Pairing: Aleksanteri Suuri/Hefaistion (taas vaihteeksi, en muuta osaa kirjoittaakaan nykyään, jos tätäkään ;P)
Fandom: Aleksanteri Suuren elämästä kertova elokuva, ohjaus Oliver Stone
Rating: S
Genre: Romance, fluff luulisin
****
Suuret lehdet hehkuivat vihreää valoa auringon paistaessa niiden läpi.
Aleksanteri seisoi lehtien takan piilossa, vaanivan odotuksen saadessa adrenaliinin virtaamaan nopeammin hänen suonissaan ja tuskin malttamatta olla paikoillaan, eikä juoksemasta jalkojansa irti ja huutamasta keuhkojensa täydestä iloaan.
Lähes koko muu palatsin väki oli päässyt tai joutunut todistamaan kuinka kaikki tuntui paljon hauskemmalta tänään Aleksanterin mielestä. Kaikki, paitsi aloillaan oleminen.
Nyt oli Hefaistionin vuoro.
Mutta Hefaistion oli jotenkin onnistunut katoamaan koko aamupäiväksi jonnekin.
Sitten hänen paras ystävänsä käveli ovesta, jonka vieressä lehtien takana Aleksanteri vaani.
Hän odotti vielä hetken aikaa piilossaan, vain katsellen toista.
Hefaistionin näkeminen sai Aleksanterin suupielet aina kääntymään hymyyn.
”Hefaistion?”, hän kutsui ja liukui ystävänsä selän taakse.
Hefaistion kääntyi ympäri kysyvä ilme kauniilla kasvoillaan.
”Paini kanssani”, Aleksanterin elämästä juopuneet huulet kuiskasivat viettelevinä toisen korvaan.
”Muistatko? Niin kuin painimme nuorempina.”
Hefaistion kohotti kulmiaan ja avasi suunsa –
”Herra, Korkea äitinne käski ilmoittamaan että ruoka on katettu kuningattaren huoneiston pääparvekkeelle”, paikalle ilmestynyt yksi hänen äitinsä miespalvelijoista sanoi kumartaen.
”Siinä taisikin olla vastaukseni”, Hefaistion sanoi pahoittelevasti hymyillen palvelijan lähdettyä.
”En ole nälkäinen”, Aleksanteri vastasi ja astui lähemmäs ystäväänsä, katsoen häntä haastavasti.
”Äitisi loukkaantuu jos et mene.”
”Pelkäätkö häviäväsi?” Aleksanteri kysyi kiusaten.
Hefaistion näytti huvittuneelta;
”Oletko unohtanut kumpi meistä voitti aina?”
”Mutta vain siksi että annoin sinun voittaa.”
Hefaistion naurahti. ”Menisit syömään. Äitisi mieliksi.”
Aleksanteria alkoi hermostuttamaan hänen ystävästään huokuva huvittuneisuus.
”Etkö tottele kuningastasi?”
”Et ole kuninkaani – ” Hefaistion aloitti, mutta hän lensi jo selälleen pölyiseen maahan Aleksanterin otteessa.
Hefaistion lukitsi jalkansa saman tien toisen ympärille ja pyöräytti Aleksanterin helposti alleen.
Samassa liikkeessä Aleksanteri kuitenkin veti Hefaistionin käden sivuun ja työnsi niin että he lähtivät kierimään mäkeä alas suoraan pyykkipaikan pensaikkoon.
Nuoret pyykkäri tytöt, jotka pesivät palatsin likaisia kankaita maahan rakennetuissa altaissa katsoivat hämmästyneinä, kun prinssi ja Hefaistion – herra ilmestyivät ensin suurella kahinalla esiin pensaasta ja säntäsivät sitten juoksuun kompastellen, yrittäen saada toisiaan kiinni ja tönien kuin puoliksi painien.
Ilmestys sai aikaan kikatusta tyttöjen joukossa ja heidän vanha työnjohtajansa sättimistä, kun tytöt vilkuilivat nuorukaisten iloisesti liehuvien tunikoiden perään.
Heidän kilpajuoksunsa jatkui läpi palatsin pihojen. Tallin poikki juostessaan he saivat säikyimmät hevoset poukkoilemaan takajaloilleen ja hirnumaan hermostuksissaan.
Aleksanteri yritti hypätä yhden hevosen selkään, mutta Hefaistion sai hänet silloin kiinni ja kaatoi lattialle, jossa he painivat hetken, kunnes toinen sai itsensä irti ja he ponnahtivat taas juoksuun, tallin lattialta jääneet oljet sojottaen hiuksissaan.
Aleksanteri juoksi Hefaistion kintereillään viheriän kukkulan päälle, jonka alapuolella levittäytyi palatsin pihat.
