Kirjoittaja Aihe: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)  (Luettu 4654 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 398
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
nimi: Nuoruuden ylistys
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, pieni angst, slash (kesäpeltotunnelmointia); one-shot
summary: Nuoruus oli humala, joka pureutui suoniin ja täytti pään, se hiipivä hulluus meidän huulillamme ja kostealla ihollamme ja kaikessa siinä mikä sekoittui toisiinsa tuona kesänä, ja ylikasvaneissa käsivarsissa ja uhkarohkeissa vaatimuksissa, jotka esitettiin tulevaisuudelle.

A/N: Nuoruuden ylistys on väännelmä Tyhmyyden ylistyksestä, joka on Erasmus Rotterdamilaisen renessanssiaikana kirjoittama kirja (minä vietän historiantunnit miettimällä ficcien nimiä).

*

Nuoruuden ylistys

Meillä oli tapana kaatuilla. Minä vihasin sitä tapaa mutta Sirius ei koskaan; hänelle se oli keino hengittää siinä missä tavallisille ihmisille on se, kun annetaan ilman ensin syöksyä keuhkoihin ja sieltä verisuoniin ja polttoaineeksi elämälle. James nauroi meille, kohotti kulmiaan kun Sirius törmäsi Kolmen Luudanvarren nurkkapöydän kulmaan, vaikka pöytä oli pyöreä emmekä me olleet vielä juoneet mitään.

Kaikki tiesivät. Minä olin varma siitä, näin sen katseista ja eleistä ja äänistä ja hengityksestä ja seinistä. Mutta mitä pitemmälle se kului, se kevät, se meidän elämämme viimeinen oikea kevät ja ehkä ainoa, seitsemännen luokan kevät, mitä pitemmälle se kului sen varmempi minä olin, etten oikeastaan välittänyt. Toiset saivat kuvitella mitä halusivat, ne saivat jopa olla oikeassa meidän suhteemme. Minulle sillä ei ollut väliä.

James tiesi ainakin. Sen minä näin väsyneestä juonteesta hänen kapeiden huultensa nurkassa, kun hän tönäisi Siriuksen kauemmas pöydästä ja nauroi kovaan ääneen, vaikka sanoista ei saanutkaan selvää. Ehkä hän ei koskaan sanonut mitään. Niin kuin ei sanonutkaan, ja pitkään minä mietin, miksi ei. Olimmeko minä ja Sirius niin läpinäkyviä, ettei parhaan ystävän tarvinnut tunnustaa näkevänsä sitä? Vai olimmeko me niin syvällä kaatumisinemme, ettei hän olisi meitä tavoittanut kuitenkaan?

”Kuutamo”, sanoi Sirius ja hänen äänensä kaikui kapakan nurkista; tyhjän kapakan, sillä oli melkein sota jo, eikä meidänkään olisi pitänyt olla siellä arki-iltana. Mutta me olimme tyhmiä niin kuin nuorena ollaan, liian sokeita tajutaksemme, että elämässä olisi kenties muutakin varjelemisen arvoista kuin tuliviski ja väsynyt, puolihysteerinen nauru.

”Mitä?” minä kysyin hetken murto-osassa sen jälkeen, kun Sirius oli sanonut minun nimeni. Jamesin ilmeestä näin, että olin tehnyt sen taas: jättänyt odottamatta sitä taukoa, joka minun olisi ehdottomasti pitänyt jättää Siriuksen lausahduksen ja oman vastaukseni väliin. Mutta minä olin typerys, ja niin puhumalla Siriuksen äänen päälle minä osoitin niin kuin aina, että hän oli minulle kaikki kaikessa eikä edes niin kuin ystävä.

”Älä murjota”, Sirius sanoi.
”En mä murjota.”
”Murjotathan.”

James katsoi meitä ja räpytteli silmiään, mutta Lily oli jäänyt linnaan laittamaan pilkkuja oikeille paikoilleen niin kuin toki kuului, ja Peter istui mustatukkaisen korpinkynsitytön kanssa hämärässä nurkassa, joten Jamesin oli pakko jäädä räpyttelemään silmiään ja katsomaan meitä. Juonne hänen suupielessään kasvoi tyytymättömäksi, aikojen kuluessa siitä tuli jopa katkera vaikkei kukaan ymmärtänyt miten, mutta lopulta James kuoli ensimmäisenä ja oli kai siksi onnellisin. Enkä minä kantanut hänelle kaunaa siitä niin kuin ei hän kai minulle siitä, miten ei kauan sitten voinut seurata minun ja Siriuksen keskusteluja muuta kuin kuulollaan; ei koskaan sydämellä.

