Title: Katu polttaa paljaita jalkoja
Author: Eveliina (ex-Morgana)
Beta: -
Genre: one-shot, tulkinnanvarainen slash (/blackcest)
Rating: S //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Varoitukset: tulkinnanvarainen insesti // Herkku lisäsi puuttuneen varoituksen ja nosti ikärajaa
Pairing: Sirius/Regulus (tulkinnanvarainen)
Summary: En koskaan ymmärtänyt, kuinka isoveljen mieli toimii. Eivät hänen aikaisempienkaan tekojensa motiivit ole koskaan olleet yksiselitteisiä.
A/N: Kas niin, kun kirjoitan tätä, kello on 0:39 ja huomenna olisi aikainen ylösnousu. Äkillinen vee-itutuskohtaus pakotti minut kirjoittamaan tämän, sillä jollakin tasolla minua häiritsee, etten saa nykyään julkaistuksi enää juuri mitään kelvollista. Huomiseksi - tai oikeastaan täksi päiväksi pitäisi olla äidinkielen kilpailunovelli jo opettajalla, mutta se on tuskin puolessa välissä. Minkäs teet, nyt jää kilpailu väliin. :> Luin jotain kuukausia sitten aloittamaani Sirius/Regulusta, jossa Reguluksella oli tapana istua jalat ristissä. Ujutan idean tähän, ehkä se toimii paremmin. Ja ha ha, tämä ei ole edes angstia!
***
Minä aivan hämmästyin huomatessani, kuinka äkkiä lapsuutemme oli loppunutkaan. Tai ehkä vain Siriuksen lapsuus - minä luulen olevani lapsi edelleen.
Ensi merkit huomasin aivan äsken. Sirius haukkui minua neidiksi ja kielsi istumasta jalat ristissä. Ei hän ennen ole sanonut niin. Muistutin, että hänkin istui ennen niin. Sitten taisin muistuttaa itseäni, että Sirius oli lopettanut sen jo silloin, kun hän tuli ensimmäistä kertaa jouluksi kotiin. Yritin uskotella itselleni, että Sirius tuli minun takiani, miksi muutenkaan? Sirius olisi nauranut partaansa, mikäli hänellä sellainen olisi ollut, jos olisin väittänyt hänen tulevan äidin ja isän vuoksi. En koskaan ymmärtänyt, kuinka isoveljen mieli toimii. Eivät hänen aikaisempienkaan tekojensa motiivit ole koskaan olleet yksiselitteisiä. Ei hän tänne vain minun takiani voinut palata, se olisi ollut hänelle aivan liian yksinkertaista ja helppoa. Eihän hän pitänyt päiväkirjaakaan sen takia, jotta voisi tulevina vuosia muistella. Eikä hän löisi minua, jos myöntäisin lukeneeni sitä - tai löisi varmasti, muttei ainoastaan siitä syystä, että olin koskenut hänen tavaroihinsa.
Silloin mieleeni juolahti ajatus siitä, että ehkä Sirius palasi takaisin vain voidakseen oikean hetken koittaessa ottaa ja lähteä. En haluaisi millään sanoa lopullisesti, se kuulostaisi liian... lopulliselta.
Olin jo melkein unohtanut, että Sirius istui edelleen siinä. Tai eihän hän istunut, vaan oli noussut ylös pölyiseltä lattialta ja avannut ikkunan. Tuskin olisinkaan havahtunut ajatuksistani ilman sitä mietoa mentolin tuoksua - Sirius oli sytyttänyt tupakan. Olin kieltänyt häntä polttamasta sisällä ja hän oli puolestaan toivottanut minulle turvallista matkaa helvettiin. Tänään en viitsinyt vaivautua. Ristin jalkani, vaikkei hän siitä pitänytkään ja päätin itsekin pyytää yhden.
"Sirius?"
Isoveli kääntyi puoleeni kauniisti kaartuvat kulmakarvat kysyvästi koholla. Ulkona satoi lunta, sitä satoi ikkunastakin sisään. Sitä oli hänen hiuksissaankin.
"Otatko suklaata?" päädyin kysymään ja tarjosin sitä rasiasta, jonka Lucretia-täti oli tuonut.
"Onko tuo viime- vai toissavuotista?" Sirius esitti vastakysymyksen teeskennellyn inhoten ja hymyili vinosti.
Inhosin tuota hymyä. Se oli osa hänen uutta, naurettavaa ulkokuortaan, jonka hän oli rakentanut itselleen koulussa ja niin monista palasista. Tuo typerä hymy ja se tapa, jolla hän heilautti päätään saadakseen eksyneet hiussuortuvat ojennukseen. Inhosin kaikkia niitä lukuisia ääliömäisiä, kenties hieman jamespottermaisia eleitä, jotka tekivät Siriuksesta Siriuksen ja minusta vain hänen pikkuveljensä. Sirius Mustan pikkuveljen. Minä halusin kuitenkin olla minä, Regulus, vaikken muistakaan koskaan sanoneeni sitä ääneen.
