Author: bartemius
Pairing: Jonkinasteinen kreivi/Cinelly
Rating: Luultavasti PG-13 (K-11), saattaa olla alhaisempikin.
Genre: wnb-horror ainakin.
Disclaimer: Hahmot ovat minun keksimiäni, mutta selviä viittauksia Draculaan löytyy, joka kuitenkaan ei ole enää tekijänoikeuksien alaisena.
Summary: Cinelly tapaa salaperäisen kreivi Blaskón... kohtalokkain seurauksin.
A/N: Uskalsin vihdoin laittaa tämän jo joulukuussa äidinkielentunneilla kyhäillyn tarinan tänne(sain tästä muuten kympin, voitteko kuvitella?). Otsikko on muuten tarkoituksella erikseen. Kommenttia toivoisin suuresti. Ilmoittakaa mielellään mahdollisista virheistä, äidinkielenopettajani kun ei niitä ilmeisestikään löytänyt. Modeille: Jos mielestänne viittaa liikaa Draculaan, niin saatte minun puolestani siirtää aiheen.
(Cinelly Leen näkökulmasta)
Ei minua ainakaan ärsyttänyt. Ehdot kemiasta. Hemmetin Chris. Kävelin hiljalleen kotiin ja manasin kemianopettajaani Christopher Thomasia. Mokoma oli kehdannut antaa minulle ehdot siitä ehkä maailman turhimmasta aineesta tulevaisuuteni kannalta. Olin sentään jo 17-vuotias, ja tiesin kyllä mihin ammattiin opiskelisin.
”Cinelly Lee, sinä et ole selvästikään yhtään kiinnostunut tästä aineesta, etkä ole syventynyt siihen tarpeeksi, kokeestakin sait neljä puolen. En valitettavasti voi päästää sinua läpi tästä kurssista ja blaa blaa blaa.” Muistelin itsekseni tapahtunutta ja napsautin mp3-soittimeni päälle. Uppouduin yhä syvemmälle ajatuksiini Rammsteinin pauhatessa taustalla. Äkkiä joku tööttäsi erittäin kovaa ja kuului kauhea jarrutusääni. Tunsin paiskautuvani maahan lujaa. Se oli menoa.
”Olen hyvin pahoillani neiti, en huomannut teitä.” Joku puhui hätääntyneen kuuloisena. Minä nostin katseeni. Noin kolmekymppinen mies seisoi edessäni. Hänellä oli tummat, hieman harmahtavat hiukset kammattuna taakse. Panin merkille lähes valkoisen naaman. Hänen katseessaan oli jotain pelottavaa, jotain eläimellistä, mutta silti se oli niin vangitseva. Hän katsoi minua kuin villipeto saalista. Tuijotin häntä silmiin ja sanoin hiljaa:
”Ei se mitään. Minä... minä olen kunnossa. Kiitos avusta ja näkemiin.” Hän katsoi minua hieman epäillen, mutta vakuutin yhä olevani kunnossa. Kiitin avusta ja lähdin kävelemään kotiin, jalka ikävästi pistäen.
Tulin hengästyneenä kotiin. Olin juossut loppumatkan jalkakivusta huolimatta. Päälleni ajanut mies kummitteli mielessäni. Onneksi kukaan ei ollut kotona. Riisuin ulkovaatteeni ja istuuduin tietokoneen ääreen. Mies unohtui onneksi pian mielestäni kun keskityin olemaan netissä. Viihdyin koneella pari tuntia, kunnes kuulin äitini tulevan kotiin. Sammutin koneen, ja menin hakemaan syötävää keittiöstä.
”Cinelly, tyhjensitkö astianpesukoneen?” Äitini huikkasi tuttuun tapaansa. Vastasin myöntävästi mussuttaen samalla voileipää. Äitini alkoi hääräämään keittiössä ja selosti minulle:
”Serkkuni Romaniasta ja hänen hyvä ystävänsä ovat tulossa huomenna tänne, Cinelly. He kyllä saapuivat jo maahan, mutta ovat tämän päivän siskoni luona. Meidän täytyy vähän siivota. Menisitkö sinä siivoamaan huoneesi? Minä voin siivota muun talon mutta huolehdi sinä huoneestasi edes.” Mutisin jotain myöntävän tapaista, haukkasin viimeisen palan leivästä ja raahauduin huoneeseeni.
Napsautin CD-soittimeni päälle ja aloin siivota. Huoneeni alkoikin jo olla lähinnä kaatopaikka. Mietin minkä näköinen setäni mahtoi olla. En nimittäin ollut nähnyt häntä ikinä, enkä edes tiennyt minulla olevan Romanialaisia sukulaisia. Vau, ajattelin ja uppouduin keräämään vaatteita lattialta. Isäni oli töissä taas. Ei hän muualla olekaan kuin töissä. Huoahdin ja jatkoin siivoamista.
