No commments, mutta jatkoa tulee silti!
8. lukuSeverus kapusi suuren portaikon portaat ylös kannatellen koko surkeaa olemustaan yhtä lailla kuin hän kannatteli mudasta tahmeaa kaavun helmaansa. Muotokuvat seinillä olivat melkein jokainen hereillä ja päästivät paheksuvia äännähdyksiä, kun hän ohitti ne askel askelmalta. Olisi ollut melkein samantekevää, jos Voro tai professori McGarmiwa olisi tullut porrasaskelmilla vastaan ja kiikuttanut Severuksen suoraan Dumbledoren puheille; se oli melkein houkuttelevampi ajatus kuin raahautua sinne itse. Severuksen jalkoja särki, hänen niskaansa kihelmöi ikävästi ja lisäksi hän oli niin väsynyt, että jos hän olisi antanut periksi ja painanut silmänsä kiinni, hän olisi kyennyt jopa nukkumaan seisaaltaan.
Mutta viha kelmejä kohtaan pakotti hänet laahautumaan seitsemänteen kerrokseen. Hän kertoisi Dumbledorelle ihan kaiken eikä kukaan piittaisi tippaakaan siitä tosiseikasta, että Severus oli hiippaillut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, kun he saisivat tietää Lupinin olevan ihmissusi. Severus saisi kunniamerkin hienosti hoidetusta työstä, Lupin suljettaisiin jonnekin osastolle joksikin aikaa ja loput kelmit potkittaisiin koulusta yksitellen. Ja tietysti, Severus ajatteli puuskuttaessaan suuren portaikon viimeisillä askelmilla, Lily olisi kauhean ylpeä hänen rohkeudestaan mennä samaan tunneliin ihmissuden kanssa. Siitä illasta tulisi skandaali, mutta tällä kertaa Severus saattoi olla täydellisen varma, että Potter ei saisi kaikkea kunniaa itselleen.
”Herra Kalkaros, mitä ihmettä te mahdatte tehdä?” tuttavallinen ääni kysyi.
Severuksen ei tarvinnut kuin kohottaa päälakeaan hivenen, että hän tunnisti vihertävän kaavunhelman muistuttavan etäisesti professori McGarmiwan yökaavun väriskaalaa. Hän taivutti päätään ylemmäs ja huomasi helpotuksekseen, että ei ollut erehtynyt: McGarmiwa seisoi vain muutaman tuuman päässä Severuksesta portaiden yläpäässä ja tuijotti häntä kasvoillaan sekoitus vihaa ja järkytystä.
”Professori, professori…” Severus puhisi ja haparoi käsillään otetta McGarmiwan kaavusta. ”Minä… Minulla on kiireellistä… kiireellistä asiaa rehtori… Dumbledorelle!”
McGarmiwa kavahti hieman kauemmas, kun hän kävi katsellaan läpi Severuksen siivotonta olemusta.
”Varjele, mitä sinulle on tapahtunut”, hän henkäisi toisen käden lennähtäessä suun eteen. ”Onko sinulla hajuakaan, miltä sinä – ”
”Professori!” Severus ähkäisi kärsimättömänä. ”Pyydän!”
”Tietysti, seuraa minua”, McGarmiwa mumisi vaivihkaa ja johdatti mutaa valuvan Severuksen seitsemännen kerroksen käytävää pitkin. Kun he tulivat kanslian kivipatsaan eteen ja McGarmiwa oli antanut sille oikean salasanan, hän viittilöi Severusta peräänsä portaisiin ja sanoi matalalla äänellä: ”Tännepäin.”
He kapusivat kierreportaat ylös puiselle, raskaannäköiselle ovelle, jota McGarmiwa kopautti kahdesti. Kun hetken päästä oven toiselta puolen oli kuulunut vaimea ”sisään”, McGarmiwa tarttui oven kahvaan ja työnsi oven auki. Severus astui hiestä ja mudasta märkänä sisään Dumbledoren kansliaan ja jäi seisomaan aloilleen marmoritakan eteen.
”Herra Kalkaroksella on sinulle kuulemma kiireellistä asiaa”, McGarmiwa totesi ja jäi oven väliin tiirailemaan heitä kissamaisilla silmillään.
”Minä ajattelin, että rehtorin jos kenen olisi hyvä tietää”, Severus pukahti tumput suorina ja täysin tietoisena siitä, että kaapu hänen yllään haisi hirvittävälle. Hän vilkaisi epäröiden oven välissä kyyhöttävän McGarmiwan suuntaan, jolloin Dumbledore sanoi siihen:
”Minerva hyvä, jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?”
McGarmiwa näytti hetken siltä kuin hän olisi teeskennellyt kuuroa, mutta sitten hän vilkaisi vielä kerran hermostuneena Severuksen kaapua ja painoi oven takanaan kiinni. Severuksen olo helpottui, kun huoneessa ei enää voinut olla ketään sellaista, joka olisi hänen silmien sijasta tuijottanut kaavun etumusta. Dumbledore istui nimittäin työpöytänsä takana sormet ristittynä tuttuun tapaansa ja seurasi Severuksen joka ainoaa liikettä häpeilemättömästi. Hän ei tuntunut edes lainkaan huomaavan, että Severus oli valuttanut hänen kanslian lattialle jo lähes niin paljon mutaa, että hänen jalkansa peittyivät siihen lähes nilkkoja myöten.
”Istuudu, ole hyvä”, Dumbledore sanoi sitten viimein, kun hiljaisuus alkoi olla heidän välillään paksua kuin savupilvi.
