Prinssin tarina [Lily/Severus + James/Lily, het, K-11 / Jatkoa 27.10!]

[kikieh]

Title: Prinssin tarina
Raiting: K-11
Genre: romance, draama
Pairing: Lily/Severus, James/Lily
Warnings: Sisältää luihuisten roisia kielenkäyttöä.
Summary: Lily ja Severus ovat ylimpiä ystävyksiä Kehrääjänkuja-ajoilta asti, mutta kuinka käykään kun Lily joutuu Rohkelikkoon Jamesin jahdattavaksi ja Severus Luihuiseen Luciuksen oppipojaksi? Miten parhaiden ystävyksien tiet erosivat, miten Severus jäi kiitollisuudenvelkaa Jamesille, miten Severus liittyi kuolonsyöjiin tai miten hän teki elämänsä kamalimman virheen ja menetti Lilyn? Tarina Severuksen, Lilyn ja kelmien kouluvuosista Potterien kuolemaan saakka.
A/N: Aloitin tämän tekemisen aikapäiviä sitten, mutta eräs toinen ficcini Vuotiksen puolella vie minulta ajan ja energian, joten tämä vähän niin kuin jäi. Nyt minulla on kuitenkin monta rautaa tulessa ja koska tämä on noin 10 osainen ficci, aion saada tämän kummittelemasta pois mielestäni.
Toivon tietenkin palautetta - kaikenlainen palaute on tervetullutta!


Prologi

Kehrääjänkuja kylpi auringon lämmössä tuona kuumana kesäisenä päivänä, jolloin lähettyvillä olevan tehtaan korkeuksiin kohoavasta piipustakaan ei tupruttanut savua, vaan työntekijät olivat mitä ilmeisimmin päättäneet pitää yhden välipäivän ja menneet kenties koteihinsa juomaan lasillisen kylmää mehua. Myös lähellä virtaava kiemurteleva joki näytti kimaltelevan auringon lähettämissä säteissä, jolloin sen hiekkainen pohja loisti joen pohjasta paljon näkyvämmin kuin koskaan.
Severus, joka oli juuri astunut penkereelle, missä vanha rauta-aita erotti joen kapeasta mukulakivikadusta, katseli ympärilleen hengittäen ilmaa keuhkoihinsa hengästyneenä. Hän kääntyi joesta tuonnemmas kivikatua kohti leikkikenttää, joka häälyi edessäpäin autiona. Vaikka itse asiassa se ei ollut mitenkään uutta, sillä leikkikenttä oli nykyisin lähes aina autio.
Severus asteli yhä lähemmäs leikkikenttää, kunnes saapui aivan keinujen lähettyville ja istahti yhteen niistä. Hän piti ketjuista molemmin käsin lujasti kiinni ja suoristi jalkansa vaaka-asentoon aivan silmien eteensä. Sitten hän muisteli, kuinka yhtenä päivänä kaksi muuta tyttöä olivat keinuneet korkealla kiikuissa, ja veti molemmat jalkansa nopeasti keinun alle.

Mitään ei tapahtunut. Keinu oli heilahtanut hieman, mutta vauhtia Severus ei ollut saanut lähes yhtään. Hän suoristi jalkansa uudestaan ja riuhtaisi ne saman tien taakse kiroten mielessään. Näin ne kaksi tyttöä olivat tehneet muutama viikko sitten, jolloin Severus oli vakoillut heitä puskien takana, eikä tyttöjä ollut näkynyt sen koomin leikkikentän luona.
Severus väänsi naamalleen irveen ja suoristi vielä kerran jalkansa –
”Sinä teet sen väärin”, hiljainen ääni kuiskasi Severuksen takaa. Hän kääntyi oitis katsomaan puhujaan päin ja punastui nähdessään punatukkaisen tytön seisovan takanaan pidellen keinujen tolpasta kiinni.
”Lily!” Severus henkäisi ja nousi keinusta salamannopeasti.
Lily hymyili hänelle ja otti Severuksen vierestä itselleen toisen keinun.
”Haluatko tietää, miten se tehdään?” hän kysyi painaen toisen silmän kiinni auringon häikäisyltä.

Mutta Severus ei ehtinyt edes vastata, kun Lily istahti keinuun ja suoristi jalat aivan niin kuin hänkin hetki sitten. Sitten Lily veti jalat taakse.
”Hitaasti, Sev”, hän sanoi jo molemmat silmät kiinni kuin nauttien siitä mitä parhaillaan teki. ”Sinä teet sen aivan liian nopeasti.”
Ja kohta Lily keinui kiikullaan niin korkealla, että Severuksen mielestä hän oli pudota. Mutta hän itse ei ottanut vauhtia, vaan tuijotti Lilyä yläilmoissa ja katseli Lilyn hyppyä keinustaan nauraen iloisesti.
”Minä näin joen pohjan tänään”, Severus sanoi kun Lily oli jälleen maassa. ”Siellä kimalteli jokin.”
”Luuletko, että se olisi jokin aarre?” Lily kysyi uteliaana ja hänen silmänsä säkenöivät melkein yhtä kirkkaasti kuin joen pinta. ”Aarre meidän maailmastamme?”
Severus hymyili pienesti. ”Kenties. Voimme mennä sinne jos haluat.”
”Petunia on sanonut, että joella on vaarallista leikkiä”, Lily sanoi hieman surullisesti ja katsoi poispäin.

Ja he olivat jutelleet aiemminkin Petuniasta Lilyn kanssa, heti sen jälkeen kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet leikkikentällä. Petunia oli ilmeisesti säikähtänyt, mutta Lily oli tavannut Severuksen jo heti seuraavana päivänä, jolloin tämä oli voinut kertoa kaiken mahdollisen Tylypahkasta.
”Vieläkö Petunia kertoo sinulle valheita?” Severus kysyi oitis ääni tihkuen katkeruutta.
Lily kohautti harteitaan harmissaan.
”Hän vain sanoo, ettei Tylypahkaa ole olemassakaan. Mutta mehän olemme jutelleet siitä, Sev. Ja mehän saamme kirjeet, eikö niin?”
”Se on täysin varmaa”, Severus vastasi. ”Petunia on vain kateellinen, koska hän ei pääse sinne ja me pääsemme. Sinun ei pitäisi uskoa mitään, mitä hän sanoo.”
”Mutta niin hänkin sanoo sinusta”, Lily sanoi vastaan epäröiden. ”Hän sanoo, että me olemme… kummajaisia.”
Severus ei sanonut mitään, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Hän vilkaisi joenpäätyä ja sanoi lopulta:
”Aarre on voinut jo kadota.”

Ja he jatkoivat matkaansa joen päätyyn, jossa Severus riisui pitkän takkinsa päältään ja kääri hihojaan. Lily kurottautui aidan yli ja katseli joen pohjaa ihmeissään vihreät silmät loistaen.
”Se on tuolla!” Lily kiljaisi ja osoitti sormellaan joenpohjaa.
Severus nousi aidalle ja katsoi Lilyn osoittamaan suuntaan. Siellä kimalteli jokin, joka oli aivan liian syvällä, että he olisivat pystyneet poimimaan sen käsin. Severus kääri hihojaan yhä ylemmäs.
”Miten saamme sen, Sev? Voimmeko me käyttää –?” Lily aloitti, mutta ei jatkanut loppuun. Hän käänsi katseensa Severukseen punaiset hiukset heilahtaen ja katsoi häntä kysyvästi.
”Taikuutta?” Severus kuiskasi ja kohotti kulmiaan. ”En usko, että se – ”
Mutta ennen kuin Severus ehti jatkaa, hänen jalkansa oli livennyt aidalta ja hän paiskautui pää edellä suoraan jokeen Lilyn kiljahtaessa säikähdyksestä. Hän vajosi aivan joenpohjaan nähden kimaltavan esineen ja tunsi sitten otteen paidassaan kun hän nousi pintaan yhä kauemmas välkkyvästä esineestä.

”Severus! Tartu käteeni!” Lily huudahti ja ojensi aidalta kätensä. Severus tarttui siihen ja nousi joesta aidan luokse vaatteet likomärkinä ja pitkä tummatukka silmillään yskien ja huohottaen.
”Oletko kunnossa?” Lily kysyi ja nosti Severuksen takin hänen päälleen. ”Petunia oli oikeassa, täällä ei ole turvallista – ”
”Mutta minä näin sen”, Severus sanoi pärskien.
”Minkä?”
”Sen kimaltavan aarteen”, hän selvensi.
Lily katsoi häntä epäröiden ja johdatti sitten Severuksen kivikatua pitkin erään kivisen rivitalon luokse, jonka oven hän avasi suorilta ja astui sisään Severus kannoillaan. Se oli Lilyn talo, jossa Severus ei ollut käynyt sitä päivää lukuun ottamatta koskaan. Lily huhuili vanhempiaan, jotka näyttivät olevan poissa, ja säntäsi suoraan keittiöön.
”Petunian huone on ylhäällä vasemmalla! Hae sieltä itsellesi pyyhkeitä”, Lilyn ääni kantautui keittiöstä ja Severus laski takkinsa lattialle ja katsoi portaiden yläpäähän.

Hän asteli narisevat puuportaat ylös, jotka johdattivat Severuksen jonkinlaiseen olohuoneen tapaiseen paikkaan, jossa oli pari harmaata sohvaa ja kirjahylly. Sen vieressä oli ovi, jossa luki suurin kissankokoisin kirjaimin: ”Friikeiltä pääsy kielletty!”. Severus virnisti ilkeästi ja tarttui oven kahvaan vääntäen sen auki. Hänen eteensä aukeni näkymä, millaista Severus ei ollut nähnyt ikinä. Petunian seinät olivat vaaleat, jotka olivat täynnä erilaisia piirustuksia. Severus katsoi niistä yhtä, joka oli aivan oven lähellä pianon yläpuolella. Siinä olivat kaksi tyttöä, puna- ja ruskeatukkainen, joilla molemmilla oli pitkä, suippo ja musta hattu päänpäällään ja niin punahiuksisella kuin ruskeaverikölläkin, molemmat pitelivät kädessään puista sauvaa.
”Valehtelija”, Severus sihisi huuliensa vääntyessä pilkalliseen hymyyn, ja kuullessaan portaiden narisevan jälleen, hän avasi nopeasti Petunian vaatekaapin ja otti sieltä pinosta pyyhkeen, jonka alta lennähti lattialle kirje.
”Ai, sinä sait itsellesi pyyhkeen”, Lily sanoi hymyillen ja ampaisi Petunian huoneen ikkunaan avaamaan verhot.

Severus kyykistyi ja otti kirjeen käsiinsä tarkastellen sitä. Ja hänen pupillinsa laajenivat pelkästä hämmästyksestä, kun hän tajusi kirjeeseen painetun nimen.
”Lily, mikä tämä on?” hän kysyi ja nousi pystyyn kirjettä kannatellen.
Lily käänsi katseensa Severukseen ja huudahti:
”Älä koske siihen – se on Petunian! Hän tappaa meidät molemmat, jos – ”
Mutta Severus ei kuunnellut, vaan käänteli kirjettä ja luki mielessään kirjeeseen painetun nimen: Dumbledore.
”Tämä on – tämähän on… Ei voi olla…”
”Mitä?” Lily ei enää näyttänyt siltä, että olisi tahtonut ottaa kirjeen pois Severukselta, vaan hän kurkki hänen olkapäidensä ylitse nähdäkseen sen paremmin itsekin.
”Tämä on Dumbledorelta… Mutta miten se voi…” Severus mutisi ja käänteli kirjeen toisinpäin.
”Mitä siinä on?” Lily näytti yhä enemmän kiinnostuneemmalta.
”Tässä on Tylypahkan sinetti! Se ON Dumbledorelta!”

He molemmat olivat hiljaa, kunnes Severus kääntyi Lilyyn päin kirje kädessään. He katsoivat toisiansa sanaakaan sanomatta, kunnes Severus oli aikeissa pudottaa kirjeen.
”Se voisi olla aika mieletöntä”, hän sanoi ovelasti, tietäen, että Lily saattaisi olla kiinnostunut - ehkä uteliaisuudestaan, ”mutta en viitsi nuuskia.” Ja juuri, kun Severus oli aikeissa tiputtaa kirjeen takaisin maahan, Lily esti sen:
”Avaa se, Sev.”
Severus esitti hämmästynyttä. ”Oletko varma?”
”Haluat sitä varmasti yhtä paljon kuin minä”, Lily sanoi ja katsoi häntä takaisin. ”Avaa se.”
Kirjeestä huomasi, että se oli jo kerran avattu, sillä sinetti oli enää vain huonosti niukin naukin kiinni kuoressa. Severus avasi sen varovasti ja otti sen sisällön esiin hänen ja Lilyn luettavaksi. Kirjeessä oli musteella kirjoitettua tekstiä, joka oli kirjoitettu hyvin ystävällisin sanoin:

Hyvä neiti Evans,

Tylypahka on tarkoitettu ainoastaan niille yksilöille, joilla on kyky käyttää
taikaa ja halua oppia hallitsemaan sitä. Mikäli en ole käsittänyt väärin,
sinulla, Petunia, ei ole tätä ominaisuutta, joten suureksi harmikseni joudun
valitettavasti ilmoittamaan, että sinun hakemuksesi päästä Tylypahkaan on
peruttu yksimielisesti ja täten päätös on lopullinen. Pahoittelen suuresti.

Voikaa hyvin,
Albus Percival Wulfric Brian Dumbledore
Tylypahkan rehtori


Severus tunsi samaan aikaan hämmästyneisyyttä – tällä kertaa täysin aidosti – ja vahingoniloa. Hän halusi Lilyn lukevan joka ikisen sanan, että hän tajuaisi kuinka kateellinen Petunia oli ollut ja kuinka upeassa valossa hän näkisikään nyt heidät, sillä tuo ihminen, joka oli Lilyn suurin esimalli ollut pienestä pitäen, oli halunnut tällä kertaa olla samanlainen kuin Lily.
”Tämähän on vastauskirje…” Lily kuiskasi uskomatta silmiään.
”Nähtävästi rakas siskosikin haluaa olla friikki?” Severus naljaisi ja hymynkare hänen huulillaan oli väistämätön.
”Uskomatonta! Anoiko Tuney pääsyä Tylypahkaan?” Lily ihmetteli Severusta huomioimatta.
”Ilmeisesti”, Severus ivallisesti. ”Voin uskoa, kuinka hän on mahtanut kirjeen luettuaan menettää yöunensa.”
”Sev!” Lily huudahti vakavana.
”No hän on!”
”Uskomatonta…” Lily henkäisi katsoessaan Petunian kirjettä.

Severus asteli oven luokse lähteäkseen.
”Niin, pitää olla velhoja työskentelemässä salaisesti postissa, jotka hoitavat Tylypahkan kirjeet.”
Lily sujautti Petunian kirjeen takaisin kuoreensa ja piilotti sen pyyhkeiden väliin.
”Mutta miksi hän haluaa Tylypahkaan, jos Petunia sanoo, ettei taikuutta ole olemassa?”
”Hän on vain kateellinen”, Severus tuhahti ja laskeutui portaita alas Lily kannoillaan. ”Enkä yhtään ihmettele. Me pääsemme Tylypahkaan ja hän – ”
”Miksei hän kertonut minulle?” Lily keskeytti vaivanloisena.
Severus pysähtyi ja kääntyi Lilyyn. ”Miksi sinä ylipäätänsä välität, mitä hän on sinusta mieltä ja miksei hän ole kertonut? Hän on jästi!”
Lily ei sanonut siihen sanakaan ja he jatkoivat matkaansa alakertaan, jossa Severus puki jälleen yllensä tuon ylipitkän naurettavan takkinsa ja astui talosta ulos. Hän odotti Lilyn tulevan perässä, mutta tyttö olikin jäänyt ovensuuhun eikä viitsinyt katsoa Severusta silmiin.

”Mennään”, Severus sanoi kannustaen.
”Sev, miksi Tuney valehtelee minulle?” Lily kysyi allapäin.
Severuksen teki mieli sanoa, että Petunia oli liian ylimielinen myöntääkseen, että hän oli kateellinen siitä, että Lily oli heistä kahdesta erityinen, mutta hän päätti pitää kielensä kurissa.
”Hän luulee, että minä haluan vahingoittaa sinua”, Severus sanoi ja tarttui Lilyn kädestä kiinni.
”Ethän sinä niin tekisi?” Lily kysyi hämmentyneenä, jolloin Severus hymyili hänelle ja pudisti päätään. Lily vastasi Severukselle hymyillen takaisin ja juoksi hänen ohitse huutaen:
”Se, joka on viimeisenä leikkikentällä, on iso niljakas maahinen!”

***

[kikieh]

Ja lisää pukkaa!

1. luku

Severus seisoi asemalaiturilla 9 ja ¾ katsoen Lilyn perhettä kaihoisasti täsmälleen samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten. Kaikki näytti lähes samanlaiselta: Lilyn punainen olkapäiden ylitse ryöppyävä tukka, hänen naurava hymy vanhempiensa seurassa ja kasvoillaan yhä se sama jännittynyt tunnelma aivan kuin hän olisi menossa Tylypahkaan ensimmäistä kertaa. Kaikki näytti olevan ennallaan, paitsi eräs pieni seikka, jonka Severus oli tiedostanut heti nähdessään koko potretin. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan Petunia Evansista sen päivän jälkeen, kun Lily oli matkustanut ensimmäistä kertaa Tylypahkaan ja vakuuttanut sisarelleen, että saisi käännettyä rehtori Dumbledoren pään.
Severus tiesi, kuinka joskus erilaisuus saattoi rikkoa jonkin vahvankin siteen elämässä, mutta sitä hän ei tiennyt, että Lilyn menettäessä ainoan sisarensa, Severus oli menettänyt ainoat vanhempansa. Viiden vuoden jälkeen hän seisoi nyt ensimmäistä kertaa yksin asemalaiturilla katsoen muiden oppilaiden perheitä antamatta itselleen tilaisuutta itsesääliin. Hän oli kiertänyt sitä viikkoja, eikä tohtinut antaa tilaisuutta siihen nytkään ja yllätyksekseen Severus huomasi, ettei hän tuntenut lainkaan pahaa oloa tapahtuneesta. Hän loi viimehetken katseen Lilyyn ja hänen perheeseensä ja raahasi sitten matkalaukkunsa junaan, joka oli hänen ainoa paikkansa ajatella Tylypahkan ja kodin väliltä –

– kunnes Lily pelmahti paikalle.
”Hei, Sev!” hän huikkasi iloisesti ja istahti Severuksen vastapäätä eräässä vaunuosastossa. ”Minä olen etsinyt sinua kaikkialta! Missä sinä olet ollut?”
”Täällä. Koko ajan”, Severus mutisi eikä viitsinyt katsoa Lilyä silmiin.
”Mitä sinä oikein piileskelet?” Lily hämmästeli ja vilkaisi ohimennen vaunuosaston ovea, jonka verhot oli vedetty kiinni.
”En ketään.”
Lily tutki hetken Severuksen kasvoja ennen kuin sanoi:
”Minä tiedän sinut. Ja tiedän senkin, että sinä piileskelet täällä jotain.”
”En minä piileskele!”
”Mikset sitten odottanut minua laiturilla niin kuin aina tähän mennessä?” Lily kysyi ja hänen äänestään pystyi aistimaan selvästi lievän ärtymyksen. Severus päätti rauhoittaa tunnelmaa.
”Halusin löytää meille tyhjän paikan”, hän sanoi matalalla äänellä ja suostui vasta nyt katsomaan Lilyä silmiin. Tämä katsoi häntä takaisin vihreät silmät kimaltaen.

”Oletko sinä täällä Jamesin ja Siriuksen takia – ”
”Minä en ole täällä heidän takiaan!” Severus sylkäisi suustaan.
Lily katsoi häntä säikähtäneenä, jolloin Severus joutui myöntämään pakostakin itselleen, että hän oli surkea valehtelemaan. Hän nojautui lähemmäs huuruista ikkunaa ja kyhjötti sitä vasten vältellen jälleen Lilyn utelevaa katsetta.
Vaunuosastossa oli kolkkoa kaikin puolin. Juna ei ollut lähtenyt vielä edes liikkeelle kun sen ikkunat huurustuivat ja sisään tuli värisyttävän kylmä. Lily kääri ylöskäärityt hihat takaisin alas ja risti jalkansa yhteen. Severus pakotti itseään pitämään silmät kiinni ikkunalasissa.
”Minä kävin teillä eilen”, Lily sanoi tovin päästä. ”Ja toissapäivänä. Keittiön lamppu oli rikki ja maito oli jäänyt pöydälle.”
Severus ei sanonut mitään, hän odotti, että Lily sanoisi seuraavaksi sen mikä oli ollut hänen mielessään seuraavat kaksi viikkoa.
”Äitisi poltti tupakkaa terassilla eikä tervehtinyt minua”, Lily jatkoi hiljaisena. ”Ja kun tulin sinun huoneeseesi, niin… se oli tyhjä.”
Severus odotti niin kauan, kunnes Lily puhui jälleen:
”Missä sinä olet ollut, Sev?”

