Kirjoittaja: jossujb
Ikäraja: S
Genre: kevytscifi
A/N: Niin, niin kirjoitin tämän äidinkielentunnilla kaavanovelli-tehtävään, tosin venyttelin sääntöjä aikatavalla. Lisäksi meillä oli hiukan liian vähän aikaa tämän kirjoittamiseen, mutta olen kohtuullisen tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Olenkin aina halunnut kirjoittaa scifiä
Teokseni lainaa häpeilemättömästi scifinkuvastoa (kuten alumiinilasia, jota käytetään esimekiksi Star Trekissä), mutta muuten teos on minua.
Kerro toki mitä mieltä olit.
Hyönteinen matkalla***
Tylsistyneenä surffailin netissä ja ihmettelin sen tietotulvaa. Klikkasin sivustoa jossa kerrottiin avaruusmatkailusta. Huomasin kellon käydessä kahta yöllä lukeneeni kaikki artikkelit, käynyt läpi kaikki linkit ja hetken mielijohteesta ostin itselleni lipun. Isästä se oli huono ajatus, mutta ajatus kuitenkin.
Vaikka tietysti arkipäiväistynythän tällainen tähtiteknologia nykyään oli, olin jännittynyt. En koskaan ollut käynyt kaupunkimme asemalla. Jotenkin olin aina mennyt siitä ohitse, katsomatta sen alumiinilasista tornia. Nyt huomasin kuinka korkealle aseman huippu ylettyikään, suurimmatkin pilvenpiirtäjät olisivat jääneet varjoon, ja meidän kaupungissamme sellaisia kuitenkin oli jokunen kymmenkunta. Pienempi kaupunki siis nykymittakaavalla.
En tiedä oikein mitä odottaa. Porukat sanoivat, että samanlaista sitä on galaksin toisessa päässä, välillä sataa ja välillä paistaa. Ruoka on suurimman osan aikaa pahaa, eikä julkisilla pääse mihinkään kuuden jälkeen. Jotain uutta ja erilaista siellä jossain kuitenkin olisi oltava. Ainakin haluan itse todeta onko se ruoka pahaa.
”Anteeksi, voisitteko kertoa missä on sisääntulohalli?” kysyin neidiltä, joka oli ilmeisesti jonkinlainen lentoemäntä sinisine univormuineen ja teräväpäisine lakkeineen, joissa oli firman muurahaisen muotoinen logo. Tämä neiti-ihminen vastasi tämän päivän matkustajaliikenteen kulkevan poikkeuksellisesti myös armeijan koneilla kiireisen matkustuskauden vuoksi. Koska lippuni oli nimenomaan puolustusvoimien keskikastin risteilijään, tulisi minun kääntyä tiedusteluissani armeijan ohjaavan tukihenkilön puoleen. Se mistä jonkun tukihenkilön tuhansia ihmisiä vilisevältä asemalta löydän on sitten kohtuullisen toinen juttu.
Ehkä jossain vaiheessa tulisi joku kiva kuulutus, joka selvittäisi hämmennystäni. Alumiinilasin lävitse pystyi katsomaan taivaalle, jos näki sen verran vaivaa, että katsoi ylöspäin. Orgaanisen muotoinen, kellertävän vihertävä alus kiersi juuri aseman tornin ympäri kohti laituria, viiletti ilmakehän vastuksessa kuin siipiään vispaava ampiainen.
**
”Isä, menisimmekö kesällä käymään vaikka Proxima Centaurissa?” nuori tyttö kysyi isältään samalla kun nyppi kuivuneelta ruukkusaniaiselta lehtiä irti.
”Siellä on kuule monta paikkaa. On planeettaa ja kuuta ja asteroidia, eikä yhtään yhtä hyvää paikkaa kuin täällä. Ei ole Pariisia tai Lontoota tai mitään muutakaan kovin mielenkiintoista.”
Isä napsautti kahvinkeittimen pois päältä ja istui keittiön tuoliin.