Severus talsi rentoutunein askelin Dumbledoren pöydän eteen ja istuutui empien rehtorin vastapäätä. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen kaapunsa tahrasi kultakirjaimilla kirjaillun päällystyksen. Sitten he istuivat molemmat pöydän ääressä kuunnellen välillään kasvavaa hiljaisuutta.
”Sinulla oli jotain asiaa”, Dumbledore sanoi taas, kun Severus ei kyennyt puhumaan mitään. ”Se oli kuuleman mukaan kiireellistä.”
Severus nyökkäsi kun hän ei voinutkaan puhua. Hänen kurkkunsa oli kuivanut niin rutikuivaksi, että hän joutui aikansa nieleskelemään ennen kuin sai sanotuksi:
”Asia… Asia koskee Potteria.”
Dumbledore kohotti vain niin huomaamattomasti leukaansa, että sen näki juuri ja juuri. Hän raotti suutaan ja nyökkäsi ymmärtäväisenä kehottaen Severusta jatkamaan.
”Minä tulin – minä tulin kertomaan – se oli taas – se oli – Potter – ” Järkytys ja inho sotkivat hänen sanansa kun jo ties kuinka monetta kertaa sinä iltana hän kävi läpi kohtausta, jossa James repii hänet yhä uudestaan ja uudestaan pois tällipajusta. ”Minä yllätin heidät – Potter tuli minua vastaan ja – ”
BANG. Dumbledoren kanslian raskas ovi lennähti auki ja siitä astui sisälle toinen mutainen hahmo, jonka Severus tunnisti ainoastaan silmälaseistaan James Potteriksi. Tämän perästä juosta lönkytti professori McGarmiwa sydänalaansa pidellen ja puhkuen:
”Anteeksi, Dumbledore… Yritin kyllä estää parhaimpani mukaan…”
”SEIS!” James huudahti niin kovaan ääneen, että tunnelma rauhallisesta keskustelusta tippui katosta maahan niin, että tömähdyksen melkein kuuli. ”Minä voin selittää kaiken! Älkää erottako minua vielä!”
Hän harppoi mutaisin askelin sinne, missä Severus ja Dumbledore istui, ja polvistui pöydän eteen.
”Kiltti rehtori, sinun täytyy kuunnella minua! Jos sen jälkeen vielä tahdot erottaa minut, niin hyväksyn sen!”
Dumbledore katsoi kulmakarvat hiusrajaan asti kohonneina polvillaan anelevaa Jamesia, joka toden totta osasi hommansa näyttää viattomalta. Sitten Dumbledore nyökkäsi McGarmiwalle, joka pyöräytti silmiään kattoa kohden ja häipyi kansliasta tiehensä jupisten. Sen jälkeen James kiitteli Dumbledorea lukuisia kertoja ja istuutui Severuksen viereen ilmestyneelle tuolille asettaen mutaisen kaavun sen käsinojalle.
”No niin, nyt kun te molemmat olette täällä, niin voisitte sitten kertoa mistä oikeastaan on kyse”, Dumbledore avasi puheenvuoronsa katsellen vuoroin Severusta ja sitten Jamesia.
”Minä löysin Potterin – ”
”Minä menin varoittamaan – ”
”Yksi kerrallaan”, Dumbledore pyysi kohentaen ääntään ja nostaen kätensä pystyyn sovittelevana, ”pyydän.”
Severus vilkaisi vieressään mulkoilevaa Jamesia halveksivasti eikä hänellä ollut aikomustakaan antaa puheenvuoroa tälle.
”Potter oli tänään laittomasti ulkona nukkumaanmenoajan jälkeen”, Severus aloitti kalskeasti ja katsoi koko puheenvuoronsa ajan Jamesia silmiin. ”Eikä tämä yö ole poikkeus. Potter on livahdellut ulos useimpinakin öinä kuin ainoastaan tänä – ”
”Senkin ääliömäinen pikku nuuskija – ” James aloitti ja liikahti penkillään uhkaavasti.
”Herra Potter,
pyydän”, Dumbledore toisti jälleen ja katsoi tätä puolikuulasiensa takaa vakaasti. James mulkoili Severusta takaisin niin jäätävästi, että tuntui kuin lämpötila huoneessa olisi oikeasti tippunut muutamalla asteella. ”Onko minun otaksuttava, että herra Kalkaroksen puheessa on jotain perää?” Severus antoi katseensa vaeltaa kirjahyllyissä ja hänen suupieleen kiri pieni hymynkare, kun hän kuuli Jamesin vastaavan apeana:
”Kyllä, sir.”
Huoneeseen laskeutui edellistä kammottavampi hiljaisuus. James oli painanut leukansa rintaa vasten eikä uskaltanut katsoa Dumbledorea silmiin sitä vastoin kun Severus huokui tyytyväisyyttään ja vastasi rehtorin katseeseen yhtä avoimesta takaisin.
”Entä täytyykö minun painottaa, miten sääntöjen vastaista käytöksesi on, herra Potter?” Dumbledore kysyi sitten.
”Ei tarvitse, sir”, James mumisi pää painoksissa.
”Minusta jälki-istunnot ovat liian lepsuja heille – kuten huomaat, ne eivät näytä tepsivän pahimman luokan niskuroijiin – ” Severus aloitti, mutta pelkkä Dumbledoren katse riitti vaientamaan hänet.
”Mitä sääntöjen rikkomiseen tulee”, hän sanoi korottaen hivenen ääntään, ”minun on myös varmaan oletettava, että sinäkin olet ollut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, vai mitä herra Kalkaros?”
”Mutta minähän sain Potterin kiinni – ”
”Se on
silti sääntöjen rikkomista, aasi”, James mumisi mulkaisten happamasti yllättyneennäköistä Severusta.
