Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Parisade]

Suklaamurunen: kiitti. Ihana tietää, että jaksoit lukea tämän:D
Nabi.:Kiitti. Vau, joku muukin kuin minä tuntee myötätuntoa Rosya kohtaan
Idiela Cullen:Kiitti. Edward oli tosiaan aika kiltti.
Kuurankukka:kiitti. Kiva, että Rosalie onnistui mielestäsi. Minusta tuntuu aina välillä, että minulla on hänestä aika erilainen kuva kuin kaikilla muilla.
Cappi: kiitos


A/N: kiire, kiire kiire. Tässä seuraava luku. Nopeaan tahtiin ei kannata edelleenkään tottua, tämä on vain väliaikaista.


10. Alaska

1946 Alaska, USA

  Kun nousin ylös autosta, Alaskan pistävänkylmä tuuli tunkeutui ohuen villatakkini läpi. Voihkaisin vieressäni seisovalle Carlislelle jo varmaan sadannen kerran. ”Alaska. Miksi Alaska?”
  Carlislea nauratti minun epätoivoinen ilmeeni. Hän taisi olla sitä mieltä, että oli selittänyt Alaskan kaikki hyvät puolet minulle jo tarpeeksi monta kertaa, koska ei aloittanut luentoa Alaskan maantieteellisen sijainnin ja kylmän ilmaston eduista.
  Rosalie seisahtui vierellemme katsomaan ränsistynyttä kivitaloa nyrpeänä. ”Jos sinä et olisi sekoillut Shenningtonissa, meidän ei olisi tarvinnut lähteä ollenkaan!”
  Carlisle mulkaisi häntä vihaisesti. ”Ole hiljaa Rosalie.”
  ”Kyllä Sher tietää muutenkin, että se on totta”, Rosalie sanoi omahyväisellä äänellä. ”Mutta minusta on hyvä muistuttaa, että hän saa syyttää vain itseään tänne joutumisesta.”
  ”Rosalie!”
  Rosalie marssi taloa kohti nokka pystyssä. Että vihasin Rosalieta. Hänellä oli otsaa tulla syyttämään minua kaikesta, vaikkei itsekään ollut mikään viaton pulmunen. Tietysti se olin minä joka oli saattanut hänen aviomiehensä vaaraan. Ja loppujen lopuksi juuri minä olin sytyttänyt talon tuleen. Mutta silti. Rose oli kohtuuton.
  Carlisle huomasi alakuloisen ilmeeni ja kietoi käsivartensa olkapäilleni. ”Älä välitä hänestä.”
  ”Mutta kun Rose on oikeassa. Pilasin kaiken. Olen pahoillani.”
  Carlisle ohjasi minut taloon. ”Ei se mitään”, hän sanoi samalla kun astuimme narisevan kynnyksen päältä pölyiseen aulaan. ”Hmm… täällä on vähän sotkuista, mutta ainakin tänne on vedetty sähköt.”
  En ymmärtänyt, miten hän saattoi suhtautua asiaan niin optimistisesti. Katseeni kiersi hitaasti hämähäkinverkkoista kattoa, lahonneita lattialautoja ja lohkeilleita kiviseiniä. Huoneen nurkassa, aivan lattian tasossa oli päänmentävä aukko. Huuliltani purkautui pilkallinen nauru. ”Sähköt? Mitä hemmetin iloa on sähköistä, jos tippuu lattiasta läpi heti ensimmäisellä askeleella. Yläkertaan ei varmasti voi mennä. Tämä on katastrofi Carlisle. Eihän täällä voi asua!”
  ”Rauhoitu Sherry”, Esme sanoi takaani. Hän asteli varovasti lian peittämän lattian halki porraskaidetta tutkimaan. ”Talo on pääasiassa kiveä ja puuosat eivät ole kovin pahasti vaurioituneet. Kyllä tästä vielä hyvä saadaan.”
  Se lohdutti minua sanoinkuvailemattoman vähän. Carlisle ja Esme alkoivat keskustella nopeaan tahtiin röttelön hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Minua sapetti. Nuo kaksi saisivat talosta epäilemättä Alaskan kauneimman, mutta se tietäisi töitä meille kaikille, eikä minua todellakaan huvittanut ruveta remonttihommiin.
  Seisoin siinä, ovensuussa kuunnellen Carlislen ja Esmen innokkaita korjaussuunnitelmia, kun mieleen yhtäkkiä muistui jotain. Juoksin vanhempieni ohi yläkertaan.
  Portaat olivat väsyttävän pitkät, mutta yhtäkkiä huomasin saapuneeni jonkinlaiseen aulaan. Astelin varovasti tumman lautalattian poikki lähimmälle ovelle.
  Aloin availla ovia innokkaana. Osa huoneista oli liian pieniä ja osa liian suuria ja jotkut väärällä puolella taloa, mutta lopulta löysin täydellisen. Harmi vain, että se oli jo varattu. Rosalie ja Emmett seisoivat keskellä huonetta ja suutelivat toisiaan. Ilmoitin läsnäolostani tekemällä yökkäävän äänen.
  Rosalie kääntyi katsomaan minua vihamielisenä, Emmett virnuillen. ”Ei käy pikkusisko. Etsi itsellesi toinen huone”, Emmett naureskeli. ”Tämä on meidän.”
  Tuhahdin vihaisesti ja livahdin tieheni. Minun tuurillani Edwardkin ehtisi valitsemaan huoneen ennen minua.

