Kiitoksia kovasti teille kaikille palautteestanne. Ja pahoitteluni siitä, että jatko on viivästynyt näin paljon, en aio edes yrittää selitellä syytä siihen. Totean vain, että tässä olisi lisää. Nämä sijoittuvat Azkabanin vangin sekä Liekehtivän pikarin aikaan.
6.
Kolmas lukukausi ei näyttänyt alkavan suotuisissa merkeissä. Hermione astui junasta rutistaen Koukkujalan koria syyllisyydentuntoisesti – kissan vihamielisyys Kutkaa kohtaan oli tullut hänelle täytenä yllätyksenä. Kutka ei ollut mikään hiiri ja siten helppo ateria.
Oli kuitenkin huolestuttavampiakin asioita, vaikka Ronin mulkaisut koriin päin antoivat ymmärtää toisin. Uusien aineiden alkaminen hermostutti. Pahinta oli, ettei Hermione voinut jakaa epävarmuuttaan Harryn ja Ronin kanssa. Järjestely oli pidettävä salassa, eivätkä he olisi ymmärtäneet kuitenkaan. Häneltä olisi kysytty, miksi hän ei vain vähentäisi aineita.
Kun erittäin kalpealta ja huonovointiselta näyttävä Harry väitti kivenkovaan olevansa täysin kunnossa, Hermionelle tuli ikävä aavistus siitä, ettei hän ollut ainoa asioitaan salaileva.
7.
Harry tuijotti murhaavasti Kalkarosta, joka seisoi opettajanpöydän takana selostamassa ihmissusista, mutta oikeastaan hän ei jaksanut olla kovin vihainen, vaikka Ron olikin saanut jälki-istuntoa mitättömästä syystä.
Tapaus todisti sen, ettei Ron ollut Kutkan takia niin kiukkuinen, että olisi pystynyt katsomaan Hermionea loukattavan, ja Hermione puolestaan näytti aika otetulta, kun Ron oli puolustanut häntä professoria vastaan. Toistaiseksi vallitsi siis sopu.
Sopu oli helpotus, sillä Harrylla oli liiaksi ajateltavaa ilman riitelyäkin. Hagrid oli järkyttynyt Hiinokan takia, mutta vielä raskaammin Harryn mieltä painoi kalmakoira. Hän ei voinut kertoa sen näkemisestä edes ystävilleen, he olisivat pitäneet häntä hulluna ja huolehtivat jo muutenkin liiaksi ankeuttajien vuoksi.
8.
Koukkujalka kehräsi tyytyväisenä Hermionen sylissä eikä tiennyt mitään siitä murheesta, jota oli omistajalleen aiheuttanut. Välillä Hermionen teki mieli viskata kissa ulos ikkunasta, jos se vain olisi saanut Ronin leppymään. Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Se ei toisi Kutkaa takaisin, ja sitten hänellä ei olisi edes pehmoisen, lämpimän eläimen tuomaa lohdutusta.
Hän ajatteli Ronia, jonka taskussa Kutka ei enää ikinä nukkuisi. Ron ei voisi valitella kiintyneeseen sävyyn siitä, miten käsittämättömän tylsä ja surkea lemmikki se oli, eikä se ikinä enää nakertaisi Ronin tyynyä.
Jos Hermionella ei olisi ollut edes Koukkujalkaa, hän olisi pelännyt sekoavansa Hiinokan, ajankääntäjän ja ystäviensä mykkäkoulun vuoksi.
9.
Rääkyvässä röttelössä kaikki oli kääntynyt päälaelleen, vihollisista oli tullut ystäviä ja lemmikeistä vihollisia. Harry liikuttui nähdessään Siriuksen ja Remuksen seisomassa vierekkäin aivan kiinni toisissaan taikasauvat Piskuilaniin osoittaen. Se oli ystävyyttä, joka oli elpynyt heti, kun väärinkäsitys oli korjattu, vuosien katkeruuden ja epäluuloisuuden jälkeenkin.
Hänen isänsä ystäviä... ja myös hänen. Ja hänen ystäviensä – hän vilkaisi Ronia ja Hermionea, jotka tuijottivat asetelmaa peloissaan.
