Author: Siperia
Rating: S
Genre: angst. Suurensuuri angst.
A/N: Ainakin yritin kertoa.
Etkä muuten arvaakaan, miten iso merkitys pienelläkin kommentilla voi olla.
***
”Mitäs kuuluu?”
On liian helppo valehdella. Hyvänpäiväntuttu, vierailija elämässä, katsoo kirkkain silmin, hymyilee etäisen lämmintä hymyä ja nyökkää. Tyytyväinen saatuaan ennalta määrätyn vastauksen, velvollisuus täytetty.
Joskus tullaan siihen pisteeseen, kun tahtoisin huutaa kenelle tahansa, tuntemattomalle, vastaantulijalle, tuoda julki likaiset salaisuudet ja mollissa soivan sydänäänen. He kulkevat ohitse, pinta valehtelee yhtä taitavasti kuin sanat. Toiset ovat liian lähellä nähdäkseen, toiset aivan liian kaukana. Vaikka päästäisin surua ulvovat sudet irti, vaikka ne laukkaisivat yön pimeyteen, ne palaavat. Sydämeeni liikaa kiintyneet. Ja sydän niiden raateleviin hampaisiin ja vihlovaan huutoon.
Suru silmien edessä katsoo maailmaa ja näkee varjoja, kun toiset aurinkoisen puolen. Varjoja pitää kauniimpina, mutta synkkiä ne ovat yhtä kaikki, pimeitä ja tukahtuvia. Niitä pitää ystävinään nyt, ja niistä jää kiinni, pimeään verkkoon, josta ei tahdo irti. Pimeä on niin paljon kauniimpaa, ja on valmis siihen lankeamaan, vaikka se olisi piste kaikelle.
Toinen puoli sydämestä haukkoo happea, toinen raukeana voisi jo lopettaa. Toinen puoli tahtoo kirkua ja apua pyytää, mutta toinen tyytyy mustaan samettiin ja hiljaiseen, tappavaan pehmeyteen, ei tahdo räikeitä ääniä, ei valoa, jossa kaikki on niin selvää. Ei näe pimeässä vääryyttä, ja saa toisenkin siihen kai uskomaan, tai vähintään häpeämään itseään, sillä näistä asioista ei puhuta.
Hymy huulillaan ja ilo silmissä, luonnollisen hilpeä ja duurivoittoinen. Kielletyt kyyneleet silmien taakse muodostavat panssarilasin jäädyttyään, lasin takana pimeä, niin pimeä, että lasia voi käyttää peilinä. On kuin sisintä ei olisikaan, pelkkä pinta, joka täyttää normit ja säännökset, sillä tästä ei pidä tietää kenenkään. Uskomalla päättäväisesti muuttaa kulissit todeksi ja toden vain illuusioksi, hetkeksi, sillä tietää, ettei se koskaan osu omalle kohdalle.
Mieltä valtaa paino ja raskaus, levittäytyy kuin häkä tai hidas myrkky, jota elämänjuomaksi luuli. Turtuva kipu tuntuu paremmalta kuin silmiä viiltävä valo ja verhojen takana odottava todellisuus, vain liian oikea kestettäväksi. Toisten kanssa nauraa kumma sävy äänessään, toisten kanssa itkee, tietämättä oikein kenen murheita. Jossain vaiheessa ei enää tunnu miltään, valhe kantaa eteenpäin – tai taakse – niin vankkana, ettei sitä valheeksi muista aina itsekään, tai tahdokaan muistaa. Pimeä painaa liikaa, mutta valoa pelkää kuin kuolemaa, kipuun on liian tottunut tietääkseen elämästä ilman sitä.
Ja ovella on hiljaista, kukaan ei koputa, vieraat ovat lähteneet. Jossain syvällä hämärästi ymmärtää, että hiljaisuutta on liikaa, että pitäisi olla toisin. Ei jaksa ajatella enempää, sillä on keskityttävä. Verhot pidettävä alhaalla, kasvot hymyssä. Ihmettelee, mitä ovat ne muistoja muistuttavat, jotka kertovat ajasta valossa. Liian valoisia muistoja, tuntee ja sulkee mielestään. Huokaa sydämenpuolikkaalleen, etkö jo luovuttaisi, sinä kosket siellä rinnassani.
Kaikkialla on hiljaista, kasvot ympärillä sekoittuneet ja äänet vaienneet.