”Ei – ei minua siitä voi rangaista – ”
”Tästä meidän on tyydyttävä olemaan eri mieltä, herra Kalkaros”, Dumbledore sanoi keskeyttäen järkytyksestä kankean Severuksen, joka nieleskeli pettymystään. ”Pelkäänpä, että minun on määrättävä teidät molemmat jälki-istuntoon. Minä totta vie olen kiitollinen, että ilmoitit asiasta, mutta kerropa, herra Kalkaros, miten sinun käyttäytymisesi poikkeaa herra Potterin käyttäytymisestä?”
Severus aukaisi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, mutta katkeruus vei sanat hänen suustaan. Hän katseli kun Dumbledore veti pöytälaatikon lipaston auki ja otti sieltä esiin muutaman jälki-istuntolapun ja kastoi sulkakynänsä musteeseen.
”Ei, odottakaa!” Severus huudahti sitten ja ponkaisi ylös tuoliltaan. Dumbledore ja James molemmat olivat kohottaneet katseensa häneen, jolloin Severus tyytyi osoittamaan yhä tuolillaan istuvaa Jamesia ja puhui nyt niin kiivaalla äänellä, että Dumbledore juuri ja juuri sai siitä selvää: ”Potter oli tällipajun tunnelissa suojelemassa – suojelemassa rakasta ystäväänsä – joka – joka on – on – ”
Severus mulkoili Jamesia, joka pudisti vain hitusen päätään merkiksi, että hänen kuului lopettaa. Mutta Severus sai siitä vain lisää puhtia:
”Niin, aivan niin! Lupin – Lupin muuttuu täydenkuun aikana pedoksi – ihan totta – pedoksi! Minä näin sen omin silmin – vannon, että näin – ”
Severus oli odottanut näkevänsä Dumbledoren kirkkaansinisissä silmissä häivähdyksen epäuskoa ja ohikiitävän hetken hän luulikin, että rehtori olisi purskahtanut nauramaan hänen selitykselleen. Dumbledore kuitenkin kääntyi katsomaan Jamesia, ei vihaisesti eikä lainkaan toruvasti, vaan enemmänkin huolestuneena:
”Onko se totta?” hän kysyi.
”Rui– Kalkaros näki hänet”, James mumisi. ”Seurasin itse matami Pomfreyta sinne ja olin Remuksen seurana ennen kuin hän nukahti… Olin puolen yön maissa lähdössä sieltä pois, kun törmäsin Kalkarokseen ja – ”
”Hetkinen!” Severus huudahti ihmeissään ja lennätti katsettaan Jamesista Dumbledoreen. Hän oli ensin aikeissa huomauttaa, että James puhui täyttä palturia, nimittäin Peter ja Siriuskin olivat olleet tunnelissa, mutta sitten hän oli tajunnut erään toisen asian: Dumbledore tiesi Lupinista. ”Hetkinen nyt vain! Kun puhuin pedosta, minä tarkoitin sutta – tarkoitin ihmissutta!” Hän tehosti puhettaan heiluttaen käsiään ilmassa ikään kuin Dumbledore ei muuten ymmärtäisi hänen puhettaan. Severus yritti nähdä Dumbledoren katseessa edes pikkiriikkistä pelon häivää, mutta Dumbledore katseli häntä yhtä tyynesti kuin he olisivat keskustelleet päivän säästä.
”Kyllä minä ymmärsin varsin hyvin mitä sinä tarkoitit”, Dumbledore sanoi viimein hymyillen. ”Mikä onni olikaan, että minä olin astunut rehtorin virkaan ennen kuin Remus Lupin saapui Tylypahkaan.” Hän kääntyi nyt katsomaan ystävällisesti Severuksen epäuskosta vääristyneitä kasvoja. ”Nimittäin minä otin herra Lupinin tähän kouluun. Juuri minä pyysin professori Verson avukseni istuttamaan tällipajun koulumme pihaan – nimenomaan juuri Remus Lupinia ja hänen hienoista ongelmaansa varten. Niin, voit arvostella minua kuinka paljon tahansa”, Dumbledore heilautti kättään ilmassa, ”mutta minä päätin ottaa sen riskin.”
Severus oli juuri kokenut pahemman iskun kuin joku olisi oikeasti kumauttanut häntä palleaan. Hänen päänsä sisällä risteili tuhat ajatusta, mutta niistä päällimmäisenä: Potter ei tulisi samaan potkuja eikä sen paremmin hänen ystävänsäkään.
”Mutta – mutta – ”
”Minä olen hoitanut neljä vuotta Remus Lupinin järjestelyistä”, Dumbledore jatkoi välittämättä tuon taivaallista, mitä Severus oli aikeissa sanoa, ”ja hoidan niistä vastedeskin. Kaikki pystyttämäni turvatoimet pitävät hänet aina täysikuuöisin hallinnassa ja voin taata, ettei herra Lupinin sairaus tule häiritsemään kenenkään koulunkäyntiä Tylypahkassa.”
”Mutta – ” Severus änkytti ihmeissään, ”mutta jos se on ollut niin salaista, miksi Sirius Musta kertoi siitä minulle?”
Dumbledore valahti oitis valkoiseksi kasvoiltaan ja siirsi katseensa Jamesiin.
”Rehtori”, James aloitti pahoittelevaan sävyyn, jolloin Severus tajusi, että oli sittenkin sanonut jotain sellaista, mikä saattoi tarkoittaa kelmien loppua siihen paikkaan, ”Sirius oli typerä. Hän ei ajatellut lainkaan – pyydän, älä erota Siriusta tämän takia – kyllähän sinä tunnet hänet – ”
Mutta Dumbledoren ilme oli ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana muuttunut vihaiseksi. Hänen kulmiensa väliin oli ilmestynyt enemmän kuin muutama ryppy, ja hän nousi pystyyn tuoliltaan sanoen:
”Missä Sirius Musta tällä hetkellä on?”
