Pelastaja
Kirjoittaja: niiina
Ikäraja: K-11
Lajit: Romance, angst, one-shot
Varoitukset: Raiskaus yritys
Paritus: Draco/Hermione
Beta: Aici, Kiitokset hänelle!
A/N: Tuli tämmönen sitten kirjoitettua kun Aicilta kyselin kirjoittaisinko oneshotin ja hänen yllyttämänään päätin sitten kirjustaa, joten kunniaa tästä hänellekin. Laadusta en mene mitään sanomaan. Ja hah, nopeaa toimintaa ficissä, mutta nooh 8'))
Huom, Eli ficci tulee uusintana tänne vanhasta finistä. Ficciä on korjailtu alkuperäisversiosta tässä yöntunteina. Ei paljoa, mutta osa lauseista on muokattu uudelleen tai vähän muovattu sanoja!
Kuvaus: Synkillä kujilla voi kohdata kauhunsa, kohdata pelkonsa, mutta voiko joku auttaa sinut ylös kaikesta pahasta?
Hermione oli jo nuori nainen. Hän oli muuttunut kouluajoilta paljon ja hänen sekaiset ruskeat hiuksensa olivat vuosien aikana jo hieman suorenneet ja näyttivät upeilta reunustaessaan kapeita sieviä kasvoja. Ruskeat silmät tuikkivat hänen kasvoistaan kuin kaksi kirkasta tähteä taivaalla. Ne hurmaisivat raavaammankin miehen, Hermionesta oli tullut hyvin kaunis nainen.
Hän oli vetäytynyt taikamaailmasta Harryn kuoltua ja uskoi parhaaksi sen auttavan suruun. Siitä oli jo vuosia, mutta silti se kalvoi Hermionen syvintä, jos hän edes ajatteli sitä. Harry oli ollut hänelle uskollinen ja ihana ystävä, parempaa ei löytyisi, oli kyse sitten kenestä tahansa. Tai olihan sitten Ron, se suloinen punatukkainen, pisamapäinen poika. Ron vieraili Hermionen luona välillä ja piti tytölle seuraa kun hän sitä tarvitsi ja auttoi parhaansa mukaan Hermionea yli Harrystä, jota hän itsekin kovasti suri. Ron oli aurori ja hyvin kuuluisa sellainen, pojalla oli paljon kiireitä ja usein Hermionen täytyi odottaa monia viikkoja kunnes sai taas tavata tuon pojan.
Hermione työskenteli vaateliikkeessä Lontoon keskustassa. Se ei ollut kovin kummoinen paikka, mutta muuallekaan hän ei ollut päässyt, kun oli kysellyt ympäri kaupunkia töitä. Paikassa kävi aina kova kiire ja myyjät juoksentelivat ostavien asiakkaiden perässä ympäri käytäviä ja sovituskoppeja. Hermione oli joka työpäivän jälkeen lopun uupunut ja tämä päivä ei ollut poikkeus.
Hermione huokaisi helpotuksesta kun työpäivä viimein päättyi ja hän käveli nopein askelin liikkeen takahuoneeseen. Hän aukaisi pienen pukukoppinsa oven ja nakkasi työvaatteensa sinne samalla vetäen omia vaatteita päälleen. Paukahtaen pukukopin ovi kolahti kiinni ja Hermione käveli väsyneen oloisesti ulos takahuoneesta johtavalle kujalle.
Kujan pimeys tuntui selkäpiissä asti karmivana, se tuntui hohtavan kylmyyttä ympäriinsä ja Hermione kääri takkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän tärisi kylmästä. Hän asui vain muutaman korttelin päässä liikkeestä, mutta tällaisina iltoina matka vain tuntui liian pitkältä. Koskaan ei voinut olla varma, mitä Lontoon kadut tarjosivat.
“Mikä tuo ääni oli - “ Hermione havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan nopeasti taakseen. Aivan kuin joku olisi seurannut häntä. Tunne valtasi Hermionen, tunne kuin joku katsoi sinua. Katsoi tietämättäsi.
