Anteeksi, olen laiska. En vain millään saa tähän kolmatta osaa
tämäkin osa on superlyhyt, mutta antakaa anteeksi, en minä tällä finivapaallani saanut oikein mitään aikaan.. et tut mir leid.
2. osaTietysti, ihmeitä voi aina tapahtua, mutta olen ollut usein niin huono onninen, ettei toista löydy. Kun jossain on kuraa, minä makaan siinä. Kun jossain on banaanin kuori, minä makaan siellä. Mutta niinhän meistä monista tuntuu.Hymyilin tuntiessani pienen punan lämmittävän siroja poskiani. Osasin minä olla poikienkin seurassa, mutta Ginnyn kulmien kohotukset saivat minut onnesta sekaisin. En siis kuvitellutkaan.
Lee oli istuutunut vierelleni ja selitti nyt ummet ja lammet siitä, kuinka hän oli aamupalalla heittänyt Malfoyta melkein päähän satsumalla. Ei kai se mikään ihme ollut, sillä niin suureen siittiöitä täynnä olevaan pumpulipalloon oli hyvin helppo osua.
Kuuntelin pojan pehmeää ja soinnukasta ääntä. Hän kai imitoi Dracoa pyyhkäistessään kahdella kädellä rastojaan ja kuiskatessaan jotain lipevää. Jordan Lee oli yksi Rohkelikkojen suosituimpia poikia, sillä hän tuli toimeen kaikkien kanssa, ja hän jaksoi aina viihdyttää muita. Usein Rohkelikkojen oleskeluhuoneen täyttikin oppilaiden hilpeä nauru, kun Lee keksi toistaan hauskempia juttuja.
Ehkä se olikin Leen ulkonäkö. Ehkä hänestä pidettiin siksi, että hän näytti niin suloiselta, kiltiltä ja avuliaalta. Lempeät ruskeat silmät ja kaunis hymy. Olivathan monet roikkuneet hänen perässään ja olihan pojalla vientiä ollut aina, mutta olisiko nyt minun vuoroni?“Trix?”
“Hmf?” käänsin katseeni poikaan. Jordan naurahti kähäröiden kiharieni hipaistessa hänen hipiäänsä.
“Anteeksi”, sopersin kaulaani hieroen. Lee vain hymyili katsoessaan minua silmiin: “Miksi olet ollut niin poissaoleva?”
“Mitä tarkoitat?” vilkaisin nopeasti sohvalla istuvaa Ginnya. Punapää vain hymyili ja näytti molempia peukaloitaan pystypäin.
“Olet ollut niin”, poika kohautti olkiaan hakiessaan oikeita sanoja, “epäsinä.”
“Epäminä?” hymyilin pojalle, enkä voinut peittää pienoista naurua. Lee yhtyi nauruun selittäen ensin, että tiesin mitä hän tarkoitti. Ja kyllähän minä tiesin.
Pyyhkäisin jälleen vaaleaa tukkaani ja tyrkkäsin kämmenet reisieni alle kohottaen samalla olkapäitäni. Heiluttelin jalkoja katsellessani villasukkiani: “Minulla on ollut vähän muuta ajateltavaa.”
“Olenko minä liittynyt niihin ajatuksiin?”
Katsahdin poikaa, joka oli hivuttautunut hivenen lähemmän: “Ömm..”
“Sinä ainakin olet pyörinyt minun ajatuksissani.”
Ai eivät pojat uskalla puhua?
Hymyilin poskien kuumotuksesta välittämättä. Leen huulet vetäytyivät myös kohti korvia ja poika kumartui asettamaan villin hiussuortuvan korvani taakse: “Luulen, että meillä jäi viimeksi jotain kesken.”
En osannut vastata pojalle mitään, katselin vain hymyillen villasukkiani. Päässäni vilisi kaikenlaisia sanoja ja lauseita, mutta en saanut yhtään selkeää suustani ulos. Kaikki ajatukset tuntuivat sotkeutuvan keskenään ja jopa kolmen sanan lauseet tuntuivat uskomattoman hankalilta.
“Kehittelin jopa laulun sinulle”, Jordanin ääni kuulosti pehmeän soinnukkaalta. Käänsin pääni vihdoin kohti poikaa, eikä typerä hymy laantunut vieläkään kasvoiltani: “Laulun?”
Jordan irvisti pienesti: “En ole koskaan ennen saanut tällaista tunnetta ja inspiraatiota. Enkä kyllä ole pahemmin lauleskellutkaan.”