”Minä – minä en tiedä – ” James sopersi selvästi hätääntyneenä, mikä aiheutti Severuksessa valtavaa mielihyvää.
”Minä pyydän nyt teitä molempia poistumaan”, Dumbledore sanoi äkisti. ”Minulla on asioita keskusteltavana herra Mustan kanssa ja myöhemmin herra Lupinin, kun hän on itse siihen kykeneväinen… Herra Kalkaros, odota hetkinen”, hän lisäsi kun Severus oli kohonnut tuoliltaan nopeasti ylös ja ollut aikeissa hipsiä tiehensä mahdollistaen sen, että Sirius saisi pian kuulla kunniansa siinä samaisessa huoneessa. ”Sinä näit ja kuulit nyt tämän illan aikana asioita, jotka ovat tähänkin asti pysyneet muilta oppilailta salassa. Siksi minun onkin pyydettävä, että tämä asia tulee vastedeskin pysymään salassa. Ymmärtänet, ettei oppilaiden ole aivan tarpeellista tietää tällaisesta asiasta.”
Severus katsoi rehtoria silmästä silmään epäröiden.
”Millaisen rangaistuksen he saavat?”
”Sinun sanasi, Severus.”
He silmäilivät toisiaan hetken hiljaisuudessa ikään kuin käyden hiljaista taistelua siitä, kumpi antaisi loppujen lopuksi periksi. Silloin Severus nytkäytti leukaansa tyytymättömästi ja pukahti:
”Hyvä on.”
Sitten hän kääntyi ovelle, vilkaisi ohimennen hyllylle, jossa lajitteluhattu oli kuunnellut keskustelua vaitonaisena, ja sulki raskaan oven perässään. Kun Severus oli astunut portaiden puolelle, hänen yllätyksekseen James ei ollut livennyt paikalta heti tilaisuuden tultua, vaan jäänyt ikään kuin odottamaan häntä oven taakse. Severus mulkaisi häntä mitään sanomatta ja oli aikeissa astella portaat alas mitä pikemmin takaisin tyrmiin, kun James avasi suunsa ja puhui ääni tasapaksuna:
”No niin… Tämä on kai nyt sitten tällä selvä.”
Severus olisi jatkanut matkaansa, ellei häntä olisi alkanut kismittää niin hirvittävästi koko tilanne. Hän kääntyi ympäri Jamesin tyyniin kasvoihin, joista ylimielisyys oli pyyhitty jokaista ääriviivaa myöten pois, ja tunsi suurta raivoa suonissaan kun ei voinut yksinkertaisesti vain tarttua pojan kurkkuun ja ravistaa.
”Tiedätkö mitä, Potter?” hän sylkäisi suustaan ääni väristen suuttumuksesta. ”Jos minä olisin ollut sinun tilallasi ja sinä minun… Minä en olisi paljon estellyt sinua. Minä olisin antanut ihmissuden hyökätä.”
Ja sen sanottuaan Severus käveli tiehensä varsin tietoisena siitä, että James Potter oli pilannut hänen täydellisen suunnitelman – ja ikään kuin se ei ollut tarpeeksi: Hän oli myös vihaamalleen pojalle henkensä velkaa.
***
Lily heräsi seuraavana aamuna hämmästykseen, joka täytti lähes koko Rohkelikon oleskeluhuoneen. Hän oli muutenkin nukkunut viime yön todella huonosti nähden sekalaista unta Charles Towinsista ja tonttuviinistä. Kun siis joku piti niin käsittämättömän kovaa metakkaa aamu kahdeksalta, minkä Lily saattoi kuulla oleskeluhuoneesta saakka tyttöjen makuusaliin asti, ei kaikki voinut olla täysin kunnossa. Hän heitti aamutakin ylleen ja harppoi pitkin askelin ovesta ulos parvekkeen kaiteelle, josta näki kaiken mitä oleskeluhuoneessa alhaalla tapahtui. Ja Lilyn katsoessa hän tuli huomanneeksi, että huone oli täyttynyt eri ikäisistä rohkelikoista, jotka olivat kaikki kerääntyneet kahden muun rohkelikkopojan ympärille. Eikä ollut lainkaan vaikea arvata, ketkä kaksi poikaa saivat koko yleisön täyden mielenkiinnon: Ketkäs muutkaan kuin Sirius ja James.
Mutta niin kuin muutkin huoneessa; myös Lily yllättyi. James ja Sirius eivät pitäneet tavanomaista esitystään pystyssä eikä kukaan taputtanut tai virnuillut heidän kommenteilleen alinomaa – he nimittäin tappelivat.
”Mitä väliä sillä on, tarkoititko sinä sitä vai et?” James huusi väkijoukon ylitse Siriukselle, jonka etutukka roikkui niin, että se peitti toisen Jamesia murhaavasti mulkoilevan silmän. ”Se on samantekevää, Sirius! En käsitä miten saatoit olla niin hemmetin typerä!”
”Jos sinä olisit keksinyt idean minun sijastani, niin silloin se olisi ollut maailman paras idea!” Sirius letkautti takaisin ja levitteli käsiään liioitellusti. ”Senkin kaksinaamainen takinkääntäjä!”
”Takinkääntäjä?” James henkäisi silmät levällään. ”Tule tänne ja sano minulle äskeinen suoraan silmiin katsoen niin ehkä sitten voin ottaa sen vakavasti!”
