Author: Musta-Anturajalka/
Álmos (uusi nick)
Rating: Sallittu
Genre: angst
A/N: Tää on tällasta tajunnanvirta -tekstiä, jota multa silloin tällöin vaan tupsahtelee.
Tämäkin syntyi ihan "sattumalta", kun vain huvin vuoksi ilman ajatusta avasin wordin ja kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen lauseen. Siitä se sitten kehittyi ja kirjoitin ja kirjoitin vain. (Tekstin loppuosasta en ole muuten varma.. se oli alkuun tosi töksähtävä, joten korjailin sitä. En tiedä millainen se on nyt, mutta ainakin hiukan parempi. Toivottavasti se teidänkin mielestänne istuu nyt jotenkuten.
)
Sen verran voisin vielä sanoa, että tämä on sitten mun kolmas ficci, jonka olen tänne uskaltanut postata. En kirjoittele muutenkaan paljoa, joten tekstin laadusta en osaa sanoa oikein mitään. Kokekaa itse
KaruselliIhmiset hyörivät iloisina ympärilläni kuin karusellissa. Värit ja äänet venyvät ja kuuluvat sekalaisina kaikuina päässäni. Se kaikki saa minut vaipumaan ahdistuneisuuteen, koska en itse pysty olemaan iloinen. En niiden kaikkien muiden iloisten ihmisten keskellä, kuin karusellissa.
Pieni tyttö vaaleanpunaisessa kesämekossaan heittää palan mansikkajäätelöstään viereisen pojan päälle, joka nauravaisesta ilmeestään päätellen on tytön hyvä ystävä. He aloittavat tönimisleikin, joka näyttää mielestäni vain kuvottavan viattomalta, vastenmieliseltä elämänilolta, jota en itse ole pystynyt tuntemaan aikoihin. Pian he jo sekoittuvat muuhun massaan ympärilläni. En edes ymmärrä, miksi olen täällä. Olen kummajainen, eikä kukaan huomaa minua. Seison vaan hiljaa sekopäisenä vanhoissa harmaissa rääsyissäni puiston penkin takana, ison tammen vieressä. En tiedä miksi aina olen täällä, vaikka inhoan nähdä tätä jokapäiväistä kesän riemua. Jokin vain vetää minua. Muistot. Ei, ei minulla ole niitä. Ainoa selvä muistikuvani on tämä sama tunne. Sama ulkopuolisuuden tunne, hyörivä, transsiin ajava karuselli, joka yrittää lopulta pyörryttää ja hukuttaa minut iloisuuteen, kirkkaisiin väreihin ja helisevään nauruun. Ilo. Se yrittää unohduttaa henkilöllisyyteni, muistoni, kaiken. Jopa minulta itseltäni.
Sama jatkuu. Talveen asti. Värit sekoittuvat harmauteen. Hukkuvat, uppoutuvat harmauteen. Niitä ei enää näy. Iloista naurua kuuluu vain harvoin. Karusellikin meinaa jäätyä jumiin. Talvi on puolellani.
En tunne kylmää. Seison samoissa ryysyissäni saman vanhan tammen vieressä, puiston penkin takana. Huomaan ympäristön, mutten voi kesän muistoiltani erottaa mitään. Vain värejä, vain himmenneitä ääniä.
Ja taas se alkaa. Pikkuhiljaa, salakavalasti, enkä huomaa kuin ahdistuvani, luovuttavani, kun taas karuselli naksahtaa liikkeelle ja hyörii entistäkin iloisemmin. En tiedä päättyykö tämä koskaan. Ehkä, ehkä ei. Kuihdunko koskaan? Jaksanko tätä ikuisuuden? Kuinka pitkä ikuisuus on? Jos kaikki hetkeksi pysähtyisi. Edes hetkeksi, saisin mahdollisuuden päästä pois. Pois iloisuuden keskeltä, joka ei tahdo ottaa minua kyytiin karuselliin.
Tammi on karusellin tukipylväs, pylväs, jossa kaikki ilo ja värit ovat kiinni. Rikkoa karuselli. Kaataa tammi. Tammi, joka kuhisee sen oksissa hyppeleviä lapsia, lapsia, jotka jonottavat tammen oksille. Siinä olisi mahdollisuuteni! Miten hajottaa niin suuri ilon lähde? Päivä on transsin aikaa, ei yhteyttä ruumiiseen, ei valtaa liikauttaa itseään. Entä.. yö. Yöllä, jolloin saan ajatuksiani selvemmäksi ja ruumiini tottelemaan niitä, edes vähän. Pystyisinkö heikentämään, haavoittaa iloa? Edes siksi aikaa, että pääsen pois. Pois turvaan, jossa nuolla ja hoitaa syviä oman mieleni haavoja. Mutta sitä ennen; minulla on aikaa. Aikaa talveen, jolloin olen vahvimmillani, aikaa yöhön, joka lisää kestävyyttäni.
Jokainen ei vain sovi karuselliin. He vain saavat olonsa tuntumaan pahoinvoivalta, heikolta, joka lopulta kampeaa heidät maahan toisten jalkoihin.
~
Musta-Anturajalka
