mAngo, kiitos paljon!
MMadii, kiitosta .
Sirius kertoi sen tällipajun tunnelisysteemin suutuspäissään ja hieman hajamielisyyttäänkin Susanille, hän ei (kuten luonnollisesti) ajatellut mitä siitä voisi seurata (jos siis Susan olisi pahimman luokan juorukello ja kertoisi siitä muillekin kuin vain parhaille ystävilleen
).
lukitilis, kiitos ja tervetuloa lukupiiriin!
Tässä seuraavassa luvussa ei nyt ole kauheasti mitään jännitteitä, kuten 10. luvussa tulee olemaan, mutta sain tungettua nyt sen Sevin ja Lilyn ns. kuuluisan riidan ficciin. Mietin kauan miten ujuttaisin sen mukaan ja päädyin melko yksinkertaistettuun vaihtoehtoon. Asteikolla 1-10 tyytyväisyyteni tähän lukuun on nelosen luokkaa, mutta onneksi myös teidän mielipiteenne ratkaisee!
9. lukuSeverus astui yhteen lätäkköön, johon muutama tähtimäinen lumihiutale oli pudonnut. Koko pihamaan nurmi oli räntähuovan peitteessä, eikä lumi ollut vielä laskenut huntuaan Tylypahkan tornien ympärille, vaikka päivät alkoivat olla joulukuun tienoilla. Kenenkään tylypahkalaisen ei tehnyt mieli siis olla pihamailla nyt, kun lumi oli jo kertaalleen sulanut eikä siitä voinut muovailla McGarmiwaa muistuttavaa lumiukkoa tai tehdä jotain muuta yhtä rohkelikkomaista touhua. Severus tiesi olevansa ainoa, joka nautti sellaisesta säästä – ei siksi, että itse sää olisi ollut mieleen, vaan sen tuoma yksinäisyys ja rauha.
Kuitenkin yksinäisyys oli kaikkea muuta kuin mitä Severus oikeasti tahtoi. Hän oli tullut viime aikoina ajatelleeksi lähestyvää joulua, joka merkitsi liemiprojektin valmistumista. Se taas merkitsi, että heidän kuuluisi työskennellä Lilyn kanssa nyt tiiviimmin yhdessä, mikä taas oli mahdotonta ottaen huomioon, että koko sen viikon Lily oli karannut Severuksen käsistä aina kun mahdollista. Eikä hän oikein ymmärtänyt, mistä syystä.
Tai tiesihän hän, mutta syy tuntui jo vanhalta ja unohdetulta. Severus ja Lily olivat monta viikkoa sitten olleet… No, he olivat olleet melko omituisessa tilanteessa. Lilyn kädet Severuksen ympärillä oli… Omituista, niin kuin sanottu. Niin ei ollut tapahtunut koskaan, eikä Severus oikein osannut selittää edes itselleen, oliko hän siitä pahoillaan vai hyvillään.
Hyvillään siinä tapauksessa, että sitä hän oli oikeastaan aina toivonutkin. Severus potkaisi nurmea ja pudisti päätään tuntiessaan itsensä hölmöksi. Oli vastenmielistä ajatella niin ystävästään vain siksi, että kyseinen ystävä sattui olemaan tyttö. Ja fiksu. Ja kauniskin.
Pahoillaan siinä tapauksessa, että niin ei olisi koskaan saanut käydä. Syy, miksi Severus oli kävellyt ulos tilanteesta, oli yksinkertainen: Se ei merkannut Lilylle mitään. Lilylle se oli vain typerä kosketus, ystävän kosketus, jolla ei ollut mitään sen kummempaa merkitystä. Jos hän olisi ikinä saanut tuntea, miten Severuksen hengitys salpaantui siitä kosketuksesta, Lily olisi nauranut hänelle päin naamaa. Hän olisi idiootti luullessaan, että Lily voisi ikinä tuntea niin kuin –
BANG. Severus oli ollut liian mietteissään katsomatta eteensä. Hetken hänen silmissään pyöri tähtiä ennen kuin hän pystyi havainnollistamaan tapahtuneen. Ja kun Severus kohensi näköään pienellä silmien siristyksellä, hän oli lähellä parkaista kovaan ääneen nähdessään punatukkaisen Lilyn edessään hieromassa otsaansa kasvavaa kuhmua.