Juuri kuin Sirius olisi astelemassa uhmakkaana kohti Jamesia, Lily loitsi poikien väliin varjelumloitsun ja huusi niin että raikui:
”Sirius Musta pysyy siinä missä on!”
Oleskeluhuoneessa tuli hiljaista, kun kaikki silmäparit siirtyivät tuijottamaan kinastelevasta parivaljakosta Lilyä. Lily punastui hivenen kun sai niin paljon huomiota itseensä ja seisoi vastaheränneenä niin monin silmäparin töllisteltävänä. Hän siis päätti selvittää kurkkuaan ennen kuin sanoi:
”Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?”
Se oli toden totta ihmeellistä. Kun hän kaiveli oikein kovasti muistiaan ja yritti muistella, milloin viimeksi hän oli nähnyt Jamesin ja Siriuksen tappelevan noin kovasti, ei Lily muistanut nähneensä, että kaksikko olisi oikeastaan tapellut koskaan. Ei edes pienesti, niin kuin vaikkapa Lily ja Susan tai Lily ja Karen monet kerrat. Jos Lily oli ymmärtänyt mitään oikein, Jamesin ja Siriuksen ystävyys oli ollut aina niin simppeliä ja täydellistä, että Lily oli joskus joutunut miettimään, olivatko pojat todella samaa mieltä ihan kaikesta. Siihen asti hän oli vastannut kyllä, nyt tänä aamuna hän kuitenkin joutui myöntämään olleensa väärässä.
”Evans, vaikka kunnioitankin sinua syvästi ihmisenä, niin valvojaoppilaana minä tavallaan vihaan sinua”, Sirius sylkäisi suustaan. ”Eli rivien välistä: Tämä ei kuulu tippaakaan sinulle.”
”Älä puhu Lilylle tuolla tavalla!” James ärisi varjelumloitsun toiselta puolen.
”Ihan se ja sama mitä Sirius Musta on minusta mieltä edes valvojaoppilaana”, Lily sanoi siihen. ”Minä nimittäin pitäisin hänestä paljon enemmän maailman pienimpänä ja vaarattomana torakkana kuin Sirius Mustana ihmisenä.”
”Okei, onko tänään jokin
Syyttäkää-kaikki-Sirius-Mustaa -päivä vai miksi helvetissä kaikki ovat minua vastaan?” Sirius kivahti kulmat vääristyneinä.
James naurahti pilkallisesti.
”Jos oikein tarkkaan mietit”, hän sanoi tekolempeällä äänellä ja vaihtoi sitten ilmeensä raivoisaksi, ”NIIN SAATAT ÄLYTÄ, ETTÄ KUKAAN MEISTÄ EI OLE AINAKAAN MELKEIN TAPATTANUT KETÄÄN!”
Oleskeluhuoneeseen laskeutui uusi hiljaisuus. Lily katsoi Jamesia säikähtäneenä parvelta ja huomasi pojan rinnan kohoilevan kiivaan hengityksen tahdissa. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, eikä Sirius uskaltanut katsoa oikein ketään silmiin.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Susan kysyi unisena laahustaessaan Lilyn rinnalle. ”Sanoiko joku tappaa?”
”Älä huuda”, sanoi Sirius sitten uskaltamatta ollenkaan katsoa sinne, missä Lily ja Susan seisoivat. Nyt myös Susan oli jähmettynyt tuijottamaan kaksikkoa.
”Voi, tämä on pientä siihen, miten lujaa Remus tulee huutamaan sinulle kun hän pääsee sairaalasiivestä”, James tiuskaisi Siriusta tarkkaillen.
Sirius tahtoi selvästi sanoa vielä viimeisen sanansa, muttei näyttänyt pystyvän siihen. James oli voittanut ensimmäisen erän, vaikkei kukaan oleskeluhuoneessa tuntunut tietävän riidan syytä. Lilyn estelemättä Susania sen kummemmin tämä syöksyi väkijoukon läpi Siriuksen perään, joka kiiruhti sanaakaan sanomatta muotokuva-aukosta ulos jättäen oleskeluhuoneeseen tyrmistyneen hiljaisuuden. Sen jälkeen porukka alkoi hälvetä ja lähteä kukin omiin suuntiinsa, kun Lily puolestaan ryntäsi takaisin makuusaliin vaihtamaan itselleen koulukaavun ylleen.
Kun hän oli herättänyt Karenin ja ihmetellyt ensimmäiset kymmenen minuuttia, miten tämä oli pystynyt nukkumaan sellaisessa metakassa, he pukivat yhdessä ja suuntasivat sen jälkeen aamupalalle. Lily selitti matkalla pikaisesti kaiken tapahtuneen oleskeluhuoneessa ja Karen kuunteli särmänä siihen asti, kunnes Lily oli tullut kohtaan, jossa Sirius oli poistunut paikalta. Karen nyökkäsi hitaasti ja myhähti.
”Siinäkö kaikki? Kelmien ensimmäinen suuri riita ja sinulle se on yhtä tavallista kuin läksyt”, Lily mutisi yllättyneenä kun he asettuivat istumaan suuren salin tupapöytiin. Hän vilkaisi ohimennen pöydän päätyyn, jossa James pureskeli paahtoleipäänsä Peterin vastapäätä, eikä nähtävästi Sirius tai sen koomin Remuskaan olleet liittyneet mukaan aamiaiselle.
”No, olihan tämä arvattavissa”, Karen myhäili kääntäen päätään puolelta toiselle, ”ennemmin tai myöhemmin. Minusta on suorastaan tyhmää väittää olevan jonkun ystävä, muttei kuitenkaan koskaan ole riidellyt tämän kanssa. Hei haloo, montako kertaa me olemme pitäneet toisillemme mykkäkoulua?”