Tällä kertaa Severus siirsi katseensa Lilyyn ja pudisti päätään pystymättä sanomaan sanaakaan. Hän hautoi kasvot käsiinsä ja sulki silmänsä. Hänen oli pakko kertoa Lilylle. Hän voisi aina kertoa Lilylle.
”Minä lähdin kotoa… hetkeksi.”
Lily ei näyttänyt ymmärtävän.
”Tuosta vain?” Ja kun Severus ei tehnyt elettäkään vastatakseen, hän jatkoi: ”Seurasitko sinä… isääsi?”
”En.” Valehtelu oli kurjaa, mutta Severukselle se oli jo lähes elämäntapa. Hän kohotti katseensa käsiensä lomasta ja kohtasi Lilyn katseen, vaikka hän tiesikin vallan hyvin, että Lily jos kuka huomasi kun hän valehteli.
Lily nyökkäsi surullisesti.
”Hänkö todella lähti? Jätti teidät noin vain?”
”Ilman ainuttakaan omantunnon pistosta, kyllä”, Severus ärisi. ”Merlin, että minä vihaan häntä.”
”Äitisi on kuitenkin vielä kotona, jos se yhtään helpottaa.”
”Joo, ja äiti on kuin kuollut”, Severus sanoi. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, että hänen äitinsä ei laittanut ruokaa tai pessyt pyykkejä, mutta päätti olla vaiti nähdessään Lilyn säälivän katseen.

”Olen pahoillani.” Lily ujutti kätensä Severuksen oman päälle.
Severus riuhtaisi kätensä pois aivan kuin Petunia viisi vuotta sitten. ”Älä ole.”
Lily nyökkäsi jälleen ja veti kätensä kaapunsa taskuun. Sieltä hän vetäisi sen uudelleen ulos – tällä kertaa hyppysissään V-kirjaiminen merkki.
”Tadaa! Katsos tätä”, Lily hihkaisi yrittäen saada Severuksen paremmalle tuulelle.
”Onko tuo se minkä minä luulen sen olevan?” Severus kysyi epäuskoisena.
Lily ei kuitenkaan näyttänyt masentuvan kommentista.
”Riippuu minkä sinä luulet sen olevan. Jos luulet sen olevan valvojaoppilaan merkin, niin kyllä.”
”Sano, ettei se ole se”, Severus mutisi ja nappasi merkin Lilyltä.
”Se olisi valehtelua”, Lily vastasi iloisesti ja nautti Severuksen uteliaisuudesta tämän pyöritellessä merkkiä käsissään ympäri toisensa jälkeen. ”Minä olen nyt virallisesti Rohkelikon valvojaoppilas, eikä kukaan voi moittia minua sääntöjen liiasta noudattamisesta enää.”

”Sinä… sinä…” Severus ei saanut sanaa suustaan. ”Tajuatko, mitä tämä merkitsee?”
”Mahdollisesti sitä, että minä nappaan joka ikisen käytävillä hiippailijan kiinni ilta kymmenen jälkeen.”
Severus ojensi merkin takaisin Lilylle ja väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. ”Sitä, että Potter hihkuu riemusta.”
Lily näytti hämmästyneeltä. ”Potter? Miten Potter liittyy tähän mitenkään?”
”Olennaisesti. Hänhän on Rohkelikon valvojaoppilas myös.”
”Oletko varma? Viimeksi kun tarkistin niin Rohkelikon toinen valvojaoppilas oli Remus Lupin”, Lily tiedotti.
”Lupin?” Severus ähkäisi. ”Mutta Dumbledorehan palvoo Potteria.”
”No, ei nähtävästi. Sitä paitsi minusta Lupin on ylivoimaisesti antoisampaa seuraa kuin Potter”, Lily huokaisi.

”Lupin on Potterin kaveri”, Severus huomautti siihen. ”Mutta nythän sinä voit käyttää tilaisuutta hyväksesi ja katsoa, mitä he oikein hiiviskelevät öisin – ”
”Minä en halua taas aloittaa tätä keskustelua”, Lily sanoi välittömästi huiskauttaen kädellään merkiksi lopettaa. Severus ei kuitenkaan totellut.
”Sinua ei siis vieläkään kiinnosta?” hän hämmästeli ja tarkkaili Lilyn kasvoja. ”Eivätkö kelmit ole olleet tarpeeksi salamyhkäisiä, jotta sinun uteliaisuutesi ei ole herännyt? Ajattele nyt, Lily – ”
”Rehellisesti sanottuna minua ei voisi vähempää kiinnostaa ajatella kelmiä puoliksikaan yhtä paljon kuin sinä ajattelet”, Lily kivahti. ”Sinä vaivaat heidän tekemisillään liikaa päätäsi. Minä olen sanonut tämän sinulle kerran ja sanon sen jälleen: Anna jo olla.”
Severus olisi voinut jatkaa aiheesta äärettömiin, mutta Lilyn varoittava katse piti hänen kielensä kurissa. Hän lysähti jälleen huuruista ikkunaa vasten ja katsoi seuraavan kerran Lilyn silmiin, kun juna nytkähti vauhtiin ja kiisi pian peltojen halki kohti Tylypahkaa.

***

Lily oli noussut aikoja sitten vaunuosastossa, jossa he Severuksen kanssa istuivat, ja matkasi nyt käytävää pitkin toiseen vaunuosastoon. Hän liu’utti oven auki ja tyrkkäsi sen perässään kiinni, kunnes käänsi juuri parahiksi katseensa ystäväänsä Susaniin ja hänen ei-niin-toivottuun seuralaiseensa.
”Sirius ja Susan”, Lily sanoi ääneen asettaen kädet lantioilleen ja katsoen vuoronperään kahta paria vaunuosastossa. ”Täytyykö minun olettaa, että Potter piileskelee täällä jossain?”
Sirius heilautti huolettomasti tummaa tukkaansa otsaltaan. ”Minä käskin Sarvihaaran jättää meidät rauhaan ja etsiä mieluummin sinut käsiinsä. Mutta voin minä itse asiassa kutsua hänet tänne, jos sinä välttämättä tahdot.”
”Voi, tekisitkö sen?” Lily kysyi teeskennellyn lempeästi, mutta kovetti sitten kasvonsa. ”Tiedätkö mikä tämä on?” hän kysyi ja repi taskustaan valvojaoppilaan merkin.
”Merkki siitä, että sinua ei nähtävästi kannata suututtaa”, Sirius vastasi tutkiskellen katseellaan Lilyn merkkiä. ”Onnitteluni, Evans.”
”Sinuna pitäisin huolen, ettei tänä vuonna sääntöjen rikkominen ole tärkeimpiä tehtäviäsi.”
”Voi, Evans. Se on vielä hauskempaa, kun sinä olet valvojaoppilaana”, Sirius naljaisi ja virnisteli kuin mielipuoli.
”Siinä tapauksessa voit sanoa rakkaalle Sarvikuonollesi, että hänellä on kahden metrin lähestymiskielto”, Lily tiedotti omahyväisesti. Sirius ja Susan kohottivat kulmiaan.
”Sarvihaara, Lily”, Susan kuiskasi.

”Ihan miten vain. Ja Sirius, sinun on aika lähteä.”
Sirius virnisti Susanille ja kouraisi tätä reidestä. ”Nähdään, kaunokainen.” Hän sai Susanilta viimehetken hymyn, kunnes astui vaunuosaston ovesta ulos ja jätti Lilyn sekä Susanin ylle kiusaantuneen hiljaisuuden.
”Mistä lähtien?” Lily kysyi merkittävästi kun kumpikaan ei ollut sanonut hetkeen sanaakaan.
”Mitä mistä lähtien?”
”Tiedät kyllä, Susan”, Lily tiuskaisi ja kääntyi ystäväänsä päin, joka vältteli hänen katsettaan yhtä lailla kuin Severuskin hetki sitten. ”Mitä sinä… Siis… Sirius? Tiedätkö sinä edes kuka hän oikeastaan on?”
”Tyyppi, jota me vihasimme ensimmäisestä luokasta asti”, Susan sanoi jaaritellen.
”Aivan! Kerrotko myös mitä hän teki meidän vaunuosastossamme?” Lily huudahti järkyttyneenä.
”Rauhoitu, Lily. Ei Sirius ole niin kamala kuin luulet – ”
”Mikä ihme sinuun on tullut? He ovat Potter ja Musta – koulun omahyväiset mäntit!”

”Hyvännäköiset mäntit”, Susan kiiruhti korjaamaan. ”Äh, Lily. Ehkä minä vihasinkin heitä kauan, mutta sain tilaisuuden tutustua Siriukseen kesällä. Ja joudun myöntämään sinullekin, että olin väärässä heidän suhteensa.”
”En voi uskoa, että sinä sanoit juuri noin!”
”Lily, kuuntele”, Susan tivasi ja tarttui ystäväänsä molemmista käsistä kiinni. ”Ehkä sinäkin voisit olla Jamesin ystävä, jos suostuisit näkemään millaisia he oikeasti ovat – ”
”Jamesin? Jamesin?” Lily ähkäisi uskomatta korviaan. ”Se tulee olemaan muuten Potter minulle aina!”
Lily oli aikeissa poistua vaunuosastosta, mutta kuuli sitten Susanin mutisevan hänen peräänsä:
”James pystyisi antamaan sinulle paljon enemmän kuin hän.”
Mutta ennen kuin Lily ehti sanoa siihen mitään, hän oli jo kaukana vaunuosastosta tietäen tasan mielessään, mitä Susan oli tarkoittanut.

***

Severus raahasi matkalaukkuaan tyrmiin ja pudotti sen vasta kun kuuli etäämpää kantautuvia ääniä. Hän suoristi ryhtiään ja varmisti, että oli yksin pimeällä käytävällä. Sitten hän hiipi hiljaa eteenpäin soihtujen valaistessa tietään ja tullessaan tutulle aukiolle, josta mentiin Luihuisen oleskeluhuoneeseen, Severus tiesi tulleensa täsmälleen sinne, mistä äänet kantautuivat.
”…typerä kuraverinen! Tulet vielä katumaan syntymääsi!”
Severus kurkisti kiviseinän takaa ja huomasi kaksi luihuispoikaa kiroamassa jotain pienikokoisempaa poikaa, joka puolestaan ei edes yrittänyt kamppailla kahta muuta vastaan.
”Tämä riittää tältä erää”, yksi pojista kivahti ja poika pääsi livahtamaan sinne suuntaan missä Severus piileksi. Hän tunnisti puhujan Jeffrey Mulciberiksi. ”Mutta jos näemme sinut seuraavan kerran jaloissamme, olet yhtä kuin kuollut, ipana!”
Poika loi hätääntyneen katseen ohittaessaan Severuksen, joka jäi tuijottamaan pojan pötkimistä eteissaliin, kunnes ei enää nähnyt tätä. Seuraavassa hetkessä kun Severus oli kääntänyt katseensa Mulciberiin ja hänen kumppaniinsa, he olivat suoraan hänen silmiensä edessä. Severus ei voinut olla säikähtämättä moisesta hiippailusta, vaikka syvällä mielessään hän olikin salaa kovin vaikuttunut.

”Mitä helvettiä sinä täällä mulkkaat?” Mulciber kysyi haasteliaasti ja piti sauvaansa puoliksi koholla Severuksen edessä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Mulciberin vieressä seisova pitempi poika laski huppunsa kasvojensa edestä ja Severus tunnisti hänetkin, Craig Averyn.
”Laske sauvasi, Mulciber”, Avery mumisi ja nyökkäsi Severukseen. ”Hän on se Kalkaros, muistatko?”
Mulciber maisteli hetken mielessään Averyn sanoja ja katsoi sitten Severusta mittaillen. Kun hän näytti saaneen tarpeeksi tuijottelusta, Mulciber laski vihdoin sauvansa ja pudotti sen takaisin taskuunsa.
”Sinun olisi parempi pitää suusi kiinni äskeisestä – ” Mulciber aloitti pahanenteilevästi, mutta Severus kiiruhti sanomaan väliin:
”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kannella teistä opettajille.”
Avery vinkkasi silmää Mulciberille. ”Minähän sanoin. Kalkaros on kokonaan Luciuksen miehiä.”
”Todellakin”, Mulciber mumisi ja hymyili ivallisesti. ”Nyt minä tiedän mistä muistan sinut.” Hänen hymynsä sen kuin leveni ja Severus aavisti pahinta. ”Sinullahan on ollut ongelmia sen nenäkkään Potterin kanssa, vai mitä?”
Severus kohensi kaulustaan, sillä hänen kaulaansa alkoi kuumottaa jostain syystä.
”Minä en liialti lukisi itseäni Potterin hengenheimolaisiin”, hän vastasi kuivasti.
Mulciberin hymy muuttui nyt enemmän virnistykseksi. ”Sittenhän sinä voit liittyä tänä iltana meidän seuraamme.”
”Tosiaan”, Severus mumisi eikä voinut olla harmistumatta salaa mielessään kun he astuivat pian suuren salin ovista sisään ja hän tajusi Lilyn kummastuneen katseen. Severus tiesi vallan mainiosti, että oli luvannut tapaavansa Lilyn tähtitornissa lajittelun jälkeen.

Se oli joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun Severus laskeutui muiden luihuisten joukkioon heidän tupapöydän perimmäisille paikoille, jossa istuivat  Mulciberin mukaan ainoastaan ”Luciuksen miehet”. Monet heistä loivat kummia katseita Severukseen, joka ei tuntenut oloaan tuttavalliseksi täysin tuntemattomassa seurassa eikä varsinkaan yhtään rauhallisemmaksi, sillä hän huomasi Lilyn tihrustavan häntä kaiken aikaa Rohkelikon tupapöydästä.
Lajittelun jälkeen pidot alkoivat. Severus tunsi olonsa yhä hermostuneemmaksi, sillä tumma kaapu hiosti hänen niskaansa yhtä lailla kuin Lilyn varoittava katse. Severus yritti parhaansa mukaan vastata siihen tyynnytellen, mutta Lilyn yrityksen viittoa käsillään suuren salin ovia päin meni kuin sokeille silmille. Severus ei päässyt Luihuisen tupapöydästä ylös Mulciberin kertoessa ikuista tarinaa siitä, kun hänet lajiteltiin Luihuiseen ja kuinka hänen isoäitinsä oli ollut niin ylpeä. Kaikki siinä pöydässä tuntuivat olevan kuullut sen ties kuinka monetta kertaa, mutta hänellä oli kai tilaisuus hehkuttaa sitä jälleen Severuksen ollessa paikalla.

Severuksen mielenkiinnon kesken Mulciberin tarinan tappoi kuitenkin eräs toinen seikka hänen lennättäessä katseensa Rohkelikon tupapöytään. Hänen silmänsä olivat tippua päästä kun Severus tajusi Jamesin hivuttautuvan lähemmäs Lilyä. Nyt kun hän tarkemmin katsoi, niin kaikki kelmit olivat valloittaneet paikkansa Lilyn ympäriltä, jossa myös hänen ystävänsä istuivat ryhmänä. Severus olisi voinut iskeä kädessään olevan haarukan Jamesin takaraivoon.
Ja kun Severus vihdoin pääsi Mulciberin kynsistä, hän livahti salaa eteissaliin, jonne hän oli vain hetki sitten nähnyt Lilynkin katoavan. Eikä aikaakaan kun Severus tavoitti Lilyn katseen marmoriportaiden alapäästä, jossa tyttö istui turtuneennäköisenä. Severus ei kuitenkaan paljoa piitannut, sillä hänen niskansa oli nyt jo hiestä märkä.
”Sinä sitten vihdoin tapasit Mulciberin.” Lilyn äänestä paistoi avoin ärtyneisyys.
Severus kiskoi tupakravattia kaulastaan.
”Et sinä itsekään kovin kummoista seuraa valinnut.”
”Mitä sinä puhut? Istuin tyttöjen kanssa – ”
”Miten typeränä sinä minua pidät!” Severus kivahti ja riuhtaisi kravatin lopullisesti irti.

”Anteeksi nyt vain, mutta jos kyse on Potterista ja hänen kumppaneistaan niin minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta”, Lily puolustautui mutta huokaisi sitten. ”Usko tai älä, mutta Susan seurustelee Mustan kanssa.”
Severus oli kuin ällikällä lyöty. ”Mustan? Mutta – hänhän – vihasi…”
”Täsmälleen”, Lily sanoi nyökytellen päätään harmistuneena. ”En käsitä mikä häneen on mennyt. Hän ihan totta vihasi Mustaa samalla tavalla kuin minä… Potteria.”
”Kaverisi on tärähtänyt”, Severus murahti, mutta nähdessään Lilyn harmistuneen ilmeen hän tarttui tyttöä käsivarresta ja nosti tämän ylös eteensä. ”Jos vain… unohdetaan ne hetkeksi.”
”Se käy loistavasti”, Lily huokaisi tyynesti ja hymyili lopulta. Sitten hän lähti johdattamaan heitä molempia tähtitorniin, jossa he olivat olleet sitä edeltävinäkin vuosina. Severus ei voinut olla hymyilemättä pienesti kavutessaan kierreportaita ylös ja tuntiessaan punan nousevan kasvoilleen aina kun Lily vilkaisikin häneen päin.
”Perillä ollaan”, Lily hihkaisi ja säntäsi tähtitornin muurille ihastelemaan heidän eteensä avautuvaa näkyä. ”Kaikki on niin ihanan ennallaan.”
”Ei ihan kaikki”, Severus sanoi miettiessään isäänsä ja tämän lähtöä, mutta kääntäessään katseensa Lilyn säkenöiviin vihreisiin silmiin hän lisäsi: ”Mutta melkein kaikki.”

”Oi katso, Sev! Katso mitä soihtuja järvelle on asetettu!” Lily huudahti ja osoitti rintamus etukenossa muurin ylitse järvelle päin. Severus käänsi katseensa Lilyn sormen mukaisesti ja huomasi saman kauniin näyn kuin tyttökin. Järvelle oli loihdittu kauniita soihtuja sinne tänne ilmeisesti valaisemaan ekaluokkalaisten tuloa koululle. Severus hymyili punastuksissaan ja vilkaisi innostunutta Lilyä ohimennen.
”Arvaa mitä minä luulen?” Lily kysyi sitten kun innostus oli mennyt ohitse.
Severus käänsi päänsä häneen.
”Että tästä vuodesta tulee… erikoinen.”
”Miksi sinä niin päättelet?” Severus uteli ja istuutui muurille.
”Sev, sinä putoat”, Lily sanoi kauhistuneena.
”Enkä putoa. Kerro nyt, miksi luulet niin.”
Lily tarkkaili Severusta huolissaan, mutta tokaisi sitten:
”Tänä vuonna meillä on V.I.P.:t ja minä kun satun nyt olemaan valvojaoppilas ja kaikkea. Minä luulen, että tämä vuosi on erilainen kuin muut tähän mennessä.”
Severus ei sanonut mitään; hän vain tyytyi katselemaan Lilyä tämän punaisen tuuhean tukan tanssahdellessa tuulen tahdissa aina vähän väliä. Sitten tytön ilme vakavoitui entisestään.

”Arvaa mitä minä myös pelkään?” tämä kysyi matalalla äänellä.
Severus ei vastannut.
”Sitä, että me emme ole ystäviä enää.”
”Miksi sinä epäilet, ettemme olisi ystäviä enää?” Severus hämmästeli.
”Koska…” Severus melkein tiesi, mitä Lily tasan tarkkaan ajatteli, mutta ei estänyt häntä sanomasta sitä ääneen: ”…me olemme niin kauhean erilaisia.”
”Onko sillä juurikaan väliä?” Severus kysyi kuivasti. ”Eikö tärkeintä ole, että meillä on yhtä hauskaa kuin aina ennenkin?”
Lily hymyili pienesti, mutta hän näytti silti kovin epävarmalta. Sitten hän sanoi jotain odottamatonta purren hammastaan:
”Sev… Lupaa minulle, että olemme aina kavereita – tapahtuipa mitä tahansa.”
Pitkien sateisten ja yksinvietettyjen kesäiltojen jälkeen Severus tunsi valtavaa helpotusta kuullessaan nuo sanat. Hän peitti valtavan ilon tunteensa vain vaivalloisen hymyntapaisen ilmeen alle ja sanoi:

”Aina.”

***

Kommentteja edelleen halajan!

[Miwia]

Tämä tarina vaikuttaa kiinnostavalta. Jotenkin suloista ajatella viatonta pikku Seviä Tylypahkassa Lilyn kanssa. Ehdottomasti lisää jatkoa.