”Lily!” Severus henkäisi äänessään rahtunen hämmennystä. Hän ei olisi ikinä kuvitellut Lilyn nauttivan sellaisesta säästä. ”Kuinka sinä -?”
”Kuinka minä törmäsin juuri sinuun täällä?” Lily kivahti huonotuulisena ja lakkasi hieromasta otsaansa. ”Niin, hyvä kysymys. Sinä olet vältellyt minua jo useita viikkoja.”
”Ai”, Severus töksäytti siihen kummastuneena, ”sepä outoa. Minä kun aivan kuvittelin, että sinä olet vältellyt minua koko tämän viikon.”
Lily katsoi hetken vimmatusti Severusta silmiin, kunnes hän alkoi tampata nurmea raskain askelin ja paineli kohti Tylypahkan linnaa päin. Severus käännähti kannoillaan ja otti tytön kiinni.
”Ja sitä sinä teet nytkin!” hän puhisi hölkätessään tämän perässä. ”Sanoit Kuhnusarviolle, että sairastat lohikäärmerokkoa verukkeeksi, ettet voisi tulla liemitunneille! Se ei ole totta!”
Lily pysähtyi niin äkisti, että Severus oli iskeytyä hänen selkämykseensä. Sitten tyttö kääntyi Severuksen puoleen, tarkkaili tätä hetken ennen kuin sanoi:
”Mitä sinä siitä muka mitään tiedät?”
”Tiedän ainakin sen, että seisot siinä ihan yhtä terveenä kuin aina ennenkin”, Severus sanoi.
Lilyn kasvoilla välähti punainen hehku.
”Sinäkin olet ollut yllättävän kiireinen ollaksesi yhtä aikaa valmistamassa meidän liemiprojektiamme”, hän naljaisi siihen ja lähti uudestaan kävelemään Severus rinnallaan. ”Ilmeisesti taas Sianpäässä niissä teidän menoissanne.”
”Mitä sinä selität?” Severus kysyi hölmistyneenä, vaikka hänellä olikin pieni aavistus mistä oli kyse. Kun Lily ei vastannut, hän päätti jatkaa: ”En käsitä – luulin, että meidän piti olla ystävät.” Lily jatkoi edelleen kävelemistään tuskin kuulematta, mitä hän sanoi. ”Parhaat ystävät?”
Severus oli huomaavinaan tytön kasvoilla tuntemattoman ilmeen, joka oli äskeisiä lievempi. Hänen sydämensä tieltä vieri valtavan suuri järkäle pois, kun Lily avasi suunsa ja sanoi:
”Niin me
ollaankin, Sev, minä vain en pidä joistain tyypeistä, joiden kanssa sinä hengailet! Anteeksi nyt, mutta minä inhoan Averya ja Mulciberia!” Tässä välissä hän pudisti kiihkona päätään. ”
Mulciber! Mitä sinä hänessä näet? Hän on ällöttävä! Tiedätkö mitä hän yritti yhtenä päivänä tehdä Mary Macdonaldille?”
He tulivat yhden Tylypahkan pylvään luokse, jolloin Lily katsoi niin avoimesti Severusta silmiin, että tämä oli menettää sanojensa hallinnan.
”Pikku juttu”, Severus tokaisi. ”Pelkkä vitsi, siinä kaikki – ”
”Se oli pimeän taikuutta, ja jos se on sinusta vitsi – ”
Ja sitten se iski. Koko viikon kestänyt harmistuneisuus siitä, mitä Dumbledoren kansliassa tapahtui, että hän ei enää voinut estää itseään. Ensimmäistä kertaa Lily oli häntä vastaan, ensimmäistä kertaa hän hyökkäsi sanoillaan luihuisia vastaan, niin kuin kelmit joka toinen päivä. Lily oli ollut aina edes jotenkin ystävällinen Severuksen ystävien seurassa, että hänen möläyttämät sanansa olivat kuin isku vasten kasvoja. Eikä Severus voinut enää hillitä seuraavia sanojaan:
”Entä ne jutut mitä Potter ja sen kaverit tekee?”