“Eihän se mitään haittaa”, huomasin Leen hivuttautuneen jälleen hieman lähemmäs. Poika läpytteli hiljakseen reisiään ja aloitti hyvin hiljaa, kauniisti: “'cause time isn't healing, pretty sick of stairing at my ceiling, and I, I can't help the way I'm feeling 'bout you. 'cause time isn't healing, pretty sick of stairing at my ceiling and I, i can't help the way I've falling for you.”
Kukaan ei ollut koskaan ennen laulanut minulle noin kauniisti, eikä kukaan ollut koskaan kirjoittanut minun takiani laulua – en ainakaan ollut kuullut sellaisesta. Enkä minä koskaan ollut uskonut, että näin voisi vielä tapahtua. Olen aina vain ajatellut, että tällaiset asiat kuuluvat satuihin, joissa prinssit rakastuvat prinsessoihin. Satuihin, joissa prinssit ratsastivat valkeilla ratsuilla kohti auringonlaskua.“Se oli kaunista”, kuiskasin hiljaa. Kukaan ei kiinnittänyt meihin enää mitään huomiota.
“Se nyt vain oli tuollainen”, Jordan hymyili nenäänsä nyrpistäen, “Ei siihen mennyt kuin – kröhm – kaksi tuntia.”
Katsoin hetken poikaa enkä voinut olla nauramatta.
Kuinka kukaan saattoi käyttää niin paljon aikaa minuun? Pisin aika jonka poika oli minuun ennen käyttänyt oli puoli tuntia, ja sekin tuhraantui Ronin kanssa, kun poika oli yrittänyt saada violettia purkkaa irti tukastani. Lopuksi hiuksiani oli pitänyt leikata. Olimme tuolloin kolmannella.“Ei sinun olisi tarvinnut”, hymyili pojalle pyyhkäistessäni ikävästi kutiavaa ohimoani, “Todella, ei sinun...” loput lauseestani katosivatkin Jordan Leen lämpimien huulien suojiin. Se suudelma tuntui kestävän ikuisuuden, enkä silti saanut siitä kaikkea irti.
Tiedän, se kuulostaa kliseiseltä ja inhottavan makealta, mutta ei sellaisesta hetkestä voi sanoa muuta. Mitä itse sanoisit? Että se oli vain suukko siinä missä muutkin? Ehkä, mutta minulle se oli paljon enemmän. Kukaan ei tiedäkkään, kuinka kauan olen haaveillut tuosta hetkestä, kuinka monena iltana olen katsellut noita huulia. Se himo on verrattavissa suklaaseen – jos sitä alkaa kerran haluamaan, sitä haluaa niin kauan kun sitä saa, sitten vain lisää ja lisää. Pieni murunen ei riitä, vaan käärepaperitkin täytyy saada nuolla ja juosta sitten ostamaan uutta. Täysin sama asia.Aukaisin hitaasti silmäni ja hymyilin jälleen kuin idiootti. Olin vahingossa kolauttanut hampaani Leen hampaisiin, mutta poika ei tuosta tuntunut pahastuvan. Ehkä se suudelma ei sittenkään ollut niin täydellinen kuin olin toivonut.
“Maistut mintulta.”
Katsoin poikaa hetken silmäni räpytellen ja sulin jälleen hymyyn: “Piparminttua.”
“Pidän siitä”, Jordanin kasvot olivat aivan vasten omiani. Katsoin poikaa tämän silmiin ja nojauduin hieman lähemmäs jatkamaan taianomaista suudelmaamme.
“Hei tyy-”, Ronin ääni hiipui nopeasti. Säpsähdin ja käänsin nopeasti pääni, osuen tietenkin kivuliaasti Jordanin leukaan. Mukava kipu helähti ohimooni.
“Ron!” Ginnyn kirkas ääni kuului jostain, “Idiootti! Etkö sinä ymmärrä mistään mitään?”
Ronin kasvot muuttuivat punertaviksi hämärässä oleskeluhuoneessa. Kuulin jostain Harryn äänen kun hän nauroi.
“Ron, ala tulla!” Ginny polkaisi jalkaansa ja loi merkittävän katseen veljeensä. Ron kohotti kättään meidän suuntaamme, mutta Ginnyn ilme sai hänet toisiin aatoksiin.
“Nähdään”, poika mutisi nopeasti suunnistaessaan pää kumarassa kohti Ginnya.
Suljin silmäni ja kirosin mielessäni. Hienoa Ron, mahtavaa.
“Se menin sitten siinä”, Jordan kuiskasi kietoessaan hitaasti toisen käsivartensa ympärilleni, “Meidän elokuvahetkemme.”
