LaLuna, kyllä, kyllä Onni on 23 ja on tässäkin (viimeisessä!) luukussa. Älä kuule, Taisto on pisimmillään ollut Saimaalla kahdeksan kuukautta (vai miten minä sen ajattelin?).
Iilimatohypyt rokkaa. Kiitos.
Helmiäispilvi, jei! Jälleen uusi lukija! Joo, joku muukin on tainnut sanoa, että nimet ovat ihania.
Kiitos ja ole hyvä.
Awy, pakkohan niitä oli tulla, muttan Onni olisi ollut vielä teini aaton luukussa.
Eikäh, kauheat paineet. No, toivottavasti tämä tyydyttää teidät.
Ei voi olla totta. Se on loppu ny. Joulukalenterini viimeinen luukku. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kommentoida, sekä kiitos
Ankalle, joka jaksoi kahlata kaikki luvut läpi ja napsia virheitä ja…juttuja pois. Kiitos myös siskolleni, joka on viitsinyt kuunnella ruikutstani ja auttanut kun on halunnut. Nyt sanotaan heipat Onnille Taistolle ja kumppaneille ja toivotetaan heille hyvä joulua. He toivottavat kaikille finiläisille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta, kuten minäkin. Nauttikaa viimeisestä luukusta suklaan, tonttulakkien ja joulumusiikin kera. (”Kuusi tuli sisään!”)
Hyvää joulua. 
24.
Jouluaatto. Kiireisin, ihanin ja kaunein päivä vuodessa Korvatunturilla. Alkupäivä oli pelkkää juoksemista paikasta toiseen, kun piti varmistaa lahjat, paketoinnit, porot, perheet, raportit ja asunnot viimeisen päälle. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin ihana, kun kerran joulu oli. Missä olisikaan ihanampaa viettää vuoden kohokohta, kuin Korvatunturilla? Se todellakin oli joulun koti.
Onni heräsi sinä jouluna aikaisin kuten tavallisesti ja kuten muutamina viime vuosina, Taiston vierestä. Tai Taiston sängystä. Itse Taisto oli jo pukenut vaatteet ylleen ja sytytteli kynttilöitä. Onni raotti silmiään päästäen hiljaisen ”hmm” –äänen. Taisto käänsi päätään sammuttaen tulitikkunsa, jolla oli juuri sytyttänyt kynttilöitä.
”Kannattaa varmaan nousta. Hallin joulukuusta varmaan jo koristellaan. Ja puuro on pöydässä. Ja vajalla on tekemistä. Samoin paketointiosastolla”, Taisto luetteli. Onni voihkaisi.
”Älä muistuta.” Hän nosti käden silmilleen. ”Jouluaaton pitäisi olla lomapäivä. Miksi vielä silloinkin pitää raataa?” hän puhisi Taiston istahtaessa sängyn reunalle. Mies kohautti olkiaan.
”Muuten lapset eivät saisi lahjojaan. Mutta nousepas siitä, senkin laiskiainen. Tekemistä on paljon.”
Hallin jättimäinen joulukuusi kimalteli koristeita, joita siihen laitettiin ja saattoi helposti huomata, että moni ei uskaltanut kiivetä korkeille tikkaille kiinnittääkseen ylemmäs koristeita, sillä alhaalla oli paljon enemmän kimalletta, kuin ylhäällä. Saana ja Lahja kuitenkin rohkenivat kavuta ylös ja yhdessä he saivat kierrettyä pitkän hopeanauhan kuusen yläpäähän. Kynttilöitäkin he asettelivat sinne tänne ylhäällä ollessaan. Heidän lisäkseen kolme muuta tonttua kiipesivät ylös ja lisäillen koristeita ylempiin oksiin, joten kuten he onnistuivat saamaan tasapainoisen vaikutelman kuuseen. Kuten aina, pukki kiipesi ylös laittaakseen tähden latvaan.
”Katsoisin nyt alas ja toivottaisin hyvää joulua, mutta luulen, että jätän sen väliin”, pukki kailotti korkealta kirvoittaen tontuilta raikuvan naurunremakan ja aplodit.
”Onni! Siinä on jo tarpeeksi! Täällä takana ei ole melkein yhtään”, Helvi sätti Onnia, joka oli juuri laittamassa hopeista palloa hänen mielestään tyhjään kohtaan, mutta kohauttaen olkiaan hän maleksi toisen luokse ja asetti pallon tämän haluamaan paikkaan.