[kikieh]

Miwia, kiitos! Jatkoa lisään mahdollisesti huomenna. ^^

[kikieh]

2.luku

Muutama päivä myöhemmin Severus oli matkalla tyrmiin liemitunnille varmana siitä, että matkalla Suuresta salista luokkatilaan ei tulisi tapahtumaan mitään, mitä loppujen lopuksi tapahtui. Severus oli juuri syönyt aamupalan ja aikeissa etsiä Lily käsiinsä professori Kuhnusarvion tuntia varten, mutta hänen matkansa keskeytyi jo Eteissalissa aivan marmoriportaiden alapäässä.
”Hoi, Ruikuli!”
Severus pysähtyi ja muuttui kankeaksi kaikkialta ruumiistaan. Nyt sitä taas mennään, hän ajatteli osittain katkerana, osittain halveksivana mielessään. Hän ehti tuskin kääntyä katsomaan huutajaansa päin, kun seuraavassa hetkessä Severus liisi ilman halki ja rämähti suoraan Eteissalin kivilattialle.
”Hupsista”, kuului samaisen pojan ääni, ja Severus pystyi nyt näkemään lattialta käsin edessään tummat, kiillotetut kengänkärjet, jotka kuuluivat James Potterille. ”Minä olin holtiton sauvani kanssa. Anna kätesi niin nostan sinut ylös.”
Severus olisi paljon mieluummin juonut fletkumadon limaa kuin koskenut Potterin puhtoiseen käteen. Hän kompuroi omin neuvoin ylös Jamesin nauraessa yläpuolellaan halveksuttavasti.
”Olen pahoillani, että unohdin sinulla olevan lihaksia omastakin takaa nostamaan itsesi ylös”, James naljaisi ja keräsi katseellaan huomiota toisilta oppilailta, joita oli väistämättäkin kerääntynyt Eteissaliin ikään kuin kyseessä olisi sirkus.

”Pää kiinni”, Severus sihahti yhteen puristettujen hampaiden takaa ja suoristi nyt ryhtinsä lopullisesti.
Jamesin takaa kuului naurua. Severuksen ei tarvinnut edes vaivautua katsomaan hänen taakseen, sillä oli katsomattakin selvää, kuka siellä mahtoi lymytä.
”Eikö se ole päivänselvää, Sarvihaara?” Sirius hämmästeli ja asteli lähemmäs Severusta, vaikka tämä väänsikin kasvoilleen varoittavan ilmeen. ”Ruikuli kuuluu nyt isojen poikien piiriin. Kovempi kielenkäyttö kuuluu asiaan, vai mitä?”
”Ihailtavaa, että olet perehtynyt sielunelämääni noinkin paljon, Musta”, Severus kivahti hapuillessaan toisella kädellään sauvaa kaavun taskustaan. ”Mutta minä en puolestani tarvitse kolmea kaveria selkäni taakse, jotta – ”
Sirius oli havainnut Severuksen yrityksen napata sauva taskustaan huomaamatta ja yhdellä sauvan heilahduksella Severus puolestaan liisi uudemman kerran ilman halki naurun remakan saattelemana.
”Tuo oli epäkohteliasta, Ruikuli! Mehän tässä vain rupattelemme mukavia”, James sanoi teeskennellyn viattomasti.
Severus nousi pystyyn jälleen kerran välittämättä ollenkaan, että hänen housunsa olivat repeytyneet polven kohdalta lennon aikana. Hän puri hammastaan yhteen ja nappasi tällä kertaa sauvansa salamannopeasti taskustaan ja osoitti sillä kumpaakin, Jamesia ja Siriusta.

Tälle Sirius suorastaan nauroi. ”Älä nyt viitsi, Ruikuli. Yksi kahta vastaan, tuo on jo naurettavaa.”
James nyökkäili Siriuksen rinnalla. ”Ja suorastaan säälittävää.”
Severus olisi mieluusti kertonut heille, mikä hänen mielestään oli todella säälittävää, mutta avasi puolestaan suunsa valmiina lausumaan loitsun, jolla saisi toivottavasti jommankumman heistä lennätettyä Eteissalin halki.
”Karkotaseet!” Sirius oli ehtinyt huudahtaa ennen Severusta, joka tunsi sauvan lipeävän sormistaan ennen kuin hän ehti millään tavalla estää sitä. Oli nöyryyttävää katsoa sauvan liitävän kohti Siriusta, suoraan hänen käsiinsä.
”Anna – se – tänne!” Severus sylki suustaan ja tärisi raivosta.
Sirius vilkaisi Jamesia. ”Hmm, mietitäänpä.” Sitten hän kääntyi katsomaan takaisin Severusta. ”Ei, en anna. Näin on minusta paljon mukavampi.”
Severus olisi antanut mitä vain, että asiat olisivat sillä hetkellä toisin. Jos hänellä olisi nyt Siriuksen sauva käsissään, hän olisi luultavasti taannut sen, etteivät kelmit kovistelisi hänelle sen jälkeen pitkään aikaan. Mutta asiat olivat niin kuin aina, kerta toisensa jälkeen, eikä Severus voinut muuta kuin tulla yhä uudestaan ja uudestaan nöyryytetyksi.
”No niin”, Sirius sanoi rennosti heilutellessaan Severuksen sauvaa kädessään huolettomasti. ”Nyt kun minulla on sinun sauvasi ja voimme olla varmoja siitä, että sinä et keskeytä enää juttutuokiotamme, voimme rupatella vihdoin rauhassa. Mihin jäimmekään? Sinuun ja poikaystävääsi Mulciberiin, niinkö se oli?”

”Ole vaiti, kusipää!”
”Ouu”, James kommentoi virnistäen. ”Tulenpolttava aihe. Minua kiinnostaisi tietää, miksi sinä suutut niin kovasti kun puhumme ystävistäsi. Tai siis, tarkoitan vain, että minä puhun Anturajalasta ilomielin vaikka koko päivän.”
”Olen kovin otettu, kamu”, Sirius tokaisi virnistäen Jamesille. ”Onko sinulla aavistustakaan, mitä sinun pikku ystäväsi puuhaavat, Ruikuli?”
”Minä tiedän täsmälleen, mitä he tekevät, jos se sinua yhtään kiinnostaa!” Severus kivahti. ”Regulus taas on kertonut puolestaan sinusta yhtä sun toista. Mielenkiintoista, kuinka olet noin lammasmainen, vaikka Mustan sukupuuhun kuulutkin vielä toistaiseksi.”
Severus huomasi, kuinka Siriuksen ilme kiristyi. Hän tunsi voitonriemuisen tunteen hyökyvän sisällään tajutessaan, että oli vihdoin löytänyt pojan heikon kohdan.
”Enpä usko, että tiedät heidän tekemisistään niin paljoa kuin kuvittelet”, James sanoi Siriuksen puolesta aistiessaan hänkin, että he liikkuivat nyt vaarallisilla vesillä. ”Eivät he olisi ottaneet sinua mukaan porukkaansa, jos he oikeasti olisivat kertoneet sinulle kaikesta. Se olisi riskialtista.”
”Ikään kuin sinulla olisi hajuakaan, mitä me teemme parhaillaan”, Severus sanoi ivallisesti. ”Sinä et todellisuudessa tiedä niistä asioista yhtikäs mitään, Potter, joten älä esitä, että tietäisit.”

”Ai minullako ei ole hajuakaan niin kutsutusta Voldemortista?” James naljaisi ja katsoi ympärilleen oppilaita, joista osa kavahti tuon nimen kuullessaan. ”Luuletko, ettei koulussa liiku huhu, että Malfoy liittyi kauan jahkailunsa jälkeen hänen riveihinsä? Tietysti Lucius on nyt niin hemmetin ylpeä saavutuksestaan, ikään kuin vuosien kaavailu ei kertoisi mitään hänen empimisestään. Ja totta kai hän on kiikuttanut teille tiedon, että liittyessään pimeyden lordin riveihin, hän palkitsee teidät ruhtinaallisesti. Olenko minä edes hivenen oikeilla jäljillä?”
Severus puristi hampaitaan yhä lujemmin yhteen. Hän oli kuullut Luciuksen tapauksesta vain pari päivää sitten, hän tiesi, että Mulciber ja Avery olivat asiasta innoissaan, mutta sitä hän ei tiennyt, että kenenkään heidän olisi ollut määrä tehdä samoin.
”Ja kuka se nyt on nuuskinut asioita?” Severus kysyi lipevästi, mutta näytti varmasti hämmentyneeltä ulospäin, sillä Sirius tarttui heti siihen:
”Sinä et tiennyt, mitä ystävilläsi on mielessään”, hän tokaisi laiskasti. ”Luulisi sinun olevan mielissäsi; minä olen nähnyt miten sinä katsot heitä ylistäen. Se on todella säälittävää, Ruikuli.”

”Sinä et tiedä minusta mitään!” Severus ärisi raivoissaan.
”Ei millään pahalla, mutta minua - eikä sen kummemmin Anturajalkaakaan – ei kiinnosta tietääkään”, James tokaisi ja heitti Severuksen sauvan jonkin matkan päähän Suuren salin ovia. ”Hae typerä sauvasi.”
Mutta Severus ei tehnyt elettäkään totellakseen. Hän pysyi paikoillaan silmäillen vuoroin sauvaansa ja Jamesia epäillen, että se oli ansa. Jamesin kasvot tuntuivat kuitenkin vääristyvän vihasta.
”Minä sanoin”, hän aloitti hitaasti, ”että HAE TYPERÄ SAUVASI!” Sitten hän osoitti Severusta omallaan ja tämä lensi jo kolmannen kerran kaaressa suoraan Suuren salin ovien eteen hänen sauvansa kalahtaessa metrin edemmäs. Hän kuuli, kuinka James ja Sirius poistuivat paikalta jättäen oppilaat seuraamaan vierestä, kuinka Severus nappasi oman sauvansa lattialta ja kompuroi pystyyn vilkaisemattakaan ympärilleen. Ohittaessaan väkijoukon hän kuuli vain ohimennen oppilaiden supattelevan keskenään ja kulki sitten tyrmiin vihaten James Potteria yhä enemmän, jos se oli edes mahdollista.

***

”Sinä olet ollut kauhean hiljaa”, Lily sanoi heidän istuessaan Tylypahkan tammen alla lähellä järveä.
Severus ei vaivautunut katsomaan tyttöön, vaan tuijotti suoraan tammen taivaisiin kurottavia oksia.
”Minä vain mietin asioita.”
Lily käpertyi hänen viereensä selälleen tuijottamaan myös kohoavia oksia.
”Mitä asioita?”
”Kaikenlaisia. Millaista sinulla on ollut siellä partioinnissa?”
”Ihan mukavaa”, Lily sanoi eikä hänen äänestään pystynyt aistimaan minkäänlaisia tunteita. ”Tietäisit, jos olisit voinut nähdä minua silloin kun olen pyytänyt. Mitä tekemistä sinulla on oikein ollut?”
Severus yritti tukahduttaa kuuluvan nielaisunsa. Hänelle jäi joka kerta huono omatunto valehtelusta etenkin Lilylle, mutta hän lohduttautui sillä ajatuksella, että joskus pieni satu oli parempi kuin totuus.
”Olen ollut tekemässä liemiprojektiamme”, hän valehteli.
Lily kurtisti kulmiaan. ”Mitä varten? Palautushan on vasta jouluna.”

”Tiedän”, Severus vaikersi. ”Mutta jouluna on muutenkin kaikkea kiireitä. Haluan panostaa siihen, että saan siitä kiitettävän.”
Lily väänsi huulilleen leveän hymyn. ”Ai, sinä siis meinasit voittaa Kuhnusarvion palkinnon!”
”Enkä meinannut.”
”Meinasitpas!” Lily huudahti innostuneena ja nousi kyynärpäänsä varaan katsomaan Severusta.
”En meinannut!” Severus kivahti turhautuneena. Hän vältteli Lilyn katsetta, joka kuitenkin hellitti hetken päästä ja hän kääntyi takaisin selälleen tuijottamaan oksia. ”Anteeksi”, Severus lisäsi vilkaistessaan sivusilmällä tyttöä ja huomatessaan tämän vaitonaisen ilmeen.
”Ei se mitään”, Lily kuiskasi ja sulki hetkeksi silmänsä.
Severus olisi voinut tuijottaa häntä ikuisesti, mutta käänsi katseensa pikaisesti pois Lilyn aukaistaessa uudestaan silmänsä. Hän vetäytyi katsomaan oksia ikään kuin ne olisivat maailman mielenkiintoisimmat asiat koskaan.
”Sinulla on sellainen jännä tapa.”

Severus käski mielessään itseään pitämään katseensa oksissa. ”Minkälainen?”
Oli katsomattakin selvää, että tyttö hymyili.
”Se kun sinä katsot tuolla tavalla.”
”Millä tavalla?”
Nyt Lily päästi suustaan kikatuksen. ”Tuolla tavalla! Se on sinun omaperäinen tapasi katsoa ihmisiä. Tai tammen oksia.”
”Katsonko minä omaperäisesti tammen oksia?” Severus toisti nyt hieman huvittuneena.
”Katsot!” Lily kikatti. ”Älä käsitä minua väärin, se on vain suloista.”
Severus punastui ja yritti peittää sen katsomalla muualle. ”Tosi suloista varmaan.”
Lily nousi nyt istualleen tammen alla ja katsoi suoraan Tylypahkan linnaan päin. Severus ei voinut olla vilkaisematta itsekin sinne päin ja harmistui nähdessään kelmien tepastelevan heitä kohti.
”Lähdetään”, Lily tokaisi ja oli nousemaisillaan pystyyn, kunnes Severus tarrasi häntä käsivarresta ja veti alas. ”Mitä?”

Severus tuijotti kelmejä ja kääntyi sitten Lilyyn päin. ”Me näytämme pelkureilta, jos lähdemme heidän takiaan!”
”Kuka muka niin sanoo?” Lily hämmästeli ja yritti nousta pystyyn Severuksen estäessä sen. ”Mikä sinun on? Minä en tahdo jäädä!”
”Ja minä en tahdo lähteä, että he saavat taas uuden aiheen piikitellä minua – ”
”Taas?” Lily toisti kulmat kohonneena. ”Sev, ovatko he saattaneet sinut taas vaikeuksiin?”
”Eivät.”
”Ovatpas!” Lily tiuskaisi silmät ymmyrkäisinä. ”Ovat he, minä näen sinusta sen! Kuule, minä voin kannella Potterista Dumbledorelle nyt kun olen valvojaoppilas – ehkä sitten hän ei enää – ”
”Suu kiinni!” Severus ärähti pitäen yhä Lilystä kiinni. ”Sinä et sano sanaakaan Potterista Dumbledorelle, onko selvä? Minä osaan pistää Potterille vastaan itsekin – ”
”Nähtävästi et osaa!” Lily kivahti. ”Etkö sinä käsitä, Sev? Hän vainoaa sinua, koska et osaa pitää selvästikään puoliasi!”
”Osaan minä”, Severus intti vastaan. ”Minä tiedän Siriuksen heikon kohdan, Regulus on kertonut minulle hänestä.”
Lily ähkäisi vaivalloisesti. ”Anteeksi mitä? Regulus? Oletteko te nyt oikein yhdessä kelmejä vastaan?”

Severus kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Kenties. Minulla ei ole aikomustakaan olla Potterin kanssa hyvää pataa eikä sen puoleen muillakaan luihuisilla – ”
”Ihan vain tiedoksesi, että ei minullakaan”, Lily sihahti. ”Mutta minä en silti sinuna laittaisi vain pökköä pesään, kun kerta olet muutenkin jo kelmien silmätikkuna!”
”Minusta kaikkien pitäisi uskaltaa laittaa tikku ristiin heidän kanssaan, sillä täällä on monia, jotka tietävät, ettei Potterissa ole mitään ihmeellistä – ”
”Kaikkihan sen nyt tietää!” Lily huudahti terävästi levitellessään käsiään. ”Tule nyt vain – mennään…”
”Ei, mene sinä ihan totta, Lily”, Severus sanoi. ”Minä aion jäädä tänne.”
Lily näytti yllättyneeltä, mutta sitten hän nousi pystyyn, keräsi kamppeensa ja tokaisi:
”Hyvä on. Ilmoita kun sinulla on jälleen aikaa. Minä en nimittäin aio vahdata aina, jos sinulla ei sattuisi olemaan liemiprojektiasi kesken.”
Sitten Severus katsoi kun Lily talsi pois suuren tammen alta suoraan kohti kelmejä, joista Jamesin katse osui ensimmäisenä häneen. Severus ei voinut olla tuntematta lievää ärsytystä sisällään, jolloin hän pakottautui siirtämään katseensa takaisin tammen oksiin.

***

”Hoi, Evans!”
Lily kääntyi katsomaan Jamesia päin, joka huitoi käsiään ilmaa vasten virnuillessaan kuin mielipuoli. Lily ei voinut olla huokaisematta kärsimättömästi kun hän pysähtyi ja valmistautui kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavana.
”Mitä sinulle kuuluu?” James kysyi tullessaan kuuloetäisyyden lähelle.
Lily tuhahti halveksivasti. ”Se, mitä minulle kuuluu, ei kuulu puolestaan sinulle. Hyvästi, Potter.”
Hän oli aikeissa kääntää pojalle selkänsä ja lähteä takaisin Tylypahkaan päin, mutta James esti sen jatkaen omaa tuttua piirittämistään.
”Älä nyt, Evans. Minä en sanonut mitään loukkaavaa tai perverssiä”, James yritti ja seurasi tyttöä. ”Minä olin tällä kertaa erittäin kohtelias.”
”Kohtelias ja James Potter eivät toimi samassa lauseessa”, Lily kommentoi kuivasti. ”Sinä et olisi kohtelias, vaikka yrittäisitkin.”
”Sanoo itse Jääkuningatar”, James sanoi ja virnisti. ”Miten sinun kesälomasi sujui?”
”Kuule, tee minulle palvelus. Jospa sinä lakkaisit seuraamasta minua, niin minun ei täytyisi olla töykeä ja olla vastaamatta”, Lily kivahti.

”Lähdenkin varmaan sitten rupattelemaan rakkaan Ruikulin kanssa. Nähdään, Evans!” James henkäisi ja oli lähtemäisillään pois ennen kuin Lily ehti estää häntä ottamasta askeltakaan.
”Sinun ihan totta pitäisi kasvaa aikuiseksi ja kiusata vanhempiasi”, Lily tiuskaisi ja esti Jamesin pääsyn kavereidensa luokse. ”Mitä Severus on tehnyt sinulle?”
James virnisti. ”Täytyykö minun taas vastata tuohon kysymykseen?”
”Onko olemassa mitään keinoa, että jättäisitte hänet rauhaan ilman, että minun täytyy kirota sinut joka helvetin päivä?”
James näytti miettivän ensiksi teeskennellysti, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja muuttui vakavammaksi. Lilyn silmät laajenivat kun hän tajusi mitä tuleman piti.
”EI! Se EI käy!”
”Miksi?” James kysyi toivottomana. ”Kahden viikon päästä on Tylyahon vierailupäivä. Olisiko se muka niin kamalaa?”
”Totta Merlin, se olisi kamalaa!” Lily huudahti kauhuissaan.
Jamesin ilme muuttui vakavuudesta ivalliseen, hymyntapaiseen virnistykseen.
”Pelkäänpä, ettei meille sitten synny kauppoja.” Hän oli jo uudemman kerran aikeissa livistää, mutta Lily tukki lopulta tälläkin kerralla hänen reittinsä.

”Kuule”, hän aloitti tiukalla äänellä ja varmisti, ettei kukaan lähettyvillä oleva kuullut hänen seuraavia sanojaan. ”On olemassa miljoona syytä, miksi minä vihaan sinua, Potter”, hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi, ”mutta jos annat sanasi siitä, että Severus ei joudu takianne vaikeuksiin – ”
Jamesin ilme kirkastui uudelleen.
”Lähdetkö sinä minun kanssani ulos?”
”Pidä pienempää ääntä!” Lily sihahti pälyillessään ympärilleen hätääntyneenä. ”Ja sinä et puhu kenellekään tästä, onko selvä?”
”Enkö edes Siriukselle – ”
”Et edes Albus Percival Wulfric Brian Dumbledorelle!” Lily kivahti.
“Mutta mitä järkeä siinä on kun kaikkihan näkevät meidät kuitenkin lopulta Tylyahossa?” James kysyi huvittuneena.
”Se on varmasti elämäni kuolettavan noloin päiväni”, Lily vastasi pyöräyttäen silmiään, ”mutta muista, mitä lupasit minulle siitä hyvästä. Sinun täytyy antaa minulle sanasi siitä.”
James huokaisi ja painoi kämmenen siihen kohtaa rintaansa, missä hänen sydämensä oli. ”Mitä vain sinun vuoksesi, Lily.”
”Se on Evans sinulle!” Lily huomautti kuivasti. ”Ja minä vihaan sinua silti.” Sen sanottuaan hän lähti harppomaan Tylypahkan tiluksia pitkin linnaan ja kuuli vielä kaukaa Jamesin huutavan:
”Minä tuskin maltan odottaa!”

***

[Sinikeiju]

Aivan ihana. Toivottavasti jatkoa tulee pian.

[annane]

"Ovat he, minä näen sinusta sen! Kuule, minä voin saivarrella Potterista Dumbledorelle nyt kun olen valvojaoppilas – ehkä sitten hän ei enää – ”

öö, saivarrella? eikö saivartelu tarkoita yksityiskohtiin tarttumista, tai jotain sellaista?