Seuraavana aamuna heräsin hiestä märkänä ja kiljuen. Olin nähnyt painajaista. Siinä unessa oli ollut se sama mies joka oli ajanut päälleni eilen. Mietin hetken mitä siinä olikaan tapahtunut kunnes muistin: Se mies oli jahdannut minua autollaan ja minä juoksin häntä pakoon. Lopulta hän oli pysäyttänyt autonsa ja lähtenyt juosten jahtaamaan kirves kädessään ja juuri kun hän oli saanut minut kiinni ja nostanut kirveensä, näin hänen saalistajan katseensa, aloin kirkumaan täysillä, kunnes heräsin. Hengähdin helpotuksesta kun tajusin sen olleen pelkkää unta. Nousin täristen sängystä ja painuin aamupalalle.
Söin aamiaista rauhallisesti. Onneksi tänään oli lauantai, ei tarvinnut raahautua kouluun. Äitini siivosi vieläkin täyttä vauhtia ja touhotti miten hänen serkkunsa tulisi tänään. Itseä ei olisi voinut yhtään vähempää kiinnostaa.
”Cinelly, pukeuduthan sitten kunnolla? Et todellakaan laita samanlaisia rytkyjä kuin sinulla joka päivä on! Naapuritkin ovat ihmetelleet kun annan sinun pukeutua sillä tavalla.” Äitini oli taas elementissään, haukkui pukeutumistyyliäni. Vastasin hänelle kyllästyneesti vain:
”Kyllä, äiti.”
Olin juuri saanut itseni meikattua, kun ovikello soi. Äitini ryntäsi avaamaan oven. Olin päättänyt laittaa punaisen pitkähihaisen puseron ja mustan vekkihameen sekä mustat nahkaiset saapikkaat jalkaan. Hieman siistimpi tyyli kuin yleensä, mutta silti minun tyyliseni. Hiukseni olin laittanut kiinni ja meikannut hieman tavallista tarkemmin. Katsahdin peiliin tyytyväisenä. Kerrankin äiti voi olla ylpeä, etten pukenut niitä samoja vanhoja farkkuja kuin yleensä.
Kävelin hymyillen eteiseen. Äitini serkku tervehti minua hymysuin ja esitteli itsensä Viktor Dragomiriksi. Heilautin kättäni hänelle ja esittelin myös itseni. Katsahdin hymyillen ohimennen myös Viktorin ystävään, mutta samassa hymyni hyytyi kun tajusin kuka henkilö oli. Huudahdin kauhuissani:
”Sinä!”
”Kyllä, mehän olemmekin tainneet tavata. Saanko esittäytyä, kreivi Blaskó.” Hän vastasi matalalla, syvällä äänellä. Hän katsoi minua sillä samalla katseella kuin eilenkin. Niin kuin villipeto saalista. Katsoin häntä takaisin ja vastasin hänelle hieman täristen mutta yritin pitää ääneni mahdollisimman itsevarmana:
”Ai oikein kreivi? Minä olen Cinelly Lee, enkä pidä siitä että minun päälleni ajetaan. Vai eivätkö kreivit joudu suorittamaan ajokorttia Romaniassa?” Kreivin katse oli näkemisen arvoinen ja minä virnuilin tyytyväisenä.
Istuimme neljästään ruokapöydässä, minä, äiti, Viktor ja kreivi Blaskó. Me muut söimme hyvällä ruokahalulla, mutta vasta kun olin itse syönyt, huomasin, ettei kreivi ollut koskenutkaan ruokaansa. Katsoin häntä kysyvästi. Hän vinkkasi minua sivummalle. Meinasin kieltäytyä mutta hänen katseensa vangitsi minut. Kiitin ruoasta ja seurasin kreiviä. Hän johdatti minut huoneeseeni. Seurasin häntä kuin transsissa ja tuijotin vain häntä.
Istuuduin sängylleni ja katsoin häntä yhä kysyvästi. Hänen katseensa syveni entisestään ja hän tuli aina vain lähemmäs. Huomasin että hänen silmänsä olivat muuttuneet punaiseksi. Jollen olisi ollut niin transsissa, olisin varmasti huutanut. Hänen kasvonsa liikkuivat hitaasti kohti kaulaani. Hengitykseni muuttui raskaammaksi. Äkkiä tunsin kaksi terävää pistosta kaulassani ja kiljaisin kivusta. Kreivi nosti päänsä hieman hädissään ja näin ne. Kaksi terävää ja pitkää kulmahammasta. Silmäni avautuivat ammolleen ja kiljuin täysillä. Näin sivusilmällä kun kreivi Blaskó rikkoi huoneeni ikkunan ja pakeni sen kautta. Seuraavista hetkistä en muista mitään, sillä pyörryin.