  Muutaman viikon päästä mittani alkoi olla täynnä. Rosalie ei ollut vieläkään leppynyt, olin saanut talon ehdottomasti surkeimman huoneen ja olin joutunut maalaamaan seiniä yötä päivää jäätävässä ilmassa. Hiton Alaska. Mutta talo alkoi itse asiassa näyttää hienolta. Esme osasi asiansa ja talon sisustus oli lähes valmis.
  ”Sherry”, Esme sanoi hiljaa takaani. ”Kultapieni, sinun pitäisi mennä metsästämään.”
  ”Ei tarvitse”, minä vastasin vähän hätääntyneellä äänellä. En todellakaan halunnut metsästämään. ”Ei minulla ole edes jano.” Se oli tietenkin vale, enkä usko, että Esme nieli sanaakaan, mutta hän ei jäänyt jankuttamaan vaan hävisi portaikkoon. Tässä suhteessa Esme oli Carlislea paljon mukavampi. Hän ei painostanut.
  Odotin hetken ja hipsin sitten hiljaa alakertaan tarkistamaan, olivatko toiset jo lähteneet. Carlisle, Esme, Emmet ja Rosalie olivat tiessään, mutta Edward oli kotona.
  ”Ja minä kun toivoin, että olisitte kaikki poissa”, huokaisin hänelle.
  Pettynyt ilmeeni nauratti Edwardia. ”Miksi? Haluatko taas polttaa talon?”
  Teeskentelin loukkaantunutta. ”Minkä minä sille voin, että Alaska on kamala?”
  ”Oikeastaan Carlisle ja Esme pyysivät minua pitämään sinua silmällä. He eivät halua, että lähdet kaupunkiin tuossa kunnossa”, Edward selitti viitaten janon tummentamiin silmiini. ”Sinä olet tyhmä Sher. Olisit hyvin voinut lähteä heidän mukaansa. Miksi turhaa kiduttaa itseään?”
  ”Ei ole ketään muuta kidutettavaa”, minä murjaisin käpertyen Edwardin viereen. ”Olen sadistinen luonne ja tarvitsen kohteen vihalleni.”
  ”Mielenkiintoinen teoria. Alatko pelaamaan shakkia?”
  ”En sinun kanssasi. Sinä huijaat.”
  Edward näytti loukkaantuneelta. ”Keksi sitten parempaa tekemistä kun kerran ollaan jumissa täällä.” Hän poimi sohvankulmalta keltaisen villahuovan, kun huomasi, että palelin.
  Otin mukavamman asennon hänen kyljestään. ”Telkkari?” minä ehdotin.
  ”Sinä katsot liikaa televisiota”, Edward voihkaisi ja kietaisi huovan ympärilleni.
  Minua ärsytti. Mistä alkaen Edward oli alkanut kuulostaa niin paljon Esmeltä, joka aina huomautteli, että voisin tehdä välillä jotain muutakin kuin tuijottaa televisiota tai kirjan sivuja.
  ”Onko mieleesi tullut, että hän voisi ehkä olla oikeassa”, Edward kysyi. ”Et tee nykyään mitään muuta.”
  ”Ei täällä ole muuta tekemistä”, minä vastasin selaillen kanavia läpi. ”Ei kunnon ostareita, ei sivistystä… vain tuota metsää. Eikä Esme ole missään tapauksessa oikeassa. Helppo hänen on puhua, kun hänellä on Carlisle ja hirveä innostus sisustukseen, mutta minulla ei ole mitään. Rosalie on vihainen minulle ja korjaa autoaan aina kun ei ole kiinni Emmettissä, Carlislella on työnsä ja Esme ja Emmett kiinnittää kaiken huomionsa Rosalieen. Sinä taas sävellät musiikkia tuolla tyhmällä pianolla ja minä olen ihan yksin.” Ääneni kuulosti todella tuomitsevalta.
  Edward tuijotti minua epäuskoinen ilme marmorinvalkeilla kasvoillaan. ”Sinä sitten olet mestari syyllistämään toisia.”
  Kohautin olkapäitäni. ”Jep. Yksi lukuisista ylpeydenaiheistani. Sano ihmeessä jos se haittaa sinua.”
  ”Ja jos sanoisin?”
  ”Minä käskisin sinun hukuttautua rotanvereen. Joten pidä vain suu kiinni.”
  ”Sinä olet kamala lapsi”, Edward tuhahti.
  Kiva. Hän sai minut kuulostamaan ihan viisivuotiaalta pikkukakaralta. En minä ollut viisivuotias pikkukakara. ”Sinä olet ihan tyhmä”, minä mutisin.
  Edwardia nauratti. ”Peru tuo.”
  ”En.”
  ”Sitten et saa lahjaa.”
  Lahjaa? Mistä lähtien Edward oli antanut minulle lahjoja? ”Synttärini olivat kaksi kuukautta sitten”, ilmoitin viileästi, mutta paloin halusta saada tietää, mitä Edwardilla oli. ”Anna se vaikka Roselle. Hänellä on synttärit seuraavaksi.”
  Edward pudisti päätään. ”En usko, että Rosalie välittäisi tästä.”
  Minulta alkoi mennä hermot. Aikoiko tuo antaa sen lahjan vai ei? ”Minäkin voin antaa sinulle lahjan”, sanoin suloisesti ja nostin maljakkoa, joka oli täynnä vettä. Paiskaisin sen Edwardin päähän, jollei hän toisi sitä lahjaa minulle. Vesi huuhtoisi omahyväisen ilmeen pois mäntti-Edwardin kasvoilta.
  ”Kai sinä tajuat, että minä kuulen tuon?” Edward kysyi.
  Pinnistelin ollakseni huutamatta hänelle ja vedin kasvoilleni herttaisimman enkelinhymyni. Edward tosiaan kaipasi kastelua, mutta saattoi olla hyvä idea jättää se sikseen, kunnes olisin saanut sen lahjan.
  Edward ei kiduttanut minua enää pidempään vaan katosi yläkertaan ja tuli kahden sekunnin päästä takaisin iso paketti kädessään. Laski sen eteeni lattialle. ”Siinä on.”
  Minä räpläsin paketin teippejä auki uteliaana. Paketti oli tosi suuri, varmaan metrin joka suuntaan ja täydellinen kuutio.
  Sain paperin revittyä pois sen päältä ja huomasin että sen alla oli pahvilaatikko. Avasin sen innokkaana.
  Laatikosta paljastui toinen kerros lahjapaperia. Ja sen alta pahvilaatikko. Ja sen alta vielä lisää lahjapaperia.
  Potkaisin ’lahjan’ kiukkuisena pois. Oliko tämä Edwardin käsitys hyvästä vitsistä? Kääriä sata kerrosta paperia tyhjän päälle.
  Edward nauroi hiljaa. ”Suosittelisin repimään ne loputkin paperit pois Sherry. Et takuulla kadu.”
  Uskalsin olla eri mieltä. Edward halusi vain kiusata minua. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja palasin laatikon pariin terävien kynsieni kanssa.
  Paperia oli ihan liikaa, mutta lopulta sain viimeisen kerroksen revittyä pois lahjan päältä. Se oli nuhraantunut, toisesta reunasta aavistuksen kärähtänyt valokuva-albumi, joka näytti tutulta. Hyvin tutulta.
  Minä tiputin albumin lattialle. Tämä oli mahdotonta. Se oli palanut talon mukana, olin varma siitä. Vasta viikko sitten olin surrut sitä, etten ollut älynnyt ottaa mukaani mitään muuta kuin Susannen kaulakorun ja nyt tuo oli tuossa.
  Katsoin Edwardia. ”Sinulla oli tuo koko ajan ja annat sen vasta NYT!” minä huusin raivoissani. ”Tajuatko sinä yhtään…” Katkaisin lauseeni ja suljin silmäni. Edward oli oikea kusipää. Miten hän kehtasi tehdä minulle näin?
  ”Tiedätkö Sher”, Edward aloitti. ”Joku normaali ihminen sanoisi kiitos. Ja sinä huudat. Voitko nyt kerrankin olla miettimättä, miksi jokin ei tapahtunut aikaisemmin. Ole iloinen, että sait sen nyt.”
  Pah, hänellä ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui. Oli silti parasta varmistaa, että Edward ei ottaisi albumia takaisin. Päätin antaa asian olla. ”Kiitos”, minä huokaisin. Käperryin takaisin Edwardin kylkeen ja avasin albumin. Ensimmäisellä sivulla oli kuva suunnilleen kolmekymppisestä naisesta, joka hymyili kameralle iloisena. Kyyneleet nousivat silmiini. Minä en pystynyt muistamaan sitä aikaa, kuin hän oli ollut tällainen. Muistin hänet vain sairaana, heikkona ja voimattomana.

