Nimi: Ilman päätäntävaltaa
Kirjoittaja: fadaile
Genre:angst
Varoitukset: Hahmon kuolema, itsetuhoiset ajatukset
Ikäraja: K-11
A/N: Lyhyt yksiosainen tarina johon inspiraatio syntyi äidinkielen tunnilla. Ensimmäinen tänne postaamani tarina ja koska en hallitse vielä ikärajan käyttöä voin vain toivoa että laitoin oikein...
Ilman päätäntävaltaa
Katson ikkunan ääressä kuinka aurinko nousee esiin horisontin takaa. Nousee aloittaen taas uuden piinan täyttämän päivän. Vihaan aurinkoa.
Minä katson sitä suurella intohimolla, mutta jopa tuota intohimoa suuremmalla katkeruudella ja inholla. Miten näin suuret tunteet voivatkaan sekoittua toisiinsa ja nivoutua yhdeksi helvetilliseksi vyyhdiksi. Minä näen suuren auringon ja kaiken mitä sen valo korostaa. Minuun valo ei kuitenkaan osu. Itse näen niin paljon, mutta kukaan ei näe minua. Ei näe minua ja varjoissa rypevää mieltäni. Näen kauneuden, vaan kukaan ei näe rumuutta.
Lasken pääni täriseviin käsiini. En edes muista milloin olisin tuntenut itseni näin pohjattoman surulliseksi. Silti en vuodata kyyneliä. Silmäni ovat kuivat kuin aavikko.
Suru ei kuulu minulle. Pelko kuitenkin on osa jokapäiväistä elämää.
Seison ikkunani edessä paljain jaloin. Tunnen kylmän lattian jalkojeni alla. Niin kylmän, että jalkani ovat jo tunnottomat.
Tunnen itseni saamattomaksi.
Mitä minä olen koskaan elämässäni tehnyt?
Olen pelkkä painolasti suuressa yhteiskunnassamme. Ei minulle ole sijaa täällä, eikä missään muuallakaan. Olen vain työtön 23-vuotias nainen.
Yksin...
Asun kerrostalon viidennessä kerroksessa. Edes asunto jossa olen, ei kuulu minulle. Sekin on vanhempieni ostama.
Mietin hetken miltä tuntuisi avata ikkuna ja vain astua ulos sen kummempia miettimättä. Tuntea tuulen kevyt kosketus vartalolla. Vapaa pudotus kohti loppua.
Kohotan käteni kahvalle. Kosketuksen kylmyys saa kylmät väreet liikkeelle kehossani. Tunnen kuinka kosketus kylmään metalliin herättää minussa alkukantaisen vaiston. Jostakin mieleni sopukoista löytyy edelleen vastarintaa. Osa minusta ei halua, että tämä taival päättyy vielä.
Maistan metallin maun suussani. Pelko kuolemasta on saanut sydämeni sykkimään lujempaa. Huomaan olevani hengästynyt. Olo on kuin maratonin jälkeen. Karvas elämänhalu valtaa alaa ruumiistani ja mielestäni. Käteni kirpoaa oman ruumiini lämmittämältä kahvalta. Kohotan taas katseeni jotta näkisin jälleen auringon. Valo ei ulotu mieleeni eikä lämpö sieluuni.
En ole minkään arvoinen. En kykene päättämään mitään. En pysty edes päättämään jo liiankin pitkään jatkunutta säälittävää elämääni. Olen hyödytön nahjus.
En kykene hallitsemaan elämääni, enkä päättämään sitä.
Istun tuolillani. Se on pehmeä ja punainen kuin sisälläni virtaava veri. Olen sammuttanut valot ja vetänyt verhot valon tielle. Nyt olen vain minä, yksin minä.
Vedän jalkani koukkuun tuolille ja kiedon käteni niiden ympärille. Vihdoinkin pato murtuu. Tunnen kuinka kyyneleet kastavat jo pitkään kuivina olleet silmäni. Se sattuu.
Kyyneleet valuvat pitkin kasvojani. Monen vuoden pidätellyt kyyneleet murtautuvat ulos. Muuri on kaatunut sille kasautuneesta painosta ja minä olen sen keskellä.
Maistan suolan maun suussani. Se maistuu yhtä kitkerältä kuin mielessäni vellovat tunteet. Kitkerältä säälittävyytensä takia. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en osaa olla edes itkemättä.
Asuntoni on kuin vankila. Sisällä oleminen on ahdistavaa. En voi kuitenkaan jättää seinien antamaa suojaa, koska ulkona ahdistus on suurempi kuin sisällä ollessa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi edes ruokakaupassa käynyt. Minun näivettynyt ruumiini ja tyhjät kaappini käyvät todisteena. Muuta todistusta ei tarvita tilani todentamiseen. Apua en kuitenkaan saa enkä sitä edes halua. En halua muiden säälittelyä ja tuijotusta, riittää että teen sitä itse. Lääkäritkin haluavat vain myrkyttää mieleni erilaisilla tarinoilla ja ruumiini monilla napeilla. Ei, sitä en salli.
Käteni tärisevät edelleen kun kuulen kuinka käytävässä kävellään. Kuulostelen ääntä ja odotan että se loppuisi. Ja sen ne tekevät, mutta kauhukseni huomaan äänen loppuvan vasta oman oveni takaa. Joku seisoo minun ovellani.
Painaudun syvemmälle tuoliini ja odotan. Toivon askeleiden alkavan jälleen vieden tunkeilijan mukanaan, mutta toiveeni on turha.
Kuulen rapinaa ja kilinää samalla kun tunnen sydämeni haluavan murtautua ulos rintakehästäni. Sydämen jyskytys sattuu rintaani ja sen ääni kuulostaa korvissa tuomiota julistavalta vasaralta.
Jokin työntyy lukkoon.
En saa henkeä. Keuhkoni puristuvat pieneksi möykyksi jossain kehoni sisällä aiheuttaen tuskaa ja huimausta. Näen suoraan ovelle ja kuulen kuinka lukko aukeaa naksahtaen. Silmäni pälyilevät puolelta toiselle pakokauhun loistaessa niistä.
Ovi aukeaa.
Hengetön ruumis katsoo vielä lämpimänä ovea kohti näkemättä naista joka astuu siitä sisään. Hiljaisuus katkeaa sydäntä raastavaan kauhun huutoon.