”Väitätkö sinä, että minä en osaa koristella kuusta?” Onni kysyi virnuillen. Helvi nyökkäsi.
”Hae tuo laatikko, jossa on noita nauhoja”, hän käski Onnia. Onni pyöräytti silmiään, mutta haki laatikon.
Mihail sai mantelin. Onni ei ollut koskaan Korvatunturilla saanut mantelia, eikä ihme. Niitä oli vain se yksi ja ainoa koko monisatapäiselle tonttulaumalle. Yhtenä jouluna Lahja oli saanut sen ja Onnin ensimmäisenä jouluna Korvatunturilla sen oli saanut Usko.
”Muista toivoa”, Nuutti muistutti pilkallisesti, kateuden häivä äänessään. Mihail mulkaisi tätä, nakkasi mantelin suuhunsa ja pureskeli sen näyttäen samalla kovin mietteliäältä. Onni luskoi lautasensa tyhjäksi laskien sitten lusikan sille.
”Pitää mennä, Pilvi on varmaan jo ihan hermona, kun kello on jo puoli yhdeksän, enkä ole ilmestynyt osastolle”, Onni huokaisi. Mihail nousi hänen mukanaan, sillä hänenkin piti tulla tekniikkapuolelle. Nuutin ja Helvin oli määrä paketoida viimeisiä lahjoja ainakin alkupäivästä. Taisto hoitaisi poroja.
”Nähdään sitten myöhemmin”, Onni sanoi Taistolle ja suikautti suukon tämän huulille, ennen kuin kääntyi oville Mihailin kanssa.
*
Se oli se saamarin puhuva koira. Onni oli epätoivoisesti yrittänyt korjata sitä viimeiset pari päivää ja hän oli edellisenä iltana luullut saaneena sen valmiiksi, mutta Pilvi kertoi, että -
”Se sanoo nykyään ’hau rakastaa minua’. Ei tuollaista voi laittaa pakettiin. Yritä vielä, Onni kiltti.” Onni katsoi kulmat kurtussa Pilvin anoviin kasvoihin, huokaisi ja istui pöydän ääreen koiran eteen. Mihail meni viimeistelemään ja tarkistamaan parit leluautot, jotka oltiin jätetty kuivumaan yöksi. Mihailin piti tarkistaa vielä ne aamulla ennen paketoimista.
Mitä minä voin edes tehdä tälle? Onni huokaisi avatessaan koira mahan ja osoittaessaan led-lampulla sen pimeyteen.
En minäkään mikään nero ole. Ja hän kun oli toivonut kerrankin rauhallista jouluaattoa. Ainahan hän sitä toivoi, vaan tähän mennessä kaikki aatot olivat menneet kiireessä.
Seuraavien kahden tunnin aikana, kun Onni yritti säätää koiran kanssa, viimeiset koristeet ilmestyivät vajankin seinustoille ja pöydille, vaikka Onni oli halunnut tilaa koiran kanssa. Mihail ilmoitti jossain vaiheessa lähtevänsä jo paketoimaan, sillä siellä riitti töitä kaikkein eniten sinä päivänä. Onni nyökkäsi väsyneesti pojalle, toivoen, että voisi itsekin mennä paketoimaan. Siellä olisi tuttuja ja koiran korjaaminen oli aika puuduttavaa, ainakin hänen hartioidensa mielestä.
”
Minä rakastan sinua!”
Onni vilkaisi Pilviin, joka tutki tarkasti koiraa. Nuori mies uskoi, että oli saanut sen vihdoin korjattua. Koiran silmäluomet räpsähtivät kerran ja se haukahti iloisesti ja aidonkuuloisesti.
”Oletko varma, että se enää sekoa?” Pilvi kysyi hieman huolissaan. ”En tahdo laittaa tätä matkaan, jos se sanoo lapselle, että rakastaa itseään.”
”Kyllä sen pitäisi nyt toimia. Koppa oli vain vähän sekaisin, en tajua, mitä olin ajatellut, kun olin viimeksi yrittänyt korjata sitä”, Onni vakuutti. Pilvi nyökkäsi hyväksyvästi ja löi sitten kätensä yhteen.
