Kirjoittaja: Sha
Beta: Cora (kiitos jälleen kerran!)
Rating: S
Pairing: Ei kunnon paritusta, haaveilua vain
Summary: Hän ojensi kätensä eteeni, yhdellä sulavalla ja kauniilla liikkeellä. Hänen kämmenensä oli ylöspäin, kutsuen minut tanssiin. A/N: Selailin vanhoja tekstejäni, löysin tämän alun ja tykästyin siihen (hyvin harvinaista, että pidän yhdestäkään omasta tekstistäni). Tätä oli sitten pakko jatkaa ja kirjoittaa loppuun asti. Yritin tavoittaa tekstiin juuri sen tunteen jonka tanssiminen minussa synnyttää ja muutenkin teksti on kirjoitettu hyvin paljon omien ajatuksieni pohjalta (noh, well, tietenkin). Että pelätkäätten, tällaista pääni sisällä liikkuu
Kommentit ovat erittäin, erittäin suositeltavia! Toivottavasti joku muukin pitää tästä
Sinä, minä ja tanssisaliAvasin tanssisalin oven. Lämmin ilma ja kaunis musiikki tervehtivät minua. Hän seisoi selkä minuun päin, peilin edessä. Hän olisi voinut huomata minut peilin kautta, jos olisi kiinnittänyt huomiota muuhun kuin omaan tanssimiseensa. Mutta hän ei huomannut, hän oli niin intensiivisesti keskittynyt tanssiinsa. Stereot soittivat rauhalista rumbamusiikkia, naisen ääni lauloi paraikaa: ”Every man needs a woman...” Hymyilin tutulle laululle ja sen sanoille. Hän ei vieläkään huomannut minua, hän harjoitteli jotakin rumbasarjaa kasvoilla keskittynyt ilme. Hänellä oli mustat suorat tanssihousut, mustat kengät kiilsivät juuri kiillotettuina lamppujen kovassa valossa ja hänellä oli päällään valkoinen napitettava t-paita, jonka pari ylintä nappia oli jätetty auki paljastaen kaulakorun, joka muistutti jonkin petoeläimen kulmahammasta.
Hänen katseensa erkani hetkeksi omasta peilikuvastaan ja hän näki minut peilin kautta. Hän lopetti tanssimisen ja kääntyi sulavasti minuun päin. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, mutta muuten hän ei näyttänyt uupumustaan. Hän lähti astelemaan minua kohti pitkin, mutta aistikkain askelin. Sydämeni tuntui hyppäävän ulos, kuin se olisi halunnut rientää häntä vastaan. Yritin keskittyä hengittämään, mikä vaikeutui mitä lähemmäs minua hän asteli ja kun hän alkoi hymyillä. Hän tervehti ollessaan parin metrin päässä. Vastasin tervehdykseen, mutta ääneni kuulosti kovin vieraalta. Hän katsoi minua kauniilla tummilla silmillään, olisin voinut katsella niitä koko loppuelämäni. Hän kysyi äärimmäisen kohteliaasti oliko minulla asiaa hänelle. Ajatukseni harhailivat katsellessani hänen kauniita kasvojaan ja jouduin keskittämään ajatukseni siihen mitä vastaisin. Oikeasti en edes tiennyt miksi olin tullut tänne. Minulla ei ollut hänelle mitään sanottavaa, ei ainakaan sellaista, mitä olisin voinut sanoa ääneen. Aukaisin suuni, mutta en vieläkään tiennyt mitä sanoa. Hän näytti huomaavan epätietoisuuteni, hän hymyili vieläkin sydämellisemmin ja kysyi haluaisinko tanssia. Ääneni tuntui tekevän lakon lopullisesti, joten vain nyökkäsin. Hän tarttui minua kädestä, hänen kämmenensä oli lämmin ja rauhoittava. Hän johdatti minut keskelle salia ja kysyi mitä haluaisin tanssia. ”Rumbaa”, vastasin ajattelematta sen enempää. Olin hämmästynyt, että sain ylipäätään jotakin sanottua. Kappale vaihtui, seuraavakin oli rumbaa.
