Title: Voldemortin nousu ja ylivoima
Author: Melody Midnight
Pairing: -
Rating: K-11
// Ikärajaa nostettu sisällön vuoksi. :> - Renneto
Genre: angst?
Summary: Viisi raapaletta viimeisestä taistelusta.
A/N: Pari vuotta sitten Vuotiksessa juhlittiin Voldemortin nimipäiviä. Yksi tapa juhlistaa niitä oli kirjoittaa raapale hänestä. Minä sitten innostuin ja kirjoitin, Voldemortin nousu ja ylivoima on kyseinen tekele. Loput syntyivät myöhemmin illalla, kun inspiraatio yllätti. Kaikki muut ovat Voldemortin näkökulmasta, paitsi Tahtoisin sanoa sinulle. Ja Viimeiset hetket on eräänlainen... tyylikokeilu. ^^
Viimeiset hetket
”On se elämä sitten kummallinen asia”, Voldemort tuumasi leppoisasti. Hänen punaisista silmistään loisti huvittuneisuus.
”Sitä luulee elävänsä ikuisesti”, hän jatkoi kynsiään hajamielisesti tarkastellen. ”Mutta yhtäkkiä sitä huomaakin elävänsä elämänsä viimeisiä hetkiä. Nämä hetket ovat elämän merkittävimmät. Ne määräävät sen, miten sinä tämän maailman jätät. Vedätkö viimeiset henkäyksesi kaikessa rauhassa…” hänen sauvansa kohosi osoittamaan edessään seisovaa mustahiuksista poikaa, ”vai armoa anellen”, sauvasta sinkoutuva hohtava säde sai pojan vajoamaan maahan yhdeksi kiemurtelevaksi mytyksi.
Julma nauru kaikui tyynessä ilmassa.
”Elämän liekki on hauras”, kylmä ääni lausui venytellen.
”Avada kedavra.”
Vain yksi vihreä säde, ja kaikki oli ohi.
”Ja näin helposti se sammuu.”
Avada kedavra
He sanoivat minua heikoksi. Määrittelivät rakkauden maailman suurimmaksi voimaksi, vannoivat, etteivät lepää, ennen kuin ovat pelastaneet maailman minulta. Panivat toivonsa häneen, poikaan joka elää, korottivat hänet lähes jumalhahmoksi. Halveksivat minua ja kaltaisiani, vakuuttivat itsensä hyvyyden voimasta.
Luulivat olevansa oikeassa, houkat. Varmoina voimastaan he luottivat kohtaloon. Häilyväiseen, alati muuttuvaan. Oikeus voittaa, he julistivat. Heidän oikeutensa, ei minun. Mitä hekin mistään tiesivät, eivät suostuneet uskomaan tosiasioita.
He uskoivat vain häneen, ihmepoikaan, pelastajaansa.
Mutta kuka tarvitseekaan pelastajaa nyt, kuka seisoo edessäni kalpein kasvoin, uupumuksesta täristen? Kenen sauvaa puristan käsissäni, kenen tahdon olen voimallani murtanut? Kuka kuolee käsissäni, kenen mukana kuolevat toiveet toisenlaisesta huomisesta?
”Avada kedavra.”
Voldemortin nousu ja ylivoima
Taivas on verenkarvainen. Tuuli kuiskii nimeäni, levittää voittoni sanomaa jäätävillä henkäyksillään. Ympärilläni on hiljaista, voitonriemun voi aistia ilmasta. Annan sen kietoutua ympärilleni, vedän sisääni kirpeän kylmää ilmaa syvin, nautinnollisin henkäyksin.
Takaani kantautuva vaimea valitus herättää minut ajatuksistani. Nyökkään välinpitämättömästi lähimmälle kuolonsyöjälleni, jonka sauvasta lennähtää kuoleman vihreä liekki. En edes käänny katsomaan, mutta annan huulteni levitä pirulliseen hymyyn.
Seisoit edessäni mustat hiuksesi sekaisin, sylissäsi kuraverisen tytön ruumis. Silmiesi vihreä tuli oli sammunut, pääsi painunut alas. Kohotin kasvojasi sauvallani, ja sinä suljit silmäsi, liian väsyneenä taistelemaan, liian väsyneenä välittämään.
Kuolema. Kidutus. Kipu. Nöyryytys. Sen minä sinulle lupasin.
Voldemort ei koskaan petä lupaustaan.
Tahtoisin sanoa sinulle
Yön sininen usva kietoutuu ympärilleni, sumentaa ääriviivani. Aurinko on laskenut. Tänä kohtalon hetkenä voin tuntea sinut vierelläni, aistia lämpimän hengityksesi kasvoillani. Jotain lämmintä putoaa poskelleni. Sinä itket. Kyyneleesi ovat kuin helmiä, jotka hohtavat omaa valoaan kirpeässä yöilmassa. Sinä näit tämän tulevan.
Tahtoisin ojentaa käteni ja pyyhkiä kimaltelevat pisarat piirteiltäsi. Tahtoisin sipaista kasvoillesi valahtaneen ruskean hiuskiehkuran korvasi taakse. Tahtoisin puristaa kättäsi, tuntea ihosi lämmön omaani vasten.
Hän on voittanut, Hermione. Pimeys on noussut ja peittää maan. Pakene, kun vielä voit. Pakene, tai hänen varjonsa lankeaa sinunkin yllesi. Nämä sanat tahtoisin sinulle lausua. Mutta en voi.
Minua ei enää ole.
A/N2: Nämä neljä ensimmäistä voisi ymmärtää eräänlaisena pienenä, yksittäisistä osista koostuvana ficcinä. Nämä siis kuuluvat yhteen. Kaksi ensimmäistä tapahtuvat samaan aikaan, seuraavat kaksi vievät ficin tarinaa eteenpäin.
*
Kaksi sanaa
Sinä, rikkinäinen. Minä, voimakas. Vain toinen meistä selviää. Seisot edessäni sydän verta vuotaen, tahtosi rippeitä puristan nyrkissäni. Ne eivät enää pane vastaan, niiden musertaminen on liiankin helppoa. Sauvasi osoittaa maahan, silmiesi kirkas tuike on sammunut. Nyt se loistaa punaisista silmistäni, kirkastaa ääriviivasi. Hehkut outoa valoa, kuoleman huntu lepää jo ylläsi. Ei kuolema satu, kuiskaan korvaasi. Värähdät. Viimeisin voimin kohotat kasvosi kohtaamaan omani. Aikasi on koittanut. Hengityksesi nousee huuruna ilmaan, kietoutuu kasvojesi ympärille kuin käärme. Tätä käärmettä et voi kesyttää, naurahdan. Kalpeat kasvosi vaalenevat entisestään. Vihreä, kuoleman väri, loistaa kiristyneiltä piirteiltäsi. Minulla on sinulle vain kaksi sanaa.
”Avada kedavra.”
A/N3: Tämä on vain yksittäinen raapale, tavallaan vaihtoehtoinen Avada kedavralle.