”Kiitos paljon. Jos voisit vielä tarkistaa nuo nuket tuossa laatikossa, Sulevi korjaili niitä vielä eilen, ja tuon auton oikea etulamppu ei toimi, joten jos voisit paikata sen vielä. Kiitos miljoonasti, Onni”, Pilvi nytkäytti päätään laatikolliseen nukkeja, jotka oltiin asteltu sievästi omiin pehmusteisiinsa, sekä suhteellisen suureen ohjattavaan autoon, joka kiilsi uutuuttaan. Onni nyökkäsi alentuvasti ja raahusti nukkien luokse.
Puolitoista tuntia myöhemmin Onni lähti viemään kasaa lahjoja paketointiosastolle kärryillä, mukanaan Varma ja Väinö, joilla myös oli omat lahjakärrynsä. Tekniikkaosasto oli ollut lähes tyhjä, kun kolmikko oli sieltä lähtenyt, mutta aina jouluaattonakin löytyi jotain pientä korjattavaa, joten se tyhjenisi vasta varmaankin illalla.
Onni tutki käytävien seiniä hymyillen pienesti. Ilona, Satu, Meri ja Orvokki olivat koristelleet eteläisen siiven käytävät Korvatunturista, eikä heidän työtään voinut moittia. Seinille oli ripustettu pitkiä punaisia nauhoja, joissa kimalteli kultahileet. Hopeaisia tähtiä ja kultaisi kuita oltiin ripoteltu nauhojen yläpuolelle, eikä niissäkään oltu säästelty hileitä. Onni oli varma, että hänkin kimalteli kohta, sillä vähän väliä koristeista rapisi kimalteita. Paikoitellen käytävää paloi punaisi komeita lyhtyjä, joiden sivuihin kaiverretut tontut ja porot näyttivät tanssivan liekkien räiskyessä. Katosta riippui himmeleitä ja kauniita hopeatähtiä. Monet olivat laittaneet oviinsa joulukransseja, Onni ei ollut laittanut omaansa, sillä oli viettänyt viimeiset päivät Taiston huoneessa, samalla kun Jouko oli yöpynyt Lahjan huoneessa.
Paketointiosasto kimmelsi niin, että Onnin silmiin melkein sattui. Touhotus täytti huoneen, kun tontut juoksentelivat ympäriinsä, yrittäen saada viimeisetkin lahjat paketteihinsa. Edelleenkin maalattiin ja värjättiin paperia ja nauhoja koristettiin. Onni vei kärrynsä Varman ja Väinön kanssa muiden lahjojen luokse, joka hupeni hitaasti, mutta varmasti. Onni äkkäsi Helvin, Nuutin, Mihailin, Taiston ja Joukon yhdessä pöydässä ja asteli heidän luokseen.
”Onko tässä tilaa?” hän kysyi ja nappasi lähimmän tuolien istuen pöydän ääreen.
”Pääsithän sieltä”, Taisto onnitteli kihartaessaan punakultaista nauhaa erään lahjan päälle.
”Joo, mutta kuitenkin vielä kolme varttia ja pitää mennä talleille. Mitä kello oikein on?” hän kysyi napaten pöydällä kiertävältä liukuhihnalta lahjan ja alkoi leikata paperia yhdestä rullasta, joka oli istutettu pöytään.
”Se on melkein kaksitoista”, Helvi vastasi nopeasti. Onni nyökkäsi kiertäen paperia laatikossaan olevan radio-ohjattavan auton ympärille.
*
Aluksi porojen vaha haisi kuvottavalle, mutta jostain kumman syystä, kun se imeytyi sarviin ja sai ne kiiltämään kauniisti, se ei enää haissut tai tuoksunut miltään. Se oli pehmeää, jollain tavalla ällöttävän tuntuista, mutta silti Onnista sen sormeilu oli ihan mukavaa.
Kekäle oli kasvanut taas. Se oli kerran ollut pukin mukana jouluaattona, mutta ei sen koommin, sillä vaikka Onni oli käskenyt sen olla kunnolla, takaisintulomatkalla se oli yrittänyt lähteä länteen päin, kun reki oli ollut vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Korvatunturista. Onni tahtoi silti vahata senkin suurehkot sarvet, vaikka senkin lisäksi olisi kaksitoista isoa urosporoa odottamassa, että niiden sarvet vahattaisiin.