Hän asettui minua vastapäätä. Hän ojensi kätensä eteeni, yhdellä sulavalla ja kauniilla liikkeellä. Hänen kämmenensä oli ylöspäin, kutsuen minut tanssiin. Vastasin kutsuun niin kuin hän oli minulle opettanut, yrittäen parhaani mukaan olla yhtä sulava kuin hän. Hän lähti viemään minua, kun laulaja alkoi laulaa. Hän vei niin varmasti, että minun ei tarvinnut tehdä paljon mitään, seurasin vain hänen ohjaustaan. Hänen otteensa oli vahva, määrätietoinen, jota ei olisi pystynyt päättelemään hänen ulkonäöstään; hän oli lyhyt, vain hieman itseäni pidempi. Hänen silmänsä säteilivät puhtaasta onnesta, ei voinut olla huomaamatta kuinka paljon hän rakasti tanssimista. Hänen kasvonsa ja kehonkielensä heijastivat hänen tunteitaan, niin kuin hän oli yrittänyt opettaa minullekin. Itse en mitenkään pystynyt samaan, se vaatisi vielä vuosien harjoittelun. Oloni tuntui äärimmäisen kevyeltä hänen ohjattavanaan, sain tuntea, miltä tuntui tanssia oikein kunnolla, tavalla, jolla en koskaan ennen ollut tanssinut.
”And I’m missing you and nobody knows it but me...” Musiikki loppui yllättäen, aivan liian aikaisin.
Hän irrotti otteensa ja meni pysäyttämään levyn ennen kuin seuraava kappale alkoi soida. Kiitin häntä tanssista, hän hymyili minulle peilin kautta.
”Minun täytyy lähteä”, hän ilmoitti vilkaisten kelloa.
Ei, ei vielä! huusin ääneti, mutta nyökkäsin hyväksyvästi, hänellä oli varmasti muutakin tekemistä. Hän laittoi cd-levyn koteloonsa ja alkoi pakata tavaroitaan.
”Haluaisitko kyydin juna-asemalle?” hän kysyi kuin ohimennen, eikä varmasti aavistanut millaisen vaikutuksen se sai aikaan sisälläni. Mieleni teki hyppiä ilosta, saisin olla hänen seurassaan vielä vähän pidempään. Hillitsin kuitenkin riemuni ja otin tarjouksen tyytyväisenä vastaan.
Kävin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteet ja palatessani salin luo hän juuri sammutti sieltä valot ja sulki oven perässään.
”Valmis lähtemään?” hän kysyi hymyillen kevyesti. Huomasin pienen hymykuopan ilmestyvän hänen toiseen poskeensa.
”Olen”, sanoin pystymättä olemaan hymyilemättä hänen kanssaan.
Päästin hänet kulkemaan edelläni, hän saisi näyttää tien autolleen ja saisin katsella häntä mielin määrin hänen huomaamattaan. Kävellessämme tanssisalista pois johtavalla kapealla käytävällä huomioni kiinnittyi hänen mustiin hiuksiinsa, jotka näyttivät silkinpehmeiltä. Mieleni teki koskea niitä kokeillen olivatko ne todellakin silkkiset, mutta vastustin kiusausta. En haluaisi, että hän pitäisi minua ihan hulluna. Tyydyin siis vain katselemaan hänen hiuksiaan ja painamaan jokaisen yksityiskohdan hänestä mieleeni myöhempää muistelua varten.
Havahduin tuntiessani viileän syysilman kasvoillani ja tajusin, että olimme astuneet ovesta ulos ja ettei hän kävellyt enää edelläni vaan vieressäni. En tiennyt olisiko minun pitänyt sanoa jotakin, sillä olimme olleet jo pitkään hiljaa. Yritin keksiä jotakin järkevää sanottavaa, mutta hänen läsnäolonsa teki siitä hyvin vaikeaa. Paras mitä keksin oli: ”Kaunis ilma tänään”, joten jätin suosiolla puheenaiheen keksimisen hänelle. Hänkään ei tainnut pitää hiljaisuudesta, sillä hetken päästä hän sanoi, että tanssini oli kehittynyt viime kerrasta. Ihmekös tuo, ajattelin myhäillen itsekseni, sillä olin harjoitellut kuin hullu hänen edellisen tuntinsa jälkeen, jotta hän huomaisi että olin tosissani tanssin parissa. Kiitin häntä kommentista, hänen sanomanaan se piristi todella paljon. Sitä en tietenkään voinut sanoa ääneen.