Vaikka Harry olisi äärettömän mielellään nähnyt Piskuilanin kuolleena, hän kielsi Siriusta ja Remusta tappamasta. He olisivat tehneet sen hänen vuokseen eikä hän tahtonut joutua tuntemaan syyllisyyttä siitä, että oli tehnyt heistä murhaajia. Ystävien ei saanut antaa suorittaa sellaisia hirmutekoja.
10.
Ron tuijotti raivokkaasti vuoteensa verhoja, jotka oli vetänyt hänen ja Harryn väliin. Ne peittivät näkymän, mutta hän kuuli silti Harryn kääntyilevän sängyssään sekä huokailevan raskaasti, aivan hän tälle olisi tehty suurtakin vääryyttä.
Oikeasti, mitä huokailemista Harrylla muka oli? Hän oli päässyt mukaan turnajaisiin ja sääntöjen rikkomisesta huolimatta päässyt vähällä. Ja siitä huolimatta kehtasi kerjätä sympatiaa väittämällä, että oli joutunut mukaan vastoin tahtoaan.
Kaikkein pahimmalta tuntui se, ettei Harry ollut avautunut Ronille, vaan oli jatkanut valehtelemista. Oli inhottavaa huomata, että paras ystävä oli kykenevä sellaiseen näyttelemiseen – ellei se olisi ollut täydellisen naurettava ajatus, hän olisi melkein uskonut, että Harry puhui totta.
11.
Viktor tanssi paremmin kuin hänen ryhdistään ja kömpelösti uloskääntyvistä jalkateristään olisi voinut päätellä, ja oli hauskaa seuraa. Hermione ei voinut silti olla vilkuilematta ahdistuneesti salin ovelle, josta Harry ja Ron olivat jokin aika sitten kadonneet.
Hän toivoi, ettei olisi riidellyt Ronin kanssa, mutta sitä ei ollut voinut välttää. Ron oli loukannut häntä pyytämällä häntä tanssiaisiin viime tingassa ja kuvittelemalla, ettei hän saisi ketään muuta – vielä pahempaa oli, että Ron väitti hänen saattavan pettää Harryn. He olivat kaikki kokeneet yhdessä niin paljon, ettei sellaisen olisi pitänyt edes käydä kenenkään mielessä.
Pakotettu hymy kasvoillaan hän jatkoi tanssimista ja nyökkäili vastaukseksi Viktorin puheisiin.
12.
Kylmä hautakivi painoi Harryn selkää, köydet olivat tuskallisen kireät, Matohännän kantama kaapumytty liikehti äkäisesti, kaikki helvetin tuskat loimusivat arvessa. Harry olisi luullut, että hänellä olisi ollut muuta tekemistä ja ajateltavaa kuin Cedricin sureminen, mutta hänen tunteensa olivat asiasta toista mieltä ja piinasivat pahemmin kuin arven kipu.
Sen tiedostaminen, ettei Cedric olisi kuollut, ellei Harry olisi ollut niin ystävällinen. Se oli kaikin mahdollisin tavoin niin väärin, että häntä oksetti muustakin syystä kuin kauhusta ja inhosta myttyä kohtaan. Ja silti hänen katseensa harhautui jatkuvasti hiljaa makaavaan ruumiiseen.
Tarkoitus oli ollut hyvä, mutta se ei kumonnut sitä seikkaa, että Cedricin oli tappanut ystävyys.
13.
Seistessään Harryn ja Hermionen vierellä Tylypahkan pikajunassa tajuttomat luihuiset edessään Ron tunsi vihdoinkin, että oli jälleen oikealla paikallaan. Hän ja Hermione olivat antaneet Harrylle aikaa ja tilaa toipua kammottavasta kokemuksesta, ja hän oli tuntenut olonsa kömpelöksi ja hankalaksi Harryn seurassa. Oli ollut vaikea keksiä, mistä voisi puhua turvallisesti, tuomatta raskaita muistoja Harryn mieleen.
Ja silti, heti kun Malfoy, Crabbe ja Goyle olivat ryhtyneet aukomaan päätään, he olivat kaikki kolme taikoneet kuin yhtenä. Ron melkein toivoi, etteivät Fred ja George olisi tulleet särkemään hetkeä, mutta toisaalta he olivat hänen veljiään ja olivat myöskin tulleet epäröimättä heidän avukseen. Hekin olivat tervetulleita joukkoon.