“Mutta eihän kaiken tarvitse tapahtua kuin elokuvissa?” siirsin katseeni poikaan, “Tämähän on oikeaa elämää ja oikea maailma.”
“Mikä havainto”, Lee hymyili ja painoi suukon poskelleni, “Olen aina tiennyt, että sinussa on sitä jotakin, ja nyt se taas nähtiin. Olet suorastaan nero.”
Huitaisin kättäni hipaisten pojan reittä. Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni, mutta Lee tarttuikin kämmeneeni ja painoi suudelman rystysteni kohdalle. Hän piti koko pitkän ajan katsekontaktinsa, enkä uskaltanut edes räpäyttää silmiäni. Pelkäsin, että jos suljen silmäni, hän on poissa. Mutta niin ei käynyt, vaikka räpäytin.
“Sinä olet mahtava”, Lee kuiskasi sivellessään peukalollaan olkapäätäni, “Oikeasti.”
Jälleen lukkiuduin sisimmissäni. Olisin halunnut sanoa niin paljon, mutta en saanut mitään järkevää muotoiltua. Enkä halunnut pilata sitä hetkeä enää yhtään enempää. En vain voinut ymmärtää, kuinka Weasley pystyi tuohon joka kerta.
Lee ei sanonut enää mitään, veti vain hiljaa minut itseään vasten. En minä edes tajunnut sitä, ennen kuin poika alkoi näpertelemään villejä hiussuortuviani. Olin aikeissa sanoa jotain, mutta Lee luultavasti huomasi sen ja hyssytteli hiljaa. Tyydyin siihen, joten suljin silmäni ja kuuntelin pojan tasaista hengitystä.
Hymyilin sulkiessani hiljaa narahtavan oven. Muut tytöt olivat jo nukahtaneet, joten minun tarvitsisi vasta aamulla vastailla tuhansiin kysymyksiin. Huokaisin vetäessäni hiuksiani huonosti hillinneen ponnarin päästäni ja pörröttäessä kiharoitani. Eivät ne edes olleet niin kamalat. Leen sormet olivat seikkailleet niissä hiljaisia löytöretkiä tehden, hyppien takkujen yli uudelle alueelle. Poika todella piti minusta.
Hymyilin itsekseni vaihtaessa pyjaman nopeasti ylleni. En ollut aamulla osannut odottaa, että päiväni voisi päättyä näin ihanasti. Koko päivä oli oikeastaan kuin jostain satukirjasta, joita äiti oli minulle lukenut kun olin pieni. Olin aina kysynyt äidiltä, oliko hän ollut isälle prinsessa, mutta äiti oli vain hymyillyt ja sanonut, että minä näen sen sitten, kun löydän oman prinssini.
Eihän sellaisia prinssejä ja prinsessoita oikeasti ollut, joista aina kerrottiin. Minun maailmani oli aivan toisenlainen, mutta silti rakastin sitä tällä hetkellä enenmmän kuin koskaan aiemmin.
Sukaisin hiuksiani ja istahdin sänkyni laidalle. Hymyilin kohottaessani katseeni seinällä roikkuvaaan soikion muotoiseen peiliin.
Harmi että minäkin olen vain satua.Ceatrix hymyili tyytyväisenä laskiessaan kannettavan tietokoneensa näytön ja katsoessaan ulos kirkkaaseen pakkaspäivään.Villit kiharat olivat tyytyväisyyden merkiksi tuuheutuneet vielä lisää vesisuihkepullon treffeistä.
“Jokainenhan voi kirjoittaa oman tarinansa”, tyttö kuiskasi tyytyväisenä huokaisten, “Ja jokainen voi aivan itse päättää, mitä siinä tapahtuu.”
Ceatrix hymyili vielä suloisesti, ennen kuin kääntyi poispäin ja asteli harmaa pyjama yllään pois omasta huoneestaan. Ei tosin mennyt kauaa, kun tytön kirkkaan heleä ääni kuului toiselta puolelta taloa. Siinä se tulisuus taas tuli, mutta tarina pysyi tietokoneella kaikesta huolimatta.
THE END
A/N: laulu tuolla välissä ei tosiaankaan ollut Jordanin tekemä, vaan aivan yksinomaa Tom Feltonin (Dracon). Nimi Time isn't healing, ja löytyy youtubesta samalla nimellä. Kiitos kommenteistanne, otan niitä edelleen ilolla vastaan, ja anteeksi vielä kerran. Loppu on vähän erikoinen, tiedän, mutta niin halusin sen. (: