Title: Leijaileva lehti
Author: Contagion
Beta: Winga
Genre: Pienen pieni angst
Pairing: Tausta-ajatuksellisesti on olemassa *hymy*
Rating: S
Summary: Sota on jätetty jo muutama vuosi sitten taakse, Voldemort kukistettu. Kaikkien kuuluisi iloita ja juhlia. Sota kuitenkin on jättänyt jälkensä sekä vienyt mukanaan useita ihmishenkiä.
Disclaimer: Vaikka ainuttakaan hahmoa tai paikkaa ei varsinaisesti mainita, niin ne kuuluvat silti J.K. Rowlingin omistukseen ja minä vain leikittelen niillä.
Warnings: Väsynyttä tekstiä?*wirn*
A/N: Tämä on ensimmäinen tuotokseni ficcien maailmassa, joten jälki on aivan varmasti sen mukaista. Wingan sanojen rohkaisemana uskaltauduin pistämään tämän tänne.Tosin, muokkailin tätä vielä sitten Wingan viimeisen oikoluennan, joten lopputulos on täysin minun vastuullani. Kenties tämä on ensimmäinen monista - tai sitten se ensimmäinen ja samalla viimeinen teksti, jonka muille näytän. Mutta, enjoy ja kommentit ovat tervetulleita
Aikaa ei saa takaisin.Haluaisin sinun tarttuvan minua jälleen kädestä,
silittävän hiljaa poskeani.
Et tiedäkään, kuinka paljon sinua kaipaan.
Aivan liikaa.
Kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan,
ei edes ajankääntäjällä.
Voisihan sitä yrittää mutta ei se muuttaisi loppua.Havahdun jälleen haaveistani,
takaisin tähän mustanpuhuvaan todellisuuteen.
Ei värejä,
ei mitään mikä elämästä muistuttaa.
Vain hiljainen kuiskaus,
"haluan sinun tuovan jälleen värini takaisin". Jälleen lehti leijailee,
sekin täysin mustavalkoinen ja eloton.
Aivan kuten minäkin.
Kietoudun tiukemmin kaulahuivin uumeniin,
minua paleltaa.
Yksin istun ja varjot vain huoneessa kulkee,täällä on hiljaista.
En kuitenkaan voi lähteä tästä huoneesta,
sehän kertoo tarinan sinusta.
Kaikki ne menneet päivät, vuodet ja kuukaudet
ovat tässä huoneessa.
Unen harso piirteet jälleen eteeni piirtää.Aamu on kulman takana
ja minä olen katsomassa sinua.
Usva,
se piirtää sinut eteeni elävämpänä kuin koskaan.
Käännän katseeni hetkeksi,
sinä katoat jälleen.
Sanat tunnen, vaikka en niitä kuulekaan.Hautakivesi on kylmä,
kylmempi kuin tämä pakkasen täyttämä aamu.
Nyökkään hyvästiksi,
minun on tullut jälleen aika lähteä.
Vaikka en näe,
tiedän kyyneltesi tippuvan maahan sateen mukana
ja siipesi,
ne luovat tämän kylmän tuulen.
Ehkäpä joskus
me kumpikin olemme siellä ylhäällä,
katsomme alas nauraen
muistellen menneitä.
Yhteisiä, onnellisia ja riitaisia, aikoja.
Hymyilen,
sillä sinä olet jälleen vierelläni.
A/N2: Kukin on voinut ajatella tähän tekstiin haluamansa kaksi hahmoa, mutta itse ajattelin tätä kirjoittaessani Harrya ja Dracoa. Kommentteja, jos saisin ^^ *niiaa ja juoksee paikalta pää kolmantena jalkana*
// Edit; korjailin tuolta yhden kohdan, jotta se vaikuttaisi ehkä hieman järkevämmältä. Tsih.