Jos Lily vain tietäisi, niin Mulciberin kepponen olisi pientä Siriuksen kepposen rinnalla. Dumbledore oli vannottanut, ettei Severus saisi kertoa Lupinista kenellekään, ei edes Lilylle, eikä hän voisi sitä oikein peruakaan. Dumbledore oli tehnyt varsin selväksi, että asiasta kertominen johtaisi varmoihin passituksiin ulos Tylypahkasta, pois sieltä paikasta, joka piti heidät Lilyn kanssa nykyisin yhdessä.
”Mitä tekemistä Potterilla minkään kanssa on?” Lily kysyi ihmeissään.
”Ne livahtelevat öisin ulos”, Severus sanoi ennen kuin ehti estää itseään. Hänen teki mieli purra rystysiään, mutta muutti sitten mieltään. Ehkä Dumbledore ei erottaisi Severusta, jos Lily tajuaisi itse kaiken ja saisi itse selville Lupinin pikkusalaisuuden. ”Lupinissa on jotain outoa. Missä hän käy vähän väliä?”
”Hän on kipeä”, Lily sanoi vaivaantumatta lainkaan pohtimaan Severuksen sanoja. ”Kuulemma hän on kipeä – ”
”Joka kuukausi täyden kuun aikaan?” Severus jatkoi vihjailuaan.
”Minä tiedän sinun teoriasi”, Lily sanoi äänensävyllä, jonka joka ikinen tavu tihkui jäätä. Ja ennen kuin Severus ehti avata suutaan, hän lisäsi heti perään: ”Mikä päähänpinttymä sinulla sitä paitsi heistä on? Mitä se sinulle kuuluu mitä he tekevät öisin?”
Severus tajusi ensimmäistä kertaa, ettei Lily ollut koskaan puhunut hänelle sillä tavalla. Tai ehkä olisi puhunut, jos he olisivat joskus vaivautuneet juttelemaan toisilleen muutama viikko aikaisemmin. Hän kuitenkin tajusi, että se oli ollut viimeinen oljenkorsi uskoa siihen, että viikkojen takainen kosketus olisi ollut edes jotain. Se ei ollut.
”Yritän vain osoittaa sinulle, etteivät he ole niin suurenmoisia kuin kaikki luulevat.” Severuksen äänessä oli rahtunen epätoivoa, säälinsekaista vivahdetta, joka sai hänet kutistumaan Lilyn edessä pienenpieneksi ötökäksi nurmien syvyyksiin.
Lilyn kasvoille kuitenkin helähti lievä puna sitä vastoin, että hän olisi suoranaisesti huutanut vasten Severuksen kasvoja.
”He eivät silti käytä pimeän taikoja”, hän sanoi vaimeammin. Sitten se pieni kiusallisensekainen tunnelma heidän välillään oli jo ohi, ja Lilyn kasvot olivat entistä ankarammat. ”Ja itse olet tosi kiittämätön. Minä kuulin mitä tapahtui yhtenä iltana. Sinä hiivit siihen tunneliin tällipajun luona ja James Potter pelasti sinut siltä mikä siellä on – ”
Severus oli lähellä tarttua hiusverkkoonsa ja repiä se irti juurineen. Se oli kaikkein viimeisen asia, minkä hän halusi Lilyn tietävän. Oli tarpeeksi nöyryyttävää myöntää itselleenkin, että James Potter, se kurjamainen luuseri, oli pelastanut hänen nahkansa ja saanut tietenkin siitä itselleen mitalin kaavun etumukseen, jotta joka ikinen tylypahkalainen voisi nauraa Severuksen olemukselle koko loppuikänsä.