flashback

  ”Sherry tuotko minulle vähän vettä”, äiti kysyi käheällä äänellä.
  Minä lähdin hänen vuoteensa viereltä vastahakoisesti pehmopupuani raahaten. Olin vain neljä tai viisi vuotias ja jouduin nousemaan varpailleni yltääkseni pöydällä olevaan vesikannuun. Kaadoin äidilleni vettä metallimukiin ja vein sen hänelle.
  ”Kiitos kulta”, äiti sanoi yrittäen vaivalloisesti hymyillä. Ainut mitä hän sai aikaan, oli tuskainen irvistys.
  Palasin Noran viereen sängynlaidalle roikkumaan. ”Äiti ei kai sinuun satu”, kysyin huolestuneena. Kalpea hahmo lakanoiden välissä hirvitti minua.
  ”Ei Sherry”, äiti sanoi. ”Ei äitiin satu. Mutta äiti on hyvin hyvin väsynyt. Menkää kullat katsomaan, mitä isä ja Jack puuhaavat, niin äiti saa nukkua.”
  Minä ja Nora laahustimme epäröiden pois kaksihuoneisen talomme keittiöön. Jack ja isä olivat siellä kokoamassa lentokoneen pienoismallia.
  Minä kiipesin isäni syliin pehmopupuni kanssa ja Nora meni Jackin viereen lattialle. Jack alkoi selittää Noralle kovaa vauhtia lentokoneestaan. ”Tämä on B-29 pommikone. Se lentää suoraa sinua päin ja PUM! Nyt sinä räjähdit kappaleiksi.”
  Nora yritti tarttua lentokoneeseen. ”Enkä. Itse räjähdit.”
  ”Nora räjähti”, Jack lällätti. ”Räjähdit, räjähdit… hahhahhaa.”
  Nora alkoi itkeä. ”Enkä räjähtänyt. Itse räjähdit. Eikö vaan isi?”
  ”Jack vain kiusaa Nora”, isä rauhoitteli. ”Ei kukaan oikeasti räjähtänyt.”
  Nora lopetti itkemisen ja näytti Jackille kieltä. ”Siitäs sait.”
  ”Isi”, minä sanoin. Halusin kysyä asiaa, joka oli vaivannut minua jo kauan. ”Miksi äiti on koko ajan sängyssä? Miksei hän nouse ylös ja tule leikkimään meidän kanssamme?”
  Isä halasi minua tiukasti. ”Kulta, äiti on hyvin sairas.”
  Nora nosti katseensa. ”Kuinka kauan äiti oikein aikoo olla sairas?”
  Isä ei vastannut. Hän katsoi maahan, ja olisin voinut vaikka vannoa, että näin hänen silmästään tippuvan jotakin märkää. Se pelästytti minut.
  ”Isi, miksi sinä olet surullinen?” kysyin katsoen häntä suurin silmin. Kauhea ajatus tuli mieleeni. ”Isi, eihän äiti kuole, eihän?”
  Isämme hymyili ja nosti päänsä. ”Ei Sherry, ei äiti kuole.”