”Cinelly? Cinelly? Oletko kunnossa? Missä kreivi on? Mitä on tapahtunut? Sinähän olet kalpea kuin lakana!” Kuulin äitini äänen jossain kaukaisuudessa. Avasin silmäni. Äiti ja Viktor olivat sänkyni vierellä huolestuneen näköisenä. Tärisin ja itkin kauhuissani kun tajusin mitä oli tapahtunut. En pystynyt puhumaan. En osaa kuvailla sitä kauhua mitä tunsin. Viktor puhui kännykkäänsä jollain itäeurooppalaisella kielellä jota en tunnistanut. Puhelun jälkeen hän sanoi:
”Tohtori on tulossa katsomaan sinua, Cinelly. Hän on hyvä ystäväni, ja ekspertti tällaisissa asioissa, ammatti periytynyt jo vuosisatojen takaa. Hän asuu onneksi vain muutaman tunnin ajomatkan päässä, joten ei tarvitse odottaa kauaa.” Nyökkäsin vastaukseksi.
Odottavan aika on pitkä, niin kuin sitä sanotaan. Tässä tapauksessa se tuntui kestävän ikuisuuden. Olin Viktorin mukaan yhä kalmankalpea. Minulla oli kamala olo enkä pystynyt syömään mitään, vaikka äitini kovasti yritti tarjota sitä. Kello oli seitsemän illalla kun ovikello vihdoin soi. Äitini riensi avaamaan sen. Hän johdatti tohtorin huoneeseeni. Hän sanoi minulle syvällä äänellä:
”Iltaa neiti Lee. Minä olen tohtori Alex Harker. Tiedät varmaankin, miksi olen täällä.” Minä tervehdin häntä takaisin. Tohtori Harker oli noin 30-vuotias, pitkä, tummahiuksinen ja laihahko mies. Hänellä oli kiltinnäköiset vihreät silmät ja hymyilevä suu. Hän oli pukeutunut melko korrektisti, mustat suorat housut sekä valkoinen kauluspaita. Panin merkille myös korvakorun vasemmassa korvassa. Hymyilin hänelle ja hän hymyili minulle takaisin.
Hän otti lääkärinlaukkunsa esille ja ryhtyi tutkimaan minua. Hän kuunteli sydämeni ja keuhkojeni toimintaa, ja hänen kulmansa kurtistuivat hieman. Hän mittasi lämpönikin, ja luettuaan tuloksen hänen kulmansa kurtistuivat entisestään. Hän katsoi minua ja kysyi sitten vakavan oloisena: ”Onko sinulla haavoja tai vastaavaa ilmestynyt lähiaikoina?” Tarrasin vaistomaisesti kaulaani. Tohtori Harker huomasi sen ja otti käteni pois kaulaltani ja katsoi. Hänen silmänsä rävähtivät apposen auki. Hän katsoi huolestuneen oloisena Viktoria ja äitiä. Hän pudisteli päätään ja huokaisi. Hänestä näki että hänen teki mieli sanoa jotain, mutta ei pystynyt siihen oikein. Hän kuitenkin kasasi itsensä ja alkoi puhumaan:
”Kreivi Blaskóhan oli Cinellyn kanssa ennen välikohtausta. Cinellyn kiljaisun jälkeen hän pakeni. Tytöllä on kaulassaan kaksi pistohaavaa. Tiedän että tämä kuulostaa typerältä ja aivan uskomattomalta... mutta... mitä ilmeisimmin kreivi Blaskó on vampyyri, ja hän on se joka on aiheuttanut nuo haavat.” Näin, että äitini oli sanomassa jotain. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, joten Harker jatkoi.
”Meidän täytyy vartioida häntä nyt yötä päivää. Tarvitsemme varotoimia myös. Viktor, saisitko sinä tehtyä ikkunalle jotain? Rouva Lee, onkohan teillä krusifikseja? Entä valkosipulia? Kreivi Blaskó ei saa palata tänne enää. Minä menen etsimään kreiviä. Mikäli hän on vampyyri, niin... teen sen minkä pitää.”