Muita virheitä (josko tuokaan nyt virhe on?) en löytänyt ja loistoficci on, kerrankin edes hiukan erilainen Kelmific. Jatkoa odotellessa

[kikieh]

Sinikeiju, kiitos!
annane, kiitos sinullekin! Joo, ihan oikeassa olet, käyn sen kohtapuoliin korjailemassa. Tässä kuitenkin jatkoa!


3. luku

Lily seisoi Tylypahkan kiviportailla ja vilkuili vähän väliä kelloaan. James oli kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta aikataulusta, eikä Lily voinut olla tuntematta vastenmielistä tunnetta kun hän mietti mitä oli juuri aikeissa tehdä. He eivät olleet jutelleet Severuksen kanssa sanallakaan Jamesista sen jälkeen kun Lily oli tehnyt kuvottavan sopimuksensa tämän kanssa, vaikkakin molemmat olivat istuneet samoilla tunneilla ja tehneet kirjastossa liemien läksyjä. Oli kurjaa valehdella Severukselle, mutta Lily oli yrittänyt vakuutella itselleen, että se oli ainoastaan totuuden karttamista, hän ei valehtelisi. Sitä paitsi, jos se takaisi sen että James jättäisi Severuksen rauhaan, hän tekisi ainoastaan palveluksen, josta Severuksen oli parempi olla kiitollinen.
Lily vilkaisi uudemman kerran kelloaan ja kun hän kohotti katseensa takaisin tammisiin oviin, hän näki Jamesin virnuilevan edessään.
”Sinä olet myöhässä”, Lily kivahti hänelle kun ei keksinyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.
”Tyylikkäästi myöhässä”, James korjasi ja loikki kiviportaat alas tytön rinnalle. ”Siinä on vissi ero.”
”Säästä tuo jollekin toiselle”, Lily mumisi väsyneesti ja ehdottamatta mitään hän asteli Tylyahoon vieville vaunuille ja loikkasi omin neuvoin kyytiin.
”Olen pahoillani, jos myöhästyminen loukkasi jotenkin sinua – ”
”Potter!” Lily kivahti uudestaan ja katsoi häntä ärtyneesti. ”Anna minä teen jotain sinulle selväksi: Minä olen kanssasi ainoastaan Severuksen vuoksi. Minä en pidä sinusta eikä tämä meidän – meidän – ”
”Tärskyt?” James ehdotti toiveikkaana.
”Olin kyllä aikeissa sanoa järjestetty yhteentörmäys.” Lily huokaisi syvään, sillä hän tiesi itsekin ettei kyse ollut ”järjestetystä yhteentörmäyksestä”. Hän ei vain tahtonut käyttää siitä mitään muuta nimeä. ”Joka tapauksessa se ei muuta mitään. Sinä olet edelleen ärsyttävä ja mahtaileva Potter ja minä massaan hukkuva Evans.”

James oli ensin aikeissa sanoa jotain, mutta sulki lopulta suunsa. Sitten hän siirsi vakavan ilmeensä poispäin ja tyytyi katselemaan hetken maisemia. Heidän välillään oli vain pieni, kiusallinen hiljaisuus ennen kuin James kääntyi jälleen Lilyyn päin ja sanoi:
”Et sinä huku massaan, Lily. Sinä olet erityinen.”
”Okei, vielä yksi juttu”, Lily lisäsi varoittavalla äänellä. ”Ei kehuja.”
”Miksi? Mitä vikaa kohteliaisuuksissa on?” James ihmetteli tyrmistyneenä.
”Minä pidän niistä. Mutta en sinun suustasi.”
Jamesin huulille kohosi uusi, typerä virne. ”Tuon takia sinä olet erityinen. Olisi tylsää, jos olisit heti kolmosluokalla lähtenyt kanssani Tylyahoon. Tai siis minusta se olisi ollut mielenkiintoista, mutta neljä pahuksen vuotta – se on melko paljon, mutta nyt sinä viimein suostuit ja se tekee sinusta erityisen – ”
”Äh, pää kiinni, Potter”, Lily ärähti ja piinasi itseään siitä, miksi ikinä – ikinä – oli suostunut Jamesin kanssa Tylyahoon. Hänen oli parempi pitää lupauksensa ja jättää Severus rauhaan, sillä Lily ei tahtonut istua Jamesin kanssa siinä pahuksen vaunussa turhaan. Hän halusi kestää James Potteria ainoastaan siksi, että se takaisi Severukselle paremmat olot.

***

Severus asettui istumaan yhteen Tylyahoon vieviin vaunuihin ystävänsä Jeffrey Mulciberin sekä Craig Averyn kanssa, jotka molemmat olivat joutuneet lähestulkoon ylipuhumaan hänet mukaan. Severus ei nimittäin liialti harrastanut käyntejä Tylyahossa; hän tuli vain surullisemmaksi ajatellessaan niitä hetkiä kun he kävivät siellä yhtenään Lilyn kanssa.
Severus huokaisi syvään ja katsoi sinne suuntaan, missä hän ei katseellaan joutunut kohtaamaan Mulciberiä tai Averya. Lily oli nyt luultavasti omien ystäviensä kanssa Tylyahossa eikä hänellä olisi mitään aavistusta, että myös Severus oli parhaillaan matkalla sinne. Severus muisti äärimmäisen kirkkaasti sen päivän, kun he olivat viimeksi vierailleet Tylyahossa yhdessä; se oli heidän toisella vuositasollaan aivan joulun lähellä. Sen jälkeen vierailut Tylyahossa Lilyn kanssa olivat jääneet milloin tekemättömien kotitehtävien takia, milloin siksi, että hän oli luvannut rohkelikkoystävilleen lähteä Tylyahoon… Severus ei voinut olla hymyilemättä katkerasti kun hän mietti Lilyn ystäviä. Tai jos niitä sellaisiksi edes voisi kutsua. He olivat pikemminkin lauma, jota yhdisti tasan yksi ainoa asia: tupa.
”Eivätkö nämä pahuksen vaunut pääse nopeampaa?” Mulciber tuhahti samalla kun yritti kurotella katseellaan suunnilleen siihen kohtaan, jossa vaunuja vetävät luurankomaiset thestralit olivat.
”Ei se ole kuulemma kiinni näistä vaunuista”, Avery sanoi siihen ja hänenkin katseensa harhaili vaunun etupäässä. ”Se puolijättiläinenhän sanoi, että vaunuja vetävät jotkin ihme näkymättömät hevoset.”
Mulciber naurahti pilkallisesti.
”Pölvästi. Uskoitko sinä todella häntä? En ole ikinä edes kuullut mistään näkymättömistä olennoista.”
”Hän varmaankin valehteli”, Avery mutisi puoliajatuksissaan, mutta Severus näki, että hän piti aina silloin tällöin silmällä vaunuja. Severuksen olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että hänellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia nähdä vaunuja vetäviä thestraleja, mutta päätti pitää suunsa kurissa aistiessaan Mulciberin kireyden.

Heidän vaununsa saapuivat pian risteykseen, jossa he tavoittivat pian toisen vaunun matkalla Tylyahon kylään. Avery tyrkkäsi Mulciberiä kylkeen ja nyökkäsi sitä vaunua kohti, jota he lähestyivät. Mulciber käänsi oitis katseensa siihen ja Severus seurasi perässä kuin käskystä.
”Sehän on pottapää Potter”, Mulciber ivasi kun he olivat riittävän lähellä toista vaunua. ”Ja vieläpä yksin. Mihin jätit poikaystäväsi?”
James virnuili toisesta vaunusta kuin ei olisi ollut moksiskaan Mulciberin heitosta. ”Jos Siriusta tarkoitat, niin hän varaa minulle pöytää Kolmesta luudanvarresta. Terve, Ruikuli.” Hän käänsi hilpeät kasvonsa Severukseen ja nosti kättään vilkuttaakseen.
”Kuinka romanttista”, Avery yhtyi ilkkumiseen. ”Menette Kolmeen luudanvarteen yhdessä Siriuksen kanssa.”
”Niin tehdään kun vietetään aikaa ystävien kanssa, Avery”, James kommentoi kepeästi ja siirsi sitten katseensa kolmikon tummaan vaatetukseen. ”Teillä tosin näyttää olevan vain kaksi vaihtoehtoa: Sianpää tai hautajaiset.”
”Pää kiinni, Potter”, Mulciber sähähti ja katsoi murhaavasti Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin. ”Me sentään olemme molempiin tervetulleita.”
”Ihan kuin minua ylipäätänsä ikinä kiinnostaisi tulla Sianpäähän”, James naljaisi huvittuneena ja nojasi rennosti käsillään vaunujen kaiteeseen. ”Vaikka mielenkiintoista olisikin tietää miksi te käytte siellä kaiken aikaa. Minä en jaksa uskoa, että juopottelette siellä joka viikonloppu, varsinkin tähän aikaa päivästä.”
Silloin oli Severuksen vuoro aukaista suunsa: ”Tämäpä sangen ironista”, he kaikki kääntyivät katsomaan häneen, ”nimittäin minä luulin, että sinä ja sinun saastaiset kaverisi harrastaisitte salailua ja juoksentelua alvariinsa. Ellen paremmin tietäisi, luulisi että teette sitä vain ärsyttääksenne muita, mutta olen pistänyt merkille, että – ”
Mutta kuten Severus oli arvannutkin, James ei antanut hänen puhua loppuun – vaikka sillä ei olisikaan ollut paljoa merkitystä, nimittäin Avery ja Mulciber olivat jo tippuneet kärryiltä.

”Mutta Ruikuli, eikö sinun pitäisi tietää, että me teemme sitä vain siksi, että olemme kelmejä?” James ihmetteli teennäisesti. ”Usko pois, meidän juoksumme ovat paljon viattomampia kuin teidän. Pitäkää hauskaa Sianpäässä.” Sen sanottuaan Jamesin vaunu kaahasi pois risteyksestä ja jätti kolmikon vaunun matelemaan hiljakseen eteenpäin.
Severus pisti silloin tasan kolme asiaa merkille; Mulciber oli kaivanut sauvan taskustaan, mutta laski sen saman tien pois näkyvistä kun Jamesin vaunu oli kaahannut pois; James oli ollut normaalia ystävällisempi Severukselle – jos se oli edes mahdollista – ja – mikä omituisinta – Severus oli näkevinään ohiajavan vaunun kyydissä vilahduksen syvänpunaista tukkaa.

***

”Mitä helvettiä tuo äskeinen oli olevinaan?” Lily parkaisi noustessaan takaisin istumaan lattiatasosta.
”Mitä?” James kysyi hölmistyneenä aivan kuin ei olisi tietoinen siitä mitä juuri äsken oli tapahtunut.
”Tuo yhteenotto”, Lily selvensi tuohtuneena. ”Enkö minä nimenomaan lähtenyt Tylyahoon kanssasi, jotta jättäisit Severuksen rauhaan?”
”Jos et sattunut huomaamaan, niin rakas Ruikulisi oli se, joka aloitti tämän sanaharkan”, James huomautti. ”Hän oli niin huolissaan siitä, miten me ystävieni kanssa vietämme aikaa Tylypahkassa – ikään kuin se kuuluisi hänelle yhtään.”
Lily unohti hetkeksi ärtyneisyytensä heidän välistä sanaharkkaansa kohtaan, ja hänen kulmiensa väliin ilmestyi lievä ryppy.
”Mutta te teette sitä, niinhän?”
Nyt oli Jamesin vuoro rypistää kulmiaan.
”Teemme mitä?”
”Juoksentelette pitkin Tylypahkaa! Sinä et kieltänyt sitä kun Severus mainitsi siitä”, Lily sanoi pohtivasti ja loi syyttävän katseen Jamesiin.
”Ehkä silloin tällöin teemme sitä”, James myöntyi olkiaan kohautellen, mutta lisäsi kuitenkin: ”Mutta niin kuin sanoin: Se on hyvään tarkoitukseen.”
”Takuulla.” Lily tuhahti ja risti käsivartensa. Miten typeränä Potter häntä oikein piti? Olisi ollut maailman yhdeksännes ihme, jos kelmit olisivat tehneet jotain ”hyvän tarkoitusperän vuoksi” niin kuin James oli sitä kutsunut. Sellainen ei vain kuulunut kelmin imagoon, joka oli täynnä keppostelua ja luihuisten sekä rohkelikkojen välistä vihanpitoa. Kelmien toimenkuva olisi kaikkea muuta kuin hyvää tarkoitusperää.

”Kuule”, James aloitti selvästi eri ääni kellossa ja Lily pisti merkille, että hänen tavanomainen ilkikurinen hymynsä oli pyyhkiintynyt tiehensä. ”Sinä voit pitää minua minkälaisena paskiaisena tahansa, mutta se, minkä vuoksi me emme liialti nuku öisin, auttaa ystäväämme. Ehkä sinulle minä olen vain pelkkä James Potter, mutta yritän olla ystävilleni paras mahdollinen kaveri.”
Myös Lilyn ivanhymy oli karissut pois hänen huuliltaan. Itse asiassa jotain muutakin tapahtui hänen sisällään; ensimmäistä kertaa Lily tunsi pienen omatunnonpistoksen soimatessaan James Potteria. Hän ei voinut olla hämmästymättä tajutessaan, että James oli niin vakavissaan – niin kauhean kaukana siitä tavanomaisesta virneestään, joka normaalisti säteili pojan kasvoilla. James Potter oli Lilyn silmissä ensimmäistä kertaa haudanvakavana.
”Onko… Onko kaikki hyvin?” Lily kysyi varovasti sitten kun ei keksinyt, mitä muutakaan olisi voinut sanoa.
”Miksipä ei olisi?” James puolestaan kysyi ja tapaili hymyä.
”Tarkoitin, että liittyykö se jotenkin kelmiystäviisi?” Lily jatkoi uteluaan ja katsoi huolestuneena Jamesia.
Hetken Lily luuli, että poika olisi tahtonut sanoa hänelle jotain; James avasi suunsa pariin otteeseen, mutta sulki sen sitten saman tien ilmeisen tietämättömänä siitä, miten muodostaisi päässään pyörivät ajatukset sanoiksi. Hetken hän haukkoi suutaan kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten aivan yhtäkkiä poika ponnahti seisaalleen ja kaivoi takintaskujaan.
”Ai hitto, tämä todellakin polttaa”, James mutisi ja otti taskustaan käsipeilin, jonka hän kohotti suoraan kasvojensa eteen.
”Sinä et siis malta olla hetkeäkään ilman omaa peilikuvaasi”, Lilyltä lipsahti ennen aikojaan, sillä vasta sen sanottuaan hän säikähti huomatessaan Siriuksen komeat kasvot peilissä Jamesin sijaan.
”Onko sinun pakko keskeyttää minut juuri kun olen unelmatyttöni kanssa treffeillä?” James kysyi ärtyneesti peililtä, jolloin Lilyn olisi kuumeisesti tehnyt mieli huomauttaa, että ”treffit” olivat edelleen ”järjestetty yhteentörmäys”.

”Olen todella pahoillani, kamu”, Sirius aloitti anteeksipyytävänä muttei näyttänyt selvästikään pahoittelevalta, ”mutta Kuutamo ei voi oikein hyvin. Tiedäthän sinä…”
”Sirius, ei tässä!” James kivahti ja vilkaisi ohimennen vieressään istuvaa Lilyä.
”Sori, minä unohdin!” Sirius selitti hengästyksestä kiivaalla äänellä. ”Olen niin pahoillani, että sabotoin tärskyjänne tällä tavalla ja olen suunnattoman pahoillani myös siitä, että minun ja Susanin luutakomerohetkemme päättyi vain kymmenen minuuttia sitten, mutta – ”
”Sinun ja Susanin?!” Lily ähkäisi pahoinvoivana.
”Anturajalka kiltti, säästä meidät siltä mielikuvalta”, James aneli ja otti sitten lujemman otteen peilistä. ”Missä sinä olet?”
”Olen makuusalissamme. Kiirehdi!” Sirius huudahti ja katosi sitten kuin vilaukselta peilikuvasta. James siirtyi oitis katsomaan Lilyä eikä hän näyttänyt ollenkaan ilahtuneelta.
”Lily, minä olen todella pahoillani… Et voi uskoa, että minua todella harmittaa jättää sinut yksin tänne – ”
”Kuka on Kuutamo?” Lily kysyi vähät välittämättä, mitä James oli aikeissa sanoa.
”Kuutamo?” James toisti, vaikka Lily arvelikin pojan tietävän täsmälleen, mitä hän oli tarkoittanut. ”Hän… Kuutamo on… Äh, minun on ihan oikeasti pakko mennä! Olen todella pahoillani, että treffimme saivat tällaisen päätöksen ja – ”
”Viimeisen kerran, Potter”, Lily sanoi jäätävästi. ”Nämä eivät ole treffit!”

”Oli miten oli, minun on mentävä”, James huudahti ja loikkasi vaunusta alas kesken vauhdin. ”Olen kovin pahoillani, oikeasti. Minä korvaan tämän sinulle ihan totta… Nähdään, Lily!”
Lily oli aikeissa sanoa, ettei hänen todellakaan tarvinnut korvata sitä millään tavalla, nimittäin mitä Jamesin korvauksiin tuli, ne eivät koskaan olleet kovin miellyttäviä. Hän jäi yksin istumaan itsestään kulkeviin vaunuihin ja tajusi vasta hetken päästä, että ne olivat pysähtyneet, sillä ne olivat tuoneet Lilyn määränpäähänsä eli Tylyahoon. Lily hyppäsi vaunujen kyydistä pois ja katsoi vielä kerran sinne suuntaan, minne James oli vain tovi sitten kadonnut. Hänen mielessään vilahti ajatus siitä, mitä Severus oli joskus puhunut kelmeistä… Heillä oli jotain salattavaa.

***

Severus huomasi Lilyn syvänpunaiset hiukset jo kaukaa metsän laidalta kun heidän vaununsa oli jo juoksumatkan päässä Tylyahosta. Hän heilautti oitis kättään, jotta he ehtisivät ehkä vaihtaa muutaman sanan ennen kuin Mulciber ja Avery lähtisivät johdattamaan häntä Sianpäähän. Lily huomasi Severuksen suureleisen liikkeen ja jäi odottamaan vaunuja kohdalleen.
”Mitä sinä täällä teet?” Severus kysyi yllättyneenä nähdessään tytön yksin ilman ystäviään.
Lily ei ilmeisesti tajunnut, miksi hän oli kuulostanut niin yllättyneeltä, joten hän kysyi hivenen loukkaantuneena: ”Miksen minä voisi olla täällä?”
”Ei siis kun… Minä vain mietin, missä ystäväsi ovat”, Severus kiiruhti korjaamaan.
”Moi, Evans”, Avery sanoi laiskasti ja Lily nyökkäsi hänelle, kun tämä kompuroi alas vaunuista Mulciber perässään.
”En minä itse asiassa ole ystävieni kanssa täällä”, Lily sanoi sitten.
Severus yritti tällä kertaa peittää hämmästyneisyyden kasvoiltaan, mutta sitten se kävi jopa luonnostaan kun hän lopulta muisti jotain.
”Näitkö sinä Potteria matkalla tänne?”
Lily rypisti otsaansa.
”Potteria? Miksi olisin nähnyt Potteria?”
”Sitä minä kysynkin”, Severus sanoi madaltaen ääntään samaan aikaan kun Mulciber ohitti hänet ja he yhdessä Averyn kanssa kävelivät muutaman tuuman päähän heistä sytyttämään savukkeensa.

”Miksi sinua kiinnostaa olenko nähnyt Potteria?”
”Koska minä näin häntä matkalla tänne”, Severus sanoi. ”Hän oli taas niin koppavalla tuulella, että ajattelin, jos hän vaikka – ”
”Olisi tullut kosiskelemaan minua?” Lily päätti hänen lauseensa kireästi. ”Ei, en minä ole nähnyt Potteria.”
”Ai, no hyvä.” Severus potkaisi soraa jalkojensa alla ja katsoi sinne suuntaan, jonne Mulciber ja Averykin suuntasivat katseensa. Hän ei odottanut Lilyn sanovan enää mitään, sillä hölmökin olisi aistinut heidän välillään kireyden, mutta sitten tytön ääni puhui paljon hilpeämmällä äänellä kuin hetki sitten:
”Ajattelin käydä Hunajaherttuassa ostamassa illaksi jotain hyvää. Tuletko mukaan?”
Severus puri hammastaan. Totta kai tulen. Tietysti. Ehdottomasti minä tulen! Tulen mielelläni. ”En minä voi tulla”, hän vastasi ahdistuneena. ”Minä lupasin – lupasin jo heille – ” Severus nyki päätään sinne, missä Mulciber ja Avery seisoivat, jolloin Lily nyökkäsi verkkaisesti ja hänen hetkellinen hymynsä oli taas poissa.
”Aivan. No, kai minä sitten voin ostaa ne yksinkin”, Lily sanoi hiljaa ja oli aikeissa kääntyä tiehensä, mutta Severus esti sen.
”Lähde minun kanssani Tylyahoon ensi kerralla”, hän sanoi äkisti.
Lily ei sanonut mitään vaan tyytyi vain katsomaan Severusta.
”Oletko tosissasi?” hän päästi suustaan kun ei sittemmin luultavasti enää keksinyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.

”Olen!” Severus huudahti ja nyökytteli päätään niin rajusti, että se heilui puolelta toiselle kuin vieteri. ”Voisimme käydä Hunajaherttuassa ja vaikka Kolmessa luudanvarressa.”
Lilyn ilme alkoi kirkastua. Hän tiesi vallan mainiosti, ettei Severus liialti pitänyt Kolmesta luudanvarresta.
”Se käy hyvin”, hän sanoi hymyillen. ”Siihen on kuitenkin vielä aikaa jonkin verran. Me ehdimme nähdä jo maanantaina liemitunneilla.”
”Tai kirjastossa nurkkapöydässä”, Severus täsmensi.
”Tai tammen alla”, Lily sanoi kuiskaten, jolloin Severus ei voinut olla punastumatta lievästi.
”Olet oikeassa”, Severus mumisi muistuttaen enemmän tomaattia kuin omaa itseään. ”Nähdään joka tapauksessa.”
”Niin nähdään”, Lily sanoi ja heilautti kättään lähtiessään kävelemään toiseen suuntaan. Tässä vaiheessa Avery tuuppi rystysillään Severusta kylkeen ja sanoi matalalla äänellä:
”Jos hän olisi Luihuisessa, tytöllä olisi mahdottomasti vientiä.”
Ennen kuin Severus lähti kuitenkaan seuraamaan ystäviään Tylyahon pääkadulle, hän vilkaisi vielä kerran Lilyn perään ja huokaisi. Hän olisi antanut sillä hetkellä lähes mitä tahansa, jotta olisi voinut juosta tämän perään ja viettää juuri sen Tylyahoviikonlopun Lilyn kanssa. Hän ei jaksaisi odottaa kahta viikkoa, että he kävelisivät jälleen yhdessä Tylyahon mukulakivikatua ja ihmettelisivät ostosikkunoiden tuotteita. Se kuulosti liian hyvältä käydäkseen toteen.
Severus vilkaisi syrjäkarein suuntaa, jonne heidän askeleensa kävivät. Hän tiesi vallan mainiosti, että Luciuksen vierailut Tylyahossa eivät jäisi siihen kertaan. Lucius tulisi uudemmankin kerran nyt kun hän oli jo aikapäiviä sitten valmistunut Tylypahkasta, ja ei tarvinnut olla kovin kummoinen ennustaja tietääkseen, että hän tapaisi osan luihuisista juuri sinä viikonloppuna, jolloin Severuksen oli määrä olla Lilyn kanssa.
Mutta hänen oli oltava Lilyn kanssa. Ei ainoastaan siksi, että Severus oli sitä itse ehdottanut ja luvannut tytölle, vaan myös siksi, että hän oli ties kuinka kauan tahtonut kuollakseen sitä.

***

[Leah]

En oikein rakentavaa palautetta osaa antaa, mutta jatkoa odotan innolla

[kikieh]

Leah, kiitos kommentistasi kuitenkin Jatkoa siis nyt.

4. luku

Mulciber avasi Sianpään oven ja astui ensimmäisenä sisään. Severus ja Avery seurasivat hänen vanavedessään ja tervehtivät pubin baarimikkoa, Aberforthia. Mulciber johdatti heidät siihen nurkkapöytään, jonka ympärille oli kerääntynyt lukuisa muukin luihuinen ja päätypaikalla istui kukas muukaan kuin Lucius. Hän hymyili vinosti ja odotti, että loputkin heistä istuisivat pöytään ja heilautti sitten kättään merkiksi Aberforthille tarjoilla uusi erä tuliviskiä.
”Eikö Rosier katsonut tärkeäksi tulla?” Lucius kysyi sävyyn, joka kieli hänen ilmeisestä pettymyksestään.
”Hänellä on jälki-istunto professori McGarmiwan vuoksi”, Mulciber kommentoi laiskasti samalla kun Aberforth leijutti sauvansa avulla kaikkia niitä lukuisia tuliviskejä aivan heidän pöytänsä yläpuolella.
”Avery… Dolohov… Kalkaros… Lestrange… Mulciber…” Lucius luetteloi ääneen ja katsoi kutakin läsnäolijaa vuoronperään. ”Musta… Rookwood… Travers… Yaxley… Wilkes… Kaikki, joiden arvelinkin tulevan. Rosierilla tuntui olevan parempaa tekemistä.” Osa heistä naurahti pilkallisesti.
”Lucius, minä en ole kuullut Bellatrixista mitään”, yksi luihuisista, Rodolfus Lestrange, äännähti jostain Severuksen vierestä. Hänen äänensä värisi hivenen. ”Onko hän liittynyt – liittynyt pimeän lordin riveihin?”
Lucius käänsi viekkaan katseensa häneen ja hymyili ivallisesti. ”Kuulenko äänessäsi huolestuneisuutta, Rodolfus?”
”Minä vain haluan tietää, onko hän – ” Rodolfus yritti panna väliin, mutta Lucius nauroi mahtavalla äänellään hänen ylitseen.
”Hänhän on turvassa pimeän lordin huomassa! Sinun ei ole syytä huolehtia Bellasta”, Lucius sanoi ylevästi. ”Mutta kyllä. Hän on liittynyt meihin. Niin kuin on moni muukin, sinun veljesikin nimittäin, Rodolfus. Ja pimeän lordi on myös saanut kannatusta muualla maailmaa. Igor Irkoroff on liittynyt mukaan.”
Severus tunsi olonsa hivenen epämukavaksi. Tottahan hän oli tiennyt alun alkaenkin, että he tapaisivat Luciuksen ja luultavasti kuulisivat hänen tunnelmistaan nyt kun hän oli viimein liittynyt kuolonsyöjiin. Mutta Severus ei ikimaailmassa olisi uskonut, että heidät kutsuttiin Sianpäähän sen tähden, että Lucius voisi mahdollisesti poimia heidät kaikki yksitellen mukaan. Mitä Severus voisi tehdä, jos kaikki hänen ystävänsä lähtisivät hänen vierestään, ja hän jäisi yksin vastustamaan ideaa? Hän ei edes osannut päättää mitä mieltä koko jutusta olisi.

”Mutta entä Narcissa?” Regulus, joka ei ollut vieläkään heittänyt huppua päänsä päältä, kysyi automaattisesti.
”Mitä hänestä?” Lucius tivasi välittömästi.
”Jos kerran niin moni on katsonut edukseen liittyä kuolonsyöjiin”, Regulus jatkoi, ”niin miksei sinun vaimosi seiso rinnallasi tässä asiassa?”
Luciuksen huuli värähti eikä sitä voinut olla huomaamatta.
”Hän liittyy kyllä”, Lucius puolustautui, mutta hänen äänensävynsä puhui muuta. ”Narcissa on hyvin selvästi ilmaissut lojaalisuutensa pimeyden lordia kohtaan. Sinuna kantaisin huolta omasta nahkastasi, Regulus hyvä.”
”Ja niin kauan kuin Narcissa siis empii, pimeän lordi katsoo sinun olevan uskollinen vain ja ainoastaan – kenelle?” Regulus kysyi nenäkkäänä.
Severus ei voinut muuta kuin ihailla sitä, miten tarmokkaasti Regulus tahtoi perinpohjin tietää minkä kanssa he olivat tekemisissä, vaikka hän samaan aikaan niin kovasti arvostikin Luciusta ja muita ystäviään. Kukaan ei nähnyt kovin tarkasti Reguluksen kasvoja tämän hupun alta, mutta hänen lujatahtoisuudestaan kävi selvästi ilmi, ettei hän hyväksynyt Luciuksen viitoittamaa suuntaa pyristelemättä ensin.
”Kuinka sinä kehtaat kyseenalaistaa Luciuksen kykyä valita tuo kunnianarvoinen tehtävä?” Mulciber sylkäisi suustaan ja nousi nyt penkiltään niin, että hänen oma tuliviskilasinsa keinui.
”Minä vain tahdon varmistaa, etten kuuntele sekuntiakaan loputonta paskapuhetta! Jos Narcissa ei ole edes kuolonsyöjä, kuinka meidän käy, jotka osoitamme lojaaliutemme pimeän lordille, mutta emme tahdo sitä polttavaa tatuointia käsivarteemme? Minä tahdon olla varma, että tämä on kannattavaa, Lucius”, Regulus sanoi vakavana. ”Sinun täytyy näyttää pitävämpiä todisteita suhteestasi pimeän lordiin.”

”Hän haluaa teidät!” Lucius mylvi ja näytti suorastaan mielipuoliselta katsoessaan teräksenharmailla silmillään vastakkaista huppupäistä hahmoa. ”Hän tulee palkitsemaan meidät kaikki ruhtinaallisesti – pimeän lordi olisi hyvin – hyvin armollinen – ”
Muutama muu asiakas sekä Aberforth loivat kummastuneita katseita sinne, missä luihuisten porukka istui. Lucius tajusi kiivastuneensa liikaa ja madalsi ääntään niin, että vain luihuiset kuulivat sen:
”En ole missään vaiheessa sanonut, että teidän kuuluisi pitää kontaktia pimeän lordin kanssa… Mutta tulin varoittamaan teitä: Jos ette ole hänen puolellaan, olette häntä vastaan. Pienillä teoilla voitte osoittaa, että teidät kannattaa säästää. Toki sellaiset”, nyt Lucius siirsi Reguluksesta katseensa muihin luihuisiin, ”jotka haluavat kunnioitusta ja valtaa, tietävät mistä minut tavoittaa. Mutta puolestaan ne”, nyt hän katsoi sinne suuntaan, jossa Regulus istui, ”jotka epäilevät pimeän lordia, voivat saman tien juosta Dumbledoren syliin ja olla varmoja, että heidän aikansa koittaa vielä.”
”Uhkailetko sinä meitä?” Tällä kertaa puhuja ei ollut Regulus eikä sävy ollut niin haastava. Puhuja oli Dolohov, joka tuijotti Luciusta silmät sirrissä ja odotti kysyvänä vastausta.
”En”, Lucius vastasi hieman hätiköiden. ”Ajatelkaa nyt, me olemme aina pitäneet yhtä… Olemme aina olleet muita vastaan!”
Severuksen mahassa velloi. Hän olisi tahtonut pinkoa pakoon heidän keskustelustaan; Lucius näytti niin kiivaalta puhuessaan kuolonsyöjistä ja Voldemortista, eikä hän voinut olla huomaamatta sitä ahnasta ilmettä Mulciberin kasvoilla joka kerta kun hän kuuli puhuttavan pimeän lordista.
”Sitä paitsi meillä on jotain yhteistä pimeän lordin kanssa”, Lucius sanoi kuiskaten, jolloin kaikki heistä – jopa Regulus – hivuttautuivat tahtomattaankin lähemmäs häntä. ”Pimeän lordi vihaa kuollakseen jästisyntyisiä.”
Severuksen verkkokalvolle ilmestyi lähes todentuntuinen kuva Lilystä, joka istui Kehrääjänkujan joen vieressä aivan hänen edessään ja kysyi viattomalla äänellä: ”Onko sillä jotain väliä, että on jästisyntyinen?” Ja heti kun he olivat Mulciberin ja Averyn kanssa lähteneet Sianpäästä takaisin Tylypahkaan, Severus erkani heidän seurastaan ja oksensi lähimpään pusikkoon, jonka matkalla näki.

***

Myöhemmin tuona samaisena iltana Lily istui ystäviensä Susanin ja Karenin kanssa Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Iltapala suuressa salissa järjestettäisiin vasta puolen tunnin päästä ja oleskeluhuone oli tyhjentynyt ihmisistä, joten he olivat päättäneet vallata takan edusta ja kääriytyä vilttien alle juttelemaan. Karen puolestaan oli tapansa mukaan ottanut riimukirjansa esiin, mutta kuunteli sivukorvalla Lilyn ja Susanin välistä keskustelua.
”Missähän Mary ja Sandra ovat?” Susan ihmetteli samaan aikaan kun hän tuijotti tummilla silmillään tanssahtelevia liekkejä tulisijassa. ”He lupasivat lähteä käymään minun kanssani Rohkelikon voitonjuhlissa.”
”Ai, minä kun luulin että Musta on nykyään sinun seuralaisesi”, Karen mumisi riimukirjansa takaa.
”Ei se ole mitään vakavaa”, Susan kommentoi närkästyneenä ja heitti häntä yhdellä repeytyneellä kankaanpalasella, jonka hän oli vain hetki sitten nyhtänyt viltistään. ”Me ollaan päätetty edetä hitaasti.”
Nyt oli Lilyn vuoro nauraa. ”Ja sekö on OK Mustalle?”
”Luulisin”, Susan sanoi välinpitämättömästi ja katsoi sohvan selkänojan ylitse tyttöjen makuusaliin johtaviin portaisiin. ”Sitä paitsi minulla oli sellainen käsitys, että ne juhlat pidettäisiin täällä. Kysehän kuitenkin on Rohkelikkojen voitonjuhlista. Rohkelikkojen. Ja ne ovat olleet aina täällä.”
”No, älä unohda että Potter järjestää ne juhlat”, Lily huomautti virnistäen. ”Yllätykset ovat erittäin todennäköisiä.”
”Niin, totta”, Susan mumisi ja vilkaisi kultaista rannekelloaan. ”Pahus, kohta on iltapalankin aika! He lupasivat tulla tänne ajoissa. Entä, jos Mary ja Sandra menivätkin sinne eivätkä vain ilmoita?”
Nyt Karen laski kirjansa ja katsoi Susania epäuskovasti silmälasiensa takaa heilauttaen maantienväristä tukkaansa pois silmien edestä.
”Eivät he niin tekisi. Sitä paitsi, eikö Sirius kuitenkin ilmoittaisi sinulle? Tuskin hän haluaa viettää alkoholipitoista iltaa ilman sinua?” Karen kysyi hymyillen kiusoittelevasti.

”Minusta sinun ei pitäisi edes mennä”, Lily pani väliin. ”Jos te todella etenette Siriuksen kanssa hitaasti, niin miksi ette voisi viettää kerrankin erilaista viikonloppua? Menisitte Tylyahoon tai jotain.”
”En minä viitsi kutsua Siriusta…” Susan mumisi haroen päätään. ”Tai siis, olisi outoa pyytää Sirius Mustaa Tylyahoon. Voisi kuvitella, että hän nukahtaisi jo matkalla sinne.”
Yhtäkkiä Lilyn mieleen kohosi muisto Jamesista, joka oli hyvin innoissaan Tylyahoon menosta ja oli jopa maininnut, että he viettivät Siriuksen kanssa aikaa Kolmessa luudanvarressa. James ja Sirius olivat kuin veljekset, joten taatusti Siriuskin –
Hän karisti ajatukset mielestään, kun tajusi mitä ajatteli. Lily oli ollut melkein aikeissa sanoa ystävilleen, että kelmit rakastivat käydä Tylyahossa, mutta hän älysi mitä oli aikeissa sanoa, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hän oli jo aukaissut suunsa. Susan olisi luultavasti vain innostunut, mutta Karen olisi pitänyt viikon mykkäkoulua, jos olisi saanut selville että myös hänen toinen paras ystävänsä oli vain melkein ollut treffeillä yhden kelmin kanssa.
”Me olimme muuten tänään Tylyahossa eikä sinua näkynyt, Lils”, Karen sanoi sitten kun kukaan ei ollut hetkeen sanonut mitään.
”Minä olin… olin kirjastossa.”
Susanin silmien väliin ilmestyi lievä ryppy.
”Miksi ihmeessä?” hän ihmetteli.
”Minulla ja… Severuksella on sellainen… liemiprojekti.” Oli kurjaa valehdella ystävilleen sillä tavoin, mutta Lily ei juuri sillä hetkellä voinut muutakaan. Hän siirsi vaivihkaa katseensa takaisin takkaan, jotta ei paljastuisi valheesta, sillä Karen oli haka arvaamaan milloin joku valehteli.
”Ai niin, se! Etkö muista, Karen? Se Kuhnusarvion palkintojuttu?” Susan johdatteli.

”Teetkö sinä sen Severuksen kanssa?” Karen kysyi ilmeettömänä kuulematta tuskin lainkaan mitä Susan oli sanonut.
”Joo, mehän olemme ihan lyömätön pari liemissä!” Lily sanoi innostuneella äänellä ja uskalsi vasta nyt katsoa ystäviään. ”Ja arvatkaa mitä? Meistä on tullut kai taas parempia ystäviä. Toisin kuin sinä, Susan, Severus pyysi minua Tylyahoon.”
Hän oli automaattisesti olettanut, että Susan ja Karen olisivat olleet iloisia hänen puolestaan, mutta oletus osoittautui vääräksi. Heidän välilleen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jota ei vähään aikaan rikkonut oikein mikään. Lily tuskin käsitti mistä se johtui.
”Niin, siinä on vain se pikkuinen ero, että minä ja Sirius olemme yhdessä”, Susan sanoi lopulta hivenen kiusaantuneena.
”Mikseivät ystävät voisi käydä Tylyahossa?” Lily hämmästeli. ”Ei se automaattisesti tarkoita, että täytyy olla kuherteleva pari ennen kuin voi pyytää toista Tylyahoon. Käymmehän mekin siellä!” James kummitteli ahdistavana hänen mielessään huonona esimerkkinä äskeisiin sanoihinsa viitattuna, mutta Lily päätti olla välittämättä ja katsoi uhmakkaana ystäviään.
Susan ja Karen katsoivat toisiaan paljonpuhuvasti. He taistelivat hiljaa mielessään, kumpi joutuisi sanomaan Lilylle seuraavat sanat, jotka kuitenkin Karen lopulta tuli sanomaan:
”Ei kyse ole siitä, että se merkitsisi jotain… Me vain… Me näimme häntä tänään Tylyahossa. Hän oli niiden Mulciberin ja Averyn kanssa…” Tässä vaiheessa Lily paloi halusta huomauttaa, että hän itse asiassa tiesi tuon kaiken, mutta muisti vain vaivoin jälleen pitää kielensä kurissa. ”No, he menivät – niin kuin olettaa saattaa – Sianpäähän ja viipyivät siellä tovin – ”
”Ihan kuin olisitte vakoilleet Severusta tai jotain”, Lily kivahti ja suoristi vilttiään.

