Nimeke: Oletko taas unohtanut?
Kirjoittaja: Winga
Läpilukija: psyduck (iiso kiitos genrestä ja tietty oli hyvä kuulla, että tää oli kiva
Tyylilaji: draama, pieni romanssi
Paritus: Albus Severus/Scorpius
Ikäraja: S
Lyhyesti:
”Etkö muista, Sev? Oletko taas unohtanut?”Vastuuvapaus: Hahmot ovat JKR:n, mulla ei oo oikeutta omistaa heitä...
Kirjoittajalta: psyduck sanoi tuossa joku päivä sitten, ettei pidä siitä, kun Albus Severus on aina Al ja kertoi itse kirjoittavansa jotakin, jossa tämä on Sev. No, mullekin tuli innostus koittaa sitten Seviä...
FF100:n 47. Sauva
Oletko taas unohtanut?Liian kirkas valo sattui silmiin. Hän peitti kasvojensa yläosan käsillään ja räpytteli käsiensä takana silmiään. Tottuessaan valoon hän käänsi katsettaan tutkien tilaa, jossa oli. Se oli pieni huone, jossakin kattohuoneistossa, sillä valo oli auringonvaloa ja säteili alas kattoikkunasta. Yhdellä seinustalla oli kirjahylly, keskellä oli pöytä ja lamppu, hän itse makasi sängyllä. Huoneessa oli pari tuolia, toinen kirjoituspöydän edessä tyhjänä, toinen sängyn vieressä vaatteita täynnä. Hän makasi sängyn, parisängyn, huoneen puoleisessa osassa ja käännähti yllättyneenä kuullessaan huokauksen takaansa. Hänen vieressään makasi vaaleahiuksinen mies, joka virnisti hänen yllättyneelle katseelleen.
”Huomenta, Sev”, mies sanoi yönkähäisemällä äänellään. Sev hätkähti lempinimensä käyttöä, hän ei, ainakaan heti, tunnistanut miestä. Ja Seviä käyttivät vain ystävät; perhe ja muut kutsuivat häntä yhä Aliksi, vaikka hän aina pyysi näitä lopettamaan. Mies huomasi hämmennyksen hänen kasvoillaan. ”Etkö muista, Sev? Oletko taas unohtanut?”
Mies vaikutti etäisesti tutulta. ”Unohtanut? Kuka sinä olet?” Sev kyseli, koska tahtoi tietää, mitä toinen oli tarkoittanut sanoillaan ja mistä tämän tunsi.
”Elämän. Meidät. Olen Scorpius, jos se tänään mitään auttaa”, mies vieressä huokaisi, ilmeen muuttuessa alistuneeksi – kohtalolle, elämälle, totuudelle.
”Scorpius”, Sev sanoi maistellen. ”Malfoy. Isä inhosi sinua, eikö?”
Scorpius huokaisi tyytyväisenä, ainakin Sev muisti niin paljon. ”Kyllä, isäsi inhosi minua. Muttei enää nykyään, nyt kun huolehdin sinusta.”
Sev ei voinut välttää sanomasta: ”Minä en tarvitse huoltajaa!”, vaikka huomasi Scorpiuksen katseesta, että kyllä, kyllä hän tarvitsi. ”Hyvä on, miksi?”
Scorpiuksen mieleen välähtivät kuvat – verta, huutoa, maassa makaavia vartaloita, äiti – ja hetken hän vain tuijotti Seviä kykenemättä vastaamaan. ”Äiti koetti kirota isän, hän osui sinuun, isäsi osui häneen...” Scorpiuksen ääni katosi ja Sevin silmiin ilmestyi muistava kiilto.
”Ei! Minun poikani ei voi rakastaa miestä! Ei minun poikani! Sinä valehtelet!” Astorian ääni oli kantava ja voimakas. Draco, Harry, Scorpius ja Sev tuijottivat naista tämän kaivaessa sauvansa esiin. ”Sinä valehtelet. Unhoituta ikiaikois!
” Sauvasta lensi keltaisia säkeitä, Harry kaivoi omaansa esiin, Draco väisti kaatuen maahan, Sev sai osuman, Astoria huusi ja heittäytyi miehensä kimppuun, raapi tätä tikarilla, Harry tähtäsi ja lausui kuolettavat sanat.
Seville kaikki hiljeni, sekasorto katosi hiljaisuuden ja pimeyden edestä. Oli rauhallista eikä hän muistanut enää nimeään.”Minä muistan”, Sev sanoi heikolla äänellä. ”Minä muistan, mitä tapahtui, muistan kuka teki mitä ja miksi ja miten.”
Scorpius hymyili. Tämä oli hyviä päiviä, niitä jolloin hän saattoi olla oma itsensä toisen seurassa, sai nauttia tästä, sai uskotella itselleen ja Seville, että tämä oli parantumassa, sai elää toivossa ja uskoa, että ne vastaloitsut todella toimivat. Eikä häntä sillä hetkellä enää haitannut, että seuraava päivä olisi taas unohduksen päivä, jolloin Sev ei välttämättä muistaisi itseäänkään.