end flashback

Vain kolme kuukautta myöhemmin äitimme oli kuollut. Krooninen luuydinsoluleukemia. Niin ne lääkärit olivat sanoneet. Minä olin kuullut sairauden nimen ihan liian monelta lääkäriltä, sen kammottava sointi oli syöpynyt aivoihini. Äitini oli kuollut siihen… ja myöhemmin… myös minä olin kuollut siihen.
  ”Lapsille ei saisi valehdella”, minä kuiskasin.
  Edward ei sanonut mitään. Ehkä hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Fiksu päätös.
  Käänsin seuraavalle sivulle. Siellä oli iso kuva minusta ja Norasta ja viereisellä sivulla toinen Marcosista ja minusta Portugalissa. Makasimme vierekkäin hiekkarannalla sateisen taivaan alla. Vaikka kuvanlaatu ei ollut mitenkään hyvä, pystyin silti erottamaan, että minä nauroin.
  ”Minä muistan kun tämä otettiin”, sanoin Edwardille. ”Kesäloma 1937. Marcos oli maksanut minulle laivamatkan Portugaliin. Olin siellä koko kesän.”
  Edward rypisti otsaansa kuvaa katsoen. ”Sateisen näköinen kesä.”
  ”Se oli”, huokaisin ja annoin haaveilevan hymyn nousta kasvoilleni. Meillä oli ollut ihanaa. Pystyin yhä melkein näkemään tuulessa huojuvat oliivipuut ja sinisen meren. ”Phatra, Marcosin sisko otti tämän kuvan. Minä en koskaan pitänyt hänestä. Hän oli aivan erilainen kuin Marcos.”
  ”No se ei ainakaan ole huonopuoli”, Edwardilta lipsahti.
  Loin häneen jäisen katseen. Edwardin oli näköjään pakko olla aina arvostelemassa ihmisiä joita rakastin. Hän inhosi isääni, Marcosia, Noraa… lista oli loputon.
  Edward irvisti. ”Sinä olet omituinen”, hän väitti. ”Isäsi melkein tappoi sinut, Marcos ei käytännössä tehnyt muuta kuin hakkasi sinua tohjoksi ja Nora… millainen sisko ei käy kertaakaan katsomassa kuolevaa siskoaan sairaalassa?”
  ”Sinä et tajua mitään”, minä kivahdin. ”Vain koska oma perheesi kuoli joskus kolmekymmentä vuotta sitten, se ei tarkoita, että minunkin pitäisi unohtaa kaikki, joita rakastin.”
  Edward huokaisi. ”Minä ihan oikeasti yritän ymmärtää sinua, mutta juuri nyt se on todella vaikeaa. Et suostu vihaamaan isääsi, vaikka hän teki elämästäsi painajaista ja rakastuit ihmiseen, joka—”
  ”Minä rakastuin ihmiseen, joka oli valmis kuolemaan puolestani”, sanoin kireällä äänellä. ”Rakastuin ihmiseen, joka palvoi maata jalkojeni alla ja halusi suojella minua kaikelta pahalta. Onko se sinusta outoa?” Se kuulosti kliseiseltä ja naiivilta jopa omissa korvissani. Mutta silti, se oli totta.
  ”Rakastuit ihmiseen, joka yritti mielummin tappaa sinut, kuin hyväksyä sen, että halusit erota.”
  Hymy valaisi kasvoni hänen sanojensa johdosta. Totta kyllä, Marcos oli yrittänyt tappaa minut. Hän halusi minun mielummin kuolevan, kuin olevan jonkun toisen kanssa. Tavallaan se oli aika romanttista.
  ”Eihän sinulle voi edes yrittää puhua järkeä”, Edward tuhahti. ”Miten sinä kestit häntä?”
  Latasin ääneeni mahdollisimman paljon pilkkaa, ennen kuin hymyilin maireasti ja sanoin: ”Sitä kutsutaan rakkaudeksi veli-kulta. Onko käsite tuttu?”
  ”Olen tainnut kuulla siitä pari kertaa. Tarkoittiko se sitä, että annetaan toisen tehdä mitä vain pistämättä ollenkaan vastaan.”
  Minä olin suoraan sanottuna raivostunut. Edward ei ollut koskaan edes tavannut Marcosia. Hän ei tajunnut. Mutta toisaalta, miten hän olisi voinutkaan tajuta. Edward ei ollut koskaan rakastunut kehenkään. ”Painu jonnekin”, minä neuvoin. ”Mieluiten jonnekin kauas.”
  Edward ei enää jatkanut Marcosista vaan osoitti sitä kuvaa, jossa minä ja Nora poseerasimme nauraen kameralle. ”Kumpi sinä olet?” hän kysyi.
  Minä mietin hetken, mutta sitten tajusin, että en osannut edes itse sanoa, kummalla puolella kuvaa olin. Vaatteetkin olivat niin samantyyppiset, etten kuollaksenikaan pystynyt erottamaan minua siskostani. Kyyneleet kohosivat silmiini. Minulla ja Noralla oli ollut rankkaa tuohon aikaan, Jem oli ihan pieni ja jouduimme pitämään hänestä kahdestaan huolta, koska Jack oli häipynyt Priscilian luo Portugaliin. Mutta silti, meillä oli ollut toisemme.
  Ravistin päätäni ja paiskasin albumin kiinni. Katsoisin näitä kuvia kunnolla sitten, kun minulla olisi aikaa itkeä kunnolla.

[Nuutti|]

Jes, jatkoa. <33

Meinasi tulla itku silmään lopussa. </3 Nättiä.

[Idiela Cullen]

Mahtava luku jälleen kerta<3 loppu oli kyllä hieman haikea 

Jatkoa!

[Annabelle]

Aivan mahtavaa ! En keksi mitään muuta, tämä ficci on vaan niin täydellinen ! Nyt vasta alan kunnolla ymmärtää Sherryn ajatusmaailmaa ja alan itse asiassa pitää hänestä !

Jatkoa piaanh, olette hirviöitä kun pidätte meitä poloisia jännityksessä 

- Annabelle

[Lyn]

Aah, ihanaa. Olin pitkään poissa koneelta, ja tähän oli tullut monta lukua lisää. Että minä rakastan tätä ficciä. Kaikki luvut olivat hyviä, mutta siellä oli muutama kohta joita en tajunnut. Voi tietenkin johtua kuumeestakín, ei sillä. Sherry on ihana hahmo, ja minusta hän on uskottava. Olen lukenut harvoja ficcejä joissa päähenkilö olisi noin inhimillinen. Ihanaa, että Edward on tuollainen kiltti, ainakin välillä. Ja voisin vaikka vannoa että olisin hänelle ihan yhtä vihainen kuin Sher jos hän lukisi ajatuksiani. .

Mutta joo. Eli yritin tuossa ylempänä selittää että tämä on loistava ficci, ja odotan innolla jatkoa. Ai niin muuten. Nyt kun ne on siellä Alaskassa niin tuleeko Tanya ja kump. mukaan kuvioihin?

-Jatkoa odottaen, Lyn

[Nabi.]

Ihanaa jatkoa on tullu... Ääh. Se meijän kone on vieläki sielä huollossa (meinasin kirjottaa sairaalasssa ^.^) joten sain luettua tän luvun vasta nyt ku oon koulussa. Ihana luku... Sherry on kyllä aika omituinen, mutta se kai kuuluu asiaan. En osaa kommentoida oikeen nyt kunnolla, mutta jatkoa tulemaan!

[Parisade]

Nabi.:kiitti. Ja on Sher vähän outo. Kuuluu asiaan.
Lyn: kiva kun tulit taas kommentoimaan. Tanya ja kumppanit. Jees. Kyllä hekin pian tulevat mukaan kuvioihin.
Annabelle:kiitos. Mutta hei, minä pistän nytkin jatkoa todella nopeasti. Kun kuitenkin muistetaan, että minä olen minä (=hidas)
Idiela Cullen: Kiitos.
Suklaamurunen: kiitos.