Onnin apuna oli hiljainen Usko, joka oli silmäpusseista päätellen valvonut edellisenä iltana pitkään. Hän kertoi istuneensa vajalla pitkään hiomassa jotain lelua, jota ei enää muistanut, sillä väsymys oli ajanut sen hänen mielestään.
”Mutta siinä ainakin oli jokin pyöreä kohta, koska sen hiomisessa kesti niin pirunmoisesti… Ja heti tänä aamuna piti nousta kukonlaulun aikaan. Olen niin onnellinen, kun tämä päivä on illassa”, Usko mutisi hieroessaan Kävyn sarvia. Onni hymyili pojalle ja kaapi suurimmat vahat Petterin sarvista.
Pukki oli sanonut, että porojen pitäisi olla valmiita neljään mennessä, sillä silloin rekeä alettaisiin pakata matkaa varten ja porot pitäisi valjastaa. He kyllä ehtisivät siihen mennessä hoitaa porot, mutta siihen eivät loppuisi työt. Onni oli mukana reen pakkaamisessa ja sitä ennen pitäisi tarkistaa, että kaikki lahjat olivat valmiita ja paketissa. Kun pukki vihdoin lähtisi, he olisivat vapaita.
Harjaaminen sujui sutjakasti kun Sulevi tuli vielä auttamaan. Hänen mukaansa hän tuli vain tarkistamaan piti tarkistaa toisten työn tulokset, mutta päätyikin auttamaan heitä.
”Loistavaa, voitte mennä, hoidan nämä tästä”, Sulevi sanoi, kun urakka oltiin saatu valmiiksi. Onni pyyhki tahmeita käsiään takkiinsa huonolla menestyksellä saaden takin myös tahmeaksi, vaan ei käsiään puhtaaksi.
Heti astuessaan ovesta sisään, hän joutui hyökkäyksen kohteeksi. Jokin törmäsi häneen vauhdilla ja sai hänet ja törmääjän kaatumaan maahan rytinällä. Eteinen raikui naurusta. Onni avasi silmänsä nähdäkseen kuka oli törmännyt häneen.
”Mihail?”
”Nuutilla on huono huumorintaju”, tämä murahti.
”Minulla on loistava huumorintaju”, Nuutti tokaisi. Helvi seisoskeli hänen takanaan epävarmana siitä, pitikö hänen nauraa ja vai moittia Nuuttia.
”Joo, tosi hyvä”, Helvi virnisteli kikatellen hiljaisesti.
Nopean välikohtauksen jälkeen ystävykset lähtivät kohti paketointiosastoa, jossa oli lahjakasoja, jotka odottivat, että ne lajiteltaisiin, tarkistettaisiin ja kuljetettaisiin ulos, jossa ne lastattaisiin rekeen, tai rekiin. Jotkut lahjoista laitettiin tonttujen vietäväksi, mutta vain jos tilaa ei kertakaikkiaan ollut tai aikaa löytynyt.
Lukuun ottamatta niitä tonttuja, jotka olivat silläkin hetkellä vakoilemassa tai tekemässä jouluruokaa tai valmistelemassa rekeä ja poroja, kaikki Korvatunturin tontut olivat kokoontuneet paketointiosastolle. Kaikkia kuitenkin tarvittiin, sillä niiden miljoonien lahjojen tarkistamiseen menisi vain sadallakin tontulla enemmän aikaa, kuin oli mahdollista.
Parveilevan tonttujoukon seasta Onni ja muut etsivät tuttuja kasvoja ja Helvi äkkäsi Saanan tummat hiukset. Lähemmäs astellessaan he huomasivat, että Taisto, Jouko, Lahja, Varma ja Rauha olivat naisen kanssa.
”Paikalla ajoissa, kuten kiltit pienet tontut”, Onni laukaisi kun he olivat kuuloetäisyydellä. Heihin selin olleet Jouko ja Taisto kääntyivät ympäri.
”Toisin kuin eräät, ei niin kiltit tai pienet tontun”, Taisto palautti saaden muut hörähtelemään naurusta.
”Sinulla mitään varaa sanoa kiltteydestä”, Onni sanoi miehelle astuessaan heidän muodostamaan piirin, kuten muutkin nuoremmat.
”Joo, joo, jos voitte jättää kuhertelunne makuuhuoneen puolelle, täällä voidaan jo muutenkin pahoin”, Nuutti keskeytti kaksikon, kun Onni oli juuri aukaisemassa suunsa.
