Lisäänpäs samalla pari muuta raapaletta, jotka on kirjoitettu joskus.
Title: Lumihiutaleita ja pakkasta
Author: Adia
Rating: K-11
Genre: Fluff ja jotain sen tyyppistä
Pairing: Sirius/Remus
Beta: -
Warning: Lievä slash
Disclaimer: Arvostettu J. K. Rowling omistaa Siriuksen Remuksineen, sekä ympäristön, muu onkin sitten Sanskun kierosta päästä. Ja rahaa vannon olla tekemättä tällä, eli saan vain hyvän mielen ja se riittää.
Feedback: Voi kyllä kiitos ja erittäin mielelläni.
A/N: Joo tuota.Vähän kökkö joo, mutta ei se mitään. Kliseistä kuten kaikki ficcini. *virn* Johanna sai minut kirjoittamaan tämän, tietämättään. Eli Johannasta lähtöisin, hänelle kiitos awww -tilastani ja siitä, että piti minut awwina koko illan. Eli omistus menee automaattisesti Johannalle. Syitä tyttö voi kysellä itse vielä lisää. *hymy*
Ideaa tällä ficillä ei muuten taida olla. Tuli vain halu kirjoittaa oikeaa fluffya ikuisen angstin sijaan, joten tappaa ei saa. Tässä tulos, eli millaista Sansku saa aikaiseksi kun mesessä on joku aivan ylisuloinen tapaus, joka pitää awwina ja kaikkea. Awww~ Niin ja POV voisi tällä kerralla kuulua … Siriukselle. [// 6.12. -05]
Omistus: Johanna
~~
Kylmä pakkanen nipisteli poskia ja nenää inhottavasti, tuuli ei ollut voimakas, mutta sitäkin kylmempi. Taivas oli tumma, mutta täynnä pieniä hopeisia pisteitä, joita tähtitieteen professori Sinistra, kutsuu tähdiksi ja planeetoiksi. Niitä me tänäkin yönä tutkimme, mutta emme tornista, kuten yleensä. Professori Sinistra tahtoi viedä meidät ehdottomasti keskellä yötä Tylypahkan pihalle tutkimaan tähtiä. Useampikin oppilas taisi ihmetellä, että miksi juuri ulos, eikös tähtitorni ole kuitenkin hiukan korkeammalla, kuin maankamara? Kohautin hartioitani mietteille, jotka vilistivät päässäni vetäessäni viittaa ylleni ja nostin kaukoputken vasemmalle olkapäälle. Aivan sama se minulle olisi, missä me niitä tähtiä tiirailtaisiin, päätin ja suljin makuusalin ikkunan.
”Anturajalka, oletko unohtunut haaveilemaan vai mitä ihmettä sinä oikein vetkuttelet?” James huuteli makuusalin ovelta ja naputti sormellaan ovenkarmia.
”Äh. Kunhan mietin Sinistran oikkuja, mikä ihme pakottaa sen juuri tänään ulos? No, tutkimattomia ovat professorien tiet”, mutisin harppoessani Jamesin vieressä makuusalin portaita alas.
”Älä vaivaa pientä päätäsi professorien ajatuksilla, eikö se ole mukavaa vaihtelua vetoisalle tornille?”
”Vetoisalle tornille? Mitäs ulkona sitten on? Paljon vetoisampaa!” Parkaisin täyttä kurkkua.
”Sirius, Sirius…” James rauhoitteli. ”Pidetään nyt vain kiirettä, Kuutamo ja Matohäntä odottavat jo ulkona, kuten varmasti professorikin.”
Annoin Jamesin sanojen virrata toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun astuimme pääovista marmoriportaille kylmään ulkoilmaan. Yö oli jo pitkällä, pakkanen pisti heti kasvoista ja lapasettomista käsistä ikävästi. Laskin kaukoputken marmoriportaille ja hieroin käsiäni hetken lämmittääkseni niitä, samalla kirosin sitä, kuinka lapaseni olivat edellisessä huispaus-ottelussa pudonneet maahan ja kadonneet sen sileän tien. Annoin asian olla ja nostin kaukoputkeni takaisin vasemman olkapääni päälle ja lähdin kävelemään muiden Kelmien kanssa matkaa kasvihuoneiden ohitse aivan pihan perälle, pienelle nurmikukkulalle.
