T/N: Kiitoksi kommenteista.
Tässä on nyt sitten se seuraava luku, joka onkin sitten pidempi. Nyt beta korjasi tämän ihan tietokoneella joten toivottavasti nyt sitten kaikki pilkut ja muut ovat kohdallaan.
LUKU 5
”Hei”, Mike sanoi, kun sain oven auki.
Minulta kesti hetken aikaa vastata, koska kun avasin oven, näin Edward Cullenin jäljittelijän. Hän oli jopa pukeutunut samanlaiseen asuun, jonka Edwardkin voisi pukea. Mustan puseron farkkujen kanssa. Jopa hänen hiuksensa olivat kuten Edwardilla, sotkuisessa ja seksikkäässä epäjärjestyksessä. Olin yllättynyt siitä, ettei hän ollut vielä värjännyt niitä.
Kuitenkin, kukaan ei voisi pukeutua Edward-tyyliin paremmin kuin Edward itse.
”Hei”, sanoin takaisin pikkuisen myöhässä. Suljin oven perässäni ja aloin hävetä sitä, mitä olin tekemässä Mikelle, se ei ollut reilua.
Hän halasi minua hieman liian tiukasti. Kuin hän pitelisi omaa henkikultaansa. ”Näytät kuumalta”, hän kuiskasi korvaani.
Repesin nauruun, koska tajusin mitä hän yritti tehdä. Tai ketä hän yritti esittää. Hän yritti olla Edward, kuitenkin vielä paremmin.
Jos Edward halasi minua, Mike halaisi minua tiukemmin. Jos Edward kutsui minua kauniiksi, hän kutsuisi minua kuumaksi.
”Ei, ei, Bella”, Mike sanoi, ymmärtäen väärin, miksi olin melkein maassa nauramassa. ”Sinä todella olet, sinä olet niin kuuma.”
Se sai minut nauramaan vielä kovempaa, taivuin kaksin kerroin ja pidin ovenrivasta kiinni, etten kaatuisi.
Parin minuutin päästä, kun olin nauranut hysteerisesti ja Mike mietti, oliko jotenkin loukannut minua, sain itseni jotenkuten kuriin ja tartuin Mikea kädestä, kuitenkin hymyilin vielä leveästi.
Hän saattoi minut omalle puolelleni autoa, tai oikeastaan romulaatikkoa. Jos Edward avaisi oven minulle ja auttaisi istumaan, Mike läimäyttäisi oven auki ja työntäisi minut penkille.
Selvä, nyt aloin jo loukkaantua. Samalla kun hän hyppäsi (kyllä, hyppäsi) ajajan paikalle, katsoin ulos ikkunasta, koska tunsin parin hunajasilmiä porautuvan ihooni. Näin kuitenkin vain yhden silmän, joten arvasin Alicen toisen silmän olevan videokameran takana. Hymyilin hänelle pikaisesti ja toivoin myös enkelin näkevän sen.
Mike peruutti autoon ja käynnisti sen. Hänellä oli suuri en-ymmärrä-kuinka-se-mahtui-hänen-kasvoihinsa hymynsä. Hän ajoi hitaasti, äärimmäisen hitaasti. Ajattelin, että jos Edward ajoi äärettömän nopeasti, Mike ajaisi äärettömän hitaasti.
Lupaa kysymättä käynnistin radion ja huokaisin. Katsoin ulos ja näin Alicen videokameransa kanssa vierellämme. Hän käveli ihmisten vauhtia, koska me kuljimme niin hitaasti.
”Joten...”, Mike sanoi, toivoen pientä keskustelua.
”Joten”, sanoin takaisin.
”Etkö ole kiinnostunut siitä, minne olen viemässä sinua?” hän yritti jopa kuulostaa Edwardilta.
”Joo”, sanoin nielaisten.
”Piknikille.”
Minun täytyisi antaa hänelle jotakin, oli melkein aurinkoista ja jopa hiukan lämmintä. Joten, yksi kultainen tähti Mikelle.
”Miksi”, kysyin ja yritin olla kuulostamalla röyhkeältä.
”Koska olet niin kuuma.” Kivasti imarreltu Mike. Sait juuri annettua kultaisen tähden takaisin.
”Joten, miksi sinulla on tuollainen asu?”