“Kuka siellä on?” tyttö kysyi vielä aremmin kuin aikaisemmin ja hänen sydämensä tuntui hakkaavan itsensä ulos rinnasta.
Pimeällä kujalla ei näkynyt ristin sieluakaan, se oli täysin autio. Vain muutama paperi lenteli tuulen mukana maassa omia kuvioitaan.
Hermione kääntyi nopeasti eteenpäin ja jatkoa kävelyään vauhdilla, päämääränään koti. Pian kumminkin joku laittoi likaisen kätensä Hermionen suun eteen ja nappasi naista tiukasti kiinni tämän lantiosta. Hermione äännähti kimakasti, kunnes tunsi kovan iskun kyljessään.
“Päästä - minut – irti, ja heti paikalla -” Hermione vongersi itku kurkussa, miehen käden välistä. Se ahdistuksen ja pelon tunne tuntui saavan jalat hänen altaan. Hänen sydämensä hakkasi kahta kauheammin ja lämpimät kyyneleet valuivat norona täysin kalpeiksi menneitä poskia pitkin. Miehen käsi alkoi liikkua naisen lantiolta ylöspäin samalla hieroen kovasti naisen vatsaa. Miehen suu oli aivan Hermionen korvan vieressä ja hän hengitti kiivaasti hänen korvaansa.
Kuinka tämä voi tapahtua…Apua! Auttakaa minua…
Mies alkoi riisua Hermionen takkia kiivaasti ja pian takki olikin jo maassa heidän jaloissaan. Hermione pyristeli kovasti vastaan ja huitoi miestä, mutta tämä piti naisen helposti paikoillaan. Mies liikutti kätensä nopealla liikkeellä Hermionen rinnan päälle ja alkoi puristaa sitä kovasti, samalla riuhtoen toppia naisen yltä. Hermione kiljahti kivusta kun mies löi häntä suoraan kasvoihin, hän kaatui maahan itkien ja samalla yrittäen ryömiä kylmää maata pitkin karkuun. Farkut hankautuivat maata pitkin ikävästi, saaden naisen polvet vuotamaan verta.
Mies ryntäsi Hermionen päälle ja piti naista tiukasti maassa.
“Sinä et mene minnekään, kultaseni”, mies leperteli Hermionen korvaan. Alkoholin vahva haju tunkeutui Hermionen ajatuksiin.
“Auttakaa!” Hermione huusi viimeisillä voimillaan ja tunsi taas pistävää kipua kyljessään miehen nyrkin jäljiltä.
Verinoro valui hiljaa pitkin naisen kasvoja ja se tuntui peittävän alleen kaiken. Hänen päähänsä oli tullut iso haava iskusta ja se tuntui vuotavan koko ajan vain enemmän ja enemmän.
Miehen käsi liikkui entistä aktiivisemmin ja pian hän oli jo aukaisemassa vyötään. Suuri paniikki iski Hermioneen.
“Lopeta, ole kiltti ja lopeta...” Hermione rukoili itku kurkussa. Mies naurahti hänen päällään kovaäänisesti ja hengitti nyt hyvin lähellä naisen kasvoja. Hermione alkoi rimpuilla entistä kovempaa, jolloin hän sai iskun takaraivoonsa, miehen pamauttaessa sen maahan. Se sai kivun tulvimaan naisen jokaiseen soluunkin hänen ruumiissaan. Kaikki tuntui muuttuvan sumuiseksi ja Hermione pystyi tuntemaan koko kehonsa kiputason nousevan suureksi.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Varjoista juoksi mies ja huusi jotain mistä Hermione ei saanut mitään selvää. Hänen päällään ollut mies oli lentänyt kauemmaksi ja makasi nyt tiedottomana Hermionen vieressä. Hahmo kyykistyi Hermionen viereen ja asetti takkinsa hänen päälleen nostaen naisen varovasti maasta, se oli viimeinen asia mitä Hermione muisti, kunnes kaikki pimeni.