”Tässä on autoni”, hän sanoi pysähtyen parkkipaikalla sen varmasti vanhimman ja eniten kokeneen auton kohdalla.
Avasin auton oven ja istuin etupenkille. Autossa tuoksui hyvälle: vanhalle, mutta ei ummehtuneelle. Sain vaikutelman, että auto oli suuressa arvossa omistajalleen, siitä oli pidetty hyvää huolta ja se oli palvellut jo hyvin pitkään.
En yllättynyt ollenkaan kun auto käynnistyi melko kovaäänisesti verrattuna uusiin ja nykyaikaisiin autoihin, jotka vain kevyesti hurahtivat käynnistyessään.
Hän lähti tottuneesti peruuttamaan parkkipaikalta ja katsoessaan takaikkunasta laittoi huolettomasti oikean kätensä selkänojaani vasten. Hänen kätensä oli niin lähellä… Irrotin katseeni hänen pitkistä sormistaan ja keskityin katselemaan hyvin tylsiä ulkomaisemia. Kuinka paljon mieluummin olisinkaan katsellut hänen tottuneita liikkeitään auton ratissa ja hänen komeita kasvojaan ja… Musiikki alkoi soida autossa, hän oli laittanut radion päälle. Automaattisesti käännyin katsomaan häntä.
”Kelpaako venäläinen musiikki?” hän kysyi ja sääti äänenvoimakkuutta asteen hiljemmalle.
”Kelpaa hyvin”, sanoin ja hymyilin taas. Miksi, voi miksi en osannut olla hymyilemättä hänen seurassaan kuin idiootti?
Äsken soinut kappale loppui ja juontaja alkoi selostaa jotakin venäjäksi enkä saanut selvää sanastakaan. Tiesin joitakin venäjänkielisiä sanoja ja yritin kuunnella, josko kuulisin jotakin tuttua.
Vieressäni hän naurahti jollekin juontajan sanomalle jutulle ja katsoi minua sitten hieman hämmentyneenä.
”Et taida osata venäjää?” hän kysyi.
”En osaa, mutta haluaisin osata”, vastasin totuudenmukaisesti. Onnittelin itseäni, että sain muodostettua niinkin pitkän lauseen hänen ollessa paikalla.
”Voin opettaa sinulle joitakin perusasioita, jos vain haluat?” hän kysyi tällä kertaa katsomatta minua, tarkkaillen liikennettä intensiivisesti.
”Se olisi kivaa”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta. Tanssin lisäksi hän opettaisi minulle vielä venäjääkin? Vai molempia samaan aikaan? Tämä alkoi tuntua jo liian epätodelliselta, tapahtuiko tämä tosiaan? Ja juuri minulle? Kyllä, kyllä tämä kaikki oli totta. Iltapäiväliikenne kiireisine kuskeineen, hänen autonsa, hän. Tämä ei voinut olla unta.
”Taidamme olla perillä”, hän totesi ja pysäytti auton aseman parkkipaikalle.
”Niinpä olemmekin, matka meni todella nopeasti”, vastasin hämmentyneenä. Olimmeko tosiaan jo perillä? Matka, joka yleensä tuntui kestävän ikuisuuden, oli mennyt hyvin nopeasti.
Hän taisi ottaa sen kohteliaisuutena, hänen valloittavan hymynsä perusteella ainakin.
”Kiitos paljon kyydistä”, sanoin miettien pitäisikö minun kiittää myös tanssista hänen kanssaan.
”Oli mukavaa tanssia kanssasi”, hän sanoi yhä hymyillen.
Taisin punastua avatessani auton oven ja astuessani ulos jättäen hänet ja venäjänkielisen musiikin taakseni. Heti suljettuani oven hän huristi tiehensä meluisalla autollaan.
”Niin sinunkin kanssasi…” mutisin itsekseni ja lähdin kävelemään asemarakennusta kohti kevein askelin ja hymy huulillani.
