nimi: Isäni ei osaa leikata kalkkunaa
kirjoitettu: 8.2.2009
päähenkilöt: James junior, Harry
ikäraja: S
genre: general, drama, one-shot
summary: Jamesin isä on ihan tyhmä. Se vaan tekee ristikkoja ja lukee lehtiä. Ja sitten on vielä Barny-serkku, josta se ei suostu puhumaan.
A/N: Leamire haastoi kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu, kun James kuulee, miten hänen isästään tuli kuuluisa ja mitä tämä on tehnyt. (Ja miten ihmeessä Harryn lapsi -Jamesia pitää nimittää? Pikku-James? James junior? James II?)
*
Isäni ei osaa leikata kalkkunaaEnsinnäkin minun isäni on ihan tyhmä. Se ei anna meidän pelata huispausta, vaikka lumi on jo melkein sulanut. Ja kun siltä kysyy miksi, se vaan sanoo että on vielä jäätä. No totta kai on jäätä. Mutta huispausta pelataan ilmassa. Äiti väittää, että isä on ollut nuorena tosi taitava huispaaja, mutta sitä on kyllä vaikea uskoa, kun eihän se edes tajua missä sitä pelataan. Ei se mitenkään liity jäähän.
Sitten isä sanoo myös, että vielä ei saa pelata huispausta, koska Lilykin sitten tahtoo mukaan ja Lily on liian pieni. Lily on vasta viisi joten totta kai se on liian pieni, mutta eihän se nyt minua haittaa. Ja Albuskin on vasta seitsemän, mutta se sentään pysyy luudan päällä. Minä olen silti ainoa, joka saa lentää melkein oikealla luudalla. Äiti osti sen minulle ja sanoi, ettei isä voi kieltää sitä, jos en satuta itseäni. Kerran melkein törmäsin yhteen puuhun ja yritin väistää ja siitä tuli pari naarmua, mutta onneksi olen tosi fiksu. Silloinkin oli vähän mutaista, joten länttäsin vaan mutaa naamaani eikä kukaan huomannut. Äiti ja isä tuijottivat kyllä toisiaan aika paljon, mutta ehkä niillä oli jotain ajatuksia.
Isä on muutenkin vähän outo. Se väittää, ettei sillä ole muita sukulaisia kuin meidät, mutta kun me käydään Hugolla ja Rosella kylässä, aikuiset aina puhuvat jostain Barny-serkusta ja katsovat isää. Se on tosi häiritsevää. Kerran kysyin äidiltä, kuka ihme on Barny-serkku ja miksi siitä puhutaan, ja äiti sanoi, että Barny-serkku on tosi taitava velho ja tuhosi jonkun tosi suuren pimeyden velhon, mutta siitä on jo hirveän monta vuotta aikaa. Ja minä kuulemma joskus tapaan Barny-serkun, mutta en vielä. Minusta se on tosi ärsyttävää.
Kun minä kysyin isältä Barny-serkusta, isä vaan nauroi. Sitten se kysyi, mitä äiti oli sanonut, ja ehkä se pelkäsi että äiti suuttuisi sille, koska se vaan sanoi, että äiti on oikeassa ja minä tapaan Barny-serkun joskus ja kuulen ne kaikki jännät tarinat, mutta en ihan vielä. Ja sitten isä otti lehden esiin ja rupesi tekemään niitä ristisanatehtäviä, sellaisia mitä Teddykin joskus tekee, niitä mitkä juoksevat karkuun kun niitä yrittää ottaa kiinni sulkakynällä.
Minä kyllä luulen, että isää vaan nolottaa. Sen takia se ei viitsi esitellä meitä Barny-serkulle eikä suostu myöntämään, että sillä on sukulaisia. Barny-serkku on tehnyt niin paljon kaikkea hienoa ja isä ei ole tehnyt mitään muuta kuin ristisanatehtäviä. Se toivoo, että sekin olisi tehnyt jotain tärkeää niin kuin Barny. Tekisi mieli sanoa sille, että olisi miettinyt sitä silloin kun ei ollut vielä vanha.
Äiti sanoo, että ei isä ole vanha. Sitten ne katsovat toisiaan ja hymyilevät, ja isä suoristaa äidin paidan helmaa. Ihan kuin äiti ei muka itse osaisi.
Sitten isässä on outoa sekin, että joskus sitä tuijotetaan kadulla. Kysyin kerran, että minkä takia ihan vieraat ihmisetkin katsovat sitä, mutta isä vaan sanoi, että ehkä sillä oli mutaa kasvoissa ja sen takia pitää pestä kasvot kunnolla, kun äiti käskee. Mutta minä tarkastin ja ei sillä mitään mutaa ollut. Minä vähän epäilen, että muutkin tietävät miten tylsä minun isäni on, ja sen takia ne tuijottavat sitä. Joskus olen melkein vihainen niille. Se on kuitenkin minun isäni, vaikka se onkin sellainen. Ei niiden pitäisi tuijottaa.