”Heitinpähän jotakin ylleni”, Mike vastasi kartellen katsettani.
Lopetin keskustelun kuten hänkin. Tuijotin vain ulos ja katsoin kaikkien etanoiden ja kilpikonnien marssivan ohitsemme. Jatkoin toistamista mielessäni. Vihaan totuutta ja tehtävää, vihaan totuutta ja tehtävää, juuri nyt enemmän kuin ikinä, jopa enemmän kuin silloin, kun minun piti syödä multaa!
”Ai.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen, todella kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, me molemmat hyppäsimme säikähdyksestä. Me hyppäsimme, koska takanamme tuuttasi suuren suuri auton torvi.
Katsoin taakse ja näin jonkun kuorma-autossa, joka näytti siltä, kuin voisi murskata Miken auton. ”VAUHTIA!” huusi erittäin maskuliininen ääni.
Mike ei kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katsoi pikaisesti takapeilistä ja jatkoi epätavallista vauhtia. Näin Alicen nauravan meille mahdottomasti. Tuijotin häntä vihaisesti karhun ilmeellä, jonka Emmett oli opettanut minulle.
Sitä kesti hetken aikaa. Me ajoimme käsittämättömän hitaasti ja mies takanamme tuuttasi meille torvellaan. Se oli tosi noloa.
”Ehkä sinun pitäisi ajaa vähän kovempaa”, rohkaistuin sanomaan, kun näin ison-suuren-pelottavan-miehen astuvan ulos autostaan. Auto alkoi myös yskiä.
”En usko, että aioin”, huomautti Mike, ”nämä ovat meidän ensimmäiset treffimme ja haluan niiden olevan täydelliset”, hän myönsi hymyillen minun suuntaani. En tajunnut, mitä hän tällä kertaa yritti voittaa Edwardiin verrattuna.
Meinasin sanoa jotain äreää, kuten: Tämä on kaukana täydellisestä. Tai: Nämä eivät ole meidän ensimmäiset treffimme, nämä ovat sinun ainoasi, mutta lopetin, sillä paiskauduin eteen ja takaisin taakse. Luojan kiitos turvavöistä!
Käännyin nähdäkseni oliko Mike kunnossa. Hän oli ja oli astumassa autosta ulos. Ei! Voi taivas, ei! Sitten käännyin nähdäkseni kahden vampyyrin reaktiot. Alicen piti pitää Edwardia paikoillaan, ettei hän tulisi luokseni.
Iskin hänelle silmääni kertoakseni olevani kunnossa. Hän näki merkkini ja sulautui takaisin varjoihin. Varjot olivat paikka, josta kukaan ei voisi nähdä häntä, elleivät he etsineet häntä. Hän on niin viisas, mutta silti, MINÄ HALUAN TAPPAA HÄNET!
”Minun autoni!” kuulin Miken huutavan takanani.
Mike hyppi vieläkin jostakin syystä, siirtyen toisen auton omistajan luo. Mies seisoi kuorma-autonsa ulkopuolella kädet ristittynä rinnalleen. Hänen kätensä olivat yhtä paksut kuin minun pääni. Mike tulisi joutumaan ongelmiin leikkiessään Mr. Kovista.
”Miksi helvetissä sinä teit tuon!?” Mike huusi, mutta hänen äänensä vikisi pikkuisen.
”Sinä ajoit viittä kilometriä tunnissa, ajattelin sinun tarvitsevan pientä töytäisyä.”
”Mike, Mike, unohda se nyt vain!” minä huusin kuiskaten auton sisältä. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota.
”Minä yritän viedä ulos maailman kauneimman tytön ikinä ja sinä pilaat kaiken!”
”Mitä helvettiä! Sinun pitäisi ajaa kovempaa!” Tämän sanottuaan mies meni takaisin autoonsa ja ajoi pois.
Mike seisoi siellä 20 minuuttia ja hyppäsi sitten takaisin autoon. Tämä poika oli todella hämmästyttävä. Ei tietenkään hyvässä mielessä.
Mike käynnisti autonsa. ”Anteeksi tuosta.” No, ainakin hän yritti käynnistää autonsa, se vain putputti. Ei ärissyt, putputti.
”Hitto”, Mike kirosi hiljaa. ”Ei se haittaa, me olemme melkein perillä. Me voimme kävellä.”