”No myönnetään, että oli kyllä vähän vakoojaolo”, Susan sanoi siihen mutta vakavoitui. ”Lily, minusta hänessä on jotain kieroa. Kun he lähtivät Sianpäästä, Lucius tuli Sianpäästä heidän perässään… Lucius! Voitko kuvitella, hän on liittynyt Voldemortin armeijaan!”
”Mistä sinä tuollaista olet kuullut?” Lily kysyi yrittäen näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta oli kovin vaikeaa pitää järkyttyneisyyttä pois kasvoilta. Hänen sydäntään alkoi väkisinkin kivistää...
”Siriukselta”, Susan vastasi oitis. ”En tiedä, mutta… Minusta Severus liikkuu karmivassa seurassa. Sinun täytyy todella pitää varasi.”
”Mutta ei Sev ikinä – ” Lily sopersi, mutta suuttumus ja järkyttyneisyys sotkivat hänen sanansa. ”Severus… Hän on vain niin… Hän on minun ystäväni.”
”Me tiedetään, Lils”, Karen vastasi siihen ja kurottautui ottamaan tätä kädestä kiinni. ”Me vain sanottiin, että ole varovainen. Totta kai me tiedämme, että sinä ja Severus olette olleet niin kauan ystävyksiä… Me vain huolestuttiin ja – ”
Mutta Karen ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun kun oleskeluhuoneen muotokuva heilahti sivuun ja sisälle kapusivat Sirius ja hänen vanavedessään puuskuttava James. Lily oli jo heittänyt viltin pois päältään ja valmiina pakenemaan makuusaliin johtaviin portaisiin, mutta Susan tarttui häntä vaistomaisesti ranteesta.
”Evans, minulla on sinulle uutisia!” James henkäisi ja heilautti kättään tytön suuntaan.
”Mitä tällä kertaa?” Lily kysyi.
”No oikeastaan me tulimme Siriuksen takia, kun hänellä tuntuu olevan jotain hoitamattomia asioita ystäväsi Susanin kanssa, joten – ”
”Asiaan…”
”Niin!” James sanoi nopeasti ja hänen kätensä lennähti oitis hiuksiin. ”Teillä kun on Remuksen kanssa se partiointi tänä iltana, niin se ei – se ei valitettavasti onnistu.”
Lily kohotti nyt kulmiaan yhä ylemmäs. ”Miten niin ei onnistu? Älä vain sano, että hän ei ole siinä kunnossa koska olette juhlineet liikaa…”
”Ei, Remus ei ikinä juhlisi liikaa”, James sanoi tietävänä. ”Itse asiassa Remuksella on jokin pakonomainen tarve aina moittia minua ja Siriusta siitä, kuinka käyttäydymme aina kun Rohkelikko voittaa, joten – ”

”Sinun on näköjään mahdotonta pysyä aiheessa…” Lily mumisi oikeastaan itselleen ja pyöräytti silmiään.
”No se, mitä yritän sanoa, on että Remus on sairastunut eikä hän pääse tulemaan”, James sanoi.
”Ne maustetut kanankoivet eivät tainneet sittenkään sopia Remuksen vatsalle… Hän on käynyt murjottavan Myrtin vessassa tänään jo kolmetoista kertaa”, Sirius säesti riiputtaen muka harmissaan päätään.
James nyökytteli ystävänsä rinnalla siihen nähden kovin innokkaasti, että heistä kumpikaan ei Lilyn mielestä näyttänyt kovin surevan ystävänsä puolesta. Lily huokaisi syvään. Hän ei aikoisi järjestää kohtausta, koska tiesi hyvin ettei Remus jättäisi rohkelikkojen juhlien takia partiointia Lilyn varaan. Sen muutaman viikon aikana kun hän oli partioinut yhdessä Remuksen kanssa, Lily oli tajunnut että oli olemassa edes yksi kelmi maailmassa, joka ei kaiken aikaan puhunut itsestään tai tainnuttanut toista tylypahkalaista syyttä.
”Hyvä on”, Lily sanoi lopulta. ”Hyvä on. Sanokaa Remukselle terveisiä.”
”Kiitos, Lily!” James henkäisi kiitollisena. ”Remus nimittäin sanoi, että tappaisi ennemmin itsensä kuin jättäisi partioinnin ilman sinun suostumustasi. Hän tulee ilahtumaan.”
Lilyn kulmat kohosivat nyt entistä ylemmäs. ”Sanoiko Remus muka todella noin?”
”Sanoi, sanoi!” James sanoi kiivaasti nyökytellen. ”Hän oli todella masentunut kun lähdimme… Varmaan itkee itsensä uneen.”
Lily katsoi kun James ja Sirius katosivat takaisin ulos muotokuva-aukosta ja pudisti päätään. Olihan James aina käyttäytynyt perin oudosti hänen seurassa, mutta se oli jo melko omituista. Lilyn oli vaikea kuvitella Remus makaamassa sairaalasiivessä ainoana ajatuksena se, antaisiko Lily todella anteeksi että hän jäisi potemaan sairauttaan peiton alle. Hän pudisti päätään uudemman kerran.
”Hymyiletkö sinä?” Susan kysyi innostuneella äänellä.
”Kuulitko sinä mitä Potter sanoi?” Lily puolestaan hämmästeli. ”Häneltä alkaa ihan totta järki pettää.”

”Eikö hän ollutkin tosi mukava?” Susan yritti johdatella.
”Susan! Mikä sinun on? Sirius on aivopessyt sinut”, Lily mutisi happamasti. ”Mitä hän muuten edes tahtoi?”
”Hän tuli ilmoittamaan, että Rohkelikon voitonjuhlat ovat täällä puolen yön jälkeen”, Susan sanoi ja hymy hiipui hänen kasvoiltaan. ”Tosin hän myös mainitsi, että aikoo itse mennä katsomaan Remusta sairaalasiipeen ja sitten nukkumaan. Se ilonpilaaja!”
”No, sittenhän Potter ei ole ainoa, joka käyttäytyy omituisesti”, Karen sanoi vinosti hymyillen ja löi riimukirjan kannet yhteen. ”On vähintään maailman yhdeksännes ihme, jos Sirius Musta ei juhli voittoaan!”

***

Kun yksi keittiön kotitontuista oli tullut myöhemmin ilmoittamaan, että suuressa salissa alkaisi iltapalan tarjoilu, Lily, Karen ja Susan olivat nousseet sohvilta ja rientäneet pois oleskeluhuoneesta. Puolessa välin matkaa Susan tapasi Maryn ja Sandran ja häipyi heidän kanssaan juhlimaan. Lily ja Karen puolestaan loikkivat marmoriportaat alas iltapalalle, ja katsomatta lainkaan eteensä Lily sanan nimenomaisessa merkityksessä törmäsi vastaantulijaan.
”Pahus!” Lily kirosi pidellen päätään samalla kun yritti nousta ylös Karenin avustamana.
”Katsoisit mihin päin kuljet, sinä – ” Sanat loppuivat kuin seinään. Severus oli suoristautunut ja katsoi nyt Lilyn smaragdinvihreisiin silmiin punan noustessa kasvoilleen. Hänen ei ollut tarkoitus puhua sillä tavalla Lilylle.
”Sev”, Lily henkäisi yllättyneenä ja suki hamettaan suoraksi. ”Anteeksi, en katsonut mihin kuljen, olin ajatuksissani – ”
”Ei, älä pyydä anteeksi”, Severus kiirehti sanomaan. ”Vahinkohan se vain oli.”
Karen älysi ilmeisesti tässä vaiheessa häipyä tiehensä, nimittäin hän alkoi äkkiarvaamatta valittaa tyhjää vatsaansa ja katosi sitten suuren salin ovista sisään. Lily katseli hänen peräänsä odottaen, että Severus sanoisi jotain.
”Kuulin, että Rohkelikko voitti Korpinkynnen”, Severus tokaisi sitten äänessään hiukka halveksuntaa.
”Niin, he juhlivat voittoa parhaillaan”, Lily sanoi.
”Luulin, että olisit mukana”, Severus jatkoi piikittelyään.
Nyt Lilyn ilme muuttui ilahtuneisuudesta happamaksi.
”Olisin mukana? Mistä lähtien minä muka olisin kiinnostunut huispauksesta?” hän kysyi kädet lantioillaan.

”En minä sitä tarkoittanut”, Severus sanoi oitis. ”Luulin vain… kun olet rohkelikko…” Sen sanottuaan hänen sanansa hukkuivat huudonmetakkaan, joka kantautui marmoriportaiden yläpäästä kun joukko rohkelikkoja hyppeli portaat alas laulaen voittolaulujaan. He molemmat seurasivat joukon menoa suureen saliin, jolloin Lily pisti merkille, ettei heidän seassa ollut James Potteria tai Sirius Mustaa.
”Kuule, minä partioin tämän illan yksin”, Lily aloitti samalla kun hänen mieleensä oli juolahtanut eräs syyhyttävä ajatus. ”Tämä on vastoin sääntöjä, mutta olisi hauskaa jos voisit tulla minun kanssani.”
Severus irrotti katseensa rohkelikkolaumasta ja siirsi sen Lilyyn. Hän ei peitellyt omaa hämmästyneisyyttään edes siksi, että tyttö saattaisi sittenkin perua ideansa ja pyytää jotakuta toista. Hän oli nimittäin tällä kertaa aidosti utelias tietämään, miten sellainen oppilas kuin Lily tahtoi niiden lukuisien vuosien jälkeen toimia niin kuin kelmit.
”Miksi Lupin ei partioi tänään?” Severus kysyi kun sai puhekykynsä vihdoin takaisin.
”Hän on kipeä”, Lily sanoi välittämättä lainkaan Severuksen epäluuloisista katseista. ”Miten me jäisimme muka kiinni? Dumbledore luottaa valvojaoppilaisiin täysin, hän ei saa ikinä tietää.”
”Sen takia sinä alatkin huolestuttaa minua”, Severus mutisi kulmat kurtussa. ”Ja muistutat etäisesti joitakin, jotka hiippailevat käytävillä ja – ”
”Uskallakin sanoa”, Lily aloitti varoittavaan sävyyn, ”että toimin samalla tavalla kuin kelmit.”
”No, siihen suuntaan sinä olet menossa”, Severus sanoi ilkeästi ja istui portaille murjottamaan.
Lily huokaisi syvään ja istuutui ystävänsä viereen. Hän tarkasteli Severuksen kalpeita kasvoja ja yritti nähdä hänen mustien silmien läpi, mitä tämä ajatteli.
”Kuinka suloista”, Lily sanoi viimein ja katseli edelleen Severusta, vaikka tämä puolestaan oli siirtänyt katseensa Tylypahkan pääoviin. ”Sinä alat sittenkin välittää säännöistä.”
Severus tuhahti eikä suostunut vieläkään katsomaan Lilyä. Nyt tyttö nojautui lähemmäs ystäväänsä ja kuiskasi niin anelevasti kuin ikinä osasi:

”Tulisit nyt… Tähtitorni ei ole yhtään niin jännä paikka, jos olen siellä yksin. Ole kiltti…”
”Kummallista”, Severus puuskahti hampaidensa välistä, ”että sinä ihan totta haluat tehdä tämän.”
”Niin onkin”, Lily sanoi hymyillen. ”Mutta siihen ei tule enää tilaisuutta jatkossa. Suostuisit nyt. Siitä voisi tulla hupaisaa.”
Severus näytti hetken siltä, että hän olisi tahtonut pistää lujaa vastaan, mutta rentoutui sitten ja kohtasi mustilla silmillään Lilyn smaragdinvihreät.
”Tavataan rohkelikkojen tornissa kymmeneltä”, hän mutisi suupielestään, suoristautui ja katosi suureen saliin. Lily oli kuulevinaan, että joku huusi melun seasta Severukselle jotain ilkeää, mutta hänen ajatuksensa karkailivat vähän väliä toisaalle. Hymy hiipi Lilyn huulille kun hän lipui Severuksen vanavedessä suureen saliin ja istahti Rohkelikon tupapöydän ääreen vilkaisten syrjäkarein sitä pöytää, jossa poika kumppaneineen istui.

***

Myöhemmin illalla Lily suorastaan hämmästyi nähdessään Severuksen seisovan kuuliaisena Rohkelikkotornissa. Hän oli epäillyt, että Severus ei sittenkään tulisi, ja tekisi sitä vastoin heidän liemiprojektiaan professori Kunusarviota varten, mutta hän oli onnekseen erehtynyt. Severus seisoi vain parin tuuman päässä Lilystä ja ei kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka asteli hänen taakseen ääneti ja sanoi sitten iloisesti:
”Sinä tulit!”
Severus, joka vavahti ilmeisen yllättyneenä Lilyn hiippailusta, käännähti sukkelasti tyttöön päin.
”Sain sellaisen käsityksen, ettei minulla ollut vaihtoehtoja”, hän sanoi kalskeasti, kun he kapusivat portaita alakertaan. Lily vilkuili vuoronperään molempiin suuntiin käytävällä ja johdatti heidät sitten neljänteen kerrokseen.
”Minne me itse asiassa mennään?” Severus kysyi kun Lily jätti myös neljännen kerroksen partioimatta ja suuntasi portaissa yhä ylemmäs.
”Tähtitorniin tietysti”, Lily sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä juttu. ”Oletko muka ikinä nähnyt tähtitornia öisin?”
Severuksen olisi tehnyt mieli vastata toisin, mutta hän päätti turvautua valheeseen: ”En.” Lily hymyili sille ja tarttui hänen kädestään kiinni vetäen heitä yhä ylemmäs torniin vieviä portaita. He kiersivät rappuja niin kauan, kunnes molempien päässä pyöri ja huimasi, ja pian he saapuivat syksyiseen ulkoilmaan korkealle torniin ja tarkistivat vain vaivoin, ettei kukaan ollut seurannut heitä. Hetken Lily oli ollut varma, että oli kuullut alhaalta puhetta, mutta oletti olevansa niin väsynyt että kuuli luultavasti omiaan. Myös Severuksen levollinen katse Tylypahkan tiluksilla kieli, ettei hänkään ollut kuullut mitään.
”Mitä pidät? Milloinkahan me oltiin viimeksi täällä kahdestaan?” Lily mietti ääneen ja seurasi Severusta muurin reunustalle, jossa poika istui yhtä huolettomasti kuin joskus kauan aikaa sitten kun Lily oli arvellut hänen tippuvan.
”Siitä on ikuisuus.” Severuksen ääni oli matala eikä siitä voinut aistia minkäänlaisia tunteita. Hän aukaisi jo kerran suunsa uudestaan, sulki sen taas ja pudisti päätään. Lily ei tiennyt miksi, mutta hänen suunsa vääntyi väkisinkin huvittuneeseen hymyyn.

Hän ei tiennyt, miksi oikeastaan tunsi sillä tavoin ollessaan Severuksen kanssa yhdessä. Niin vain oli aina ollut. Severuksella oli outo tapa katsoa ihmisiä ja tehdä Lily iloiseksi kun sitä vähiten edes yritti. Hänessä oli jotain, mitä kukaan muu ei oikeastaan pintaa syvemmältä viitsinyt nähdä tai etsiä. Severus oli sillä omalla erikoisella tavallaan kovin suloinen.
”Mitä sinä oikeastaan olet puuhaillut?” Lily kysyi sitten kun kumpikaan ei ollut puhunut hetkeen mitään.
”En mitään merkittävää”, Severus sanoi välttelevästi.
”Susan ja Karen sanoivat nähneesi sinua Tylyahossa”, Lily sanoi.
Severus päästi suustaan äänen, joka ilmaisi hänen ärtyneisyytensä.
”Ihan niin kuin ennen. Typerä siskosi oli kova urkkimaan meidän juttujamme”, Severus sanoi halveksuvasti.
”Ei Petunia ole typerä!” Lily kivahti äänessään rohtu paheksuntaa. Kun Severus ei puolestaan kyennyt tähän vastaamaan rehellisesti, hän päätti pysyä vaiti. Hän raapi kynsillään muurin kivipintaa ja yritti olla kohtaamatta Lilyn katsetta. Hänen olisi pitänyt olla iloinen Lilyn seurassa, mutta jostain syystä Severuksen olo ei olisi voinut olla kurjempi. Hän oli niin kovasti yrittänyt sinä päivänä olla törmäämättä Lilyyn, mutta se kaikki oli tapahtunut – ja vieläpä kirjaimellisesti.
”Mitä sinä itse teit Tylyahossa sitten?” Severus kysyi kun tajusi, ettei Lily aikonut sanoa enää mitään.
”Minä… Tarvitsin makeaa Hunajaherttuasta”, Lily sanoi mutta oli tällä kertaa se, joka vältteli katsekontaktia.
Severus hymyili vinosti. Hän ei tainnut olla ainoa, jolla oli salaisuuksia.
”Me näimme Luciusta.”
Lily repi katseensa irti tähtitornin kivilattiasta ja nosti sen Severukseen. Hänen smaragdinvihreät silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreät – ei, sittenkin huolesta, Severus pystyi aistimaan sen unissaankin siitä tavasta, jolla Lily häntä katsoi. Suu rakosellaan hänen vähintään yhtä punaiset huulet kuin tukkakin olivat muodostuneet yllättyneen ilmeen kun he hetken aikaa tyytyivät vain tuijottamaan toisiaan.

”Malfoyta?” Lily toisti, vaikka hän oli kyllä kuullut ja tiennytkin – kiitos Susanin ja Karenin. ”Mutta Sev, etkö sinä tiedä?” Hän huolestui kun poika näytti niin huolettomalta puhuessaan Luciuksesta siihen sävyyn.
”Tiedä mitä?” Severus kysyi välinpitämättömästi.
”Lucius on liittynyt Voldemortin armeijaan – ”
”Älä sano sitä nimeä!” Severus karjaisi ja siinä samassa hänen tyyneytensä oli tiessään. Hän oli loikannut muurilta jaloilleen ja sitä vastoin, että olisi katsonut uhkaavasti Lilyn kasvoihin ja seissyt tämän edessä varoittavana, Severus vajosi käsivarsiensa uumeniin ja peitti kasvonsa tytön nähtäviltä.
”Miksi?” Lily kysyi varovasti.
”Koska et saa.” Severus ei osannut selittää sitä paremmin. Mitä hän olisi Lilylle sanonut? Lucius oli vallan mainiosti tehnyt heille selväksi, että nimen sai sanoa vain peloton velho, ei sellainen noita kuin…
Kuin Lily, Severus ajatteli surkeana mielessään. Hän yritti olla kovasti miettimättä, mitä Lucius oli puhunut jästisyntyisistä, hän yritti olla näyttämättä siltä kuin se olisi tehnyt häneen suurenkin vaikutuksen. Ehkä juuri sen takia Severus ei voinut antaa Lilyn lausua sitä nimeä. Hän oli liian hyvä sanomaan sitä.
”Kyllä minä tiesin, että Lucius on liittynyt kuolonsyöjiin”, Severus sanoi hetken päästä.
Lilyn pupillit laajenivat hämmästyksestä. ”Kuolonsyöjiin? Siksikö heitä kutsutaan?”
”Niin.”
Nyt kun hän oli viimein kertonut sen, mikä Severusta oli koko sen päivän kaivertanut mielessään, hän oli aikeissa kysyä Lilyltä mitä sitten hän oli oikeastaan tehnyt Tylyahossa, mutta Severus unohti sen pian. Hänen katseensa oli kiinnittynyt sormien raosta Tylypahkan pihamaalle, jossa hän aisti liikettä. Hän kohotti siis oitis katseensa käsien lomasta ja siristi silmiään aivan niin kuin hänen toisella puolellaan Lilykin oli tehnyt.
”Näetkö?” Lily kuiskasi. ”Pitäisiköhän meidän mennä takaisin -?”

”Millainen valvojaoppilas sinä oikein olet…” Severus mutisi suupielestään ja nappasi tähtitornin kaukoputken suunnaten sen sinne suuntaan, jossa tummat hahmot häälyivät.
”Mitä?” Lily kysyi hetken kuluttua kun Severus oli tähystänyt kaukoputkella pihamaalle muttei sanonut mitään. ”Kuka siellä on?”
Pian Severus oli havainnut kaukoputkellaan liikkujat, ja vaikka hän olikin ollut täydellisen varma kelmien hiippailusta öiseen aikaan, hän joutui nyt myöntämään mielessä erehtyneensä vain hivenen. Tästä huolimatta Severus onnistui ivallisena tyrkkäämään kaukoputken Lilyn kouraan. Kun Lily oli ilmeisesti myös löytänyt tummat hahmot pihamaalla, hänen suunsa loksahti auki ja hän erkani kaukoputkesta.
”Remus?” hän kuiskasi eikä peitellyt lainkaan hämmästyneisyyttään, vaikka huomasi Severuksen virneen leviävän silminnähden.
”Kiinni jäi”, Severus sanoi lipevästi. ”Aivan kuten olen sanonut. Eiväthän he muut olleet mukana, mutta... Nyt sinä näet sen itse.”
”Mutta Sev, siellä on myös matami Pomfrey!” Lily sihahti. ”Ehkä hän hourailee kuumeessaan ja tarvitsee raitista ilmaa…” Hän suunnisti kaukoputken takaisin vasempaan silmäänsä ja kohdisti sen uudestaan kahteen hahmoon. ”He menevät toiseen suuntaan, jonnekin Tällipajun lähettyville kai… En käsitä…”
”Minäpä selitän sinulle”, Severus sanoi virnuillen ja nappasi kaukoputken pois Lilyn ulottuvilta. ”Tätä he ovat tehneet kaiken aikaa – Potter ja kumppanit. En ihmettelisi, vaikka ne väijyisivät odottamassa Lupinia linnan toisella puolella.”
”Ja matami Pomfrey katsoo sitä kaikkea läpi sormien?” Lily kysyi epäluuloisena kulmat koholla. ”Tuo on niin kauhean kaukaa haettua. Eikö olisi todennäköisempää, että Lupin on todella kipeä eikä tässä ole kyse Potterista?”
Mutta Severus näytti siltä kuin ei olisi lainkaan kuullut hänen äskeisiä sanojaan.
”Potter ja Musta… He ilmestyvät paikkoihin yllättäen ja katoavat oudosti… Siinä on jotain outoa”, Severus mumisi poissaolevana. ”Minun täytyy tietää mitä he suunnittelevat, sitten ehkä kaikki ymmärtää, että he eivät ole – ”
”Sinun täytyy?” Lily toisti kulmat koholla. ”Sev, anna olla, jooko? Mennään takaisin nukkumaan, me molemmat olemme väsyneitä ja – ” Mutta ennen kuin Lily ehti jatkaa lausettaan loppuun, Severus oli kadonnut ajatuksineen alas tähtitornin portaita ja jättänyt hänet muurin vierelle. Sen pienen hetken kun he olivat olleet kahdestaan Severuksen kanssa, Lilyä ei ollut paleltanut seistä syksyn koleassa yössä, mutta kun poika oli pian juossut tiehensä, hän muisti jälleen miten kylmä ulkona oli.

***

[mAngo]

Vau. Mahtavaa! Oot niin todella taitava kirjottaja! Oon sun ykkösfani!

Lilyn ja Kalkaroksen ystävyys on niin aitoa. *huokaus* Ruikuli on söpö ku se on mustasukkanen. <3
Sitte taas Lilyn ja sen tyttökaverien välit ei oo niin läheiset ku Lilyn ja Seven, tai semmonen tunne..

Koko tarinan nimi, Prinssin tarina, on aiva ihana ja saa kiinnostumaan.