”Vai pelasti? Vai pelasti?” hän ähisi. ”Sinä luulet, että hän oli joku sankari vai? Omansa ja ystäviensä nahkan hän pelasti! Sinä et saa – minä en anna sinun – ”
Ei ollut kauhean vaikeaa huomata, että oli ollut virhe sanoa se. Lilyn ilme oli muuttunut entistä raivoisammaksi – jos mahdollista – ja hän tarkkaili Severusta silmät kapeina viiruina niin, että tämä kavahti taemmas.
”
Anna minun?
Anna minun?”
”En tarkoittanut – en vain halua että ne pitävät sinua narrinaan – hän on ihastunut sinuun, James Potter nimittäin!” Severus sopersi yrittäen selittää kaiken sen turhautumisen, joka oli vellonut hänessä itsessään kokonaisen viikon, kokonaiset puoli vuotta. ”Eikä hän ole… kaikki vain luulevat… mahtava huispaussankari – ” Ja sillä hetkellä Severus vihasi itseään kenties enemmän kuin koskaan. Hän oli vallan tietoinen siitä, että näytti sekä kuulosti naurettavalta ja säälittävältä yhtä aikaa. Ilmeisesti Lilykin oli täsmälleen samaa mieltä, sillä hän katsoi poikaa varsin myötähäpeillen.
”Tiedän kyllä, että James Potter on ylimielinen kusipää. Ei sinun sitä tarvitse minulle todistaa”, hän kivahti ikään kuin loukkaantuneena. ”Mutta Mulciberin ja Averyn käsitys huumorista on paha.
Paha, Sev. Minä en ymmärrä, miten sinä voit olla heidän ystävänsä.”
Severus ei kyennyt sanomaan mitään. Vaikka Lilyn koko olemus huokui yhtenä isona varoituskolmiona, teki Severuksen sillä hetkellä mieli tanssia ja hurrata ympäri Tylypahkaa, ellei se olisi johtanut siihen lopputulokseen, että Lily olisi voinut olla hänelle raivoissaan sitäkin enemmän. Hän ei pystynyt pidättelemään nykivää hymyntapaista suupielissään, kun hän kävi yhä uudestaan ja uudestaan läpi sanoja, jotka Lily vain hetki sitten sanoi Potterista. Ei siis ollut mitään väliä, oliko Potter ulkona Tylypahkan porttien tuolla puolen vai sittenkin sisällä härnäämässä luihuisia; ainakin se oli ollut Lilylle yhdentekevää. Lily oli sittenkin huomannut, ettei Potterissa ollut mitään ihmeellistä, eikä kuitenkaan sanonut sitä Severukselle vasta kuin nyt. Koko riita tuntui sillä hetkellä niin merkityksettömältä sen tosiasian rinnalla, että Severuksen teki mieli nauraa.
”Mitä? Huvittaako tämä asia sinua?” Lily kysyi sitten, kun he lähestyivät Tylypahkan tammisia ovia.
”Ei”, Severus kiiruhti sanomaan ja pyrki poistamaan typerän virneen kasvoiltaan. ”Minä vain… Entä se meidän liemiprojektimme?”
”Mitä siitä?”
Severus kohautti harteitaan.
”Ajattelin, jos vielä haluaisit… Tai siis… Kai me jatketaan sitä… silti?”
Lilyn kasvoilla oli kauan pieni tutkimaton ilme. Hänen vihreät silmänsä tutkivat hetken Severuksen omia, kunnes niistä katosi tuo pieni hehkuva suuttumus, ja ne muuttuivat ihmeellisen kirkkaiksi. Olivathan Lilyn silmät aina omalla tavallaan säihkyvät, mutta nyt kun he astuivat eteishallin valon alle, ne olivat eri tavalla kirkkaat. Ja jotenkin Severuksesta tuntui, etteivät ne loistaneet sillä hyvällä tavalla, niin kuin olisi saattanut helposti luulla.
”Niin kai”, Lily kuiskasi sitten hiljaa.