11. Totuutta vai tehtävää

1946, Alaska, USA

  Me olimme jotakuinkin kotiutuneet tänne jäämaahan. Emmett, Rose, minä ja Edward olimme kaikki olleet sitä mieltä, että tällä kertaa lukio saisi jäädä sikseen, joten täkäläiset luulivat meidän käyvän jotain sisäoppilaitosta. Toimiva vale. Se vain rajoitti liikkumista aika paljon, emme voineet mennä ihmisten ilmoille kun meidän luultiin olevan Kanadan puolella opiskelemassa.
  ”Tylsää”, minä valitin. ”Tylsää, tylsää, tylsää.”
  Rosalie vilkaisi minua vihaisesti Emmetin sylistä. Me emme enää varsinaisesti olleet riidoissa, Rosy kiukutteli muuten vain. Kai häntä harmitti kun keskeytin heidän iki-ihanan suudelmansa, mutta minä nyt en vaan sattumalta pitänyt toisten nuoleskelun katselemista maailman parhaimpana viihteenä.
  ”Tehdään jotain kivaa”, minä jatkoin marisemista. ”Lähdetään vaikka kaupungille.” Lähin kaupunki, Wasilla oli vain muutaman kilometrin päässä ja sinne me emme voineet mennä, koska ihmiset alkaisivat ihmetellä. Toinen kaupunki Palmer oli kuitenkin mahdollisuus. Ihan kiva kalastajakylä sinänsä, mutta me emme melkein koskaan käyneet siellä. Lojuimme vain kotona päivät pitkät. Tylsää.
  Emmett näytti innostuvan ideastani. ”Kaupungille? Mitä sanot Rose, lähdetäänkö?”
  Rosalie näytti aika vastahakoiselta, mutta nyökkäsi silti. ”Kai se käy. Tarvitsen uudet kengät.” Hän käänsi katseensa portaikkoon, joka vei yläkertaan. ”Tuletko sinäkin Edward?”
  Edward ilmestyi portaiden yläpäähän. ”Taidan tulla.”
  Minä olin vähän hämmästynyt. Eikö Edward aikonutkaan istua taas yhtä päivää pianonsa ääressä soittamassa? Aikoiko hän itse asiassa tulla ulos huoneestaan?
  Edward huokaisi. ”Kyllä Sher, ajattelin niin. Mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan.”
  ”Ulos aivoistani”, minä kivahdin.
  Edward pyöritteli silmiään ärsyttävän näköisenä. ”Minä ajan”, hän ilmoitti.

  Palmerissa oli kaunista. Kerrankin maassa ei ollut lunta. Rosalie oli saanut kenkänsä ostetuksi ja istuimme nyt kuraisen rantatien varressa katselemassa satamassa olevia laivoja.
  ”Minneköhän tuo on menossa”, minä ajattelin ääneen ja osoitin suurta höyrylaivaa, joka oli parhaillaan irtoamassa laiturista. Minä olisin halunnut tuollaisen laivan mukaan joskus. Katsomaan vähän muitakin paikkoja kuin tylsän harmaata Amerikkaa. Olisi ihanaa päästä takaisin Portugalin lämpöön ja katsomaan Euroopassa olevia miljoonakaupunkeja, jotka olivat täynnä elämää.
  ”Neuvostoliittoon luultavasti”, Edward veikkasi. ”Rahtilaivoilla lähetetään sinne paljon metalleja. Siellä tarvitaan niitä.”
  ”Kommunistimaat ovat niin heikkoja”, Rosalie sanoi.
  Kommunistimaat? Ketä kiinnosti? Politiikka oli suoraan sanottuna syvältä. Vaihdoin puheenaihetta. ”Jos te pääsisitte mihin tahansa paikkaan maailmassa, niin minne menisitte?” minä kysyin.
  Rosalie irvisti. ”Mikä ajatusleikki tämä on? Ihan turhaa.”
  Eikä ollut turhaa. Minua kiinnosti tietää. ”Älä sössötä Rosy, vaan vastaa”, minä napautin.
  Rosalien ei tarvinnut kauaa miettiä. ”Pariisiin. Siellä on vaatekauppoja, kehittynyttä teollisuutta, Eiffel-torni…” 
  Vau, miksi minä en ollut yllättynyt? Tietysti Rosalie halusi Pariisiin. Pariisi oli kuulemma rakkauden kaupunki. Jatkoin seuraavaan. ”Entä sinä Emmett?”
  ”Minä menisin Rosalien mukaan Pariisiin”, Emmett virnisti. ”Hienoja hotelleja, joissa on isoja sänkyjä, joissa minä ja Rose voisimme…”
  Rosalie tönäisi häntä väkivaltaisesti. ”Hiljaa mies”, hän komensi. ”Puhut asiattomia.”
  Väänsin kasvoilleni kitkerän hymyn. Minä en halunnut katsoa Rosea ja Emmetiä yhdessä. He olivat sietämättömän rakastuneita ja onnellisia. Miksen minä ollut voinut saada sitä, mitä heillä oli? Elämä oli epäreilua.
  Käänsin katseeni Edwardiin. Häntä tuskin kiinnostaisivat isot sängyt tai vaatekaupat.
  Edward tuijotti merelle mietteliäänä. ”Minä olen aina halunnut käydä Saksassa”, hän myönsi. ”Mutta ottaisin kyllä vastaan matkan myös Islantiin.”
  Suuni loksahti auki. ”Mitä? Sehän on melkein yhtä pohjoisessa kuin tämä.” Uskomatonta. Kuka tyhmä muka haluaisi ikuiseen kylmyyteen, kun tarjolla oli myös kuumaa ja aurinkoista? ”Teillä on kaikilla ihan tyhmät toiveet”, minä pihahdin. Pomppasin pystyyn kivituolilta. ”Täällä on kylmä. Mennään tuonne vastapäiseen kahvilaan.”
  Sisarukseni suostuivat mukisematta ja kävelimme rauhallisesti tien yli kahvilan ovelle. Siinä oli joukko paikallisia nuoria, jotka tukkivat oviaukon törkeästi.
  ”Anteeksi, pääsemmekö tästä?” Emmett kysyi tummahiuksiselta tytöltä hurmaavasti hymyillen.
  Koko teiniporukka kääntyi katsomaan meitä. Emmetin vaikutus itse tyttöön oli yököttävä. Hän heilautti hiuksensa taakse ja räpytteli silmiään omasta mielestään kai kauniisti. ”Olen pahoillani”, hän sanoi käytännössä kehräten. Hän ojensi kätensä Emmetille. ”Minä olen Ira Beek.”
  Rosalie sihisi hiljaa. Yllätys, yllätys hän ei pitänyt tytöstä. Jos minä olisin ollut Rose, niin en olisi ollut huolissani. Alaskalaiset olivat liian tyhmiä hurmaamaan ketään.
  Emmett kätteli tyttöä huvittuneena. ”Emmett Cullen. Pääsemmekö nyt ohi?”
  ”Ai, tietenkin”, Ira sanoi, muttei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. ”En ole nähnyt teitä täällä ennen. Oletteko käymässä täällä vai…?”
  ”Olemme”, Emmett sanoi. ”Tässä ovat veljeni Edward, siskoni Sherry ja tyttöystäväni Rosalie.”
  Ira näki nyt Rosalien ensimmäistä kertaa ja hymy valahti pois hänen kasvoiltaan. Tyttö taisi tajuta aika nopeasti, että hänellä ei ollut Emmetin suhteen mitään mahdollisuuksia, sillä hän kääntyi suoraa Edwardin puoleen. ”Hei”, hän kujersi.
  ”Hei”, Edward vastasi jokseenkin jähmeästi. Minä hymyilin viekkaasti. Jos tuo Ira Beek saisi Edwardin lämpenemään niin ostaisin hänelle mitalin.
  Toinen tyttö astui eturintamaan Iran vierelle ja kätteli hänkin Edwardia. ”Terve, minä olen Katre Sold. Hei kuulkaa, jos aiotte olla kaupungissa vielä illallakin, niin tulkaa ihmeessä meille. Siellä on tänä iltana tosi kivat bileet.”
  Silmäni syttyivät. Minä rakastin juhlia. ”Kotibileet vai? Onko teidän vanhemmat kotona.”
  Katre nauroi. ”Eivät. Tuletteko?”
  Nyökkäsin. Vihdoinkin jotain hauskaa. ”No taatusti. Saadaanko me osoite?”
  Katre veti taskustaan kynän ja paperilappusen ja raapusti sille osoitteen. ”Tässä”, hän sanoi ja ojensi lapun minulle. ”Nähdään kello kahdeksalta.”
  Minä nappasin lapun ja hymyilin iloisesti Katrelle samalla kun Edward työnsi minua kahvilan ovia kohti.
  Sisällä puhkesi meteli. Tai no, meteli ja meteli. Sisarukseni puhuivat niin hiljaa, ettei kukaan ihminen voinut kuulla häntä.
  ”Mitä hittoa sinä oikein teet?” Edward murisi.
  ”Oletko sinä ihan tyhmä?” Rosalie sähähti.
  Emmett katsoi minua ihmetellen. ”Etkai sinä ollut tosissasi?”
  Emmetin kysymys oli asiallisin, joten vastasin vain siihen. ”Tietty olin. Minä en ole ollut ikuisuuksiin muualla kuin kotona. Mikä teidän ongelmanne oikeni on, ettekö osaa pitää yhtään hauskaa?”
  ”Kaikkien käsitys hauskuudesta ei ole nuorten kotibileet, jonne naapurit soittavat takuuvarmasti poliisit”, Edward huomautti kyynisesti.
  Kohautin olkapäitäni. Edward oli tyhmä. ”Ainahan me voimme liueta tiehemme, jos kytät sattuisivat tulemaa.”
  ”Sinulla ei kanssa liiku mitään päässä”, Edward huokaisi.
  Jestas, mikä heitä vaivasi? Edward oli kyllä normaalistikin mäntti, mutta nyt hän oli oikein super mäntti. ”Miksi ei?” minä kysyi. ”Siellä ei ole meille mitään vaaraa ja bileet ovat taatusti kivat.”
 