***
Hermione avasi silmänsä vaivalloisesti ja huomasi heräävänsä kamalaan päänsärkyyn. Hän silmäili ympäri huonetta ja ihmetteli missä oikein oli, mikään tuossa huoneessa ei näyttänyt tutulta. Lakanat olivat tumman vihreää ja mustaa samettia ja huone oli hyvin tumma. Ikkunasta tuli huoneen ainut valo ja se sai huoneen näyttämään omalla tavallaan niin kauniilta.
Huoneen ovi avautui hiljaa ja pienoinen paniikin poikanen heräsi Hermionen sisällä. Hän tuijotti ovea herkeämättä kauhun vallassa. Pian tummaan viittaan pukeutunut mies asteli huoneeseen tarjottimen kanssa irvistäen hieman huppunsa alta. Mies näytti niin tutulta, mutta nimi ei tuntunut tulevan Hermionen päähän, vaikka hän ajatteli kuinka.
Hermione oli hyvin varautunut tätä uutta tuttavuutta kohtaan ja väisti hieman kun mies asettui sängyn laidalle istumaan ja asetti tarjottimen pöydänkulmalle.
“Olet herännyt”, mies sanoi hyvin lempeästi ja ääni värisi Hermionen korvissa tutun oloisesti, mutta joku äänen sävyssä huijasi häntä.
“Näköjään...” Hermione sanoi hiljaa ja ääni tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa.
“Sinun kannattaisi juoda jotain, ota tästä”, mies sanoi ja ojensi vesilasia Hermionelle. Nainen yritti kurottautua lasia kohti, mutta hänen päänsä ei tuntunut taipuvan niin pitkälle, joten hän painoi päänsä takaisin tyynyyn. Mies näki hänen ponnistelunsa ja kiersi kätensä Hermionen pään taakse nostaen häntä varovasti ylöspäin, samalla antaen hänelle vettä lasista.
“Ei kai hän ehtinyt satuttaa sinua pahasti, tuo haava on aika ilkeä näköinen”, mies sanoi katsoessaan Hermionen päässä olevaa ruhjetta ja samalla peukalollaan hivellen hiljaa naisen poskessa olevaa mustelmaa.
Miksi ihmeessä annan tuon miehen koskea minua? Ja minä vielä nautin siitä... Mikä minuun on mennyt... Hermione ajatteli kuumeisesti.
“Ööh... Kiitos sinun, ei ehtinyt käydä pahemmin”, Hermione takelteli.
“Ei sinun tarvitse minua kiittää.”
“Tarvitseepas. Sinä näytät niin tutulta, mistä tunnen sinut?” Hermione kysyi ihmetellen ja samalla katsellen kun miehen huulille ilmestyi pieni hymy, ja hän vetäisi hupun alas hitaasti. Hermione kohtasi kaksi koleanharmaata silmää.
“Malfoy…?”
“Niin, anteeksi tämä asu, ajattelin että, jos näet kuka olen, juokset karkuun tai alat huutamaan. Se ei taida kumminkaan onnistua tuossa kunnossa, joten otan riskin.”
Hermione naurahti kuivasti.
“Miksi ihmeessä sinä minut pelastit, sinähän vihaat minunlaisiani?”
“Asiat muuttuvat”, Draco sanoi rauhallisesti. Kumminkin hänen katseensa kertoi hänen olevan hieman eksyksissä.
“Noinko paljon, ja vielä sinun kohdallasi?” Hermione kyseli kyltymättömänä.
“En minä voinut jättää sinua sinnekään. Emme ehkä ole parhaat ystävät, mutta en minä täysin jäätäkään ole.”
Hermione hymyili miehelle hieman.
“Minä kun luulin...” hän sanoi vaivautuneena.
“Hah, hah, todella hauskaa”, Draco murahti, mutta silti ystävällisesti. Pienen hiljaisuuden jälkeen he vain tuijottelivat toisiaan kunnes vaalea mies nousi nopeasti ylös ja sanoi tulevansa illalla uudelleen. Nyt Hermionen olisi levättävä.
