisiaan kuin edes siellä koulun vessassa. Hänen hengityksensä leyhähteli kasvoilleni painaessani huuleni hänen huulilleen.
Silloin se pommi räjähti, hyökyaalto iskeytyi.
Hänen pehmeät ja lämpimät huulensa olivat ensin hiukan tunnustelevat ja arat, mutta ne alkoivat vain tanssimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin omien huulieni kanssa.
Ne liikkuivat yhdessä kuin olisivat liikkuneet aina, jokainen päivä.
Kuin automaattisesti kiedoin käteni hänen niskansa taa ja painoin häntä enemmän itseäni vasten. Tämä ei tainnut paljoa haitata, hän tuli lähemmäs, istui miltei sylissäni.
Zoe laski kätensä alaselälleni, näykkäisi leikkisästi ja hyvin pienesti alahuultani.
Tätähän mä olin odottanut, ja miltä musta tuntui nyt?
Taivaalliselta.
Ja mehän olimme tunteneet vain reilu päivän.
Mutta silti, Zoe oli loistava suutelija.
Nyt musta tuntui kuin olisin ollut 20 metriä maanpinnan yläpuolella, yhdessä Zoen kanssa, kuuroina ja sokeina kaikille muille paitsi toisillemme ja läheisyydellemme.
Mun oli pakko vetäytyä ottamaan happea, samalla hetkellä Zoe veti kätensä pois ja asettui istumaan viereeni kymmenen sentin päähän musta.
Vaaleanpunainen leijuva kuplani puhkesi, ja tipahdin takaisin maanpinnalle.
“Sori, se meni ehkä liian pitkälle”, sanoin yrittäessäni tavoittaa Zoen katseen.
Äkkiä hän nosti päänsä ja hänen kasvoillaan näkyi mitä kaunein hymy jonka olen nähnyt.
“Ei, älä sano tolla tavalla. Kiitos.”
Ehkä muita sanoja ei tarvittu. Hänen kasvoillaan näkyvä onni sai jonkun pienen ja lämpimän sykähtämään mun sisälläni. Surullinen ja turhautunut katse oli poissa.
Jatkosta mä en tiedä, en todellakaan. Eikä mun tarvinnut miettiä sitä juuri nyt.
Zoe nojautui muhun ja ummistin silmäni kiertäessäni käsivarteni hänen ympärilleen.
Säästin muut huolet huomiseen.