"Ihan syömäkelpoista joka tapauksessa", totesin, otin yhden palan ja ojensin rasiaa Siriukselle. Hän pudisti päätään.
"Syö sinä vain", hän sanoi ja naulitsi siniharmaat silmänsä minuun. "Oletkin liian laiha. Luulin, että sinä olit se meidän perheen syöttöporsas, mutta olin näemmä väärässä."
Naurahdin, ehkä tahattomasti ja heitin Siriusta tyynyllä. Hän väisti, nauroi aidommin kuin minä koskaan ja tumppasi tupakkansa ikkunankarmiin. Siitä se alkoi; vuosituhannen tyynysota, joka päättyi vasta, kun antauduin kuudennen tukehduttamisyrityksen jälkeen. Tuoli oli kaatunut nurin, Siriuksen laukun sisältö oli levinnyt lattialle ja petivaatteeni olivat kaikkialla muualla kuin siellä, missä niiden olisi pitänyt olla. Oljo tulisi saamaan kohtauksen. Sirius makasi lattialla pitkin pituuttaan, hänen tukkansa oli tavallista sekaisempi ja hänen rintakehänsä kohoili kiivaasti tihentyneen hengityksen tahtiin. Minä istuin siinä vieressä. Hymyilin sitä hymyä, jota Sirius oli kerran kutsunut melankoliseksi. Se oli silloin, kun en ollut vielä tiennyt, mitä melankolinen tarkoittaa.
"No katso nyt itseäsi", Sirius tokaisi virnuillen. Nyt hän näytti minun Siriukseltani, ei James Potterin Siriukselta. "Tuokin paita roikkuu ylläsi, tarvitsisit uusia. Tai söisit edes enemmän."
"Vie minut sitten jäätelölle", sanoin ja virnistin takaisin, vaikken ollut varma, että osaisinko.
"Vienkin", Sirius lupasi, "heti huomenna."
Siriuskin nousi istumaan, viskasi minua vielä kerran tyynyllä ja hyppäsi sitten sängylle. Hän oli aika huvittava näky; hiukset sojottivat itään ja länteen, eriparisukat olivat taas vähän enemmän sitä Siriusta, joka oli minun isoveljeni, ei James Potterin veljenkorvike. Olenko minä mustasukkainen? En ole varma, en ole ainakaan koskaan aikaisemmin ollut. Enpä minä tajunnut sitäkään, kun Sirius kerran kertoi, ettei voinut nukkua aamuöisin. Jos satoi, satoi liian kovaa ja jos ei satanut, oli liian hiljaista. En ymmärtänyt, mitä isoveli tarkoitti. Minä olen aina nukkunut hyvin aamuun asti.
"Saanko harjata hiuksesi?" kysyin aivan vahingossa, ehkä veljen ilme oli kuitenkin sen arvoinen. Hän nauroi taas ja nyökkäsi sitten.
Etsin hiusharjan lipaston laatikosta. Olenkin aina kadehtinut Siriuksen hiuksia, ne ovat niin pitkät ja paksut. Ne tuoksuivat sitrusshampoolta ja kanelilta. Omani sen sijaan vain roikkuvat elottomina hartioilla. Selvitin takkuja sormillani, Siriuksen kaula taipui taakse ja hän valitti, niin kuin aina. Ei kivusta tietenkään, ihan muuten vain. Hän on valittanut niin kauan kuin muistan, kuinka mikään ei kelpaa. Sohvatyynyt eivät koskaan olleet oikean värisiä ja jos olivat, koristetupsut näyttivät mauttomilta. Sellainen Sirius oli. Kaistale laskevan auringon valoa eksyi sisään verhojen välistä ja minä letitin Siriuksen hiukset. En oikein osannut ja hän nauroi lopputulokselle, tapansa mukaan.
"Saanko kysyä sinulta kornin kysymyksen?" Sirius kysyi yllättäen, äänessään yksi niistä kymmenistä teräksisistä sävyistä, joita en koskaan ollut oppinut tunnistamaan.
"Kysy pois."
"Uskotko sinäkin rakkauteen?"
"En", totesin ykskantaan, sitähän Sirius odottikin. "Miksi kysyt?"
"Koska minä uskon."
"Etkä usko", sanoin ja otin toisen palan suklaata.
"En niin", hän jatkoi, tällä kertaa totuudenmukaisesti.