”Kai siellä nyt jotain kivaa on? Koulussa sanottiin, että siellä on tosi kiva eläinpuisto ja sellainen hyönteismuseo.”
”Ähh…kesällä pitää sitä paitsi rakentaa sitä piharakennusta.”, totesi isä ja pyöritti lusikkaa kupissa. ”Äläkä varistele sitä kasvia tai saat itse siivota.”
Isä tuijotteli tytärtään hetkisen verran ja tuhahteli .
”Onhan sinulla se ötökkäkirja, katso siitä niin ei tarvitse turhanpäiten pitkin Linnunrataa seilata.”***
En olisi ikinä arvannut avaruusmatkustuksen olevan näin tylsää, etenkin kun netistä luettuna avaruuden kaareutumisen vääristymä kuulosti todella mielenkiintoiselta tapahtumalta. Katsoessani pienessä hytissäni puolipallonmallisesta ulos virtuaali-ikkunasta, joka lähetti jatkuvasti reaaliaikaista kuvaa ulkomaailman tapahtumista, sai vain todeta vääristymän näyttävän siltä kuin ensin paikallaan olleet tähdet kiihtyisivät valtavaan vauhtiin. Sitten ne vääristymän takia muuttuivat yhdeksi valomassaksi, joka hiljalleen kääntyi ja vääntyi suunnasta toiseen kohtuullisen geometrisesti. Matematiikolle se oli ehkä mielenkiintoinen elämys, minua nukutti.
Olen aina halunnut istua avaruusaluksessa. Ihan pienenä tyttönä jo leikin ennemmin poikien aluksiksi muuttuvilla robottileluilla ennemmin kuin vauvanukeilla. Tai sitten tein nukeille foliosta kypärät ja kuvittelin olevani professori tutkimusryhmän kanssa juuri löydetyllä kuulla. Se oli hauskaa. Todellisuus on aina niin paljon vaatimattomampaa.
Väsytti. Olin kuitenkin lähtenyt huonoon aikaan, kesken koulujen ja kaiken, ilman äidin tai isän lupaa. Ruumiini oli niin painava, olisin toivonut tämän matkan olevan jotenkin maagisempi, lennokkaampi. Toivoin niin kovasti päätökseni tehneen kaikesta höyhenenkevyttä, ja ilmavaa. Halusin olla kevyt kuin ötökkä, pieni kuoriainen, räpytellä siipiä ja mennä tuulen mukana. Pystyin tuntemaan pikkiriikkiset läpinäkyvät siivet selässäni.
Nukkuessani painoin korvani kiinni hytin metalliin ja etäisesti kuulin fissiopohjaisen reaktorin hyminän. Tai mistä minä tiedän hymiseekö sellainen. Ehkä se on ne tämän aluksen avaruutta vääristävät siivet, jotka saavat koneen näyttämään ulkoapäin valtavalta yöperhoselta. Olisi pitänyt katsoa enemmän siellä asemalla laskeutuvia ja nousevia koneita. Ne olivat kuin oikeita hyönteisiä.
Heräsin kun joku rynkytti hyttini ovea. Nousin avaamaan kummastuneena ja haukottelin tahattomasti, kun olisi pitänyt tervehtiä väkisin sisääntunkijaa.
”Hei söde mimmi!” tervehti omituinen mieshenkilö, jonka muistin etäsieti nähneeni lopulta löytäneessäni lähtöterminaalissa.
”Tuota hei.”, vastasin kummastuneena, enkä oikein osannut sanoma mitään.
”Niin tuota…” mutisin lisää ja jatkoin: ”Oliko jotain asiaa?”
”Ei mitään sen kummempia kun vaan huomasin, että matkustelet yksin, niin ajattelin tulla kysymään lähdetkö tuonne ravintolaosaston puolelle.”
Nauroin vastaukseksi ihan solkenaan, kuka ihmeen juntti yrittää iskeä vain koputtelemalla vieraiden ihmisten hyttien ovia? Tuollaista taunoahan luullaan vielä ihan hulluksi.