”Mikä sua vaivaa?”
”Ei mikään”, minä sanoin Siriukselle ja istuin pöydälle. ”Mua vaan ei huvita kaatuilla päin pöytiä – ”
Sirius nauroi sille, nauroi ja nauroi vielä monta kertaa ja aina minun oli säpsähdettävä, räpäytettävä silmiäni ja vetäydyttävä taaksepäin, sillä jokaisella kerralla hän oli aivan yhtä oikeassa.
”Kylläpäs haluat”, hän sanoi. ”Kylläpäs haluat, Kuutamo.”
”Pitäisikö lähteä jo?” kysyi James.

Me emme lähteneet koskaan. Tuuli hakkasi avonaisiin ikkunoihin joita kukaan ei vaivautunut sulkemaan, hakkasi sieluihin ja sydämiin ja repi ne palasiksi kauan sitten jäätyneelle lattialle, emmekä me lähteneet. Minä kai sittenkin rakastin kaatuilla päin pöytiä; rakastin sitä miten olemattomat kulmat repivät minut palasiksi ja miten ollessani palasina Sirius oli siellä minun kanssani, miten hänkin oli repinyt itsensä kaikkeen mikä meitä uhkasi satuttaa ja miten oli hyvä nuolla toinen toistemme haavoja jos ei muuta voinut.

*

”Miksi sä rakastuit muhun?”

Sirius makasi heinikossa niin kuin joku puolijumala, ja sellaiseksi hän kai itsensä kuvittelikin – tai niin hän halusi meidän ymmärtävän ja me kuljimme harhaan, sokeat lampaat, enkä minä ehkä ollutkaan susi joka söi meidät. Siriuksen suussa oli heinänkorsi ja pian hän sen sylkisi pois, sillä se maistui pahalta, ja minä kuvittelin olevani jossain nätissä vanhassa maalauksessa kesästä. Ristin jalkani alleni, nojasin käsivarsiini, katsoin miten aurinko poltti niitä.

”Oliko sun pakko kysyä?” minä valitin. ”Hemmetti, tuo saamarin aurinko ei – ”
”Älä kiroile”, hän sanoi ja katosi syvemmälle nurmikkoon. ”Totta kai mä kysyin. Miksi sä teit niin, Remus?”
Minä kiskoin heinänkorren irti kuivasta maasta. ”En mä tiedä. En mä sitä valinnut. Koita tajuta.”
”Enhän mä voi, kun sä olet noin helvetin arvoituksellinen”, hän ärähti niin kuin muka olisi ollut turhautunut, mutta minä kyllä näin miten hänen silmänsä nauroivat; minä kuvittelin oppineeni jo tuntemaan hänet.

”Sä olet ainoa joka on olemassa”, minä sanoin lopulta hitaasti niin kuin minulla silloin oli tapana; nykyään on tavattoman vähän sanottavaa ja nekin sanat yleensä katoavat ennen kuin niistä tulee lauseita. Mutta silloin me olimme nuoria ja typeriä, eikä minusta ollut paha asia katsoa Siriuksen harmaanvilkkuviin silmiin ja nauraa hänen ylpeydelleen. Ja olla rehellinen. Olla melkein rehellinen, ja kai se lopulta tekikin minut niin haavoittuvaksi.

”Ai”, hän sanoi mietteliäänä, niin kuin ei olisi aivan tajunnut, eikä kai tajunnutkaan.
”Ai”, hän toisti sitten. ”Etkö sä muuten halua tietää?”
Minä räpäytin silmiäni. ”Mitä?”
Hän hymyili leveästi. Virne häikäisi niin kuin aurinkokin, ja molemmat ehkä sen takia etteivät ne olleet todellisia. Ehkä silloin olivat, mutta jälkikäteen niiden oli mahdoton uskoa koskaan olleen; ja niin se oli koko kesä, pelkkää unta kaikki jälkeenpäin, kun minä monen vuoden jälkeen olin katkera ja vanha hieman yli kaksikymmentävuotiaana ja kutakuinkin valmis kuolemaan, mitä se sitten ikinä tarkoittikin.