Sirius oli idiootti, kun kyseli tuollaisia. Useimmiten hän tiedustelikin asioista, joista ei tiennyt tai jotka häntä kaikkien vähiten kiinnostivat. Rakkaus täyttää kummatkin kriteerit. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa kerrotaan rakkaudesta ja sellaisista ihmisistä, jotka rakastavat. Sirius ei taida olla sellaista tyyppiä. Hän oli ehkä enemmän taiteilija. Dekadentti, jonka ajatusmaailma on samaan aikaan liian avara ja liian kapea ajattelemaan sellaisia asioita, kuten rakkautta. Toisaalta, ymmärränkö minä häntä paremmin? Enhän minäkään tiedä mitä sanoa, jos sateet jatkuvat sittenkin huomiseen.
Me menimme ulos, emme siivonneet jälkiämme. Sirius nauroi, että siinähän on kotitontulle työsarkaa. Lumisade sai isoveljen villiintymään täysin, kuten aina ennenkin. Niinä talvina, ennen kuin Sirius oli lähtenyt ensi kertaa Tylypahkaan, me juoksimme kilpaa ympäri pihaa ja teimme lumienkeleitä. Minusta se olisi vieläkin hauskaa, mutta Sirius piti sitä jo lapsellisena. Oli pitänyt siitä asti, kun hän ensimmäisen kerran palasi lomille matka-arkkua perässään raahaten ja totesi olevansa jo iso poika. Isot pojat eivät tee enää lumienkeleitä. Katulyhtyjen himmeässä valossa maailman reuna tuntui olevan lähempänä kuin koskaan ja minua huimasi. Sirius sytytti toisen tupakan, mutta vieläkään en pyytänyt häneltä yhtä, tiesinhän jo vastauksen.
Lunta oli kaikkialla; Siriuksen villakangastakilla, omallani ja meidän hiuksissamme. Kaulaani palelsi, en ollutkaan koskaan pitänyt kaulaliinoista. Siriuksella oli omansa kaulassa, rohkelikon väreissä. Hän näytti ikäistään nuoremmalta maleksiessaan siinä, tupakka hänen sormissaan näytti suorastaan koomiselta. Tein lumipallon paljain käsin, miksi jätinkään lapaseni kotiin? Jättäydyin Siriuksesta jälkeen ja heitin, pallo osui häntä niskaan. Sirius nauroi, teki äkkipysähdyksen ja hyökkäsi minuun kiinni. Hän nauroi ja iski kaikkialle minne osui, minä kaaduin ja yritin työntää Siriusta pois päältäni. Se taisin jälleen olla minä, joka sai antautua. Sain niskaani lumipesun toisensa jälkeen ja kylmä lumi tuntuu ikävältä niskassa. Lopulta makasimme siinä vierekkäin, vastasataneessa lumessa ja hengittelimme raskaasti. Panin merkille, että Siriuksen hengitys rahisi. Hänen pitäisi lopettaa polttaminen, mutten halua ottaa sitä puheeksi juuri nyt. Sirius vain suuttuisi ja lähtisi tiehensä, takaisin sisälle. Jostain syystä halusin pitää hänet vielä siinä, nyt kun hän on vielä se Sirius, jonka minä olen oppinut tuntemaan.
"Tekee mieli tuliviskiä", Sirius kuiskasi. Höyryä purkautui hänen huuliltaan. "Veisin sinut baariin, ellet olisi noin nuoren näköinen."
"Jäätelö riittää hyvin", vastasin ja aivan tajuamattani yritin tavoitella Siriuksen vinoa hymyä, "vaikka nyt ei kyllä tekisikään mieli, minulla on kylmä."
"Huomenna sitten."
Hiljaisuus oli pitkä, mutta en sanoisi sitä painostavaksi. Minä vihasin painostavia hiljaisuuksia. Niitä sellaisia, jotka vallitsivat kotona monta päivää, kun Sirius ja äiti olivat riidelleet. Sirius rikkoi hiljaisuuden.
"Tiedätkö, Reg", hän aloitti, ehkä hieman arvoitukselliseen sävyyn. "Minä ajattelin lähteä pois."
"Kotoa?"
"Niin", hän sanoi ja kaivoi tupakka-askiaan taskustaan, en nähnyt hänen kasvojaan, "olen miettinyt -"
"Sinä vai?" tuhahdin epäuskoisena. "Miettinyt?"
"Älä keskeytä", Sirius jatkoi turhautuneempana. "Äläkä yritä olla hauska, kun et sitä ole. Olen tosiaan miettinyt, ensi kesänä aion muuttaa omaan kämppään."
"Sirius", sanoin, ääneni taisi särkyä. En välittänyt isoveljen loukkaavista sanoista silloin. "Miksi?"
"Sinä et ehkä tajua tätä tänään", Sirius sanoi ja sytytti kolmannen tupakan, "enkä usko, että tajuat huomennakaan, mutta katu polttaa paljaita jalkoja."
"Sinulla on kengät jalassa."