No joo, tosi rakentavaa kommenttia! Sä oot vaan niiiiin hyvä! Oon uskollisin lukijas tästä eteenpäin!

Terveisin,
mAngo

[MMadii]

Mm tää on hyvä  Ihanan tällasta kevyttä muttei höttöä. Ja tää aihe on hyvä, mielenkiintoinen, kun olen itsekin miettiny just kaikkee mitä tuossa summaryssä luki.

Mä olen aina vihannut Lilyä ja sä teet siitä ihan siedettävän tyypin! 

Jotain virheitä löysin, pilkutusta ja taivutusmuotoja ja sellasta, ei mtn kuolemanvakavaa mutta pisti silmään.

”Ai niin, se! Etkö muista, Karen? Se Kuhnusarvion palkinto-juttu?” Susan johdatteli.

Ja sit tuo, en tiedä kun senhän voi periaatteessa ajatella että Kuhnusarvion palkinto, jolloin tulis toi viiva, mutta mä laittaisin palkintojutun yhteen. Olipas selkeää.

Kommentointi on sinänsä mun vahva laji  Mutta jatkoa odotellessa.

[kikieh]

mAngo, kiitos paljon! Pitää vain toivoa, että onnistun pitämään Lilyn ja Severuksen ystävyyden uskottavuuden rajoissa. Mutta todella mukavaa että olet pitänyt
MMadii, kiitos myös sinulle! Niin, valitettavasti Lily/Sev ficceihin törmää harvoin (tai ainakaan minä en ole törmännyt useasti) ja tuli sellainen fiilis että jotain heistä on kirjoitettava. Ja tosiaan, tuo korjausehdotuksesi kuulostaa järkevältä, joten palaan korjaamaan sen kohdan myöhemmin huomenissa!

Jatkoa ei kuitenkaan vielä luvassa, vaikka työstän sitä parhaillaan. Siihen asti siis... Adios!

[mAngo]

Ei jatkoa? Sniif.
Tarina alko jo tosi lupaavaasti joten SUOSITTELEN jatkamaan.
Mutta ei ole pakko toki, mua vaan haluttais kuulla miten tää jatkuu.


mAngo

[kikieh]

Siis selitin hieman epäselvästi.. Siis jatkoa on tulossa mutta ei vielä valmiina. Kirjoitan sitä parhaillani. Olen niin innostunut tämän kirjoittamisesta, että aion toki kirjoittaa tämän loppuun! Uskallan luvata että 5. luku tulee tämän viikon puolella. ^^

[erikka]

Tässä on mun mielestä kaikkein aidoimmat Lily, Kalkaros ja James. Ne kaikki oli aivan tasan sellasia ku olin Rowlingin kirjojen pohjalta kuvitellu. Semmonen ihana ja rohkee Lily (ei aina sitä määräilevää), Kalkaroksenki käytös ja ajatukset oli musta hyvin kuvattu ja James, vaikka sitä ei nyt ollu niin paljoo, oli kans jotenki osuva. Erinomasta tässä oli se, että oli kuvattu sekä Kalkarosta että kelmejä aika puolueettomasti, eikä kumpikaa (kummatkaan) ollu mitää tarinan niljakkeita <- oli siinä taas sana

Odotan jatkoo kovasti

[mAngo]

Jos siis jatkoo tulee niin ootan innolla!



mAngo

[kikieh]

erikka, kiitos vielä sinullekin. ^^ Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että olen mielestäsi osannut luoda aidot hahmot, nimittäin ficeissä se on juuri vaikeinta. On niin kauhean vaikeaa muotoilla hahmoista semmoset kuin ne oikeasti ovat alkuperäisessä ja siinä virallisessa teoksessa. Kalkaros (outoa sanoa tuo nimi, kun olen niin tottunut kirjoittamaan ja sanomaan Severus) on yksi vaikeimmista kirjoitettavista ja sitä pitää lähes jatkuvasti treenata lukemalla Potter-kirjoja.

Ja niin, iso kiitos ja kumarrus myös muille kommentoijille aikaisemmin, ja nyt odotus on palkittu uudella jatkolla!


5.   luku

Päivät matelivat eteenpäin kun aurinkoiset päivät muuttuivat yhä sateisemmiksi ja tylypahkalaiset käärivät paksuja viittoja päälleen kun lokakuun puolivälissä myös tuuli yltyi hurjimmilleen. Severus oli sen muutaman viikon aikana käyttänyt vähemmän aikaa Kuhnusarvion liemikilpailua varten ja keskittänyt kaiken tarmonsa kelmien perässä hiiviskelyyn, mikä oli myös automaattisesti johtanut siihen, että myös yhdessä vietetty aika Lilyn kanssa oli jäänyt vähemmälle. Severuksen intoa saada kelmit kiinni ja aiheuttaa heille potkut Tylypahkasta oli vain lisännyt ne kerrat, kun hän oli yllättänyt heidät supattamasta käytävillä tai ilmaantumasta odottamattomiin paikkoihin Tylypahkassa, kuten salakäytäviin, joiden sisälle Severus ei lukuisista yrityksistään huolimatta päässyt.
Oli kuitenkin enää ajan kysymys, milloin kelmit paljastuisivat, ja kaikkein mieluiten Severus tahtoi, että hän olisi silloin paikalla. Hän vähät välitti Siriuksen ärtyneestä katseesta, jonka hän loi luihuisten pöytään suuressa salissa, ja pyrki vääntämään suunsa pilkalliseen hymyyn aina kohdatessaan tämän katseen. Niin Severus kuin Siriuskin molemmat olivat ääneti ymmärtäneet, että kelmien salaisuus ei pian olisi enää kovinkaan suuri salaisuus, joten Sirius oli kääntynyt ympäri tuolissaan ja poistunut muiden kelmien seurasta ennen jälkiruokaa.
Niinä viikkoina kun Tylyahoviikonloppu lähestyi, Mulciber oli puhunut taukoamatta Luciuksen tapaamisesta ja huokunut onnellisuutta. Hän oli mitä ilmeisimmin sillä kannalla, että oli järkevää odottaa sopivaa aikaa ja seurata Luciuksen jalanjälkiä, sillä hän mainitsi useaan otteeseen kuinka Rosier oli – huolimatta siitä, ettei hän tullut ensimmäiseen kokoukseen – liittynyt Luciuksen rinnalle kuolonsyöjiin. Avery puolestaan oli ottanut vähän löyhemmän kannan.
”Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla, että me käymme tapaamassa Luciusta”, hän oli sanonut kun neljän kokouksen jälkeen Mulciber oli levittänyt sanaa uudesta tapaamisesta.
Severus puolestaan oli aiemmin ollut oikeassa arvatessaan, että Luciuksen tapaaminen osui päällekkäin Lilyn tapaamisen kanssa.
”Mutta kyllä kai Lily ymmärtää.” Se oli Averyn ensimmäinen kommentti, kun Severus oli sanonut tapaavansa Lilyn.
”No tietysti hän ymmärtää!” Mulciber säesti ja levitteli käsiään kuin ottaisi jonkun pian syliinsä. ”Kuvittele nyt. Sinä olet tekemisissä isompien ja parempien kanssa… Hän arvostaa sitä.”

Avery näytti hivenen epäuskoiselta katsoessaan Mulciberiä, joka puolestaan tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, jonne muut eivät välittäneet katsoa.
”No, ainakin se voittaa kelmit, vai mitä?” hän kysyi huolettomalla äänellä, muttei tiennyt miten suuri merkitys sillä oli siihen, että Severus lopulta myöntyi lähteä tapaamaan Luciusta. Hän tapasi Lilyn eteissalin tungoksessa ja lupautui tapaamaan hänet myöhemmin iltapäivällä. Lily oli nyökännyt pettyneenä ja kadonnut jonnekin väenpaljouteen.
Ilmeisesti moni tylypahkalainen oli kiinnittänyt huomiota heidän alituiseen vierailuihinsa Sianpäässä ja Tylypahkassa liikkui huhu, että useasta luihuisesta olisi tullut kuolonsyöjä, vaikka toisaalta osa huhuista piti paikkansakin. Severus sai huomata, että poistuessaan Sianpäästä takaisin pääkadulle moni silmäpari katsoi häntä kiinnostuneena, mutta kavahti katsomaan pian muualle kun hänen katseensa kohtasi ne. Se oli uutta verrattuna siihen, että ennen Severus ei ollut tottunut tuijotukseen tai jos oli, niin se oli halveksuvaa ja osittain sitä harjoittivat rohkelikot. Ei siis ollut mikään ihme, että vaikka Severus oli aiemmin vastentahtoisesti vieraillut Sianpäässä, hän poistui sinä päivänä sieltä ivallinen virne kasvoillaan.
”Missä sinä oikein viivyit?” Lily kysyi sitten kun he viimein tapasivat Kolmessa luudanvarressa, jonne Severus oli saapunut tytön mieliksi.
”Olin Sianpässä”, hän vastasi ympäripyöreästi ja katseli kuppilassa ympärilleen. Vain muutaman pöydän päässä istuivat kelmit, joista Sirius oli havainnut Severuksen ja katsoi varoittavasti heitä kohti. Lily pudisti päätään ärsyyntyneenä ja kivahti:
”En käsitä miksi hän tekee noin, antaisi vain olla. Susan on ajattelematon viettäessään aikaa heidän kanssa…”
”Ehkä hän viihtyy narrien seurassa”, Severus vastasi kuivasti ja repi katseensa irti Siriuksesta Lilyyn. ”Mitä me edes tehdään täällä?”
Lily kohautti harteitaan ja hymyili pienesti. ”Ostin meille kermakaljat, mutta ehdin juoda ne molemmat sinua odotellessa… Voin ostaa uudet, jos sinä vain – ”
”Ei ole tarpeen”, Severus sanoi napakasti. ”Osaan kyllä itsekin ostaa tahtoessani.”
”Ai”, Lily töksäytti yllättyneenä. ”No, hyvä on.”

Severus katui oitis sanojaan, muttei jostain kumman syystä osannut pyytää anteeksikaan. Hän oli ärsyyntynyt istuessaan Lilyn vastapäätä, kun tytön selän takaa kurkki nyt Siriuksen sijaan James.
”Mennäänkö Hunajaherttuaan?” Severus kysyi sitten kun oli ollut niin hiljaista, että hänen vatsansa nälänhuudot kuuluivat kymmenkertaisena.
”Aiotko sinä muka ostaa sieltä jotakin?” Lily kysyi epäuskoisena katse edelleen Kolmen luudanvarren huuruisissa ikkunalaseissa.
”En, mutta jos sinä haluat sieltä jotain.” Severus katsoi vilpittömästi tytön silmiin, jotka eivät vieläkään kohdanneet hänen omiaan.
”Mennään sitten.”
He ohittivat kelmien pöydän, jossa James ulottui kamppaamaan Severuksen, mutta hän oli tottunut vuosien varrella lukuisiin yrityksiin ja osasi odottaa sekä myös väistää sitä. Lily mulkaisi kelmejä murhaavasti poistuessaan Kolmesta luudanvarresta ja kirosi pääkadulla heidän röyhkeyttään.
”Heillä on jotain salattavaa”, Severus oli päästänyt suustaan kun he olivat tulleet Hunajaherttuaan. ”He tietävät että minä tiedän. Haluaisinpa nähdä Potterin ilmeen, kun minä – ”
”Oi, tänne on tullut uusia!” Lily huudahti innoissaan tuskin kuuntelematta mitä Severus oli aikeissa sanoa. ”Katso, Sev! Minun on pakko ostaa noita…”
Sen päivän jälkeen Severus oli ollut hyvällä tuulella, vaikka hän ei ollut päässyt kertomaan epäilyksiään kelmeistä Lilylle tai sen pahemmin myös kenellekään toiselle. Pitkästä aikaa heillä oli ollut melko mukava päivä Lilyn kanssa, vaikka aika olisikin saanut edetä hitaammin. He olivat Hunajaherttuan jälkeen menneet yhtä matkaa Tylypahkaan ja sateesta huolimatta käpertyneet valtaisan tammen alle lähellä järveä ja syöneet makeisia mahan täydeltä. Hetken murto-osa sekunnin ajan Severuksesta oli tuntunut, että Lily oli tahtonut ottaa häntä kädestä kiinni hipaistessaan sormenpäillä tämän kämmenselkää, mutta tajusi että se oli ollut merkityksetön kosketus muiden seassa, kun Lily ei kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota.

Kun sade oli yltynyt niin rajuksi, että heidän oli pakko kömpiä takaisin sisälle, Lily oli muistuttanut heidän yhteisestä liemitunnistaan (aivan kuin Severus olisi voinut edes unohtaa) ja juoksi Rohkelikkotorniin punaiset hiukset hulmuten. Severus oli katsonut hetken tytön perään, huokaissut ja todennut mielessään, ettei siihen päivään olisi tarvittu enää tippaakaan Felix felicisiä.

***

Lily harppoi tyrmiin pitkinaskelin kainalossaan Kuhnusarvion senvuotinen oppikirja eikä hidastanut askeliaan vielä silloinkaan, kun huomasi Jamesin ja Siriuksen norkoilevan liemiluokan edessä. Pikemminkin siinä vaiheessa Lily nopeutti vauhtiaan ja oli varma, että hänen pitkä kaapunsa jätti vain tuulahduksen jälkeensä. Hän suuntasi luokan etuosaan, jossa Severus oli jo asettunut heidän noidankattilansa ympärille ja selasi nenä hipoen oppikirjaa.
”Olet ajoissa”, Lily kommentoi ja heilautti laukkunsa pään ylitse.
”Ja sinä myöhässä”, Severus vastasi katse edelleen kirjassa ja haparoi toisella kädellään kauhaa.
Lily loi epäilevän katseen sinne, minne Sirius ja James olivat vain hetki sitten käyneet istumaan seuranaan hiirimäinen Peter. Remuksen paikka puolestaan loisti poissaoloaan, kuten hän oli arvellutkin.
”Minä olen vähän miettinyt”, Lily sanoi puoliksi ajatuksissaan ja ojensi sitten kauhan Severukselle, joka ei vieläkään malttanut irrottaa katsetta kirjasta.
”Kiehtovaa”, Severus sanoi viiltävän tyynellä äänellä.
Huolimatta siitä, että hän pysyi työnsä kimpussa Lilyn ilmaannuttua paikalle, tyttö päätti olla hievahtamattakaan hakemaan tarvikkeita ja tarkasteli sisukkaasti Severuksen kelmeitä kasvoja.
”Lupin oli eilenkin poissa”, Lily jatkoi itsepintaisesti.
”Tiedän”, Severus vastasi nyt hitusen kärsimättömästi.
”Mistä sinä sen muka tiedät?”
Severus väänsi vinon hymynkareen huulilleen. ”Koska tarkistin kuukartan eilen. Lisäksi pistin merkille, ettei hän tullut liemitunnille.”
Lily ei ennättänyt ihmetellä miksi Severus oli niin perillä kelmien asioista, vaan hänen mielenkiintonsa oli herännyt muuan toisesta asiasta.
”Tarkistit kuukartan?” hän toisti kulmat koholla. ”Miksi sinä niin teit?”

Severus näytti nauttivan tilanteesta suuresti. Vaikka hän ei vieläkään suostunut katsomaan Lilyä silmiin, hänen hymynsä oli nyt niin voitonriemuinen, että olisi voinut luulla jonkun kelmin tulleen erotetuksi koulusta.
”Luulin että se olisi ollut ilmiselvää”, Severus vastasi ja nosti katseensa tyttöön. Lily ei kuitenkaan ollut rehellisesti lainkaan kärryillä siitä, mistä Severus puhui.
”No minä en puolestani käsitä lainkaan, miten kuukartta ja Lupin liittyvät toisiinsa – ”
”Etkö käsitä?” Severus kuiskasi tuskin liikuttamatta huuliaan. ”Eilen oli täysikuu, Lily… Tarvitseeko minun sanoa enempää?”
Lily oli kyllä arvannut, ettei Remus voinut olla joka kuukausi peräkkäin kipeänä tasaisin väliajoin, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta kysyä Remukselta hänen todellista poissaolon syytä. Saattoihan kyse olla jostain muusta yhtä tärkeästä asiasta kuin siitä, että hän olisi kipeä… Hän oli myös miettinyt, että eihän hän oikeastaan edes menetettäisi paljoa, jos Remus aina silloin tällöin olisikin poissa. Siinä oli vain se pikkuinen ongelma, että Remus oli myös valvojaoppilas ja partiointi oli yksi hänen velvollisuuksistaan siinä missä Lilynkin.
Ja olihan tietysti totta, että ensimmäisellä kerralla he olivat nähneet matami Pomfreyn Remuksen seurassa, mutta Lily ei keksinyt mikä tätä oli estänyt tällä kertaa tulemasta partiointiin. Hän ei olisi välittänyt asiasta muuten tippaakaan – kelmit saivat Lilyn puolesta tehdä mitä huvittaa – mutta tuntui epäreilulta partioida käytävillä toista valvojaoppilasta useammin.
Ja kun Severus oli ilmeisesti Lilyn ilmeestä päätellyt, ettei tämä älynnyt hänen hienovaraista vihjettään, hän kuiskasi kireästi:
”Hän on rakkaiden ystäviensä mukaan sairas joka täydenkuun aikaan! Etköhän sinä nyt jo käsitä -?”
”Tarkoitatko, että…” Lily oli tiputtaa oman kauhan käsistään kun ymmärrys iski häneen. Hän vilkaisi automaattisesti sinne, missä James, Sirius ja Peter istuivat ja joista jokainen kohotti katseensa häneen. Ainoastaan Sirius ja Peter laskivat katseensa takaisin noidankattilaan, vaikka olivat vain hetki sitten kuiskineet jotain, mutta James tuijotti epätavallisen vakavana Lilyä ja vilkaisi sitten ohimennen Severuksen selkää. Lily käänsi äkisti päänsä takaisin Severukseen suu rakosellaan. ”…että Remus on – ihmissusi?”

”Minä olen tarkkaillut heitä yli kuukauden ajan, siitä lähtien kun me näimme Lupinin hiippailevan ulkona ensimmäisen kerran”, Severus sanoi kevyesti ja tiputti salamanterin verta kaksi tippaa noidankattilaan. ”Sen takia Potter ja kumppanit ravaavat öisin ulkona – miksen heti älynnyt… Juuri jotain tämäntapaista minä toivoin…”
”Enpä tiedä, Sev”, Lily sanoi, vaikka hänen niskakarvansa olivatkin edelleen pystyssä. ”En usko, että rehtori Dumbledore antaisi ikinä ihmissuden tulla Tylypahkaan. Se olisi… kummallista, eikö sinustakin?”
”Mutta se selittää ihan kaiken!” Severus ärähti onnistuen vain vaivoin pitämään äänensä matalana. ”Tarkistin viime täydenkuun ajankohdan ja se oli täsmälleen se ilta, kun me näimme Lupinin ja matami – ”
”Loistavaa työtä!” professori Kuhnusarvio hihkaisi kävellessään heidän noidankattilansa ohitse ja kurkistaen matkallaan kattilan sameansiniseen liemeen. ”Ilmeisesti ette ole vielä lisänneet fletkumadon limaa… Sinä kaiketi muistit viime tunnista sekoittaa salamanterin veren kolme kertaa vastapäivään, neiti Evans?”
”Ei, itse asiassa Severus sen teki”, Lily kiiruhti sanomaan. ”Hän on tehnyt suurimman osan.”
Professori Kuhnusarvio käänsi pulleat kasvonsa Severukseen, joka ei vaivautunut katsomaan takaisin, vaan tuijotti sanattomana noidankattilaa. Sitten Kuhnusarvio hymyili kepeästi ja nuuhkaisi höyryä kattilan yllä vielä kertaalleen ennen kuin siirtyi toiseen pöytään.
”Sitä ei kuulu hämmentää vastapäivään kolmasti”, Severus ärisi hampaidensa takaa.
”Minä olen ihan totta iloinen, että liememme on onnistunut”, Lily aloitti, ”mutta meidän pitäisi noudattaa kirjan ohjeita, Sev. Valmistamme liemen väärällä tavalla.”
”Teemme saman liemen hieman eri tavalla”, Severus murahti. ”Tämä on onnistuneempi liemi kuin oppikirjan kehno ohje.”
”Mutta, Sev – ”
”Mutta jos et halua voittaa palkintoa, niin voimme kaataa liemen pois ja tehdä kokonaan uuden noudattamalla oppikirjan ohjeita”, Severus sanoi huolettomalla äänellä ja liikautti kättään noidankattilaa kohti.
”Jatketaan näin”, Lily mutisi juuri niin vaimealla äänellä, että Severus pystyi kuulemaan sen ja hymyili pienesti. Lily näki pojan hymyn eikä päättänyt vastata siihen. Juuri kun hän oli poistunut aineskaapille hakemaan tarvittavia aineksia, Severus oli seurannut häntä ja kuiskasi nyt niin hiljaa hänen korvaansa kuin pystyi:
”Kunhan vain muistat mitä sanoin Lupinista.”