”Että miksi mä olen tässä”, hän sanoi heinänkorsi yhä suussaan, sylkäisi sen pois ja katsoi sitten minua niin kuin ei olisi äsken minua nähnytkään, toisti vähän hiljempaa: ”että miksi mä rakastuin suhun.”
”Jaa”, minä sanoin, ”miksi sä rakastuit muhun?”

Hän värähti ja tuijotti minua silmät kapeina kuunsirppeinä; minä näin vaaran ja uhman ja nuoruuden ja voiman ja kaiken sen, mikä kiilteli hänen käsivarsiensa jännittyvillä lihaksilla siinä missä aurinko ja hikikin.

”En mä tiedä”, hän sylki lopulta maahan, ”siinä vain kävi niin. Vai mitä?”
”Niin kävi”, minä myönsin.

Hänestä se oli kai huvittavaa, sillä hän nauroi ja hänen silmänsä vilkkuivat taas. Minä kaivoin sormenpääni syvälle kuivaan multaan ja kesään ja ilmaan, joka oli hyvää hengittää, sillä me emme olleet Lontoossa vaan minun isovanhempieni maatilalla kaukana jossain. Me kai yritimme viettää oikeaa kesää; tiesimme kaiken siitä varjosta, joka jo hiipi meidän yllämme ja sai meidät vapisemaan, tiesimme ettemme koskaan enää olisi yhtä nuoria ja tyhmiä ja viattomia jos olimme sitä koskaan olleetkaan.

Mutta kesänvietossa me epäonnistuimme, sillä se kesä ei ollut sen oikeampi kuin mitkään muutkaan, ellei otettu lukuun Siriuksen haukkuvaa naurua viljapelloilla tai auringon käryä iholla tai metsälammen viileyttä tai multaa joka painui kuopille meidän altamme. Minä nauroin isovanhemmilleni, jotka mielellään juttelivat nuorison kanssa ja joista oli hauskaa, että ”ystävykset olivat lähteneet viljapellolle niin kuin ennen vanhaan”.

Sitä kai kutsuttiin nuoruudeksi, sitä hulluutta, joka hiipi suoniin polttavan auringon lailla tai vielä pahemminkin, joka oli niin kuin heroiini, kun siihen jäi koukkuun ja se muuttui ainoaksi syyksi elää. Meidän olisi pitänyt kasvaa ja vanhentua ja viisastua – me emme tehneet sitä koskaan. Sirius nauroi minulle, kun tönäisin hänet syvemmälle kasvavaan heinään (se oli kai ainoa joka yhä kasvoi kohti taivasta) ja tarttui minun käsivarteeni, kiersi sormensa paitani ympärille ja repi minut niin kuin heinän.

”Hemmetti”, minä sanoin hänen olkapäätään vasten.
”Älä ajattele”, hän kielsi sormet minun paitani suuaukolla; sormet minun sielussani, enkä minä koskaan edes yrittänyt irrottautua niiden otteesta. Sillä jos jollekin toiselle oli tarkoitus etsiä elämästä syitä ja seurauksia, tai opiskeluja ja rahaa, minulle oli tarkoitus olla siinä silloin ja niin hukassa kuin ihminen vain voi; ja löytymisen mahdollisuus oli lähellä, vaikkei sitä koskaan tapahtunut.

Nuoruus oli humala, joka pureutui suoniin ja täytti pään, se hiipivä hulluus meidän huulillamme ja kostealla ihollamme ja kaikessa siinä mikä sekoittui toisiinsa tuona kesänä, ja ylikasvaneissa käsivarsissa ja uhkarohkeissa vaatimuksissa, jotka esitettiin tulevaisuudelle. Meidän toiveitamme ei koskaan täytetty, mutta kun minä lopulta vanhenin ja viisastuin, tajusin etten ollut odottanutkaan niiden toteutuvan. Ne olivat hulluja toiveita niin kuin mekin silloin, ne olivat olemassa vain sinä kesänä ja sitten katosivat jonnekin taivaan ja Siriuksen silmien välille, tai harhailevien käsien, tai minun käsieni jotka löysivät tiensä.