Hän pysähtyi mäen laella ja yritti kampata Hefaistionin. Tämä kuitenkin nappasi hänet niskalenkkiin, niin että Aleksanteri lensi maahan ja Hefaistion suoraan hänen päällensä, Aleksanterin vetäessä jalat ystävänsä alta.
Aleksanteri käytti tilanteen hyväkseen ja kiersi Hefaistionin alleen tiukkaan otteeseen, niin että hänen kätensä painoivat Hefaistionin kädet maahan ja hänen polvensa pitivät toisen jalat paikoillaan.
Hän katseli Hefaistionin rinnan kiivasta kohoilua ja paine kasvoi hänen sisällään. Molemmat huohottivat.
Aleksanteri nosti katseensa ystävänsä silmiin. Jännittynyt hymy viipyili molempien huulilla.
Aleksanteri seurasi valon läikkymistä Hefaistionin silmissä ja salainen ilo kupli hänen sisällään, saadessaan taas hetken ajaksi omia pojan kokonaan muilta. Hän tunsi suupieliensä kääntyvän tyytyväiseen hymyyn.
”Tarkoitin sanoa, ettet ole kuninkaani, Aleksanteri”, Hefaistion sanoi. Aleksanteri rakasti tapaa jolla toinen sanoi hänen nimensä; se sai edelleenkin kylmät väreet juoksemaan hänen selkärankaansa pitkin, ”olet Aurinkoni.”
Lämmin tunne hulmahti Aleksanterin sisällä ja sotki kaiken ihanan pehmeäksi hötöksi.
Hän huomasi kumartuvansa hiljalleen lähemmäs.
Aleksanteri tunsi Hefaistionin sydämen lyönnit vahvoina omaa rintaansa vasten ja hengitykset sekoittuivat raskaina toisiinsa.
Aleksanterin toinen käsi siirtyi Hefaistionin poskelle, peukalo sivellen sitä.
Molempien silmät karkailivat toisen huuliin ja takaisin.
Huulet hipaisivat toisiaan kevyemmin kuin perhosen siivet.
Hefaistion hymyili ja äkkiä Aleksanteri huomasi puolien vaihtuneen, Hefaistionin ollessa hänen päällään, jalat lomittain hänen jalkojensa kanssa, lantiot vasten toisiaan ja sydämet lyöden vasten vääriä rintoja.
Hefaistionin hengitys tuntui lämpimänä Aleksanterin huulilla ja Hefaistion pyyhkäisi Aleksanterin kihartuvia hiuksia sivuun hellästi.
Hefaistionin silmät tapasivat hänen omansa kuin kysyen lupaa ja Aleksanteri kohotti päätään niin että heidän huulensa koskettivat toisiaan kevyesti raollaan.
He nousivat hitaasti istualtaan irrottamatta toisistaan. Aleksanterin toinen käsi puristi Hefaistionin tunikan rintamusta.
Suudelma oli vielä hellä ja tunnusteleva.
Hefaistion suuteli hänen alahuultaan pehmeästi ja Aleksanterin sisällä kipinöi.
Huulet aukesivat enemmän ja kielet tapasivat suudelman syventyessä vatsanpohjassa myllertävän vahvaksi.
He makailivat vierekkäin heinikolla.
Aleksanteri nousi seisomaan ja antoi katseensa kiertää yli palatsin alueen.
”Jonain päivänä hallitsen tätä paikkaa…” hän sanoi mietteissään.
”…Ja koko maailmaa”, Hefaistion oli noussut hänen viereensä ja jatkoi hänen lauseensa loppuun.
Aleksanteri tunsi ystävänsä käden olkapäällään ja otti siitä kiinni.
”Tiedät unelmani, Hefaistion. Tiedäthän myös että toteutan ne?”, hän kysyi, odottamatta kuitenkaan vastausta, koska tiesi sen itse; omaan kysymykseensä ja myös sen mitä Hefaistion vastaisi.
”Tiedän sen. Joka kerta kun katson silmiisi, näen sen, Aleksanteri. Se on kuin Auringon liekki joka loistaa sammumattomana katseessasi ja teoissasi, ikuisessa päättäväisyydessäsi”, hänen ystävänsä vastasi.
Hefaistionilla oli aina uskoa häneen, mikä sai Aleksanterin ajamaan päätöksiään entistä kovemmin.
Punertava iltapäiväaurinko paistoi viistosti kattojen yllä.
”Tule luokseni tänä iltana”, Aleksanteri pyysi puristaen Hefaistionin kättä, katse taivaanrannassa.
Hefaistion ei vastannut, mutta nosti Aleksanterin käden huulilleen ja suuteli pehmeästi hänen kämmentään.
//ihan mitä vaan kommenttia ois ihana saada:)vinkvink//