Miten ihmeessä Draco näytti noin hyvältä, hänhän on selvästi kasvanut siitä entisestä. Hänen ympärilleen on tullut paljon lihaksia ja muutenkin kasvot olivat aikuistuneet, koko hänen olemuksensa tuntui saavan minut hulluksi. Miten se on mahdollista, luulin välittäväni vain Ronista näin? Taisin saada liian ison tällin päähäni...
Ne olivat viimeiset ajatukset ennen kuin Hermione nukahti.
***
Illan tullessa Hermione oli ehtinyt nukkua makoisesti koko päivän. Ovi narahti hennosti auki ja vaalea mies asteli sisään varovasti samalla katsellen vielä nukkuvaa tyttöä. Tuo hento olento näytti niin kauniilta nukkuessaan Dracon sängyllä, kun valo heijastui hänen poskeensa saaden väriä hieman kalpeaan Hermioneen. Tytön ruusunpunaiset huulet olivat hieman raollaan ja hänen rintakehänsä laskeutui ja nousi rauhallisesti hengityksen tahdissa. Draco ei voinut kuin henkäistä syvään. Se näky oli niin uskomaton. Hermionen hiukset reunustivat hyvin tämän kasvoja ja Draco istahti sängyn laidalle ja siirsi kädellään yhden karanneen hius kiekuran pois naisen kasvoilta.
Hänen silmiinsä iskeytyi kuin salama tytön poskessa oleva jälki.
Kuinka joku voikaan satuttaa jotain noin kaunista ja hentoa. En voi edes koskea tuota tyttöä kovasti pelkäämättä, että hajottaisin hänet kuin lasin.
“Kun tietäisitkin...” Draco mutisi puoliksi ääneen.
“Tietäisin mitä?” Hermione kysyi hiljaa, samalla avaten ruskeat silmänsä täysin ammolleen. Draco tuntui saavan hieman punaista väriä poskilleen ja sopersi jotain epäselvää. Hermione naurahti itsekseen ja katseli tuota miestä pitkään ja hartaasti. Draco oli selvästi muuttunut ja paljon, hänen koleanharmaisiin silmiinsä tuntui uppoavan, mitä kauemmin niitä katseli. Miehen vaaleat hiukset olivat hieman sekaisin ja sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Leuka oli edelleen hieman ylevän oloinen, mutta sekin oli saanut oman pehmeä tuulahduksensa sitten kouluaikojen. Hän oli kasvanut hurjasti ja koko miehen olemus oli muuttunut siitä luisevasta pojasta lihaksikkaaksi mieheksi. Suoraan sanottuna hän oli lähellä täydellistä.
Hermione punastui hieman ajatuksiaan ja harhailevaa katsettaan miehen vartalolla. Draco tuntui huomaavan naisen intiimin katseen itsessään ja uskaltautui sivelemään naisen poskea rauhallisesti.
“Tietäisit kuinka kaunis olet… Olen pahoillani kun puhun näin suoraan”, Draco sanoi viimein. Hermione hymähti hieman.
“Missä olit koko päivän?”
“Töissä”, Draco sanoi edelleen katse tiukasti Hermionen silmissä.
“Mitä teet työksesi?” Hermione alkoi udella mieheltä.
“Olen töissä taikaministeriössä, salaisuuksien osastolla”, mies sanoi nopeasti vaihtaen puheenaihetta: “Mitäs sinä teet työksesi, Hermione?”
“Öö... Tuota noin, olen töissä vaateliikkeessä Lontoon keskustassa, lähellä sitä, mistä sinä minut pelastit”, Hermione sanoi hermostuneesti. Hän ei voinut käsittää miksi puhui Dracon kanssa näin normaaleja asioita ja vielä nautti jostain kumman syystä miehen seurasta, vaikka tämä oli aina haukkunut häntä pystyyn. Ja Hermione, Malfoy sanoi häntä Hermioneksi?
“Ai, luulin sinun aina hakevan jonnekin velhomaailman puolelle. Erikoista, että juuri sinä elät niin kuin jästit, opiskelit vielä koulussa niin kovasti”, Draco sanoi puolihuolimattomasti, vinosti hymyillen naiselle edessään.