”Sä vapiset”, Sirius kuiskasi minun korvaani niin läheltä, että sitä tuskin kuuli; odotti kai että minä vastaisin, ja unohti, että kuristi minua parhaillaan käsivarsillaan maata vasten niin, etten voinut liikkua saati puhua.
”Enkä”, minä pihisin kun lopulta sain henkeä.
”Kylläpäs”, hän sanoi niin kuin itsestäänselvyyden ja sitä se olikin. Minä suljin silmäni ja tuijotin aurinkoa joka poltti suljettujen silmäluomien läpi; tunsin vapisevani ja takerruin Siriuksen vartaloon sillä epätoivon vimmalla, jonka tekee vain hetkessä hukattu nuoruus.

”Ei se mitään”, hän sanoi ja kuulin ivan hänen äänestään, ja ivan takaa naurun, ja naurun takana kaiken mitä ei koskaan sanottu ääneen. ”Voi Merlin, totta kai sä saat vapista. Vapise vaan. Ei se ole niin vakavaa, Remus, ei vaikka sä aina kuvittelet että kaikki on niin helvetin vakavaa.”

Hän puhui taas vain huvikseen, pitääkseen minut ja itsensä järjissään, ja epäonnistui surkeasti. Minä vapisin yhä ja me olimme molemmat yhä hulluja, eikä kumpikaan epäröinyt sitä hetkeäkään. Heinänkukat painautuivat minun ihoani vasten ja tekivät ylimääräisiä painaumia.

Sitä hetkeä kutsuttiin nuoruudeksi, sitä epätoivon ja hulluuden vimmaa, sitä viimeistä hetkeä joka elää syksystä jouluun ja kuolee sitten pois niin kuin ei olisi koskaan ollutkaan, ja jota jälkikäteen muistellaan kaiholla vaikka hyvin tiedetään, kuinka hulluja ja eksyneitä silloin oltiin. Mutta niin vahva on se voima, mikä on auringossa ja kimaltavassa vedessä ja vahvoissa käsivarsissa jotka pian sortuvat, ja Siriuksen pettävänvakaassa hymyssä ja kaiketi myös minun ihollani.

Ja niitä öitä kutsuttiin nuoruudeksi myös; sitä millaista on, kun voidaan maata selällään heinäpelloilla keskiyöhön saakka ja hieman sen yli, tuijottaa kohti taivasta ja laskea tähtiä jotka melkein näkee, ja haaveilla tulevaisuudesta jota ei ole.

*

A/N: Jos luit tänne saakka, olisin kauhean iloinen jos myös sanoisit jotain ^^
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 21:16:25 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

avada kedavra

  • ***
  • Viestejä: 112
Re: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #1 : 10.07.2007 22:20:16 »
Oli aika "tunteellinen" ficci. Mutta ihan hyvä sellainen. Ärsytti vähän noi hyppelyt tulevaisuuteen.. Ellei tää oo sit Remuksen jotain muisteluu. ;) Mä tavallaan tykkäsin täst. Herkkää tekstiä. Tuli semmone olo, että Sirius ois Remukselle kaunein ja herkin kristalli. Aww. <3 R/S on jotain ihanaa.

Kello on jo paljon minulle, kun ottaa huomioon univajeen ja sen että olen datannut koko päivän, joten anteeksi sekva kommentointini. :D
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut avada kedavra »
"So then I was like AVADA KEDAVRA and he was like *dead*." -Voldemort

chokehold

  • Vieras
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #2 : 10.07.2007 23:18:43 »
Nättiä, tunteellista ja ihanaa ^^ Tykkään sinun ficeistäsi ihan hemmetisti, varsinkin niistä missä parituksena on Sirius/Remus ja varsinkin niistä, joissa se paritus on suht tulkinnanvaraista, niinkuin tässä.

Lainaus
James nauroi meille, kohotti kulmiaan kun Sirius törmäsi Kolmen Luudanvarren nurkkapöydän kulmaan, vaikka pöytä oli pyöreä emmekä me olleet vielä juoneet mitään.