Rosalie, Emmett ja Edward eivät keksineet tarpeeksi hyviä perusteluja sille, miksi meidän ei kannattaisi mennä bileisiin, joten kahdeksan aikaan illalla seisoimme Katren kartanon edessä kolkuttamassa oveen.
  Katre tuli avaamaan. ”Te tulitte”, hän huudahti iloisena. ”Käykää sisään.”
  Me astelimme Katren perässä sisälle Siellä hovimestari, jonka nimilapussa luki Sebastian, oli valmiina ottamaan takkimme. Miksi meillä ei ollut palvelijoita?
  Päästyämme eroon päällysvaatteistamme menimme seuraavista kaksoisovista sisään ja saavuimme suureen halliin.
  Koko huone oli täynnä ihmisiä. Keskelle lattiaa oli raivattu avoin tila, jolla pyörähteli tanssimassa lukuisia pareja kovalla soivan musiikin tahtiin. Seinällä oli kangas, jossa pyöri Romeo ja Julia. Ihan niin kuin elokuvateatterissa. Minä halusin samanlaisen.
  Nauroin ääneen. Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi olin saanut maistaa kunnon juhlat. Meidän pitäisi tehdä tälläistä useammin.
   Emmett virnisti Rosalielle ja ojensi kätensä kumartaen. ”Saanko luvan, oi kaunis Juliani?”
  ”En minä ole Julia”, Rosalie sanoi ja antoi Emmetin johdattaa hänet tanssilattialle.
  Minä ja Edward löysimme sohvan ja valtasimme sen nopeasti. Edward ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. ”Tämä on älytöntä”, hän mutisi.
  Minä koetin olla välittämättä hänestä ja tähyilin tarjoilupöydän suuntaan. ”Tällaisissa juhlissa juomat ovat tärkeimpiä”, minä huomautin pettyneenä. ”Ja me emme voi ottaa niitä. Inhottavaa.”
  Edward ei ehtinyt vastata, sillä Ira Beek ilmestyi tyhjästä meidän eteemme. ”Hei Edward”, hän kihersi. ”Lähdetkö tanssimaan?”
  Edward pahoitteli ja kieltäytyi kohteliaasti. Idiootti. Hän ei todellakaan osannut pitää hauskaa.
  ”Miksi sinä et mennyt”, minä kysyin Iran häivyttyä loukkaantuneen näköisenä. ”Hän on varmaan ihan hyvä tanssia.”
  Edward irvisti. ”Tuo tyttö on kamala kana.”
  Pah. Ihan kuin täällä siitä olisi kyse. Ira oli ehkä tyhmä, mutta ihan nätti. Edward ei osannut tarttua tilaisuuteen. Aikoiko hän istua koko juhlien ajan koristeena sohvalla?
  ”Minä en muistaakseni halunnut tänne”, Edward huomautti.
  ”Et olisi sitten tullut!”
  ”Kuka sinun perääsi sitten katsoisi.”
  Minä inhosin tuota isovelisyndroomaa, jonka Edward ja Emmett joskus saivat. Osasin kyllä pitää huolen itsestäni. Olin vastaamassa Edwardille jotain napakasti, mutta samassa tunsin koputuksen olkapäälläni.
  Vieressäni seisoi joku angloamerikkalaisen näköinen poika. Minä tuijotin häntä kysyvästi.
  Poika hymyili. ”Tuletko tanssimaan?” hän kysyi.
  Tietenkin minä suostuin. Pojan vetäessä minut väkijoukkoon katsoin taakseni ja näin Edwardin muodostavan suullaan sanat ’älä tee mitään typerää’.
  Että minä vihasin häntä.