“Harryn kuoleman jälkeen se ei tuntunut enää oikealta...” Hermione nyyhkäisi kuuluvasti. Pieni kyynel valui hänen poskeaan pitkin polttavana, kunnes Dracon sormet estivät sen matkan hellällä pyyhkäisyllä.
“Ei meidän tarvitse puhua siitä juuri nyt”, Draco sanoi rauhoittavasti. Miehenkin ajatukset olivat täysin vasten hänen periaatteitaan, joku tuossa naisessa sai hänet aivan sekaisin, sekaisin halusta ja onnen tunteesta. Hän vain ei voinut äyskiä jollekin noin kauniille, vaikka hän olisi sitten kuinka erilainen kuin Draco oli.
“Anna minulle anteeksi jos teen väärin…” Draco sanoi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä ja kumartui hellästi Hermionen lähelle, painaen huulensa aluksi hyvin varovasti Hermionen ruusuakin punaisemmille huulille. Pian hän huomasi naisen vastaavan hämmennyksensä seasta suudelmiin ja alkoi suudella vaativammin samalla kuljettaen käsiään Hermionen vartalolla, saaden naisen värähtämään. Suudelma oli erilaisempi kuin mikään suudelma koskaan, jonka Draco oli saanut, se suudelma tuntui tuliselta ja polttavalta sisällä, aivan kuin Dracon huulet kuuluisivat juuri siihen paikkaan. Mies murahti nautinnosta kun Hermione alkoi liikuttaa kättään Dracon selällä, samalla vetäen tämän paitaa pois.
Hermione yllättyi täysin miehen suudellessa tätä, mutta joku esti häntä lopettamasta miehen aikeita. Hän nautti suunnattomasti noista vaaleista, lämpimistä huulista omiaan vasten. Kaikki tuntui niin täydelliseltä, Hermionen ajatukset tuntuivat lentävän kehää Dracon koskiessa jotain pistettä tämän iholla. Viimein miehen käsi eksyi Hermionen paidan alle leikkien tämän iholla. Tämä hetki oli täydellinen. Hän ei halunnut edes tietää miksi, tai mitä se merkitsi. Hän vain halusi nauttia joka hetkestä minkä Draco hänelle soi. Tämä olisi heidän hetkensä. Hermione inahti hieman nautinnosta ja antoi Dracon suudella kaulaansa.
***
Aamulla auringon sarastaessa ikkunasta kirkkaana, Hermione avasi silmänsä tuntiessaan tuijotuksen kasvoissaan. Hänen katseensa kohtasi kaksi koleanharmaata silmää ja hymyilevät kasvot.
“Heräsit viimein, unikeko”, Draco naurahti ja haroi jo sekaisena olevia vaaleita hiuksiaan.
“Niin”, Hermione sanoi hermoilevasti. Hän makasi Dracon kainalossa ja mies oli vetänyt hänet hellästi itseään vasten.
Pienen hiljaisuuden jälkeen Hermione jatkoi, “Entäs nyt, mitä tulee tapahtumaan?”
“En tiedä, mutta tästä en halua koskaan nousta ylös, jos olet vierelläni”, Draco sanoi hiljaa Hermionen korvaan. Hermione hymyili hennosti.
“Kiitos kun pelastit minut”, hän kuiskasi hiljaa Dracon rintakehää vasten.
“Olen iloinen, että pelastin.”
Draco kumartui taas suutelemaan Hermionea ja kaappasi tämän syliinsä.
Elämästä ei koskaan tiedä, vai kuinka? Meillä on vain hetki, eletään se uskoen itseemme ja toisiin. Meille annettiin siivet, mutta meidän on opeteltava vain lentämään niillä.
A/N: Näitä vanhempia ficcejä sitten osaa hävetä, mutta lupasin itelleni joskus laittavani suurimman osan ficeistä takaisin jos on aikaa ja nyt näytti olevan. Kommentteja tietty lukee vieläkin mielellään, oli tekele sitten kuinka vanha tahansa 8')