Samassa ovet aukesivat vaikuttavalla tavalla ja pukki sekä muori astuivat sisään. Pukki rykäisi saadakseen kaikkien huomion. Osasto hiljeni.
”Olemme valmiita, joten voitte alkaa käymään lahjoja läpi. Olkaa varovaisia, osa voi olla särkyvää”, pukki kailotti niin kovaa, että kaikki kuulivat. Sitten pukki lähti salista jättäen muorin ohjaamaan tonttuja lahjojen kanssa.
Onni ja muut alkoivat hivuttautua lahjakasojen läheisyyteen. Heidän piti ensin tarkistaa lahja, ettei sen paperi tai nauha ollut revennyt tai että ei sen kortti ollut irronnut. Sitten se piti laittaa oikeaan säkkiin sen mukaan, mihin päin se oli menossa, minkä ikäiselle ja miten iso se oli. Eri säkkejä oli yhteensä noin neljäkymmentä. Joskus oli hankaluuksia löytää oikea säkki oikealle lahjalle, mutta hyvin harvoin virheitä sattui ja jos sattui pukki tiesi siitä ja virhe saatiin korjattua.
Pitkän tunnin aikana lahjavuoret pienentyivät samalla kun Onnin selkä kipeytyi ja silmät sumenivat. Lahjojen katsastaminen oli aika tylsää puuhaa, mutta siinä piti olla tarkka, sillä pienintäkään reikää ei saanut olla, sillä pienestäkin reiästä saattoi kehittyä iso repeytymä. Siihen mennessä Onni oli saanut paikata 54 lahjaa, paketoida uudelleen 33 sekä laittaa uudet nauhat ainakin kuuteenkymmeneen pakettiin. Lisäksi kahdesta oli irronnut kortti, jotka onneksi pysyivät yleensä hyvin kiinni, sillä jos ne irtosivat, oli vaikea tietää kenelle lahja oli tarkoitettu. Onnin onneksi Lahja tunnisti kummatkin lahjat ja sai laitettua niihin oikeat kortit.
Säkit vaihtuivat tiuhaan, kun ne tulivat täyteen ja vilske kävi osastolla niin, että Onnin oli vaikea välillä liikkua. Hän ei ehtinyt juurikaan puhumaan muille, kun hän hukkasi ystäviään jatkuvasti. Lopulta kun hän tuli hakemaan uutta lahjaa, korin, jossa ne olivat olleet, pohja näkyi eikä lahjoja ollut enää. Pikkuhiljaa tontut alkoivat valua osastolta, osa huoneisiinsa osa ulos auttamaan reen kanssa, minne Onninkin oli määrä mennä.
”Siinähän sinä olet”, tuttu ääni sanoi hänen takaansa. Onni pyörähti ympäri ja kohtasi Taiston ruskeat silmät.
”Pitääkö sinunkin mennä ulos?” Onni kysyi toiveikkaasti.
”Ei. Nähdään sitten kohta”, vanhempi sanoi laskien huulensa nopeasti toisen huulille ja katosi tonttumassaan. Harmissaan Onni alkoi raahustaa ulko-ovia kohti. Reen pakkaamiseenkin oli rajoitettu määrä tonttuja, sillä liian moni vain sotkisi kaiken, eikä ylimääräisiä todellakaan kaivattu. Onnille oli suotu ”kunnia” auttaa reen lastaamisessa, mutta hän olisi jo halunnut mennä saliin istumaan. Ulkona oli kylmä, eikä siellä tuoksunut jouluruuilta, toisin kuin käytävässä, jota pitkin Onni käveli muiden mukana ulos. Vesi herahti hänen kielelleen.
Ulkona oli jo pimeää, mutta ympäri pihaa ripustetut lyhdyt ja jäälyhdyt valaisivat kauniisti värjäten lumen punaisen ja keltaisen sävyillä. Porot oltiin jo valjastettu reen eteen ja säkit odottivat tummina möykkyinä reen takana. Kylmän viima puhaltaessa pihan läpi, Onni toivoi, että pakkaus olisi pian ohi.
*
Piha raikui taputuksista ja huudoista, kun täyteen ahdettu reki poroineen nousi pimeälle tähtitaivaalle kuin tähdenlento. Pukki heilutti reen selästä ja kannusti poroja nopeampaan tahtiin. Reki nousi korkeammalle ja pian pihalle ahtautuneet ja ikkunoista roikkuvat tontut eivät enää nähneet kuin mustan pisteen kuuta vasten pukin kadotessa etelään päin.