Mutta yleensä minua kyllä vaan ärsyttää. En muista, että pienenä olisi ärsyttänyt näin paljon, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen nyt kuitenkin jo yhdeksän vuotta vanha. Tietysti minä tajuan paljon enemmän kuin pienenä. Isä ei vaan tajua, että minä tajuan. Se jotenkin kuvittelee, että minä en huomaa, että sitä tuijotettiin taas tänään, kun me kävelimme toiselle puolelle Notkoa Hugon ja Rosen luokse.
Tämä on kyllä nyt viimeinen pisara. Minä olen yleensä kärsivällinen, mutta tätä minä en voi sietää. Minun isäni ei edes osaa leikata kalkkunaa. Siinäs kuulitte. Minun isäni ei osaa leikata kalkkunaa, ja kuinka vaikeaa se muka voi olla? Rose tuijottaa minua ja sen ilme on hyvin osaaottava, koska minun isäni kieltäytyi leikkaamasta kalkkunaa, vaikka Rosen isä nimenomaan pyysi sitä. Se vain sanoi, että leikkaa sinä vain. Ihan kuin minä en tajuaisi, että se ei
osaa. Siis millainen isä minulla muka oikein on?
Ja sitten ne alkavat puhua Barny-serkusta. Hermione-täti sanoo jotain sellaista, että eilen oli lehdessä taas juttu siitä, miten Barny-serkku silloin aikoinaan kukisti sen suuren velhon. He kaikki nauravat vähän ja Lily ja Albus vaan jatkavat kalkkunan syömistä, enkä minä voi tajuta, miksi minä olen ainoa jota täällä häiritsee. Sitten Ron-eno sanoo, että kyllähän se tiedettiin että siitä puhutaan vielä vuosikausia, ja varsinkin kun nykyään ei Merlinin kiitos tapahdu mitään jännittävää. Ja minun isäni sanoo, että se ei voi kyllä silti käsittää, minkä takia sitä asiaa pitää miettiä vielä nytkin. Se joskus miettii, että olisi kivaa vaan unohtaa, mitä Barny-serkku teki ja antaa Barny-serkun olla rauhassa.
Minä nousen seisomaan ja haarukka melkein pomppaa Albuksen käteen, mutta onneksi ei nyt kuitenkaan.
“Sinä olet vaan kateellinen!” minä huudan isälle, joka näyttää vähän ällistyneeltä. “Kun Barny-serkku on tehnyt kaikkea hienoa ja sinä et ole tehnyt mitään! Kyllä me tajutaan!”
He tuijottavat toisiaan. Äiti näyttää siltä, että sitä naurattaa. Varmaan sekin on hyvillään, että isä lopultakin kuulee totuuden. Mutta Ron-enoa ja Hermione-tätiä naurattaa myös, vaikka täti näyttää kyllä myös aika omahyväiseltä.
“Minähän sanoin, että teidän pitäisi kertoa”, hän sanoo ja tuijottaa minun isääni. “Ei koskaan pitäisi aliarvioida ketään. Lapset tajuavat yllättävän paljon.”
“James on vasta yhdeksän”, minun isäni sanoo.
Miten niin vasta? Mutta en minä kyllä viitsi kysyä sitä juuri nyt. Niiden puheet alkavat kuulostaa aika mielenkiintoisilta. Ehkä ne lopultakin kertovat minulle, mitä Barny-serkku teki.
“Hän menee Tylypahkaan kahden vuoden päästä”, Hermione-täti sanoo. “Sinun on joka tapauksessa kerrottava ennen sitä, Harry. Se on muuten kauhean järkytys.”
“Lily on vasta viisi”, isä mutisee.
Minä katson Lilyä. Se tökkii kalkkunanpaloja lusikalla eikä varmaan edes tajua, mistä puhutaan. Ja miten Lily tähän liittyy?
“Kerrotaan vähän”, äiti sanoo ja taputtaa isää käsivarrelle. “Kerrotaan Lilylle ja Albukselle vähän ja Jamesille vähän enemmän. Loppujen lopuksi joku ulkopuolinen kuitenkin lipsauttaisi. Tai Teddy ei osaisi pitää suutaan kiinni. Minä olen jo pari kertaa joutunut muistuttamaan häntä, ettei lasten tarvitse tietää sellaisista asioista.”
“Minä haluan tietää kaiken!” minä huudahdan, mutta en ole enää ihan niin äkäinen.
Isä huokaa syvään, katsoo vielä muita ja nousee sitten seisomaan. “Ehkä meidän pitäisi käydä olohuoneessa juttelemassa, James. Jos sinä kerran olet ihan varma, että haluat tietää Barnysta.”
“Olen minä”, minä sanon ja äkkiä minua jännittää aika hurjasti.