”Mutta se on täysin eri asia, Karen”, Lily intti vastaan. ”Tai siis ensimmäiseksikin: Me olemme tyttöjä. Tytöksi syntymisen ehtoina ovat muun muassa hyönteisten pelkääminen ilman erityistä syytä, kiljuminen kiperissä tilanteissa ja synnynnäinen kyky haastaa riitaa kenen tahansa toisen tytön kanssa. Ja toiseksi: He ovat kelmejä! Se tarkoittaa sitä, että heillä täytyy olla jokin hiljainen, sanaton vala, joka kieltää riitelyn – varsinkin julkisella paikalla.”
”Mutta ovat kelmitkin ihmisiä”, Karen muistutti kauhoessaan puuroa hopealautaselleen. ”Sitä paitsi se on
normaalia.”
”Sinä et nähnyt Siriuksen ilmettä kun James sanoi sen”, Lily huomautti ja tarttui Karenin ojentamaan kauhaan. ”Hän järkyttyi siitä ihan selvästi. Minä en voisi ikinä sanoa sellaista sinulle. Tai siis, mitenkähän paljon siinä koko jutussa edes oli perää? Uskotko, että Sirius olisi ihan oikeasti yrittänyt tapattaa jonkun?”
Karen kauhaisi yhden lusikallisen puuroa suuhun ja pureskeli hetken. Hän kohautti harteitaan ja saadessaan suunsa tyhjäksi sanoi:
”En tiedä. Ehkei tahallaan ainakaan. En minä tiedä.”
Lily vaipui omiin mietteisiinsä. Severus olisi kihissyt onnesta, jos hän olisi kuullut nyt hänen ajatuksensa. Lily vaivaamassa ensimmäistä kertaa päätänsä kelmien tekemisillä… Eihän se oikeastaan jaksanutkaan kiinnostaa häntä sen koomin. Jamesin ja Siriuksen riita… Se oli kuitenkin yhtä ainutlaatuinen asia kuin tieto, että Petunia olisi ollut sittenkin noita; tieto, joka ei jaksanut kiinnostaa siihen asti, kun se oikeasti tapahtui. Ja Siriuksen ja Jamesin riita oli juuri sellainen. Heidän asiansa eivät jaksaneet innostaa Lilyä ennen kuin jotain tämän tapaista sattui. Ja Lilyllä oli – hän tiedosti sen harmikseen itsekin – jokin erityinen tarve saada tietää, mitä todella oli tapahtunut.
”Kumma juttu”, hän mumisi vielä kerran suunnatessaan katseensa Jamesiin ja Peteriin päin.
***
Samana iltana Lily oli lupautunut menemään ensimmäistä kertaa Kuhnukerhon kokoontumiseen ja joutunut ilmoittamaan muille valvojaoppilaille tulevansa jälleen hieman myöhässä partiointiin. Kokoontumisen päätteeksi professori Kuhnusarvio oli vielä jäänyt utelemaan Lilyn etenemistä liemiprojektissa, jonka oli määrä olla valmis jouluun mennessä.
”Se etenee hyvin”, Lily vastasi eikä oikeastaan itsekään tiennyt oliko se ollut vale. ”Tai siis, meillä on Severuksen kanssa vähän hankaluuksia löytää yhteistä aikaa…” Okei, se oli ainakin yksi suuri valhe, Lily myönsi hiljaa itsekseen. He olivat törmänneet Severuksen kanssa käytävillä sillä viikolla ainakin miljoona kertaa, mutta kumpikaan ei ollut vaivautunut juttelemaan toisilleen mitään. Ei ainakaan sen jälkeen, mitä silloin tyrmissä tapahtui.
”Ai, harmillista”, Kuhnusarvio sanoi kaataen kurpitsamehua pikariinsa. ”Severus on käynyt luokassa välillä aika ahkerastikin. Mutta kun sinulla on noita muitakin velvollisuuksia”, hän nytkäytti päätään Lilyn valvojaoppilasmerkin suuntaan ja hymyili lämpimästi, ”niin olet niin kauhean kiireinen. Ymmärrettävää toki ja sehän on vain hyväksi sinulle se.”
”Aivan”, Lily sanoi hymyillen muka pirteästi ja nakkasi laukun olalleen merkiksi lähdöstä. ”Minulla onkin itse asiassa kiire juuri partiointiin…” Hän alkoi aavistella, että Kuhnusarvio piti todella arvossa valvojaoppilaan tehtäviä, eikä siis hävennyt näyttää enää lainkaan kiireellisyyttään tehtäviä koskien. Lily jopa ajatteli, että se toimisi jatkossa oikein hyvänä tekosyynä päästä kiperistä tilanteista pois.
”No mutta tottahan toki”, Kuhnusarvio totesi siirtyen oven edestä tuonnemmas. ”Jälleennäkemisiin, neiti Evans.”
”Samoin, professori.”
Lily tepsutteli ovesta ulos käytäville, jossa hän jäi vielä hetkeksi kaivamaan laukkunsa sisältöä löytääkseen sauvansa. Hän kokeili vielä kerran taskujaan todetakseen, ettei se ollut sielläkään, ja hätääntyi. Hän penkoi laukkunsa nurin ja kyykistyi tyrmien kivilattialle asettelemaan kirjat pinoon ulos laukusta. Sauva lojui aivan laukun pohjalla, ja Lily huokaisi helpotuksesta. Sehän siitä vielä olisikin puuttunut, jos hän nyt olisi hävittänyt sauvansa ja myöhästynyt sen vuoksi vielä toiset neljäkymmentäviisi minuuttia lisää. Oli tarpeeksi vaikeaa sanoa jättävänsä partiointi väliin Kuhnukerhon takia, vaikkakin Lily todella piti Kuhnusarviosta ja osasta kerholaisistakin. Hän ei vain nykyään löytänyt aikaa tasapainottelemaan kaikkien ja kaiken kanssa tai jos löysikin, niin hän oli aina niin kamalan väsynyt jaksaakseen tehdä mitään. Sinä iltana Lily oli kuitenkin lupautunut menemään Kuhnukerhon tapaamiseen, vaikka hän tiesikin vallan mainiosti, että aiheutti puolestaan yhden pettymyksen valvojaoppilaiden keskuudessa.