”Missä se edes on?” kysyin, en ollut kuitenkaan varma, halusinko vastausta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kävellä enemmän kuin korttelin sandaaleilla, jotka Alice oli laittanut minulle, se voisi sattua.
”Se on suunnilleen korttelin päässä tästä.” Voi hitto!
Hän astui ulos autosta, kun istuin tuijottamassa häntä. Hän heilutti minulle käsillään suurilla, yliliioitelluilla merkeillä käskien minua tulemaan ulos. Tunsin olevani lentokone, jota hän ohjasi laskeutumaan oikealle paikalle.
Tein kuten hän pyysi ja menin hänen vierellensä. Hän tarttui käteeni ja me aloimme kävellä hiljaisina. No, minä olin hiljaa. Näytti siltä, kuin Mikella olisi kävelykohtaus, lukemattomat kerrat hän kääntyi katsomaan taakseen. Ja hänen kaulansa jatkoi raksumistaan. Hyi!
”Oletko... kunnossa?”
”Joo... EN!” Mike huusi, aivan kuin hän olisi juuri nähnyt autonsa varastettavan. Ihme hyypiö! ”Minä... en voi jättää autoani.”
”Mitä?”
”Mennään äkkiä takaisin.” Hänen silmänsä näyttivät todella epätoivoisilta.
Tein kuten hän pyysi ja hän meni ajajan paikalle ja ihmettelin, miksi hän ei avannut oveani, kuten viime kerralla. Menin matkustajan paikalle.
Hän tuijotti minua tyhjästi. Hymyilin hänelle puoliksi.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi. ”Mitä?”
”Odotan, että ajat.”
”Auto ei toimi.”
”No, miksi me sitten istumme täällä?”
”Minun kuuluu istua täällä, sinun ei.”
”Mitä?” Odottiko hän todella minun kävelevän kotiin?
”Sinun pitäisi olla takana työntämässä.”
”Työntämässä mitä?” Hänen oli paras olla tarkoittamatta...
”Autoa!” hän sanoi, kuin se olisi ollut ilmeisintä maailmassa.
Kyllä, minä todellakin olin loukkaantunut. Todellakin. Minun jalkojani särki kävelyn ja harmin takia. En tiedä miksi, mutta tällä hetkellä rakkauteni Edwardia kohtaan kasvoi kymmenen kertaiseksi. Eikö sen pitäisi laskea, koska olin täällä hänen takiaan? Mutta silti, jos Volvo menisi rikki, hän ei pistäisi minua työntämään sitä tai edes ohjaamaan autoa. Hän kantaisi minut kotiin sylissään ja varmistaisi, että olisin mukavasti.
Ja kun pääsin auton taakse, Edward oli siellä kyyristelemässä auttaakseen minua työntämään. Mike ei saanut nähdä häntä.
Minä todella rakastin häntä, vaikka hän pakotti minut näille treffeille, jotka voisivat vain pahentua tästä.
”Selvä, ala työntää, NYT!” Ja Edward alkoi työntää Miken käskystä. Minun piti vain näyttää siltä, kuin työntäisin, Edward oli niin vahva.
Hymyilin hänelle leveästi ja hän hymyili takaisin näyttäen todella upealta. Todella, todella upealta. Hän oli jopa upeampi kuin silloin hotdog-puvussaan.
Hän työnsi vielä pari korttelia ja minua alkoi väsyttää kävelyn ja työntämisen esittäminen. Kuvitelkaa, jos minun pitäisi työntää itse.
”PYSÄHDY!” Miksi Miken piti huutaa? Minähän olin ihan tässä näin. Edward kuiskasi: ”Jos minä puhun, hän huutaa.”
Lähetin hänelle lentosuukon ja hän lähti minun sanottuani: ”Rakastan sinua.”
En voi uskoa, että Mike pisti ”minut” työntämään autoa. Jos ajattelin olevani loukattu ennen, niin nyt olin todella loukkaantunut.
Mike oli auton ulkopuolella ja alkoi huutaa. ”OLETKO VALMIS PIKNIKILLE?” Hän oli aivan korvani juuressa. Minun piti polkea jalkaa.
”Mike, voisitko lopettaa huutamisen?”