Menin nukkumaan pelko sydämessäni. Entä jos hän kaikesta huolimatta tulisi? Toivottavasti valkosipulit ja krusifiksit auttavat. Ajatukseni harhailivat pitkään, ehkä tunnin, pari, kunnes vihdoin nukahdin. Yhtäkkiä tunsin jonkin läsnäolon ja avasin silmäni. En nähnyt ketään. Nousin sängystäni täristen ja katsoin korjatusta ikkunasta ulos. En nähnyt vieläkään ketään. Käännyin ja tajusin tuijottavani kreivi Blaskón punaisiin, täynnä kostonhimoa oleviin silmiin. Peräännyin sängylleni pystymättä huutamaan ja hän seurasi perässä. Hän osoitti ristikaulakoruani katsoen sitä inhoten. Otin sen pois. Olin kuin hypnoosissa, en pystynyt puhumaan, saati sitten huutamaan, tuijotin vain häntä. Hänen naamansa vääntyi kamalaan irveeseen. Äkkiä, mitään varoittamatta, hän tarttui hartioihini ja vetäisi minut itseään vasten. Näin hänen kulmahampaansa kun hän virnuili tyytyväisenä. Tunsin miten hänen hampaansa osuivat kaulaani ja veri valui suonistani. Kylliksi juotuaan hän jätti minut sängylle makaamaan. Taisin nukahtaa heti.
(Tohtori Alex Harkerin näkökulmasta)
Löysin Cinellyn aamulla vuoteeltaan makaamasta. Hän oli aivan kauttaaltaan valkoinen ja hänen kaulastaan valui verta. Aloitin hetimmiten elvytyksen, sillä aikaa ei ollut kauaa. Hänen hengityksensä hidastui hidastumistaan, kohta sitä ei ollut melkein lainkaan. Tiesin, että tyttö kuolisi. Yritin silti epätoivoisesti jatkaa hänen elvyttämistään, kunnes totesin vihdoin hänet kuolleeksi. Harmillista, niin harmillista ja niin väärin. Minun oli kuitenkin pakko ilmoittaa Viktorille ja rouva Leelle tämä suru-uutinen. He kun taisivat olla vielä nukkumassa, olihan kello vasta puoli seitsemän.
Kerroin heille Cinellyn kuolleen. He reagoivat kuten arvasinkin, itkien. Minunkin silmäkulmani kostui. Samalla tiesin, että meidän pitää tappaa tuo kauhea vampyyri. Otin Viktorin hetkeksi kauemmas ja kerroin hänelle, mitä olin löytänyt edellisenä yönä.
”Viktor, ystäväni, löysin monien vihjeiden kautta sen paikan, missä kreivi Blaskó asuu tällä hetkellä. Meidän on lähdettävä oitis. Kun me löydämme hänet makaamassa arkussaan, joko sinä isket, tai minä isken tämän puuvaarnan hänen sydämensä läpi. Lähdetään, nyt! On kiire!”
Kiiruhdimme autooni ja ajoimme melkein tunnin. Hän ei tiennyt, minne olimme menossa. Kerroin hänelle menevämme Surmin linnaan läheisessä kaupungissa. Onneksi olimme perillä pian. Nousimme pois autosta ja kiiruhdimme linnaan. Etsimme muutaman tunnin kreiviä, mutta tuloksetta. Kalusimme lähes koko linnan läpi. Olin hieman jo stressaantunut, sillä aurinko laskisi kohta. Äkkiä kuulin Viktorin huutavan:
”Täällä, täällä! Löysin hänet Alex! Löysin hänet!” Juoksin äänen suuntaan pitkää käytävää, sitten portaita alas hautaholviin. Näin Viktorin. Hän osoitti vanhaa hauta-arkkua, jonka kansi oli auki. Arkussa makasi kreivi Blaskó, silmät apposen auki ja irvokas terävähampainen suu täynnä verta. Katsoin näkyä hetken inhoten, ja sanoin sitten Viktorille:
”Nyt, anna vaarna!” Hän antoi vaarnan ja minä asetin sen hänen sydämensä kohdalle. Hän antoi vielä vasaran, jonka asetin vaarnan päälle. Siristin silmiäni inhoten ja kohotin vasaran. Isku, toinen, kolmaskin. Kreivi huusi tuskasta ja kauhusta, minä seisoin vieressä tuijottaen tuota pahuuden ruumiillistumaa inhoten. Kohta kreivistä ei ollut jäljellä kuin kasa tuhkaa. Katsoin Viktoria huojentuneena. Nyt se oli ohi.
(Vielä pieni sitaatti loppuun näyttelijä Edward Van Sloanilta, joka vuoden 1931 Draculassa näytteli Tri. Van Helsingiä:)
”Hetki vielä naiset ja herrat! Vielä muutama sana ennen kuin poistutte. Toivomme ettei kreivin muisto saa teitä näkemään painajaisia, joten haluamme lausua tämän rauhoittavan totuuden. Kun tänä iltana olette päässeet kotiinne ja sammuttaneet kaikki valot ettekä uskalla katsoa verhojen taakse ja pelkäätte, että ikkunaan ilmestyvät kasvot – niin ryhdistäytykää toki ja muistakaa, että loppujen lopuksi kaikki tällaiset asiat ovat totisinta totta.”