”Mitä ihmettä tämä meinaa?”Lily katsoi taakseen ja huomasi Mulciberin harppovan siihen luokkaan, josta hän oli juuri tullut ulos. Poika oli näyttänyt vihaiselta ja hänellä oli selvästikin asiaa professori Kuhnusarviolle.
”No mutta, herra Mulciber. Et kai ole onnistunut hankkimaan lisää -?” Mutta Kuhnusarvio ei kuuleman mukaan saanut jatkaa puhettaan kun Mulciber oli jo uudestaan äänessä:
”Etkö sinä nimenomaan sanonut puhuvasi Dumbledorelle?” tämä kysyi äänessään kourallinen raivostuneisuutta. Lily ajatteli hivuttautuvansa lähemmäs ovea, jotta hän kuulisi huoneessa käyvän keskustelun.
”Minähän puhuin rehtori Dumbledoren kanssa, kyllä”, Kuhnusarvio tuntui sanovan varoen.
”Minä sanoin hänelle, että – ””No et sanonut nähtävästi tarpeeksi selvästi!” Mulciber raivosi kuin uhmaikäinen lapsi.
”Se vanha houkka puolustaa rohkelikkoja niin henkeen ja vereen, että se uhkailee minua jo pakkolomalla!””No mutta ei kai sentään pakkolomalla kuitenkaan?” Kuhnusarvio hämmästeli kauhuissaan.
”Mene ja kysy itse!” Mulciberin ääni huusi.
”Että minä vihaan sitä ukkoa! Sitä ukkoa ja kaikkia rohkelikkoja! Minähän sanoin sinulle, että se on niiden puolella, että se vihaa meitä luihuisia – ””Merlin sentään, varohan suutasi, poika!” Kuhnusarvio huudahti seinän takana, ja Lily olisi siitä hyvästä melkeinpä voinut halata professoria, että hän ei kuunnellut Mulciberin solvauksia niin Dumbledoresta kuin rohkelikoistakaan.
”Dumbledore ei ole ikinä syrjinyt ketään näiden seinien sisä- eikä ulkopuolellakaan. Hän ymmärtää kun puhun hänen kanssaan vielä. Et sinä nyt taivaantähden pakkolomalle joudu.” Hän naurahti vielä hermostuneena, mutta sen enempää ei Lily voinut jäädä kuuntelemaan kun hänen oli jouduttava takaisin Rohkelikkotorniin ja sieltä partioimaan. Hän ryntäsi marmoriportaat ylös eteishallin läpi ja mietti hetken.
Ei hän ollut kuullut mitään sellaista, mitä ei olisi itse asiassa jo tiennyt. Mulciberiä oikeastaan olisi luvan saanutkin odottaa pienimuotoinen pakkoloma sen takia, mitä hän teki Mary Macdonaldille. Lily tuskin ainakaan olisi pistänyt sitä pahitteeksi eikä luultavasti Marykaan. Mutta ensimmäistä kertaa Lily tajusi, miten oikeassa James oli itse asiassa ollut luihuisista. Se, miten Mulciber käyttäytyi Kuhnusarviolle puhuessaan, oli epäkunnioittavaa, eikä Kuhnusarvio edes viitsinyt torua häntä. Mulciber ei ollut taatusti miettinyt sekuntiakaan, miten hänen tulisi puhutella professoreita Tylypahkassa, ja poika käyttäytyi varsin eri tavalla silloin, kun muita opettajia ei ollut paikalla kuin Kuhnusarvio. Hän puhui Lilyllekin normaalisti – ei varsinaisesti kohteliaasti, mutta osasi edes käyttäytyä jotenkin. Miksi Kuhnusarvio oli ylipäätänsä kestänyt kuunnella sellaista?
Lily pudisti päätään saapuessaan lihavan leidin muotokuvan eteen ja mumistessaan puoliääneen salasanan. Ne olivat luihuisia, ja jos Mulciber saisikin potkut Tylypahkasta, ainakin olisi yksi pahantekijä vähemmän. Ja yksi pahantekijä vähemmän Severuksen piirissä, jossa Lily ei niin kauan tahtonut olla kun siellä oli yksikään Mulciberin kaltainen tyyppi.
Hän astui muotokuva-aukosta sisään ja oli valmiina heilauttamaan laukkunsa yhdelle takkatulta ympäröivälle nojatuolille, mutta huomasikin että siinä istui hänen yksi parhaista ystävistään, Karen. Sohvalle oli käpertynyt puolestaan toinen, Susan. Lily laski laukun olaltaan sitä vastoin maahan ja nappasi sauvan kaavun taskuunsa.
”Apua, minä melkein iskin sinua laukulla takaraivoon”, hän mutisi huvittuneena Karenille ja kiristi poninhäntäänsä. ”Minä en oikein ehdi jäämään juttusille, tulin nimittäin juuri sieltä Kuhnukerhon tapaamisesta, josta taisinkin jo kertoa, ja minun pitää kiirehtiä nyt – onko jotain sattunut?” Lily tuijotti ystäviään silmiin uteliaana. Karen ja Susan molemmat olivat vaihtaneet vakavia katseita eikä kumpikaan tuntunut ottavan mielellään Lilyyn katsekontaktia.