Severuksen sydäntä puristi nähdä, kun tyttö käänsi selkänsä ja riensi marmoriportaat juosten ylös. Oliko hän nähnyt neljän vuoden jälkeen Lilyn silmät kyynelissä, vain siitä syystä että he olivat riidelleet? Jos oli, Severus olisi tahtonut painua takaisin ulos sateeseen.
***
Toisaalta Lily oli onnellinen kun oli saanut sanottua sen, toisaalta ei. Severuksen ilmeet olivat kielineet erittäin vahvasti, että Lily oli mennyt liian pitkälle sanoissaan. Olihan hän ollut aina sitä mieltä, ettei voisi koskaan olla ylimpiä ystävyksiä Mulciberin kanssa, mutta aina hän oli yrittänyt edes
jotenkin sietää sitä. Lily oli aina tervehtinyt Severuksen ystäviä huolimatta siitä, että hän puoliksi vihasikin heitä. Mutta se, mitä Lily oli kuullut tyrmissä, kun Mulciber oli kovistellut Kuhnusarviolle sillä tavalla, muutti kaiken sen tosiasian huomioonottaen, että James oli ollut sittenkin oikeassa: Luihuisia ei tuntunut edes kaduttavan Mary Macdonaldin kohtalo.
Toisaalta, eihän se Severuksen vikaakaan ollut. Totta kai oli ollut ilmiselvää ensimmäisestä päivästä lähtien Tylypahkassa, että Severus tulisi saamaan omia luihuistovereita, jotka varmasti historian huomioon ottaen yrittäisivät saada rohkelikot yhtä kaikki päiviltä. Mutta jotenkin Lily oli aina uskonut hyväntahtoisesti, ettei Severus valitsisi luihuisista juuri sitä porukkaa, joka viimekädessä saattaisi seistä niin kutsutun pimeän lordin riveissä. Lilyä ajatus puistatti, nimittäin pelkkä ajatus siitä sai hänet voimaan pahoin. Professori McGarmiwa oli kyllä muutama kuukausi sitten kertonut, että oli mahdollisuus tulevaan sotaan sitten Grindelwaldin jälkeen ja myös sanonut senkin, että tulee olemaan monta oppilasta, jotka tämän muurien sisällä valitsee mieluummin helpomman tien.
Ja Lily toivoi sydänjuuriaan myöten, ettei Severus tekisi sitä. Jos hänen saarnansa oli tehonnut Severukseen tai saanut tätä edes ajattelemaan asiaa, se oli sen arvoista. Se oli todellakin sen arvoista.
***
”Me riitelimme”, Lily vastasi ystäviensä katseisiin, kun hän saapui pimeyden voimilta suojautumisen tunnille.
”Ketkä? Sinä ja Potterko taas?” Karen kysyi huolettomalla äänellä, sillä niin kuin kaikki tiesivät: se saattoi olla hyvinkin jokapäiväistä.
”Ei minä ja Potter”, Lily mutisi turhautuneena ja vilkaisi viereisille pulpetille, jossa James lähetti hänelle erittäin suurieleisen lentosuukon, ”vaan minä ja Sev.”
Karen ja Susan vaihtoivat jälleen katseitaan, aivan niin kuin nykyään joka kerta kun he puhuivat Severuksesta. Ja nyt he tekivät sen jopa salailemattakin.
”Mistä tällä kertaa? Tekikö hän taas jotain?” Susan kysyi silmät ymmyrkäisinä nojaten omaa pulpettiaan vasten kyynärpäällään.
”Ei varsinaisesti”, Lily vastasi kääntäen samalla koululaukkunsa nurin pulpetille. ”Emme ole oikein puhuneet pitkilleen ja sitten me vain törmäsimme… Luulen, että päässäni naksahti silloin.”
”No mitä sitten tapahtui?” Karen kannusti häntä jatkamaan.
”Minä tavallaan…” Lily vilkaisi ystäviään, jotka molemmat odottivat vastausta kulmat koholla. ”Minä päästelin höyryjä.” Karenin ja Susanin kulmat kohosivat entuudestaan. ”Sanoin vihaavani Mulciberia.”