”Anteeksi”, mutisi Mike. Hänen korvansa punehtuivat. ”Lyön vetoa, että Edward ei voi huutaa yhtä kovaa kuin minä.”
”Sinulla ei ole aavistustakaan”, sanoin silmiäni pyöräytellen.
Katsoin ympärilleni. Toisella puolella tietä oli todella pieni hautausmaa. Tukahdutin väristyksen tajutessani, missä olisin, jos Edwardia ei olisi.
Toisella puolella oli Forksin ainoa puisto. Ajattelin sen olevan ironista, että ainoa katu oli jaettu eläville ja kuolleille. Nyt ”rajan ylittämisellä” on aivan uusi merkitys minulle.
Kääntyen ympäri Mike otti avaimen avatakseen takaluukun. Hän yritti avata sen, mutta mitään ei tapahtunut. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään. Uudestaan, ei mitään.
”Voi vitun saatana!” Mike hoilasi. Minusta tuntui, että hänen päänsä räjähtäisi pian. ”Avaudu nyt sinä hiton takaluukku!”
Hän kiipesi auton päälle ja alkoi hyppiä ylös ja alas kuin joku pieni kaksivuotias. ”Auuuuki!”
Vielä hänen pienessä pahantuulen puuskassaan hän kiipesi alas katolta ja yritti uudestaan. Vieläkään ei mitään seurausta.
”ARG!” Arg?
Minua alkoi jo hiukan pelottaa, joten otin hitaasti avaimen hänen kädestään ja avasin luukun. Kyllä, avasin luukun.
Mike, tajutessaan mitä tein, kysyi: ”Miten sinä tuon teit?” Sitten hän nousi jaloilleen ja tarttui minua olkapäistä. ”KUINKA SINÄ TEIT TUON?”
”Minä – minä käänsin sitä oikeaan suuntaan?” Tiesin sen kuulostavan kysymykseltä.
Hän työnsi minut poispäin ja sanoi: ”Oletko valmis piknikille?” Ihan kuin hän olisi unohtanut kaiken, mitä tapahtui sekunti sitten. Hän nappasi korin takaluukusta.
”Joo”, sanoin, mutta minusta tuntui, että hymyni ei näyttänyt aidolta. Aloin kävellä puistoon, mutta Mike tarttui käteeni.
”Minne sinä olet menossa?” Mike kysyi.
”Piknikille.”
”Puistoon?”
”Joo.”
”Kenen kanssa?” Oliko hänellä hetkellinen muistinmenetys?
”Sinun.”
”Mutta meidän piknikkimme on hautausmaalla.”
”Hautausmaalla? Hautausmaalla!?”
”Joo.”
”Ai.”
Ehkä olin todella ylittämässä rajaa elämän ja kuoleman välillä!
Silti pitäen kädestäni kiinni hän veti minut hautausmaalle. Me ohitimme kyltin, jossa luki: Forksin hautausmaa 1981 – nykyaika. Olimme molemmat hiljaa, kun kuljimme hautausmaan läpi, ohittaen monia hautakiviä, jotka kuuluivat ihmisille, jotka olivat kuolleet viikko tai 20 vuotta sitten. Miksi, voi miksi meillä piti olla piknik täällä?
Mike meni ruohotilkulle ja otti viltin, jonka hän levitti maahan.
Mike heittäytyi makaamaan ja minä istahdin risti-istuntaan. Hän levitti kätensä ja kohotti minulle kulmakarvojaan. Hän kutsui minut makoilemaan kanssaan ja minä päätin yrittää keskustelua.
”Joten, miksi meillä on piknik täällä hautausmaalla?”
”Kolmesta syystä”, hän vastasi nousten ylös istumaan, tietäen, etten halunnut makoilla hänen kanssaan. ”Yksi, koska olet niin kuuma.” Äh! ”Kaksi, minusta me tarvitsemme hiukan yksityisyyttä.” Hän pisti kätensä polvelleni.
Hän nojautui suudellakseen minua. Minä nojauduin poispäin hänen kurottautuessaan. Voisiko tämä poika olla oudompi? Hän ei suudellun Jessicaa kuin vasta toisilla treffeillä, ei kesken ensimmäisten. Hyi... hän ymmärsi olla suutelematta ja katsoi käteensä, en tuntenut sääliä, kuten oletin.