***

Seuraavat päivät menivät hyvin nopeasti Kuhnusarvion liemiprojektin parissa samaan aikaan kun Mulciber ja Avery pitivät Severuksen kiireellisenä, joskin Luciuksen tapaaminen oli jäänyt hetkeksi vähemmälle. Viime päivinä oli sattunut oikeastaan melko paljon; Derek Nott oli erotettu koulusta hetkellisesti kun hän oli hyökännyt erään puuskupuhin kimppuun, Luihuinen oli voittanut Korpinkynttä vastaan huispauspelin ja Yaxley sekä Dolohov olivat kostaneet kelmeille heidän viimeaikaisista tempuistaan ja muuttaneet Siriuksen pitkän tumman tukan räikeänvihreäksi.
Ja vaikka Severus ei voinut olla sillä hetkellä onnellisempi viimeaikaisista tapahtumista, hän ei ollut jutellut Lilyn kanssa muualla kuin liemitunneilla. Oli vaikeaa tasapainotella Mulciberin ja Lilyn välillä, kun Severus tunsi olonsa niin hyväksi molempien kanssa… Lily, joka merkitsi hänelle kaikkea maanpäältä, oli Severuksen ainoa paras ystävä ja hänen kanssaan oli tavattoman hyvä olla. Mulciber puolestaan… No, Mulciber oli antanut sen kaiken lopun, mitä Severus ei ollut koskaan Lilyn kanssa saanut eli toisin sanoen eräänlaisen suojakilven.
Severus muisti elävästi mielessään ne ajat, jolloin hän norkoili käytävillä yksikseen ja useimmat ohikulkevat oppilaat kuiskailivat häpeilemättömästi hänestä, osoittelivat tai jopa nauroivat päin naamaa. Eivätkä niin tehneet ainoastaan rohkelikot, vaan jokaisen tuvan edustajat, joskaan luihuiset eivät aivan niin avoimesti ja yleensä he rajoittivat syrjinnän vain kuiskailuun. Se kaikki oli kuitenkin muuttunut Mulciberin kanssa ja jotkut oppilaat olivat jopa alkaneet – Severuksen huulet vääntyivät vinoon hymyyn – jollain tapaa kunnioittaa häntä.
Oli myös outoa, että enää hän ei tuntenut oloaan niin vastenmieliseksi kokoontuessaan luihuisten pöytään ja puhuessaan pimeän lordista niin avoimesti ja yhtä kunnioittavasti kuin Severus olisi saattanut toivoa itsestään puhuttavan. Hän oli saanut huomata, että luihuistovereidensa ansiosta hän oli saanut paitsi ystäviä myös ihailua niiltä luihuisilta, jotka eivät kyseiseen poppooseen kuuluneet.

Mutta kaikista suurinta mielihyvää Severus sai ajatellessaan, miten James Potterin huispaustaidot kalpenisivat kaiken sen rinnalla, mitä Severus ja hänen ystävänsä pystyisivät pian tekemään. Kun jotkut heidän ystävistään olisi pimeän lordin oppilaita, he pystyisivät jakamaan tietonsa ja taitonsa heille muille ja opettamaan sellaisia taikoja, joista kuka tahansa saattoi vain uneksia. Severus kihisi jännityksestä, hän ei millään jaksaisi odottaa sitä päivää kun Potter saisi vihdoin kuulla kunniansa ja kaikista sietämättömäksi odottaminen muuttui silloin, kun hän ajatteli sitä ilmettä Lilyn kasvoilla…
”Totta kai he jakavat tietojaan meille”, Mulciber oli vastannut kun Avery oli esittänyt kysymyksen, suostuisivatko kuolonsyöjät kertomaan sellaisten manauksien salaisuuksia heille ’tavanpulliaisille’. ”Tai jakavat, mikäli käytämme taitoja oikein. Enkä usko, että Lucius epäilee sitä yhtään, hänhän sanoi että pimeän lordi haluaa meidät.”
”Minusta tuntuu, että hän tarkoitti lordin haluavan meidät kuolonsyöjiksi”, Avery sanoi.
”Voihan häntä kannattaa muutenkin kuin olemalla kuolonsyöjä”, Mulciber kivahti takaisin. ”Ei kukaan odota sinun liittyvän pimeän lordin armeijaan, typerys. Äläkä puhu siitä kuin kuulostaisit siltä, että se on kamalinta maailmassa. Olisin iloinen, jos voisin palvella pimeän lordia.”
”Luulenpa, että Craig ilmaisi vain huolensa siitä, onko heillä lupa jakaa sellaista taikuutta ympäri Tylypahkaa”, Severus sanoi kopeasti. ”Minun on sangen vaikea kuvitella, että pimeän lordi katsoo hyvällä käyttää sellaista taikuutta aivan Dumbledoren nenän alla.”
”Ja mitä se vanha houkka voisi muka tehdä?” Mulciber tiuskaisi.
”Enpä tiedä”, Severus sanoi silkkisen pehmeästi. ”Vaikkapa potkaista meidät näyttävästi ulko-ovista etupihalle niin kuin Nottin kävi?”
Mulciberin kasvoilla kävi vihantynkä kun hän mitä ilmeisimmin edes ajatteli, että yksi luihuisista oli lentänyt ulos koulusta. Edes se ei tyydyttänyt hänen raivoa, että Avery muistutti Nottin kironneen yhden puuspupuheista.
”Ihan sama, Nott oli minusta idiootti… Hän teki sen niin näkyvästi, alentui samalle tasolle kuin Potter ja sen kaverit. Se oli lähinnä pilkkaa eikä näyttö siitä, mitä me osaamme tai mitä me voimme tehdä”, Mulciber jupisi ilmeisen ärsyyntyneenä.

He istuivat aivan tyrmien suuaukolla ja langettivat samaan aikaan erilaisia loitsuja haarniskoihin odottaen Kurpitsajuhlan alkamista. Avery oli juuri onnistunut nostaa haarniskan muutaman tuuman lattiasta, mutta se räsähti takaisin kivilattialle kun yrityksistään huolimatta hän ei saanut haarniskaa pysymään ilmassa puolta metriä enempää.
”Hitto, jos vain saisin sen toimimaan…” Avery mumisi poissaolevasti ja keskittyi uudestaan lennättämään haarniskaa.
”Kuinka voit kuvitella manaavasi jotain, jos et saa edes haarniskaa leijumaan?” Mulciber ilkkui eteissaliin johtavilta kiviportailta.
”Yritä sinäkin”, Avery mumisi Severukselle, joka oli katsonut hetken loitommalla hänen puuhiaan.
Juuri kun Severus oli napannut sauvan käteensä ja valmiina yrittämään leijuttaa haarniskaa, Mulciber oli suoristautunut ja sanonut, että suuren salin ovet olivat avautuneet ja pidot alkaisivat. Avery nousi myös pystyyn ja kurottautui katsomaan sinne, minne Mulciber jo katosi, ja viittilöi Severusta mukaansa.
”Minä tulen ihan kohta”, Severus sopersi ja katsoi kun Avery hävisi pian tyrmistä eteissaliin.
Hän kohotti nyt sauvan täsmälleen sille korkeudelle, jossa haarniskan jalkineet olivat, ja yritti keskittyä seuraavaan loitsuun. Hän oli itse asiassa jo jonkin aikaa kehitellyt erästä tiettyä leijutusloitsua mielessään, mutta vasta nyt muistanut kokeilla sitä Averyn kehotuksesta. Severus kietoi sormet lujemmin sauvan ympärille ja sanoi keholeijus hiljaa mielessään.
Haarniskan teräksiset jalkapohjat irtosivat kivilattiasta samalla kun Severus kohotti sauvaansa varovasti kohti kattoa. Hänen tarkka keskittyminen kuitenkin herpaantui kun Averyn ääni oli kajahtanut eteissalista tyrmiin, ja hän kuuli sanat ”Moi, Evans”. Tästä syystä Severuksen sauvakäsi heilahti jyrkästi ja haarniska rämähti lattialle vielä kovemmalla voimalla kuin Averyn loitsu oli tehnyt.
”Mikä loitsu tuo oli?” Lilyn ääni kajahti tyrmissä.
Severuksen poskille kohosi puna kun hänen katseensa lennähti suuaukolle, jossa Lily seisoi kädet lanteillaan ja katseli haarniskaa toinen kulma koholla.
”Ei mikään”, Severus sanoi välttelevästi kun Lily astui kiviset askelmat alas hänen eteensä ja tarkkaili maassa makaavaa haarniskaa terävästi.

”’Ei mikään’ on uusi loitsu minulle”, Lily sanoi irrottamatta katsettaan haarniskasta.
Vaikka Lily oli kovin kiinnostunut tietämään kyseisen loitsun, Severuksella ei ollut aikomustakaan paljastaa sitä. Se oli hänen oma kehittelemä, hiomaton timantti, joka vielä joskus toimisi kunnolla ja jonka avulla Severus ehkä voisi päihittää kelmit… Ei, keholeijus ei ikimaailmassa riittäisi siihen, mutta sen avulla hän ehkä voisi jonain päivänä viihdyttää itseään, jos Potter ikinä sattuisi huonoon aikaan väärään paikkaan.
”Se on sanomaton loitsu”, Severus murahti hetken päästä kun Lily oli jo jonkin aikaa katsonut haarniskan sijaan häntä.
”Sanomaton loitsu? Mistä lähtien meille on opetettu sellaisia?”
Mutta taaskaan Severus ei suostunut vastaamaan, sillä häntä Lilyn tavanomainen ristikuulustelu inhotti. Hän tyytyi vain katsomaan tyrmän toiseen päähän, jossa Kuhnusarvion luokkahuoneen ovi rehotti auki ja hämärä valo peitti vain vaivoin Severuksen kalvakat kasvot. Hän toivoi että Lily olisi kadonnut tiehensä, sillä muisti vieläkin miten epäilevä tyttö oli ollut sitä ajatusta kohtaan, että Lupin todella olisi ihmissusi.
”Tee se loitsu uudestaan”, Lily sanoi sellaisella äänellä, joka oli pikemminkin pyytävä kuin käskevä.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” Severus kysyi tarkoittamatta kuulostaa töykeältä, miltä hän ilmiselvästi kuulosti Lilyn hitusen loukkaantuneesta ilmeestä päätellen.
”Haluan nähdä kun teet sen”, Lily sanoi yrittäen kuulostaa siltä kuin Severuksen äskeisillä sanoilla ei olisi ollut mitään vaikutusta.
Hetken ajan Severus oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän ei tulisi näyttämään loitsua kenellekään muulle paitsi itselleen, mutta tuli vain tuokion päästä toisiin ajatuksiin eikä edes tiennyt miksi. Hän puristi yhä lujempaa sormiaan taikasauvan ympärillä ja osoitti sitten maassa makaavaa haarniskaa miettien taikasanoja mielessään. Sauva purskautti ilmoille valkoisen valonhohteen, joka nostatti haarniskaa tasan niin ylös kuin Averykin oli saanut sen nousemaan. Lily oli henkäissyt väistämättäkin kun äkkiarvaamatta haarniska oli valtavalla ryminällä suoristautunut ja leijui epätasaisesti suunnilleen heidän polvien kohdalla. Severus laski sauvansa kun kaikista ponnisteluistaan huolimatta haarniska ei suostunut nousemaan hänen haluamallaan tavalla ja se laskeutui uudestaan ryminällä takaisin kivilattialle.

”En saa sitä ikinä toimimaan”, Severus ärisi hampaat tiukasti toisiaan vasten ja hillitsi vain vaivoin itsensä, ettei heittäisi omaa taikasauvaa menemään.
”Mutta Sev, tuohan vaatii hurjasti mielenlujuutta”, Lily sanoi yllättyneellä äänellä ja vilkuili vuoronperään ystäväänsä ja haarniskaa. ”Jotta se toimii, sinun täytyy oikeasti keskittyä ja huuhtoa tunnekuohu pois mielestäsi. Niinhän sanomattomat loitsut toimivat.”
Tällä kertaa Severus hämmästyi aidosti. ”No mutta mistä lähtien meille on opetettu sanomattomia loitsuja?”
”Äh, sinä tunnet minut”, Lily sanoi pieni leikkisä hymynkare huulillaan. ”Olen joskus lukenut niistä. Ja olen varma, että me opetellaan niitä jonain vuonna täällä.”
Severus hymyili arasti. Ei oikeastaan siksi, että siinä olisi jotain huvittavaa tai siksi, että hän jokseenkin epäilisi opetettaisiinko niitä joskus Tylypahkassa, vaan itse asiassa sen vuoksi, että se oli yksi piirre mistä Severus juuri piti Lilyssä. Lily oli paitsi kaunis ja määrätietoinen, hän oli myös tavattoman paljon fiksumpi kuin monet muut tytöt Tylypahkassa. Hän omasi juuri niitä ominaisuuksia, joita Luihuinen piti arvossaan, ja jopa Kuhnusarvio oli joskus heidän ensimmäisenä vuotenaan sanonut, että oli sääli kun Lily oli Rohkelikossa… Hänellä oli niitä piirteitä mitkä olisivat päässeet loistamaan Luihuisessa, mutta sitä vastoin, että he olisivat yhdessä opiskelleet samassa tuvassa, lajitteluhattu oli päättänyt olla toista mieltä – kenties vain pelkkää ilkikurisuuttaan – ja lajitellut Lilyn Rohkelikkoon. Ja kaikista vähiten Severus oli sinä päivänä junassa toivonut, kun he olivat ensimmäistä kertaa matkalla Tylypahkaan ja tapasivat James Potterin, että Lily lajiteltaisiin siihen samaiseen tupaan, jossa loistoa saivat vain ne, jotka lensivät vähäisien taitojen avulla luudanvarrella ja sotkivat tukkaansa näyttääkseen upeilta. Siinä tuvassa – sääli kyllä – Lilyn viisaus ja luovuus eivät päässeet sellaiseen arvoon kuin Luihuisessa olisi voinut päästä.
Sitten Severus sanaakaan sanomatta kohotti sauvansa uudelleen valmiina leijuttamaan pahoin kolhiintunutta haarniskaa ja ajatteli tiiviisti loitsuaan. Hän olisi kovasti tahtonut sulkea silmät, mutta otaksui Lilyn nauravan, joskaan ei tietysti tahallaan, joten Severus päätti sitäkin suuremmalla syyllä tyhjentää mielensä kaikista ajatuksista ja keskittää kaiken ajatuksensa haarniskaan.

Valkohohtoinen valojuova sinkoutui hänen sauvastaan uudemman kerran haarniskan päälle, joka kohottautui jälleen kerran vain niin vähän ylös, että sitä juuri ja juuri pystyi kutsumaan leijumiseksi. Vaikka Severus yritti kovasti keskittää ajatuksensa loitsimiseen, oli se vielä vaikeampaa kun hän tunsi lämmön huokuvan niskaansa kun Lily oli nojautunut häntä vasten ja tarttunut omalla kädellään Severuksen sauvakäteen ja ohjannut liikettä hitaasti ylöspäin.
”Näin, Sev”, Lily kuiskasi aivan tämän korvan juuressa.
Severus ei voinut estää enää itseään. Hänen ajatuksensa karkasivat siinä samassa täysin erilaiseen maailmaan kuin missä he nyt seisoivat. Hän matkasi mielessään ajan halki siihen päivään, kun Severus oli istunut Kehrääjäkujan keinuissa ja opetellut keinumaan yhtä taitavasti kuin Lily oli joskus keinunut. Silloin Lily oli tullut paikalle, lähes samantapaisesti kuin silloinkin, aivan sattumalta ja aivan huomaamatta, ja opettanut Severukselle miten se kaikki tehtiin.
Hän ihmetteli, miten haarniska pysyi vieläkin ilmassa, vaikkakin se ei läheskään ollut niin korkealla kuin sen kuului olla. Severuksen koko olemus oli rentoutunut siinä samassa kun Lily oli koskettanut häntä eikä loitsintaan keskittyminen helpottunut lainkaan kun tyttö kiersi selän takaa suoraan Severuksen eteen ja piti pojan kättä edelleen koholla. Oikeastaan hän joutui pitelemään kättä kokonaan itse omin voimin, sillä Severus oli antanut jo kauan aikaa sitten periksi.
”Oletko sinä miettinyt ollenkaan sitä, mitä sanoin Lupi-”
”Keskity, Sev”, Lily kuiskasi hyssyttelevästi ja Severus puolestaan repi katseensa irti noista mantelinmuotoisista upeista silmistä, jotka tarkkailivat haarniskaa aivan kuin Lilyn keskittyminen vaikuttaisi mitenkään sen leijumiseen.
”Minähän keskityn!” Severus tiukkasi äreissään koko tilanteesta, vaikka omituinen syke hänen rinnassaan oli kaikkea muuta kuin äreä. Hän päätti sysätä kaikki typerät ajatuksensa sivuun ja näyttää Lilylle, ettei hän todellakaan ollut niin raukkamainen, ettei saanut yhtä haarniskaa leijumaan – varsinkin kun otaksui sen olevan lastenleikkiä Potterille.

Juuri kun hän oli päättänyt viimein keskittyä loitsuun, Severus tunsi poskeaan vasten Lilyn tuijotuksen ja tiesi, että jos katsoisi ikinä tähän päin, hän menettäisi hallinnan ja epäonnistuisi. Lilyn puristus hänen ranteessaan oli lämmin ja se oli lujittunut, joskaan ei sillä tavalla että se olisi sattunut. Kosketus oli oikeastaan paljon enemmän kuin rohkaiseva, paljon hellempi kuin tavallisesti –
Severus vihasi sillä hetkellä itseään, kun edes ajatteli mitään sellaista, ja vielä enemmän silloin kun hän antoi periksi ja katsoi Lilyn vihreinä sädehtiviin silmiin. Hän oli tiennyt, että keskittyminen herpaantuisi Lilyn silmistä vielä enemmän ja loitsu epäonnistuisi pahemman kerran, mutta oli jostain syystä ottanut riskin.
Severus ei häkeltyneisyydeltään osannut oikein päätellä, missä vaiheessa Lily oli tullut niin kauhean lähelle häntä. Heidän kasvonsa olivat suunnilleen samalla korkeudella niin, että Severus hengitti Lilystä hohkaavaa lämpöä ja tunsi aina silloin tällöin pienen sykkeen Lilyn rinnassa. Severuksen omassa rinnassa sykki jokin samantapainen, mutta sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä hänen elimistönsä kanssa, se oli paljon erilaisempi syke…
Ja sitten, kun hän lopulta tajusi kuinka tavattoman lähellä he olivat toisiaan ja miten haarniska pysyi ilmassa liikkumattomana heidän yhteensulautuneiden käsien ansiosta, Severus tunsi olonsa typeräksi ja häpesi itseään kuollakseen. Hän vetäytyi niin nopeasti kuin pystyi Lilyn läheisyydestä, mikä aiheutti välittömästi sen, että haarniska putosi rämähtäen lattialle ja hajosi kolmeen osaan. Heistä kumpikaan ei silti kiinnittänyt tähän mitään huomiota, vaan molemmat tuijottivat toisiaan erilaisten ajatuksien poukkoillessa mielessään ja tuskin osasivat sanoa sanaakaan.
Severus, joka katui oitis sitä että Lily oli ikinä tullut tyrmiin, riuhtoi katseensa muualle Lilystä ja hänen teki mieli painua saman tien oleskeluhuoneeseen. Lily oli sanomaisillaan jotain, hänen suunsa avautui ja sulkeutui uudestaan, eikä Severus voinut enää seisoa siinä. Hän tunsi itsensä niin naurettavaksi, niin hölmöksi, että hänen jännityksestä löysät jalat johdattivat hänet itsestään suureen saliin ja ne nopeuttivat vauhtiaan, kun Severus asteli Rohkelikon pöydän ohi.
Vaikka Severus yrittikin huuhtoa nuo vastenmieliset ajatukset pois mielestään kun hän asettui Mulciberin ja Averyn viereen Luihuisen pöydässä, hänen mielessään risteilivät erilaiset ajatukset, joita hän ei voinut sysätä syrjään…

He olivat olleet niin omituisen lähekkäin.

***

[mAngo]

Ooh, jatkoa!
Ihana luku! <3
Kirjotusvirheitä en ruvennut bongailemaan, ehkä joitain satunnaisia välilyöntivirheitä.
Hyvä kohta oli se kun Severuksesta liemitunnilla tuli Puoliverinen Prinssi esiin, siis kun se kyseenalasti kirjan ohjeita.
Lilyn ja Seven loppukohtaus oli söpö.



mAngo

[Neiti Pimeyden Lordi]

Minäkin rakastin loppukohtausta!
Lilyn ja Serveuksen persoonat tulivat esiin ihanasti! Lily on helläkätinen auttaja, kun taas Serveus se epävarma poika, joka häipyy lopulta suureen saliin.
Jään innolla odottamaan Lilyn ajatuksia asiasta!
Kiejoitusvirheitäkään en tuolta bongaillut, joten tuli erinomainen luku.