Minä menen isän perässä olohuoneeseen. Äiti taputtaa minua olkapäälle, kun kävelen ohi, ja sitten iso ovi naksahtaa kiinni selkäni takana. Isä menee istumaan sohvalle ja minä kiipeän sen oudon pyöreän tuolin päälle, mistä saattaa aina tipahtaa, jos ei ole varovainen. Pappa on kuulemma löytänyt sen jostain jästien kaupasta.
“No niin, James”, isä sanoo hitaasti, “asia on niin, että Barnya ei ole olemassa.”
Minä räpsäytän silmiäni. Ei ole olemassa? “Mitä? Te
valehtelitte minulle!”
“Melkein”, isä sanoo ja näyttää vähän vaikealta. “Minä olen Barny-serkku. Se on vaan sellainen nimi, salanimi.”
Minun suuni loksahtaa auki. Minun isäni ei ole Barny-serkku. Barny-serkku on tehnyt vaikka mitä. Isä on lukenut lehtiä ja pelannut joskus huispausta, mutta ei kuitenkaan muista siitä mitään.
“Noin viisitoista vuotta sitten taikamaailmassa oli sota”, minun isäni sanoo ja minusta alkaa tuntua, että nyt olisi hyvä vaan kuunnella. Sitä paitsi tämä saattaa olla ihan hyvä tarina. “Kyllähän me olemme kertoneet sinulle, että aina välillä joku velho tai noita päättää käyttää taikuutta pahaan… no, joskus heistä tulee tosi voimakkaita, ja sitten he saattavat pyrkiä vaikeuttamaan muidenkin ihmisten elämää. Voldemort oli tällainen. Ymmärrätkö?”
Minä nyökkään. Olen kuullut Voldemortista. Barny-serkku tappoi hänet. Minä ja Albus olemme leikkineet sitä aina välillä. Minä olen tietenkin aina Barny-serkku, mutta en minä tapa Albusta oikeasti.
“No niin, siinä kävi siis niin, että minä tavallaan jouduin mukaan siihen sotaan”, isä sanoo ja näyttää siltä, ettei oikein enää muista miten englantia puhutaan. “Ja sitten Voldemort yritti päästä minusta eroon, ja koska hän oli paha, minäkin yritin päästä hänestä eroon. Ja loppujen lopuksi minä sitten voitin hänet.”
Minä räpäytän silmiäni. “Sinä?”
Minun isäni hymyilee vähän vinosti. Ei se oikeastaan näytä niin kauhean vanhalta. “Siinä sattui monenlaista, ja monet ihmiset auttoivat minua… Ron ja Hermione eniten. Ilman heitä minä en olisi ikinä pystynyt siihen. Ja loppujen lopuksi minulla oli suurimman osan ajasta vain kauhean paljon tuuria, mutta niin siinä sitten lopulta kävi, että minä voitin ja Voldemort kuoli.
Me voitimme. Taikamaailma pääsi eroon Voldemortista.”
Minä tajuan, että suuni on loksahtanut auki, ja suljen sen nopeasti. “Barny-serkkua ei ole olemassa?”
“Minun piti yhdessä vaiheessa naamioitua”, minun isäni sanoo. “Ron kutsui minua Barny-serkukseen. Me emme ole halunneet kertoa teille lapsille, koska ne asiat ovat kuitenkin aika pelottavia. Ja lisäksi… ihmiset muistavat minut. Minusta kirjoitetaan edelleen lehdissä silloin tällöin, ja jos minä menen taikaministeriöön käymään, kaikki tulevat kättelemään. Se voisi olla vähän hämmentävää teille. Enkä minä halua, että te kuvittelette, että teidän isänne on jotenkin erikoinen ihminen.”
“Tietääkö äiti?”
Isä nauraa omituisen kovasti. “Totta kai. Sinun äitisi tietää ihan kaiken.”
“Harry?” äidin ääni kuuluu oven takaa. “Oletteko te jo valmiita? Ron on tehnyt jälkiruokaa, ja minusta tuntuu, että se maistuu vielä oudommalta, jos se pääsee jäähtymään.”
Minun isäni on siis sankari.
Nyt minun täytyy kyllä päästä puhumaan Teddyn kanssa. Ehkä Teddy kertoo kaiken sen, mitä isä ei kerro. Ja sitä paitsi nyt minua ei ärsytä, että Teddyn isä ja äiti ovat kuolleet jossain hurjan tärkeässä taistelussa ja minun isäni vaan puhuu muista ihmisistä ja taputtaa äidin selkää kun äiti valittaa, miten se inhoaa ruuanlaittoloitsuja. Itse asiassa minä taidan ruveta isona samanlaiseksi kuin isä. Paitsi että minä kyllä osaan sitten leikata kalkkunaa.
*
A/N: Tykkään itse tässä eniten ehkä pikku-Jamesin kertojaäänestä, mutta en tiedä, kuulostaako se silti vähän liian nuorelta
Palautteesta tykätään, kritiikki mukaan luettuna!