Tuosta kohdasta miulle tuli typerä hymy naamalleni, ihana <3 On se Sirius vaan fiksu kun menee törmäämään pyöreän pöydän kulmaan... :>

Ja tämän viestin sanoma oli se, että tykkäsin tästä ficistä enkä pysty kunnolla kommentoimaan ficcejäsi koska ne on niin hyviä. ^^
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut chokehold »

Aifu

  • Vieras
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #3 : 10.07.2007 23:45:30 »
En usko että pystyn antamaan minkäännäköistä tyydyttävää kommenttia mihinkään sinun fikkiisi ikinäkoskaanmilloinkaan. Sinun kirjoitustyylisi on jotakin niin... sellaista mitä en osaa kommentoida, tajuatko? Olen lukenut tämän fikin joskus vanhassa Finissä ja samanlainen olo siitä tuli silloinkin. Haluaisin niin itse päästä kokemaan tuon nuoruuden huuman, ehkä se iskee sen takia? Tämän teksti on jotenkin tosi henkilökohtaisen tuntuista ja olisin voinut kirjoittaa tällaista - tai ei, en olisi voinut kirjoittaa mitään tällaista, sanotaan vain että se on henkilökohtaisen tuntuista.
Paritus on ihana. Ja... No, sanotaan nyt vaikka että haluan lukea kaiken minkä olet koskaan kirjoittanut. :D
Olen pahoillani etten osaa pukea ajatuksiani mitenkään sanoiksi, en vaikka olisinkin virkeä. Mutta kiitos siitä että pistät tekstejäsi esille.
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Aifu »

Enkeliprinsessa

  • Luihuisen Vampyyri
  • ***
  • Viestejä: 431
  • Would you be my vampire...?
Re: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #4 : 15.11.2007 16:21:12 »
Oi, Sirius/Remus -paritus on jotain niin uskomattoman kaunista oikeiden kirjoittajien käsissä ^_^
Todella kaunista ja herkkää tekstiä, tykkäsin aivan älyttömästi.
Molemmat pojat kuulostivat aivan omilta itseiltään.
Osaat kirjoittaa todella tunteikkaasti ja repäiset oikein lukijan mukaan tarinaan ^_^
Kiitos aivan ihanasta lukuelämyksestä!

kirppu-chan

  • ***
  • Viestejä: 13
Re: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #5 : 13.01.2008 19:18:58 »
tää oli tosi herkkää ja kaunista tekstiä.
Pidin kovasti. En vaa sit osaa kommentoida, mut tää oli ihana.
Paritus on niin paras!!
Hymyile, ja koko maailma pitää sinua idioottina...

Werty

  • Vieras
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #6 : 15.03.2008 20:42:33 »
S/R on jotain liian ihanaa. Varsinkin, kun kirjoittaja osaa kirjoittaa hyvin, kuten sinä osaat. ^__^ Tämä oli aivan ihana fikki, tunnelma on jotenkin ihanan haikea koko ajan. En osaa selittää kunnolla, mutta... Tätä lukiessa tulee sellainen olo, että haluaisi itsekin kokea tuon nuoruuden huuman.
Sun kirjoitustyylisi on älyttömän hieno, tykkään hirveästi tuollaisesta kuvailutavasta. Rakentavaa palautetta tästä ei saa tekemälläkään, mutta sanon kuitenkin vielä kerran, että tämä fikki on ihana. 

Reiscapist

  • ***
  • Viestejä: 40
    • Vuodatus!
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #7 : 15.03.2008 22:22:37 »
Sanoinkuvaamattoman upeasti kirjoitettu. Heti esittelyssä ajattelin että luen tämän vaikka henkihievereissä!

Ihanaa nuoruuden hulluuden huumaa ja peter pan-komplekseja. Siriuksen luonne tuli hyvin näkyville, narsistinen kuningas. :D
En osaa sanoa mitään rakentavaa oikeastaan, välillä tosin tuntui että lauseet oli aika pitkiä~ Mutta sisältö kampitti sen, hienoa jälkeä!

Tykkäsin kovin, kovin paljon. Teki mieli kirmata lumiselle pellolle ja leikkiä että olisi kesä!
Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten.