”Ei”, Susan sanoi ensimmäiseksi ja tavoitteli surkeaa tekohymyään, ”ei sitten mitään. Hyvää partiointia!” Hän heilautti kättään niin teennäisesti, että Lily vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja siirsi kädet lanteilleen.
”Mitä täällä on meneillään?” hän kysyi sitten vakavana.
Tällä kertaa Susan ja Karen varoivat katsomasta nyt toisiaan. He molemmat löysivät äkkiä jotain tekemistä, kuten nojatuolin saumojen näpräilyä tai takkatuleen tiiviisti tuijottamista kuin se olisi maailman kiinnostavin harrastus. Lily pyöräytti silmiään ja toisti kysymyksensä.
”Se on Severus”, Karen sanoi sitten kun heille kävi varsin selväksi, ettei Lily aikonut poistua ennen kuin jompikumpi heistä puhuisi.
Lily kohotti kulmiaan. ”Niin?”
Susan riuhtaisi punaisen langanpalan irti sohvan viltistä, jolloin Lilyn katse sinkoutui häneen. Myös Karen katsoi nyt Susania paljonpuhuvasti, aivan kuin hän olisi rohkaissut ääneti tätä puhumaan.
Aikansa näprättyään vilttiä Susan avasi viimein suunsa:
”Minä lupasin Siriukselle, etten kertoisi.”
”Mutta miksi?” Lily kysyi. ”Sinä kerrot kaiken meille kuitenkin. Olisit ollut edes rehellinen.”
Susan hymyili vinosti.
”Niin no, ei ollut oikein varaa laukoa totuuksia Siriuksen naamalle… Sinähän näit millainen riita heillä oli eilen”, hän mutisi haikeana. ”Siis Jamesilla ja Siriuksella. He melkein söivät toisiltaan pään irti. Sirius oli todella”, Susan vaihtoi asentoaan hermostuneena, ”siis TODELLA ärtynyt.”
”Lievästi sanoen”, Karen kommentoi suupielestään.
”Ja takaisin asiaan”, Lily mutisi silmät edelleen katossa.
”Niin”, Susan sanoi kohentaen ääntään, ”minä siis nyt tiedän, miksi Sirius ja James tappelivat niin rajusti.”
”No mutta miten se liittyy Severukseen mitenkään?” Lily ähkäisi kärsimättömänä ja heilautti käsiään ilman halki. ”Tehän sanoitte jotain Severuksesta. Jos asia koskeekin Siriusta, niin en ole varma tahdonko edes tietää…”
”Lils, anna hänen puhua loppuun”, Karen pyysi ja ohjasi puheenvuoron takaisin Susanille.
”Kiitos”, Susan sanoi ja siirtyi takaisin aiheeseen. ”No siis… Sirius oli kai houkutellut Severuksen jonnekin ihme tunneliin tällipajun luona – hän ei selittänyt sen tarkemmin – ja sen oli kuulunut olla vain hupaisaa pilaa – ”
”Hetkinen”, Lily keskeytti hänet, ”mihin tunneliin tällipajun luona?”
Karen huokaisi syvään ja vastasi sitten:
”Siellä on joku kelmien tyhmä salakäytävä, nehän tietävät ne melkein kaikki linnasta. Enkä koskaan käsitä miten.”
”No, joka tapauksessa”, Susan jatkoi välittämättä tästä pienestä lisäinfosta tarinansa välissä, ”Sirius oli siis pitänyt sitä tyhmänä pilana, jolla ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta. Ei hän oikeasti tahtonut Severukselle mitään pahaa.” (Tässä vaiheessa Lily ja Karen molemmat katsoivat Susania kulmat koholla). ”No ei oikeasti tahtonut! James kuitenkin meni kiskomaan Severuksen tunnelista pois ja on siksi kovin vihainen Siriukselle.”
Lily tuijotti ystäväänsä ymmällään. Liian paljon tietoa liian vähässä ajassa, hän ajatteli ja antoi hetken aivojensa raksuttaa ennen kuin sanoi:
”Mutta hetkinen. Potter puhui jotain tapattamisesta… Miksi hän edes haki Severuksen sieltä sitten pois? Tai siis miksi Sirius – ”
”Miksi Sirius ikinä halusi Severuksen sinne?” Karen jatkoi Lilyn kysymyksen loppuun ja pudisti päätään. ”Mainio kysymys. Sitä Sirius ei ilmeisesti älynnyt kertoa.” Hän vilkaisi Susania merkitsevästi.
”Ei hän minullekaan kaikkea kerro”, Susan sanoi kohauttaen harteitaan. ”Sirius on kuitenkin niin hemmetin ylpeä, ettei hän kehtaa kertoa paljon virheistään. Hän sai huudot professori McGarmiwalta ja ilmeisesti jonkin asteen puhuttelun myös Dumbledorelta. Sen minä vain sanon, että ei se Siriuksen vikakaan ollut – mitäs Severus meni ja tahtoi nuuskia heidän – ”
”Mutta varmaa on, että
jotain siellä tunnelissa oli”, Karen sanoi nopeasti väliin ennen kuin Susan ehti sanoa yhtään loukkaavaa sanaa Severuksesta Lilyn kuullen. ”Jotain sellaista, mikä olisi saattanut olla vaaraksi Severukselle.”
”Mutta onko hän – onko Severus kunnossa?” Lily kysyi sitten kun muisti, ettei hän ollut nähnyt poikaa koko sinä päivänä.
Karen nyökkäsi hitaasti.
”On – kiitos Potterin.”
***