”No niin Rohkelikot ja Korpinkynnet, tämä sää oli oikein otollinen ja sopivan lämmin (tässä vaiheessa Kelmit vaihtoivat paljonpuhuvat katseet ja mutisivat hiljaa painokelvotonta tekstiä) ilma olla pihalla, eikä vain tuolla tornissa. Kootkaa kaukoputkenne, niin pääsemme tutkimaan tähtikuvioita. Olkoon tämä poikkeus, kun joululoma alkaa kahden päivän päästä.”
Tähtitieteen kaksoistunnista oli kulunut jo puolet, kun aloin tuntea pientä puutumista ja tunnottomuutta sormissani. Sormet kohmeessa yritin käännellä kaukoputkeani jokaiseen Sinistran määräämään suuntaan, jokaisen tähtikuvion sekä planeetan jälkeen silmät olivat enemmän kierossa, en jaksaisi enää yhtäkään planeettaa! Siirsin katseeni kaukoputkestani muihin oppilaisiin, vasemmalla puolellani James tiiraili taivaalle innolla Lilyn kanssa, Jamesin vasemmalla puolella Peter yritti pysyä mukana ja etuoikealla Remus… Remuksen katse oli jossain aivan muualla kuin kaukoputkessa ja taivaalla. Katselin Remuksen profiilia, pojan katse oli polvissa koko ajan sulkakynä sauhusi. Hetken kuluttua pergamentti, mihin Remus oli kirjoittanut jotain, leijui luokseni.
Nähdään tunnin jälkeen järven rannassa. – Remus
Kasvoilleni nousi leveä hymy, nostin katseeni pergamentista ja näin Remuksen kysyvän katseen, nostin peukalon pystyyn ja jaksoin katsella taivaalle viimeiset puoli tuntia oikein hyvin. Vaikka kylmä kipristeli jo varpaita, odotin viimeisen tähtitieteen tunnin loppumista. Olin ollut salaan ihastunut Remukseen jo ensimmäisestä tapaamisestamme asti ensimmäisenä vuonna Tylypahkaan menevässä junassa, enkä ole koskaan saanut kerrottua hänelle, mitä todella ajattelen hänestä.
Viimeinkin professori Sinistra päätti tunnin toivottamalla hyvää joululomaa ja muistutti vielä lopuksi, että kannattaisi vilkuilla taivaalle joululoman viimeisellä viikolla viimeisinä päivinä, jos kukaan onnistuisi näkemään Marsia. Kokosin kaukoputkeni ja katsoin, kuinka jotkut korpinkynsitytöt yrittivät kalastella lisäpisteitä juoksemalla professorin perässä. Huokaisin epätoivoisille oppilaille ja käänsin katseeni muihin Kelmeihin. Peter taisteli kaukoputkensa kanssa ja Lily auttoi häntä ystävällisesti, James seisoi vieressä ja taisi odottaa minua sekä Remusta.
”Minä… tuota… Menkää te edeltä, minä käyn… tuolla… järvenrannalla…” Selitin Jamesille epämääräisillä sanoilla.
James katsoi minua oudosti, nosti lasejaan ylemmäs ja haroi epäsiistejä hiuksiaan, eikä sanonut mitään. Virnuili vain oudosti ja sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”anna minulle kaukoputkesi. Voin viedä sen.”
”Ei kun… Minä… tähdet…” Jatkoin epämääräistä selitystäni, nostin kaukoputken olalleni ja lähdin kävelemään järvenrantaan.
”Minä… taidan mennä auttamaan Siriusta”, Remus selitti minun perään katsoen.