”Onpahan ohi”, Nuutti huokaisi, kun ihmisvirta alkoi suunnata sisälle.
”Vain alkaakseen heti viikon päästä uudestaan”, Mihail huomautti toiselle. Nuutti voihkaisi ja läimäisi käden silmilleen.
”Älä muistuta. Minun pitäisi lähteä jo kolmas päivä taas Hailuodolle. Siellä on tiedättekö tosi kylmä tammikuussa! Se on saari!” hän meuhkasi. Onni tyytyi virnistelemään ja lämmittelemään sormiaan Taiston omien lomassa, jonne ne olivat livahtaneet aivan tarkoittamatta. Mutta ainakaan Taisto ei ollut elettä vastaan.
”Älkää maleksiko siellä! Täällä on nälkäisiä ihmisiä!” Ääni kuului selvästi Joukolle, joka luovi tietää muiden luokse, jotka puolestaan yrittivät kävellä nopeammin, sillä heidänkin mahansa alkoivat esittää vastalauseita ruoan puutteelle.
Halli oli lämpimän punakultainen, kun he saapuivat sinne ja pöydät notkuivat jouluruoista, kuten porkkana-, peruna-, ja lanttulaatikoista, kinkuista, herneistä, rosollista, lipeäkalasta, maksalaatikosta sekä jälkiruoista; joulutoruista, suklaasta, pipareista erilaisista pikkuleivistä ja kauniista piparkakkutaloista. Onni muisti kuinka oli jonakin jouluna yrittänyt tehdä sellaista itse. Hän oli onnistunut kaatamaan sen kolme kertaa ja sotkemaan itsensä siirappiin niin täydellisesti, että olisi itse kelvannut talon katoksi.
Ruokaillessa hurahti helposti tunti ja kaikkien huomaamatta ulkona puhkesi lumimyräkkä. Onni, Taisto ja muut eivät myöskään sitä havainneet, sillä he olivat uppoutuneet ruokaan. Kirjaimellisesti.
”Nuutti! Mistä hyvästä tuo oli?” Onni nousi seisomaan herneet putoillen sylistään. Hän mulkaisi Nuutti ja Mihailia, jotka hihittelivät pöydän toisella puolella.
”No niin, muistakaa minkä ikäisiä tässä ollaan –” Saana aloitti, mutta hänet keskeytettiin, kun Onni sinkosi Nuuttia kohti rosollihaarukallisen. Onnin tähtäys ei kuitenkaan ollut ihan vakaa ja omenan, punajuuren, perunan ja sipulin palaset osuivat suoraan Mihailin kasvoihin värjäten tämän nenän ja posket punaisiksi.
”Hei!” hän huudahti ja kaappasi perunalaatikkoa haarukkaansa ja oli ampumassa sitä Onnia kohti, mutta se ei ehtinyt matkaan, kun Helvi nappasi aseen tämän käsistä.
”Minun naamani on ihan punajuuressa!” Mihail sanoi vastaväitteeksi tytölle, mutta sai vain tuiman katseen tältä. Sekä Onni että Mihail istuivat takaisin penkeille.
”Emme me olleet tuollaisia enää tuossa iässä”, Lahja päivitteli.
”Kuulostat ihan vanhukselta”, Taisto sanoi naiselle.
”Varo, tai sinunkin kasvosi voivat muuttua punaisiksi”, Lahja vastasi nostaen haarukallista lipeäkalaa.
Sali alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä, mutta Onni ja kumppanit jäivät vielä juomaan glögiä ja syömään pipareita jouluaaton lähestyessä loppuaan. Jättimäisen kuusen alle alkoi jossain vaiheessa kerääntyä lahoja, jotka avattaisiin vasta seuraavana aamuna, kun pukkikin olisi paikalla.
Yhdessä vaiheessa Taisto kääntyi Onniin päin. ”Haluaisitko mennä jo nukkumaan?”
Onni kohautti olkiaan. ”Niin kuin sinä menisit nukkumaan näin aikaisin?” hän lisäsi, mutta joi viimeisen tilkan lasistaan ja he nousivat ylös.
”Hyvä yötä ja joulua. Katsotaan saatteko joululahjoja huomenna”, Taisto sanoi muille. He heilauttivat kättään tai toivottivat myös hyvät yöt ja joulut.