  En muistanut, koska minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Tanssin varmaan kymmenen eri pojan kanssa, enkä uhrannut ajatustakaan sisaruksilleni. Vasta kun suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, Katre keskeytti minun ja Rick nimisen pojan tanssin.
  ”Rick, Sherry, tulkaa tänne!” hän huusi huoneen toiselta puolelta. ”Nyt alkaa todellinen hauskuus!”
  Katren ympärille oli kerääntynyt kuuden ihmisen joukko. Edward, Emmett ja Rosaliekin olivat siellä, tuijottaen epäluuloisesti kättä, jota Katre heilutteli innoissaan.
  ”Mitä nyt?” Rick kysyi.
  ”Nyt”, Katre sanoi dramaattisesti. ”Me palaamme totuutta vai tehtävää.”
  Yökkäsin. Minä en ollut koskaan tykännyt tästä pelistä. Siinä joutui aina tekemään kaikkea inhottavaa ja ihmiset aina antoivat minulle kamalimmat tehtävät.
  Vilkaisin sisaruksiani anovasti. Nyt voisin vaikka lähteäkin kotiin. Emmetin kasvoilla oli kuitenkin sellainen virne, etten uskonut meidän pääsevän pois vielä vähään aikaan. Istuin huokaisten Rickin viereen lattialle.
  Katri esitteli nopeasti meidät kaikki toisillemme. Paikalla olivat Ira, Rick, Katre, minä, Emmett, Rose, Edward, Thomas ja Sofie. Sitten Katre sanoi: ”Minä saan kysyä ensimmäisenä. Ira, totuus vai tehtävä?”
  Ira vilkaisi meitä muita empien. ”Totuus”, hän päätti lopulta.
  Katre hymyili voitonriemuisesti. ”Silloin kun olimme Thomasilla, niin etkö se ollutkin sinä, joka tunki sen kissan kylpyammeeseen?”
  Ira vilkaisi Thomasia syyllisen näköisenä ja nyökkäsi vaisusti.
  Reaktio oli välitön. Rick, Katre ja Sofie purskahtivat nauruun ja Thomas pomppasi pystyyn ja alkoi huutaa Iralle kurkku suorana. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä oli kyse, mutta asiasta oli ilmeisesti aikoinaan noussut aika iso meteli.
  Lopulta Thomas otti Iran vuolaat anteeksipyynnöt vastaan ja istui alas happaman näköisenä Ira huokaisi. ”Okei… Hmm… Edward? Totuus vai tehtävä?”
  Edward havahtui ja vastasi enempiä ajattelematta: ”Tehtävä.”
  Huomasin Katren viittovan Iralle innokkaasti. Osoittavan ensin Edwardia ja sitten omia huuliaan.
  ”Hyvä on Katre”, Ira huokaisi. ”Edward, suutele Katrea.”
  Minä kikatin ääneen. Oliko Edward koskaan suudellut yhtäkään tyttöä? Tämä oli koomista. Edward näytti ihan joltain murhaan tuomitulta vangilta kumartuessaan painamaan nopean suukon Katren huulille. Katre näytti olevan ekstaasissa. Lopetettuaan Edward irvisti. ”Minä valitsen Sofien. Totuus vai tehtävä?”
  ”Tehtävä”, Sofie sanoi heti.
  ”Mene Sebastianin luo esittäen humalaista ja kysy, voiko hän lainata viinikellarin avaimia”, Edward käski kyllästyneenä.
  Vau. Hän tosiaan osasi pelata tätä peliä. Missäköhän hän senkin oli oppinut? Ihmiselämässään Edward oli ollut täydellinen nössö. Ja totuus ja tehtävä oli varmasti raamatun mukaan syntiä.
  Edward mulkaisi minua nopeasti ja katsoi sitten Sofieta odottavasti.
  Sofie haukkoi henkeään. ”Et voi olla tosissasi!”
  ”Kyllä minä olen.”
  Sofie vilkaisi Katrea anovasti. ”Teidän vanhemmat eivät päästä minua enää ikinä teille, jos he kuulevat tästä.”
  Katre nauroi. ”Minä pelottelen Sebastianin hiljaiseksi, älä huoli.”
  Sofie yritti vielä hetken löytää jonkun pakokeinon, mutta hyppeli sitten huokaisten portaat ylös palvelusväen huoneille. Me muut piilouduimme kulman taakse katsomaan kun hän koputti ensimmäiseen oveen kovasti.
  Sebastian, Katren vanhempien hovimestari tuli avaamaan. Hänellä oli yövaatteet päällä ja viikset roikkuivat väsyneesti alaspäin. Mies oli selvästi ollut nukkumassa. ”Mikä hätänä Sofie-neiti?” hän kysyi äreänä.
  ”Hei Sebashtian”, Sofie mongersi paikallaan huojuen. ”Meilthä loppuivath juotavath… shaanko khellarin avaimeth?”
  Pah, tyttö ei taatusti ollut ikinä ollut humalassa. Hän ei kuulostanut yhtään aidolta.
  Sebastian tuijotti Sofieta epäuskoisesti. ”Neiti hyvä, tämä on pöyristyttävää. Olette tässä talossa vieraana ja teillä on otsaa tulla pyytämään alkoholia.”
  ”Nhiin…” Sofie sanoi ja lähti huojumaan poispäin kuin mikäkin vanhus. ”Antheeksi.”
  Sebastian pudisteli päätään ja sulki oven. Katre ja Ira puhkesivat äänettömään nauruun. Syytä e älynnyt, sillä minusta Sofien esitys ei ollut todellakaan ollut mitenkään hauska. Säälittävä ennemminkin.
  Sofie tuli luoksemme kasvot hehkuvan punaisin. ”Katre, teidän vanhemmat tappavat minut.”
  Katre kohautti olkiaan. ”Kyllä sinä selviät. Kenet otat?”
  Sofie valitsi Emmetin. ”Totuus vai tehtävä?”
  Kappas vaan Emmett näytti innostuneelta. ”Minä otan aina tehtävän. Halua, mitä ikinä haluat, niin minä teen sen.”
 Sofie virnisti. ”Hyvä. Minä haluan, että sinä juot koko pullon viinaa”, hän sanoi. 
  Emmetin ilme oli näkemisen arvoinen. Sofie tietenkin halusi vain, että Emmett tulisi humalaan. Hän ei tietenkään voinut millään arvata oikeaa syytä Emmetin järkytykseen. Nimittäin sitä, että vampyyrin suussa alkoholi maistui ihan hiton pahalta.
  Minä en olisi suostunut. Olisin käskenyt likan painua helvettiin tai keksimään paremman tehtävän. Emmett taisi kuitenkin pitää sääntöjä arvossa ja nyökkäsi nielaisten.
  Katre kiikutti Emmetille ison pullon vahvaa viinaa anteeksipyytävästi hymyillen. ”Älä oksenna”, hän varoitti ja katsoi Emmetin inhoavaa ilmettä kiinnostuneena. ”Anna mennä.”
  Minä tunsin pienoista vahingoniloa nähdessäni Emmetin kärsimyksen. Mitäs ei ollut suostunut häipymään, ennen kuin tämä peli alkoi. Oma syynsä. Nyt hänen olisi pakko kieltäytyä.
  Emmett nosti pullon huulilleen ja ällistyksekseni tosiaan joi sen tyhjäksi pysähtymättä kertaakaan vetämään henkeä. Lopetettuaan hän irvisti ja ravisti päätään. ”Hyvä on. Sherry, totuus vai tehtävä?”
  Miksi minä? Minä vihasin tätä peliä. Ja vihasin Emmetiä. Ja koko maailmaa. Valitsin helpomman vaihtoehdon. ”Totuus.”
  ”Kuinka monen pojan kanssa olet nukkunut samassa sängyssä?”
  Minä vilkaisin häntä moittivasti. Emmett tiesi, että lista oli pitkä. Aloin miettiä. Marcos tuli tietenkin ensimmäisenä mieleen. Sitten oli Peter Macmil ja Simon Brooklyn ja Walter Carlsson ja Rico La Verda ja… tajusin, etten muistanut loppujen nimiä. Olinko joskus ollut Patin kanssa? Olin varmaan. Entä Marcosin parhaan kaverin Casin? Joo, olin, humalassa. Sitten oli vielä ainakin Necedahin Tom... ja luultavasti lukuisia muita. Pudistin päätäni Emmetille. ”En minä osaa laskea.”
  Emmett kohotti kulmiaan. ”Niin monta vai?”
  Löin häntä. ”Sanotaan vaikka, että heitä oli kolme. Katre, totuus vai tehtävä?”
  Katre ei ehtinyt vastata kun kuulimme ulko-oven käyvän. Katre piiloutui Sofien selän taakse. ”Voi ei”, hän kuiskasi. ”Minun vanhempani. Heidän piti tulla vasta huomenna. Häipykää äkkiä keittiön ovesta.”
  Hitto, tyttö oli sanonut, etteivät hänen vanhempansa olleet kotona. Valehtelija!
  Juoksimme varjoja pitkin keittiöön, kuin mitkäkin varkaat. Minä irvistin. Katre oli aika surkimus, kun ei saanut edes pidettyä vanhempiaan poissa kotoa. Hän oli varmaan suunnitellut tämän, ettei joutuisi valitsemaan nolon totuuden ja tappavan tehtävän väliltä. Kostaisin tämän vielä.
  Saapuessamme keittiön ovelle salista kuului kova karjahdus.
  ”KATRE! MITÄ TÄÄLLÄ ON TAPAHTUNUT?” joku huusi.
  Me häivyimme hyvän sään aikana.