Susan räjähti nauruun, joka täytti koko luokkatilan. Lily kiitti onneaan, ettei professori Howard ollut vielä paikalla, sillä olisi ollut satavarmaa, että he olisivat lentäneet luokasta ulos ennen kuin kukaan ehtisi sanoa sanaa sieppi.
”Anteeksi… Minä vain – tarkoitan vain, että olitpa sinä suorasukainen”, Susan sopersi suu täydessä virneessä. ”Mutta oikeassa sinä nimenomaan olit. Kaikkihan sitä ääliötä vihaa. Minä ainakin.”
”Kenestä ääliöstä me oikein puhutaan?” Sirius kysyi hivuttautuen tuolillaan lähemmäs. ”Liittyykö se jotenkin siihen, kun Edwan Cartney pissasi alleen kun näki edellisellä tunnilla mörön?”
Lily, Susan ja Karen vaihtoivat kummastuneina katseitaan ja pudistivat kaikki päitään.
”Me puhutaan – ” Susan aloitti, mutta Lily ehti tukkia tämän suun.
”Ennustuksista”, Lily kiiruhti korjaamaan. ”Voi luoja, tulen taatusti reputtamaan ennustuksen V.I.P:n. Että minä vihaan sitä opettajaa.”
”Totisesti”, Karen vakuutteli nyökytellen kiivaana.
Sirius silmäili heitä kaikkia epäilevänä vuoronperään.
”Miksi minusta tuntuu, että me emme puhu ennustuksista?” hän kysyi hitaasti. ”Mitä on tapahtunut? Lily-kulta, voit kertoa kyllä minulle – ”
”Kiitos huolenpidostasi, Musta, mutta me pärjäämme oikein hyvin”, Lily naljaisi takaisin ja hymyili tekopyhästi. Sirius ei kuitenkaan liikahtanutkaan.
”Eli käännettynä: Sinun pitäisi palata takaisin Jamesin viereen”, Susan sanoi silmiään pyöritellen. ”Tätä kutsutaan sellaiseksi kuin
tyttöjenjutut, Sirius, ja viimeksi kun tarkistin sinä et ole tyttö. Tai ainakin minä toivon koko sydämestäni ettet ole, sillä ne luutakomerohetket olisivat niin mennyttä ja niin olisit muuten sinäkin – ”
”Okei, kiitos paljon, jospa ei enempää yksityiskohtia Sirius Mustan ja pian tulevan Susan Mustan sielunelämästä”, Karen sanoi silmät painettuna kiinni ja kohotti kätensä. Sitten hän kääntyi Siriuksen puoleen ja kuiskasi: ”Joko te muuten olette sopineet Jamesin kanssa?”
Sirius nielaisi vaivanloisena ja esitti sitten ettei kuullutkaan enää heitä. Sitten hän hivutti vaivihkaa tuolinsa lähemmäs Peterin pulpettia ja näytteli varsin taidokkaasti kuuroa että sokeaa Karenin katseen alla. He pistivät merkille kuitenkin, että edessä istuvat James ja Remus mulkaisivat Siriusta varsin pahasti, kun tämä nosti jalat pulpetilleen ja ryhtyi juttelemaan kovaan ääneen Peterin kanssa.
”Siinä näette”, Susan sanoi käsiään levitellen. ”Hän vaikenee kuin muuri kun tulee puhetta Sirius Mustan sielunelämästä.”
”Niinkö?” Karen ihmetteli sarkastiseen sävyyn. ”Siinä tapauksessa sinä olet huutavan iso poikkeus. Sirius huutelee mielellään koko Tylypahkalle löytäessään sinun kokoelman viikonpäiväalushousuista.”
”Onko Susanilla viikonpäiväalushousut?” Lily yhtyi huvittuneena keskusteluun.
Susanin silmät pyöristyivät järkytyksestä.
”Minä tapan Sirius Mustan.”
***