Cecily

  • Vieras
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #8 : 20.03.2008 16:20:24 »
Aww, tämä oli aivan ihana. Kirjoittaja osaa asiansa mallikkaasti, minkä lukija huomaa jo ficin ensi riveillä. Ainoa miinus (jos sen voi luokitella sellaiseksi) oli se, että nyt minun tekee mieli kesälaitumille, vaikka sinne on matkaa vielä pari-kolme kuukautta. :D

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 398
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #9 : 10.05.2008 23:53:57 »
Kiitos jokaiselle :)

avada kedavra, kiitos! Tulevaisuuteen hyppelyt ovat kai lähinnä pieni tyylijuttu, jota harrastin yhteen aikaan yli vuosi sitten - kirjoitin aina mielelläni sellaista tekstiä, jota ikään kuin kerrottiin paljon myöhemmin, vaikka juonen kannalta se ei ollutkaan oleellista. Nykyään olen onneksi vähän vähentänyt tuota.

chokehold, kiitoksia paljon! Minun Sirius/Remukseni ovat usein olleet tulkinnanvaraisia käytännössä siksi, etten ole osannut/halunnut kirjoittaa selkeämpää slashia :D Jossain vaiheessa opettelin kirjoittamaan sellaisiakin asioita kuin ihan suukkoja, mutta aluksi se oli nimenomaan sitä, että vihjailin vain kovasti, hih.

Aifu, kiitos! Minäkin haluaisin päästä kokemaan tuollaisen nuoruuden huuman! Tai no joo, sanotaanko, että kyllä olen ajoittain löytänyt sitä itsestäni, mutta eihän se oikeassa elämässä ole aivan sellaista kuin paperilla. Tai sitten minulla vaan ei ole sitä Siriusta tai Remusta, jonka kanssa voisi nuoruushuumailla!

Enkeliprinsessa, kiitoksia kovasti itsellesi palautteesta!

kirppu-chan, kiitos paljon!

Werty, kiitoksia! Niin, nuoruuden huuma on kyllä sellainen aihe, joka ainakin minua kiehtoo kovasti :) Tai ehkä sellainen nuoruuden tyhmyys niin kuin sitä voisi vähän toisella tavalla nimittää. En sitten tiedä, onko siinä loppujen lopuksi mitään sen erikoisempaa, eiväthän asiat todellisessa elämässä koskaan ole aivan sellaisia kuin paperilla.

Reiscapist, kiitos! Toivottavasti ei henkihievereissä kuitenkaan tarvinnut tätä lukea ;) Lauseet tosiaan ovat pitkiä; minulla on pahana tapana laittaa kauheasti asiaa ja kaikkea muuta sälää yhteen virkkeeseen, vaikka ihan hyvin voisin käyttää pistettä useamminkin. Toivottavasti nyt olen oppinut jotain senkin suhteen.

Cecily, kiitoksia :) Nyt ainakaan ei onneksi kesäänkään ole enää kauheasti aikaa!
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Kristallitiara

  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #10 : 13.05.2008 19:57:12 »
Upea, upea, upea. Jäin sanattomaksi.

Rakastuin katkeransuloiseen kirjoitustyyliisi.
"Can I call you Frankie Doodle now?"

Kaitz

  • Vieras
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #11 : 19.05.2008 20:21:36 »
Olen lukenut tämän jo muutaman kerran, mutta vasta nyt sain itseäni niskasta kiinni ja kommentoin. Ensinnäkin haluan sanoa, että olen alkanut lukea todella usein sinun ficcejäsi: pidän kirjoitustyylistäsi, se on joskus vaikeaselkoista, mutta sillä on selvästi aina merkitys kun jaksaa keskittyä tarpeeksi. Sirius/Remus ei kuulu lempiparituksiini, mutta koska sinä selvästi pidät siitä, olen alkanut itsekin lukea sitä enemmän... Ja huomannut, että sehän on oikeastaan aika ihana, mutta usein myös kirjoitettu katkeransuloisena teiniromantiikkana (josta minä en niin välitä).