A/N: Tiedättekö mistä tykkäisin? Kommentista!

[Nabi.]

Jeij! Jatkoa on tullut! Kone tuli eilen huollosta, mutta sisko valtas sen koko illaks... Noh, mahtavaa pidän edelleen kirjoitus tyylistäsi ja siitä miten Sherry asiat kokee... Kivaa ku se ajattelee vähän mitä vain ja Edward kuulee ne *gjeh gjeh* jatkoa?

[Kuurankukka]

En kommannut edellistä lukua, mutta tämän kommentoin Olisin ehdottomasti halunnut tämän luvun jatkuvan, tuo Totuus ja Tehtävä oli erittäin mielenkiintoinen, sitä olisi ollut kiva lukea lisää. Ei luku varmaan ollut tavanomaista lyhyempi, mutta jotenkin se vain tuntui lyhyemmältä. Olisin toivonut ehkä hieman lisää kuvailua, mutta muuten kaikki oli ihan kohdallaan. Paitsi että tuntui hieman siltä, että tapahtumat olis menny vähän liian nopeasti. Toivon, että Sherryn ja Edwardin välille tulisi jotain sutinaa, heistä tulisi kiva pari Olisi myös kiva saada lisää toimintaa, sitä kaipailisin Kiva luku oli, mukava lukuelämys. Laitathan jatkoa pian? Ja anteeksi hieman lyhyestä kommentista, mutta, kiitos kovasti tästäkin luvusta

[Annabelle]

Hehe 

En ihan oikeasti keksi muuta kommentoitavaa, tää vaan on niin loistava ficci ! Pitäisi varmaan kohta alkaa kirjoittelemaan hippasen pidempiä kommentteja, ensi osaa lupaan kommentoida kunnolla !

Mutta. Jatkoa pian ?

- Annabelle

[Nuutti|]

Tää on niiiiiiin hyvä! : DD En osaa rakentavaa palautetta antaakkaan. : ))

Jatkoa odotellessa:

~Suklaamurunen

[Liebeh]

Ihan offina nyt pistän tänne että siirryn lukemaan tätä tänne foorumille ;>
Tiiät mun kommentit jo vuotiksesta.
Kirjoittele lisää ;>

-liebeh

[Parisade]

Liebeh: Asia selvä:)
Suklaamurunen: kiitti
Annabelle: kiitos paljon
Kuurankukka: Kiitos. