Taitaapa olla ensimmäinen minä-muodossa kirjoitettu teksti. Randomia tunteenpurkua josta tuli kielellisesti sen verran kelvollista että kehtaa tänne heittää vaikka hieman insidejuttu onkin kaiketi.
Tulkitkaa kuten tahdotte, minulle tuo tunne on ainakin ihan totisinta totta.
Ikäraja: K-11
***
Moni kai toivoisi olevansa jotenkin erityislaatuinen. He eivät tiedä mitä se todella on - kuinka raskas taakka siitä voi muodostua. Minä en tahtoisi mitään niin paljon kuin olla normaali, lakata näkemästä tähän maailmaan kuulumattomia asioita jotka vilisevät silmieni edessä nopeammin kuin ehdin ymmärtää. En tahtoisi nähdä niitä. Keijuja. En tosin tiedä, pitäisikö niitä sanoa keijuiksi - ne kun ovat kaikkea muuta kuin sieviä, pieniä ja siivekkäitä tyttöjä terälehtimekoissaan. Ehei, ne ovat toisinaan täydellisen absurdi näky. Osa niistä muistuttaa jonkin verran ihmisiä, osa on jotain vallan muuta, mitä en osaa edes tämän maailman kielten sanoin kuvailla. Sieluni kieli olisi ainoa jolla kykenisin niistä kertomaan.
Tuijotan valkoista seinää. Peitto lämmittää jalkojani aamun viileän kajastuksen valaistessa huoneen. Jokin pieni ja kylmä koskettaa kättäni. En tahtoisi katsoa sitä, mutta refleksinomaisesti pääni kääntyy sen suuntaan. Olennon iho oli hailakansininen, ja sillä on pitkät tuntosarvet ja valtavat, täysin mustat silmät. Se muistuttaa etäisesti jonkinlaista hyönteistä - kenties sudenkorentoa. Sen vartalo muistuttaa paljon ihmisen vartaloa - oikeastaan ainoat erot ovat siinä, että se on laihempi kuin elävä ihminen voisi koskaan olla, ja että sen pää on suhteettoman suuri. Se katsoo minua suurilla vetistävillä silmillään. Tämän pienen olennon tunnen ennestään. "Mene pois, Idja." Pieni tyttökeiju näyttää sinistä, kaksihaaraista kieltään ja livahtaa sänkyni alle. Värähdän.
Ketään muuta ei ole kotona - vain minä ja ne. Ahdistus alkaa taas paisua rinnassani kuin valtava ilmapallo joka tekee hengittämisen vaikeaksi. Vaivun taas ajatuksiini - kuvittelen miltä tuntuisi jos repisin rintakehäni auki. Siltä minusta nyt tuntuu. Veri tulvisi keuhkoihini, en saisi henkeä. Sydämeni jyskyttäisi pienen hetken kovempaa kuin koskaan ja sitten sen lyönnit hidastuisivat, hidastuisivat... kunnes lakkaisivat kokonaan. Huone pimenisi. Saisin vihdoin sulkea silmäni kaikelta tältä saastalta. Värähdän taas. Minua oksettaa. Ihoni on kananlihalla. Vihaan ja rakastan sitä tunnetta samanaikaisesti
Hetkeksi silmitön raivo valtaa minut. Miksi minä? Miksi minun pitää nähdä niitä? Heti näiden ajatusten perään ylitseni vyöryy itseinhon aalto, enkä saa välissä vedettyä henkeä. Ei, en saisi ajatella näin. Se on lahja. Eivät ne mitään pahaa ole minulle tehneet - paitsi pudottaneet kaakaomukini ja kiusanneet kissaani. Minun olisi opittava ajattelemaan kykyäni lahjana. Josta en pääsisi kenties ikinä eroon. Paiskaan tyynyni päin huoneen toisella puolella seisovaa pitkää mieshahmoa. Se humahtaa tämän läpi. Mies virnistää vahingoniloisesti.
"PAINUKAA HELVETTIIN!", huudan niin lujaa että korvissani alkaa soida ja päässä huimata. Sillä sekunnilla päätin heittää loputkin positiivisuudestani tuohon mainitsemaani paikkaan. Mutta eiväthän ne minua usko. Ne kulkevat omia teitään ja tulisivat aina kulkemaan. Niitä ei kiinnosta, mutta kiinnostaa silti aivan liikaa.
Tuijotan vedenkeittimen vihreää valoa ja kuuntelen kiehuvan veden porinaa ja pulputusta, yrittäen sulkea keijut pois mielestäni. Ei minulla olisi mitään ongelmia niiden kanssa, jos olisin aina nähnyt niitä. Mutta kaikki on niin uutta - sain kummallisen kykyni vasta puolisen vuotta sitten. En tiedä tulenko koskaan tottumaan niihin. Jotkut niistä näyttävät niin groteskeilta että minun tekee pahaa katsoa. Mutta eivät kaikki niistä inhottavia ole, muutama on ilmeisesti tullut jäädäkseen. Kaikenkaikkiaan en tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Huokaisen epätoivoisena ja kaadan höyryävää vettä valkoiseen mukiini jonka pohjalla on jo reilusti enemmän kaakaojauhetta kuin sitä tarvitsisi.
Katson ikkunasta ulos. Siellä näkyy mustapukuinen mies. Ilma tuntuu äkkiä raskaalta ja minua alkaa pelottaa. Myrskynharmaa kissanpentuni piilottelee jalkojeni välissä. Nostan sen syliini ja upotan kasvoni sen pehmeään turkkiin, antaen tutun tuoksun ja lämmön rauhoittaa itseni. Löysin jotain mitä suojella. Nostan pääni jälleen ylös, katsoen nyt miestä suoraan tämän tyhjiin, valkoisiin silmiin.
"Mene takaisin sinne mistä tulitkin", sanat purkautuvat huuliltani kylminä ja voimakkaampina kuin osasin kuvitella niiden olevan. Mies kääntyi poispäin ja katosi seuraavan tuulenpuuskan mukana. Tiedän että ne vain leikittelevät kanssani. Tuntuu kuin tukehtuisin. Kaikkeen siihen kylmyyteen ja uteliaisuuteen. Ne ovat kuin jääkylmä vesi, tunkevat massan voimalla joka paikkaan, joka ikiseen mielen sopukkaan, ja jäädyttävät hiljaa sisältäpäin. Ne tarkkailevat jatkuvasti, hiljaa keskenään supisten, kuin odottaen jotain. Tiesin alusta alkaen että en ikinä pystyisi täyttämään näiden olentojen odotuksia. Olenhan vain kuolevainen. Oksennus pyrkii jälleen kurkkuuni.
Tahdon pois tästä sairaasta unimaailmasta.
***
// Ancka arvioi ikärajan ja lisäsi sen otsikkoon.