Alku oli kiinnostava. Lukijalle tuli heti sellainen olo, että mitäköhän tässä nyt tapahtuu pakko saada lukea lisää, jos tiedät mitä tarkoitan. Tuo kaatuileminen oli söpö yksityiskohta heidän suhteessaan. Samalla kuitenkin haluaisin huomauttaa, että kannattaa varoa liian pitkiä virkkeitä. Ne ovat joissain kohdissa hyvä tehokeino, mutta jos käytät niitä liikaa, se menettää tehonsa ja lukijakin kyllästyy koko ajan selvittelemään sotkuisia sivumerkityksiä. Parempi siis jakaa ne useammin osiin. Toisessa kappaleessa on juuri tällainen virke; huomaat varmaan itsekin sen. Sitten haluan huomauttaa myös puolipisteiden käytöstä. Jos laskin oikein, niitä on tässä ficissä kahdeksan. Ei vielä ihan yletöntä määrää, mutta sen verran, että minä kiinnitin siihen huomiota. 

Tekstisi pitää hyvin otteessaan. Kirjoitat kaunista, kuvailevaa ja polveilevaa kieltä ja jännitys säilyy, vuoropuhelu toimii hyvin, mutta yksi asia häiritsi aika paljonkin: puhekielen käyttö. Se sopii joihinkin ficceihin, ja itse asiassa yllättävän hyvin Siriuksen ja Remuksen suuhun, mutta jotenkin se vain nyt särähti korvaan, kun teksti on muuten niin kaunokielistä. En tiedä, olisiko ficin idea nyt niin paljoa muuttunut, vaikka olisitkin käyttänyt kirjakieltä.

Onkohan lopetus turhan selittelevä? Voisiko sen kertoa jotenkin tapahtumien kautta? Kenties vuosien päästä? Olen sitä mieltä, että ficci oli ihana näinkin, mutta loppu jotenkin... lässähti? Siinä mielestäni seliteltiin liikaa, koska kyllä lukija oli jo ymmärtänyt, että Sirius ja Remus todellakin olivat hulluja ja nuoria ja epätoivoisia ja eksyneitä. Sen sijaan viimeinen kappale - rakastin sitä. Haaveilla olemattomasta tulevaisuudesta oli ihana lisä.

Olet onnistunut hyvin vangitsemaan Siriuksen ja Remuksen luonteet. Ja kiroileminenkin sopi yllättävän hyvin Remuksen suuhun, vaikka usein hänestä tehdään lukutoukkamainen hempeilijäpoika sekä kävelevä tietosanakirja (syyllistyn tähän itsekin). Tykkäsin sinun Remuksestasi.

En oikeastaan tiedä, mitä muuta osaisin sanoa tästä. Muutamia pilkkuja uupui sieltä täältä, mutta en ryhdy nyt viilaamaan tekstiäsi, koska se kuitenkin on sinun omaasi ja rakastan sitä muutenkin. Seuraavaksi käyn hyvin luultavasti jonkun muun Sirius/Remus -ficcisi kimppuun, joten saat kuulla minusta varmaan pian. Toivottavasti kirjoitat lisää! :)

- Kaitz

Edit:// Ai niin, unohdin sanoa, että pidin siitä, miten Sirius törmäsi pyöreän pöydän kulmaan selvinpäin. Se oli sellainen lause, jota ei oikein ymmärtänyt ja jota kai ei oltu tarkoitettukaan ihan ymmärrettäväksi (?). Korjaa, jos olen väärässä ja sillä olikin jokin suurempi merkitys.
« Viimeksi muokattu: 19.05.2008 20:24:04 kirjoittanut Kaitz »

PadfootLover

  • ***
  • Viestejä: 55
Vs: Nuoruuden ylistys (Sirius/Remus, K-11, one-shot)
« Vastaus #12 : 13.05.2011 23:05:15 »
tykkäsin tosi paljon :)

tästä tuli ihan sellanen fiilis että mäkin haluan olla nuori, vaikka 15 tässä vasta ollaan :D mutta mukaansaimevä tunnelma, kaunis kuvaus ja kasasssa pitävä teema. Hienoa :)

yleensä puhekieli repliikeissäkin häiritsee mutta tässä se oli jotenkin järkyttävän sulosta :3
\\\" You called the moon beatiful. Then you called me Mr. Moony\\\" <br /><3