”En nyt kyllä taida, sori.”
”Hei, ei mitään. Mutta yrittänyttä ei katsos perinteisesti laiteta.”
Jätkä iski typerästi silmää.
”Tuntu vaan siltä, et me tultas hyvin juttuun ja mä olen löytänyt sisältäni innokkaan sosiaalisen perhosen näin matkustamaan lähdettyäni, että pakko oli koittaa.”
”Että oikein perhosen.”
”Jep. Mutta jos muutat mieltäs, niin tule ihmeessä pörräämään, mut kyllä löytää.”
Pudistelin päätäni kundin häivyttyä ja istuuduttuani takaisin sängyn kulmalle aloin kaivaa huulipunaa matkalaukun taskusta. Entäs jos määränpäässä sitten ei olekaan mitään, jos faija olikin ihan oikeassa sanoessaan, ettei muualla ole mitään? Koulussa kyllä puhuttiin paljon ulkoavaruuden älykkäistä olennoista ja kaikesta merkittävästä mitä heidän kanssaan on tämän lyhyen historian aikana tehty, suunniteltu aivan uudenmallisia avaruusristeilijöitä ja vaikka mitä. Mutten minä ole koskaan nähnyt muita kuin ihmisiä.
Ehkei ole olemassakaan mitään mitä kun ihmisiä, ja kaikki muu on satua jota kerrotaan tyhmille. Tosin aikaisemmin kuvittelin avaruusalustenkin olevan jotenkin niin jännittäviä ja erilaisia, että niiden täytyikin olla sepitettä. Todellisuudessa tässä ei ole mitään jännittävää, vaan yhtäkaikki, se on olemassa kuitenkin. Tällä matkalla voin ainakin saada kirkkautta asioihin jotka ovat epäselviä. Olen jo huomannut kuinka avaruusalukset ovat vain pörriäisiä. Pieniä, tylsähköjä, tavallisia, pörriäisiä siipineen ja keltaisen vihreine väreineen.
***
Vatsassa lentelee perhosia. Mikä ihme nyt voi muka jännittää? Huomaamatta sitä on tullut laitettua tukkaakin ja vaihdettua vähän vaatteita. Siellä ne mahassa räpyttelevät. Selvästi.
Ding Ding. Lähes koko yö oli mennyt siinä, kun olin mulkoillut itseäni hytin peilistä ja lakannut kynsiäni sinisellä ”Star Trek” nimisellä lakalla. Jotenkin juuri sopivaa lakkaa elämäntilanteeseeni. Tähtimatka. Hih. Olisi ehkä pitänyt nukkua, eikä valvoa koko matkaa. Pääsin kuitenkin ulos aluksesta määränpäähäni kellon soiton jälkeen. Ihka oikea, vieraan sivilisaation avaruusasema, joka kiertää vierasta planeettaa rauhallisella radallaan. Omituita, ettei asema ollut planeetan pinnalla.
Se omituinen oven koputtelija oli myös asemalla, katseli alas planeetan pintaan ikkunasta. Nappasin planeetan matkaesitteen korista ja lueskelin sitä mietteissäni. Kuin pienet siivet olisivat taas kasvaneet selkääni, kun katselin esitteen luonnonläheisiä kuvia kasveista. Planeetan suurlähettilään kuvan kohdalla oli ampiainen. Tai herhiläinen. Taidan sittenkin olla ihan oikeassa ositteessa vastakasvaneiden siipieni kanssa.
Joka paikassa oli ruusuja ja leinikkejä ja muita kasveja. Vahvan makean ja väkevän sekoittunut tuoksu. Selailin lisää esitettä, kunnes olin lukenut sen jokaisen sanan, painanut mieleni kaikki siinä kerrotut asiat ja hetken mielijohteesta kävelin oveani koputelleen kundin viereen ja kysyin lensikö hänen vatsassaan vielä perhosia.
***
A/N: Sinistä Star Trek-lakkaa on todella olemassa^^