Mutta tunsin silti syyllisyyttä...
”Kolmanneksi?” ääneni vikisi.
”Isoäitini on haudattu tänne. Se on suloista.” Ja kammottavaa...
”Häh?” Hän tuli tänne vierailemaan isoäidinsä luona?
”Tuo kivi tuossa”, hän sanoi, osoittaen kiveä kahden jalan päässä. Katsoen lähempää saatoin nähdä mitä siinä luki: Carol Newton 1924 -
”Onko – onko hän kuollut?”
”Joo”, hän kuulosti surulliselta. ”Hän kuoli suunnilleen kaksi vuotta sitten.”
”Miksi tuossa ei lue sitä?” Yritin olla kuulostamatta törkeältä.
”Hän kuoli aivan keskiyöllä ensimmäinen tammikuuta 2004, joten emme tiedä, minä vuonna se oli. Oikeastaan, emme ole ihan varmoja, kuoliko hän todella.”
Tuijotin häntä kauhuissani, mutta hän ei näyttänyt pilailevan.
”Joten, ruoka”, hän sanoi vaihtaen puheenaihetta.
Kun hän kaivoi ruoan esiin, minä katselin ympärilleni. Se oli ihan kaunis omalla tavallaan. Hän oli takanani ja peitti silmäni käsillään. Jos Edward oli äärettömän hellä kanssani, Mike oli äärettömän karkea. No, siinä oli joko syy, tai sitten hän oli aina sellainen.
”Haluatko nähdä ruoan?”
”Joo.” Minulla alkoikin jo olla kova nälkä.
”Yllätys!” hän huusi.
Katsoin alas ja oksensin hiukan suuhuni.
Se oli kalaa, ihan jokaista kalaa, mitä voit kuvitella. Mukaan lukien tosi suuri lehtikala. Mikään ei näyttänyt keitetyltä ja silmät alkoivat pelottaa minua parin sekunnin kuluttua.
”Mike?” En pystynyt sanomaan mitään muuta. Kalan löyhkä alkoi jo kuvottamaan minua.
”Niin, kuumis?” Taas, kuumis!
”Kala?” En saanut muuta suustani.
”Joo”, hän sanoi hymyillen, luullen antavansa minulle nautintoa. ”Anteeksi, sain keitettyä vain kultakalan ja söin sen matkalla, kun hain sinut.”
Oksensin taas pikkuisen suuhuni.
”Ja jälkiruoaksi...”, Mike mutisi hymyillen taas erittäin leveästi. ”minulla on...”, hän meni korille ja otti varovaisesti esiin kalasäiliön. Odotin sen olevan uusi kala, mutta sen sisällä oli, ”ankerias!”
MINÄ VIHAAN TOTUUTTA JA TEHTÄVÄÄ oli viimeinen asia, jota ajattelin ennen kuin pyörryin, mutta viimeinen asia, jonka näin, oli Mike puraisemassa lehtikalaa.
Avasin silmäni ja näin Edwardin katsovan alas minuun. Tunsin viltin allani.
”Hän on hereillä”, Edward mutisi jollekulle. Hänen äänensä oli käheä helpotuksesta.
”Hei”, sanoin ja yritin nousta ylös. ”Hyökkäsikö Mike kimppuuni? Missä Mike on? Hei Alice. Onko ankerias kunnossa? Söikö hän sen lehtikalan?”
”Hei”, hän vastasi takaisin huulensa omiani koskettaen. Ja vastaukset kysymyksiini olivat: ”1) Mike ei hyökännyt kimppuusi. 2) Mike lähti, hän pelästyi, kun et herännyt. 3) Ankerias on ihan kunnossa. Ajattelin, että voisit saada siitä lemmikin. 4) Hän todella söi sen lehtikalan. Oletko kunnossa? Voin kantaa sinut kotiin.”
Sain suustani vain sanat: ”Minä rakastan sinua.”
Hän naurahti. ”Minäkin rakastan sinua. Ajattelin sinun vihaavan minua, sen jälkeen, mitä tein sinulle.”
”Minä rakastan sinua”, toistin.
”Haluatko, että kannan sinut?”
”Joo, vie vain minut kotiin. On minun vuoroni keksiä tehtävä neljännelle kierrokselle...”