”Älä odota, mene nyt hyvä mies ja sulje se suusi, ennen kuin kuolaat.” James virnuili Remuksen auki jääneelle suulle.
Perillä minä asetin kaukoputkeni lumihankeen ja istahdin puun alimmalle oksalle taivaalle katsoen. Lunta oli sopivasti, mutta kaipasin sitä lisää. Tai edes lumisadetta, ei talvi olisi mitään ilman kunnon lumisadetta.
Todellisuuteen heräsin taas, kun kylmät sormet puristivat omaa, kylmää kättäni. Laskin katseeni tähdistä alemmas, omien silmieni tasolle. Edessäni seisoi vaalea poika, joka puristi kättäni leveästi hymyillen. Taputin toisella kädellä vieressä olevaa tilaa ja käskin Remuksen istua viereeni, kun tilaa kerran oli.
”Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?” Kysyin hiljaa pitäen katsekontaktin koko ajan.
”Itse asiassa…” Remus sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä kuin omani ja otti käteni omiinsa.
Remus katsoi hetken käsiään, jotka pitelivät tiukasti omiani ja nosti katseensa sitten silmiini. Hän hengitti raskaasti pakkashöyryä, mikä kohosi yläilmoihin ja hajosi lopulta näkymättömiin. Remus kumartui lähemmäs ja painoi huulensa omilleni, nopeasti hän vetäytyi kuitenkin pois ja katsoi pelästyneesti minua.
”Anteeksi.”
”Älä pyydä anteeksi…” Kuiskasin ja kumarruin lähemmäs Remusta.
Hengitin hetken kylmää ilmaa ja painauduin lähemmäs, painoin kylmät huuleni Remuksen huulille. Suudelma oli pieni ja haparoiva, varovaisesti kokeilin kielelläni Remuksen hampaita ja suudelma jatkui, muuttuen intohimoisemmaksi koko ajan.
Vetäydyin Remuksesta ja katsoin häntä silmiin, huomasin tuon vaalean pojan silmissä kipinöitä ja kirkkaan loiston, mitä en ollut ennen nähnyt. Silmät hohkasivat kuin kekäleet, silmät hehkuivat kuin kuumeessa.
”Remus… Minä pidän sinusta todella paljon”, kuiskasin hiljaa.
”Älä sano mitään… Minä olen aina tiennyt tuon. Olen useasti nähnyt, miten pitkään olet katsonut minua, ei sen puoleen, olen minäkin sinua usein katsellut. Enkä ole koskaan uskaltanut sanoa, että pidän sinusta aivan kamalasti. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että aloitte animaageiksi minun takiani ja…” Hiljensin Remuksen viimeiset sanat suudelmalla.
”Älä itse sano.” Hymyilin ja suutelin Remusta uudelleen.
Vetäydyin Remuksesta hiukan ja puhaltelin sormiani, pakkanen kiristyi koko ajan kirpakammaksi ja kylmemmäksi. Kylmä alkoi tuntua jo lähes sietämättömältä, vaikka minä olinkin pukenut paljon vaatetta. En halunnut silti lähteä vielä sisälle, joten kiedoin käteni Remuksen ympärille ja vedin hänet lähemmäs itseäni.
”Katso, sataa lunta!” Hymyilin leveästi ja katsoin taivaalle, yrittäen saada muutaman lumihiutaleen suuhuni.
”Katso taivaalle, muistatko yhtäkään tähteä äskeisestä tähtitieteen tunnista?” Remus virnisti.
Osoitin taivaalle ja näytin Otavaa muistuttavan rykelmän, hymyilin leveästi ja katsoin Remusta silmiin. Painoin huuleni hänen huulilleen ja maistoin pakkasen, lumen ja suklaan. Eikä kylmäkään tuntunut enää niin mahdottomalta, kun tunsin Remuksen vieressäni.
~~
A/N2: Tämä on täysin irrallinen pätkä yhdestä toisesta ficistäni. Ja vanha kuin taivas.