Nimi: Joulunauris
Kirjoittaja: Bulla
Genre: General, sekava ja hyvin piiloutunut humour
Paritukset: taustalla oleva Lily/James, ei oikeastaan mitään ihmeellistä
Ikäraja: S(allittu)
Disclaimer: En saa tästä mitään muuta kuin puhtaan omantunnon siitä, että sain haasteen valmiiksi.
Warnings: Järkyttävän pitkiä virkkeitä eikä minkäänlaista muuta betaa kuin
moi.
Summary: Vaaditaan enemmän kuin pappi pitämään Sirius Musta kiinnostuneena kaksi tuntia putkeen.
A/N: Hmm. En osaa kirjoittaa päivisin, tämäkin on tehty puolenyön aikoihin. Oikeastaan tämä on napattu osittain eräästä ikuisuusprojektistani (Joka kattaa siis kelmien historian – älkää pelätkö, en aio julkaista sitä…) joten se saattaa olla hieman sekava, mutta yritin muokata siitä itsenäisen osan. Minä pidän siitä, vaikka se onkin hieman.. hankalasti kirjoitettu. Ja ai niin, vuoden 1980 jouluaatto oli oikeastikin keskiviikkona. (Niin, siihen minä laitoinkin kaiken energiani…)
Hyvää joulua kaikille!
Joulunauris
******
Lumi narskui Sirius Mustan kenkien alla, kun hän kiiruhti rivakkaa tahtia kohti James ja Lily Potterin kotitaloa Godricin notkon laidalla. Remus Lupin harppoi hänen rinnallaan, talviviitta viistäen maata.
Oli joulukuun 24. päivä vuonna 1980. Kello oli viittätoista vaille yksitoista aamupäivällä ja talvinen, kirkas, mutta kylmä aurinko paistoi häikäisevästi lumen peittämään laaksoon, jonka jokainen talo oli koristeltu lähes siihen pisteeseen asti, että ne olivat ällöttäviä. Tai ehkä Sirius ei vain itse ollut jouluihminen.
”En edes tiennyt, että me olemme tätä nykyä uskonnollisia ihmisiä”, Remus lausahti sitten, rikkoen hiljaisuuden, joka oli kestänyt koko matkan ajan.
”Lilyn ajatus”, Sirius sanoi lyhyesti, hänkään ei ollut erityisen innokas raahautumaan läheisen Pikku Nortonin kylän seurakuntatalolle kuuntelemaan jumalanpalvelusta.
”Aah”, Remus huokaisi, aivan kuin ne kaksi sanaa selittäisivät kaiken, ”Ja miksi hän haluaa mennä? Viimeksi kun tarkistin hän ei uskonut partaveikkoihin sen enempää kuin mekään.”
”Harry”, oli Siriuksen seuraava lyhyt selostus, ”Hän kuulemma haluaa, että Harrylla on edes jotain normaalia elämässään. Ikävää vain, että hän valitsi kaksi tuntia paikallaan istumista huispausottelun sijaan.”
”Minusta tuntuu, että olet vain huolissasi oman maineesi puolesta. Jos nimittäin käy ilmi, että puolivuotiaalla vauvalla on parempi keskittymiskyky kuin kaksikymmentävuotiaalla aurorikokelaalla”, Remus virnisti ja Sirius pyöräytti tummia silmiään, hieroen sitten lapasen peittämällä kädellään naamaansa:
”Olisin vain halunnut nukkua pidempään.. Tajuatko, että kello on vasta yksitoista?”
”Ja tajuatko sinä, että on keskiviikko?” Remus pisti vastaan ”On epäterveellistä nukkua niin pitkään kuin sinä haluaisit.”
Siriuksella ei ollut aikaa vastata hänen syytökseensä, sillä hän näki edessään aivan kylän laitamilla kyyhöttävän pienen mökin, jossa asuivat Lily ja James Potter – hänen parhaat ystävänsä Remuksen ohella.
