A/N: Hui kamala, 13 lukukertaa! xD Menee kuin kuumille kiville tämä paritus ja näin isolla ikärajalla, huh huh
No mutta, 4 viimeistä spurttiraapaletta on täällä, 3 ensimmäistä on tuplaraapaleita. Enjoy. RANSULLE kiitos kärsivällisyydestä! : D
**
Keskiviikko: uusi vuosiVuoden ensimmäiset huonot uutiset saapuivat, kun juhlahumu vielä laskeutui. Voldemortin sanottiin näyttäytyneen Skotlannissa, jossa suurin piirtein samoihin aikoihin kolme jästiä katosi jäljettömiin. Huhuja levisi pitkin taikayhteisöä, ja vaikkei kukaan osannut sanoa mitään varmaa Voldemortin paluusta, ihmiset alkoivat jo jakautua Dumbledoren ja ministeriön kannattajiin.
"Oletko varma, että jaksat tämän, Cornelius? Lehdistö, epäilijät – juoruja liikkuu jo, vaikket halua myöntää niitä todeksi."
Albus ei voinut sietää Corneliuksen alakuloista ilmettä. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tunnistaakseen tekaistun itsesäälin miehen kalpeilla kasvoilla. Albus tiesi mitä hänen pitäisi tehdä, mutta hän ei olisi halunnut satuttaa miestä enää yhtään.
"Lisäksi aion kutsua Feeniksin killan taas koolle."
Cornelius laski katseensa sylissään olevaan hattuun ja nyökkäsi surumielisesti.
"Sinä teet, mitä sinun täytyy tehdä." Cornelius alkoi pyörittää hattua käsissään ja siveli sen huopaista reunaa. Hän selvitti kurkkuaan ja räpytti silmiään muutaman kerran tiheämpään, kunnes asetti hatun päähänsä.
"Albus, minusta ei tule enää marionettinukkeasi", Cornelius sanoi ja nousi lähteäkseen.
Albus huokaisi. Nyt hän tiesi sen, vihdoin hän suostui uskomaan pelkoihinsa. Albus näki Corneliuksen ilmeestä, että heidän tiensä erkanisivat nyt.
Heillä oli tehtävänsä, kummallakin oli oma velvollisuutensa taikamaailmaa kohtaan. Vaikka he katsoivat toisiaan lohduttavasti hymyillen, kumpikin yrittäen paikata omaa särkyvää sydäntään, he eivät voineet olla varmoja, että pystyisivät täysin pysymään erossa toisistaan.
**
Torstai: uni/kuvitelma"…joten heidän selontekonsa viivästyy, kunnes osaston miesvajaus saadaan korvattua", Percy sanoi selaten paperinippua sylissään. Hän vilkaisi ikkunasta ulos katselevaa taikaministeriä ja jatkoi papereidensa läpi kahlaamista.
"Isä taasen – tarkoitan, herra Weasley – sanoi, että saisi antamanne toimeksiannon suoritettua jo torstaihin mennessä, jos hänen resurssejaan ei enää tiukennettaisi, vaan… öh… '…lehdistön nuoleskeluun käytetyt miehet palautettaisiin heti paikalla oikeisiin ja tärkeisiin hommiin.' Nuo olivat hänen tarkat sanansa, sain käskyn toimittaa ne teille, herra taikaministeri."
Percy olisi yhtä hyvin voinut puhua tiiliseinälle, sillä hänen puheensa meni kuuroille korville. Cornelius tuijotti ulos ikkunasta täysin omissa maailmoissaan. Hän pyöritteli peukaloitaan selkänsä takana ja hymähti.
"Tiedätkö, Percy, näin hassua unta viime yönä."
Percy lopetti papereidensa selaamisen ja katsoi taikaministeriä kummastuneena.
"Unta, herra taikaministeri?"
"Olin siinä kylmässä räntäsateessa keskellä ei-mitään, ja jostain eteeni lensi puhuva, keltainen papukaija, joka antoi minulle lahjan!"
"Lahjan?"
"Niin! Avasin paketin ja sen sisällä oli totuus. Todellakin, jotenkin se vain oli totuus! Mutta se ei ollut mitään tietoa tai viisautta, ei. Totuus oli vaate, joka oli pehmeä, lämmin, kevyt ja tuntui melkein samalta kuin… Kuin…"
Cornelius laski katseensa lattiaan ja hymähti pienen hymyn levitessä hänen kasvoilleen.
"Kuin jokin, jonka seurassa tunsin itseni hyväksi."
Cornelius kääntyi katsomaan Percya ja hymyili: "Ole hyvä, Percy, jatka vain raporttiasi."
**
Perjantai: ajatuseulaIhminen on sokea. Hän näkee vain sen, mitä haluaa nähdä tai mikä häntä kiinnostaa eniten, kaikki muu jää sumeaksi taustameluksi. Tämä olisi voinut olla yksi Albuksen tärkeimmistä muistoista, mutta katsottuaan sitä ajatuseulan kautta jo lukuisia kertoja, ei hän ollut oppinut taikaministeri Millicen Bagnoldin kanssa käymästä keskustelustaan mitään uutta.
Oli vuosi 1988, Albus oli Merlinin ritarikunnan -arvomerkinjakotilaisuudessa ja rouva Bagnold kertoi hänelle teorioitaan Voldemortin katoamisesta ja mahdollisuudesta, ettei velhoa oltaisi kukistettu kokonaan. Albus muisteli naisen sanoneen jonkin näkökulman, jota hän ei itse ollut harkinnut, mutta juuri silloin ainut asia, joka muistossa näkyi selkeänä, oli vihreäknallinen, liituraitapukuinen ja violettikenkäinen mies, joka käyskenteli huoneen takaosassa.
Albus ei voinut koskaan olla vilkaisematta samaan suuntaan, kuin minne kahdeksan vuotta sitten oli katsonut. Mies oli aina jossain taustalla, ihmisten välissä vilahduksena tai silmäkulmassa juuri ja juuri nähtävissä. Oli Cornelius missä tahansa, hänellä oli aina sama vaikutus Albukseen: kaikki muu sumeni pieneksi sykähdyttäväksi hetkeksi.
Ja Albus tiesi vielä toisen, isomman sykähdyksen olevan tulossa. Hän odotti sitä ja antoi lopun muiston mennä ohi, sillä se ensimmäinen syy palata tähän muistoon oli taas jäänyt sumun taakse. Toinen syy taasen oli aivan hänen selkänsä takana ja aukaisisi suunsa minä hetkenä hyvänsä.
"Albus Dumbledore. Kunnia tavata teidät."
Ja ihminen on sokea.
**
Lauantai: urakka/ohitus"Saanko luvan?" Albus tarjosi hymyillen käsipuoltaan Corneliukselle.
"Albus! Pitkästä aikaa", Toffee sanoi ja hymyili katsoen Albuksen selän taakse.
"Nuo eivät voi olla kovin käytännölliset", Cornelius jatkoi ja katsoi, kun Dumbledore räpytti enkelinsiipiään. Muutama haituva pilvestä heidän allaan nousi ilmaan ja leijaili kultaa ja hopeaa hohtavaa porttia kohti.
"Pääseehän näillä lentämään", Albus hymyili ja lähti johdattamaan Corneliusta kohti Taivaan porttia.
"En ollut varma pääsisitkö tänne asti", Albus huokaisi. Sokaisevan valkoinen lämmin valo paistoi läpi hitaasti avautuvan portin ja johdatti miehet sisään.
"Urakkahan se oli", Cornelius sanoi ja sai Albuksen katsomaan häntä kysyvästi.
**