Kohta ovi sulkeutui Onnin ja Taiston takana, kun he astuivat Taiston kotoisaan huoneeseen. Kumpikin potki kengät jaloistaan ja ripusti takit naulakkoon. Taisto oli hankkinut huoneeseensa himmelin, kynttilöitä ja muutamia joulutähtiä. Ikkunassa oli pari punaista pahvista tonttua ja takanreunalla roikkui kaunis, kudottu, pehmeä joulusukka. Takka oli päällä ja hetken Onni ehti ihmetellä, miten se oli mahdollista, kun Taisto oli ollut viimeiset ainakin viisi tuntia Onnin seurassa.
”Laitanko lahjani tuonne vai kuusen alle?” Onni kysyi istuessaan sängyn reunalle nyökäten samalla joulusukkaan päin. Vastausta hän ei kuitenkaan saanut, kun Taisto istahti myös sängylle ja sulki toisen sulavaan suudelmaan. Kieli kutitteli Onnin huulia ja hän raotti niitä syventääkseen suudelmaa. Viileät sormet takertuivat hänen niskahiuksiinsa samalla kun hänkin nosti kätensä Taiston tummiin hiuksiin. Ilman loppumiseen asti he suutelivat.
He jäivät pitkäksi aikaa nojaamaan vain toistensa otsiin silmät kiinni. Onni kuitenkin aukaisi omansa naurahtaen hiljaa. Taisto hymähti myös hiljaa nauru säestäen ääntä. Miehen yhä viileät ja nyt nihkeät sormet saavuttivat Onnin leuan ja piirsivät sen ääriviivat höyhenenkeveästi. Se kutitti Onnia.
”Sinulla on kylmät kädet”, hän sanoi kun sormet tavoittivat hänen korvantauksensa.
”Älä viitsi pilata kaunista hetkeä”, Taisto mutisi kumartuen lähemmäs korvaten viileät kätensä kostealla kielellään.
”Joo, tosi kaunis…” Onni sanoi hiljaa niin, että Taisto hädin tuskin kuuli. Mutta kuuli kuitenkin ja nousi suoraan asentoon.
”Niin se oli”, Taisto tuhahti.
He istuivat hetken paikoillaan tuijottaen vain toisiaan, kunnes Taisto aukaisi suunsa.
”Halutko lahjasi nyt vai huomenna, kuten kaikki muut kiltit tontut?” Onni mietti hetken.
”Huomenna, mutta ei kannata viedä sitä kuusen alle.” Taisto naurahti.
”En ollut aikeissakaan. Olisit aukaissut sen kuitenkin heti salissa, enkä halua, että muut näkevät mitä olen hankkinut sinulle…” Taiston huulet kaartuivat virneeseen. Onnin mielenkiinto heräsi.
”Mitä sinä sitten olet hankkinut minulle?” hän kysyi.
”Näet sen huomenna”, toinen vain vastasi heittäytyen sängylle kädet pään alla.
”Muutin mieleni, haluan sen nyt!” Onni vastusti kääntyen Taistoon päin. Taisto myhäili itsekseen. Onni pyöräytti silmiään ja kuin kostoksi laskeutui makaamaan Taiston rinnan päälle.
Liekit räiskyivät kotoisasti takassa, lumipyry alkoi pikkuhiljaa rauhoittua, mutta lunta satoi yhä. Jonkin ajan kuluttua ulkoa kuului kuinka jokin iso laskeutui kohti Korvatunturia ja pian pukin reki viuhahti Onninkin ikkunan ohi ja jämähti pihalle. Muillakin oli alkanut joulu ja Korvatunturi hiljeni sen viettoon. Jouluaatto vaihtui joulupäivään, mutta kaksi yhteen kietoutunutta hahmoa oli yhä valveilla vaihtaen välillä muutaman hiljaisen sanan, kun jaksoivat.
”Hei Taisto?”
”Hmm?”
”Miten tuo takka oli päällä kun tulimme tänne?”
”Häh?”
”Kuka sen on sytyttänyt, kun sinä olet ollut koko iltapäivän ja illan meidän kanssamme?”
”Ei kuka.”
”Mitä?”
”Ei kuka vaan ketkä.”
”No ketkä sitten.”
”No ketkä luulisit?”
”Kerro ihmeessä.”
”Tontut.”