”Vauhtia nyt, kello on jo kymmentä vaille. Lupasimme olla Pikku Nortonissa tasalta”, hän mutisi ja kiihdytti vauhtiaan. Remus seurasi hänen esimerkkiään.
”Aivan… Ilmiintyminenhän VIE uskomattoman kauan”, hän huokaisi puoliääneen, mutta pysytteli samassa vauhdissa lähes koiramaisesti jolkottavan Siriuksen kanssa.
Nopeasti he seisoivatkin tumman puuoven takana johon Sirius jysäytti nyrkkinsä vain kerran. Se oli heidän tunnusmerkkinsä – pettävän yksinkertainen. Sekunnin päästä James avasi oven ja puolen sekunnin päästä siitä Sirius repesi riemukkaaseen nauruun.
Eikä Remuskaan voinut häntä siitä oikeastaan syyttää. James näytti melko huvittavalta kirkkaanvihreässä villapaidassa, jonka etumukseen oli kirjailtu hämmästyttävän aidon näköinen poro punaisine nenineen päivineen.
”Jamesin äidillä on liikaa vapaa aikaa”, Lily selitti miehensä takaa, itsellään huomattavasti järkevämmän näköiset vaatteet päällään ja kurlaava puolivuotias sylissään. Harry repi parhaillaan väkivaltaisen näköisesti hänen tummanpunaisia hiussuortuviaan pulleilla nyrkeillään, mutta nuori äiti ei näyttänyt välittävän.
”Hahaa, James on aina niin hauska, tiedetään”, pitkänhuiskea kelmi mutisi, raapien haranpesäänsä, jota kutsui myös hiuksikseen, ”Voitaisiinkohan me nyt lähteä? Meille tulee kiire, jos aiomme ajaa sinne.”
Sirius oli aikonut kysyä jotain siitä, minkä takia James ylipäätänsä suostui pitämään yllään sen kaltaista hirvitystä, mutta sana ”ajaa” nappasi hänen huomionsa.
”Ajaa?” hän toisti ihmeissään, samalla kun Potterit pukivat talviviitat päälleen.
”Niin”, Lily totesi, keplotellen talviviittaa yhteistyöhaluttomalle pojalleen, ”Emme me oikein voi ilmiintyäkään Harryn kanssa ja kävellen kestää liian kauan. En todellakaan aio päästä poikaani luudanvarrelle, joten auto jää viimeiseksi vaihtoehdoksi.”
Hän sanoi kaiken hyvin itsestään selvästi, mutta Siriuksen mielestä mikään ei kuulostanut typerämmältä, kuin pakkautua metallipurkkiin, jossa oli alla neljä pyörää ja sen jälkeen yrittää päästä sillä liikkeelle.
Kun ulko-ovi sulkeutui, James johdatti koko joukon sinapinkeltaisen ruostekasan luo. Sirius ei tajunnut, miten oli onnistunut olemaan huomioimatta rotiskon tullessaan talolle.
”Ihan typerää”, hän kerjäsi ja katsoi pyytävästi Lilyyn, ”Lily oikeasti, minä voin vaikka ilmiintyä Harryn kanssa. En minä häntä halkaise tai mitään!” Lily kuitenkin vain mulkaisi häntä pahasti, samalla kun asettui autoon:
”Sen jälkeen kun sinä ja Peter vahditte Harrya ja onnistuitte muuttamaan hänen hiuksensa vihreiksi, en ole uskonut sinun loitsukykyihisi.”
”Mutta Vauhkomieli sanoo, että minä olen lupaavin oppilas jota hänellä on ollut vuosikymmeneen!” Sirius valitti. Hän joutui sulkemaan suunsa hetkeksi, kun kömpi ruostepurkin takapenkille ja yritti vielä tehdä tilaa Remuksellekin.
”En välitä”, Lily heläytti suloisesti, viitsimättä kääntää katsettaan takapenkille.
James istui ratin taakse, ja pakokauhu välähti myös Remuksen mielessä.
”James?” ihmissusi aloitti pakotetun kohteliaasti, ”Osaatko sinä oikeasti ajaa autoa?”
”Totta kai”, James vakuutti liian kevyellä äänellä, ”Ainakin olen niinä kolmena kertana kun olen yrittänyt.” Ennen kuin Remuksella oli aikaa heittäytyä pois auton kyydistä, ruostekasa oli ärähtänyt henkiin ja lähtenyt rullaamaan pitkin lumen peittämää katua.
Jamesin kunniaksi piti sanoa, että he selvisivät Pikku Nortonin seurakuntasalille haavoittumatta. Joskin siinä vaiheessa kun he kiiruhtivat sisään, he olivat jo puolituntia myöhässä.
”Minähän sanoin sinulle, että oikotiet eivät ikinä ole hyvästä”, Lily mutisi miehensä korvaan, samalla kun kääri kaulaliinansa pois ympäriltään ja auttoi Harryn ulkovaatteet pois. Kyseinen aviomies ei kuitenkaan vastannut, vaan keskittyi ihailtavan tarkasti papin puheeseen.
Tunti mateli hitaasti papin puhuessa valaistuksesta ja armosta ja rakkaudesta. Ainoa hyvä puoli oli se, että tapahtuma oli taikaväelle suunnattu ja Sirius pystyi rauhassa viihdyttämään itseään taikomalla käytävän varrella olevia koristeita lentelemään.
Hän ansaitsi monta moittivaa katsetta vanhoilta naisilta, jotka puristivat virsikirjaa kuin pelastusrengasta ja monta ihailevaa katsetta pikkulapsilta, jotka seurasivat lentävien nauriiden kulkua ilmassa.
”Miksi heillä ylipäätään on nauriita joulukoristeina?” Sirius kuiskasi Remukselle, joka oli jo puolituntia yrittänyt saada häntä lopettamaan tylsistyneen näperryksensä.
”Tämä on Pikku Norton”, Remus kuiskasi vastaukseksi, aivan kuin se olisi selittänyt jotain. Sirius voihkaisi ja pudotti lennättämänsä nauriin lattialle pehmeän tömähdyksen saattelemana.
Joskus Remus Lupinin oli hyvin vaikea ymmärtää parasta ystäväänsä. Sirius oli kuin aikuisen vartalon sisään teljetty lapsi. Se luultavasti saisi hänet tapetuksi vielä joku päivä – siinä maailmanajassa jossa he parhaillaan elivät ei ollut tilaa Siriuksen kaltaiselle huolettomuudelle. Ennen kuin Remus edes tajusi, Sirius oli taas noukkinut maasta pudottamansa nauriin ja heitteli sitä edesvastuuttomasti ilmassa. Ainoa lohduttava puoli asiassa oli se, että koska he olivat tulleet niin myöhään paikalle, ainoastaan takarivi oli ollut vapaana ja niin ollen suurin osa ihmisistä salissa ei edes huomannut ihmeellistä lentävää naurista.
Siriuksen huomio heräsi, kun pappi lopetti sanoihin:
”Ja nyt, meille esittää yhden hartaimmista joululauluistamme, orkesteri Rumahiset.”
”Voi ei Rumahisia!” hän kuiskasi kiihkeästi ja Remus oli kerrankin hänen kanssaan samaa mieltä. Rumahiset olivat suurimmaksi osaksi teininoitien palvonnan kohde, joiden jumalaksi oli noussut bändin keulakuva Tumppi Hujoppi pitkine kapinallisen hiuksineen. Joita sillä kerralla koristi punainen tonttulakki.
”Lähdetään”, Jameskin huokaisi myöntävästi, mutta taas kerran Lily pudisti päätään kärsivän näköisenä:
”Anteeksi hirveästi, mutta emme me voi… Harry rakastaa tätä kappaletta!” hän kerjäsi, nyökäyttäen päätään pientä poikaa kohtaan, jonka silmät todellakin näyttivät kiiltävän innostuneina, samalla kun hän tuijotti syventyneenä nyt lavalle noussutta kokoonpanoa.
Sirius kirosi Jamesia ja hänen uhrautuvaisuuttaan, kun tämä nyökkäsi vastahakoisesti, eikä liikkunut paikaltaan, samalla estäen Remuksen ja Siriuksen paon. Silloin ilmiselväksi ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi nauriin lennättäminen samalla, kun Sirius yritti epätoivoisesti torjua mielestään Hujopin naukuvan äänen.
”Tämä on järkyttävää”, hän mutisi puoliääneen ja Remus päästi epäselvän äännähdyksen.
”Ei tämä nyt NIIN paha ole, sinulla on vain asennevamma”, hän tuomitsi. Sirius pyöräytti silmiään ja huitaisi varomattomasti kohti laulajaa.
”Kuuntele nyt! Hänhän raiskaa koko laulun!”
Mutta samalla kun hän huitaisi kädellään, hän oli unohtanut yhden tärkeä yksityiskohdan. Samassa kädessä oli hänen taikasauvansa, joka kannatteli ilmassa suurta juuresta. Remus näki hidastetusti, miten ilmassa kelluva nauris kiisi kohti Tumppi Hujoppia, joka parhaillaan viskoi päätään rajusti. Nauris lensi ja lensi ja osui kiitettävällä tarkkuudella suoraan Hujopin korvaan.
”Herran huomaan, oi hevoskotkat” vaihtui naiselliseksi rääkäisyksi ja musiikki kuoli sekunnin sadasosassa.
”Hups…” Siriuksen huulilta pääsi pehmeästi, ennen kuin hän vajosi mahdollisimman alas kirkonpenkillä.
”Kuka se oli?!” Hujoppi karjaisi, mulkoillen salia. Ennen kun kukaan ehti reagoida, hän jatkoi:
”Tiedättekö, tämä ei vaan ole reilua! Viinirypäleet minä vielä kestän! Samoin luumut! Mutta nauris alkaa olla jo vähän liikaa! Minä vain yritän tehdä työtäni!” Niine hyvineen hän paiskasi kitaransa ja tonttulakkinsa maahan ja marssi hämmästyneiden katseiden saattelemana alas lavalta, ja saman tien ulos talosta, jättäen syvän hiljaisuuden saliin.
”Öh….” änkytti pappi, joka oli taas kivunnut lavalle, ”Hujoppi on poistunut rakennuksesta… Kiitos seurastanne ja oikein hyvää joulua kaikille!” hän kiiruhti alas lavalta ja pois näkyvistä samalla kun teinitytöt virittelivät suruvalitustaan eturivissä.
”Meidän taitaa olla aika lähteä”, Lily mutisi hiljaa ja viisikko pakeni nopeasti paikalta.
He istuivat hämmentyneen hiljaisuuden vallassa autossa, matkalla kohti Godricin notkoa, kun Sirius rikkoi hiljaisuuden hymyilemällä leveästi ja lausumalla:
”Minusta tuntuu, että alan hetki hetkeltä pitää enemmän siitä biisistä.. Herran huomaan oi hevoskotkat…” hän aloitti epävireisen veisun ja Lily kääntyi Remuksen puoleen, aidon myötätuntoinen katse silmissään:
”Hyvää joulua, Remus…”
”Ehei… Tekin joudutte sietämään häntä pyhien yli”, Remus vastusti pudistaen päätään kiihkeästi.
A/N 2 Se oli siinä, lyhyt ja ”ytimekäs”. Toivottavasti piditte. Tämä idea on ollut siis päässäni jo ikuisuuden ja oli kiva saada se vihdoinkin julkaistua. Tumppi Hujopin kohtalo on aina ollut minulle huvittava pieni yksityiskohta. Toivottavasti yllätin edes jonkun. (Luultavasti en, tosin…) Otan mielelläni vastaan kommentteja ja miksen risujakin, jos (ja luultavasti kun) jollain niitä on.
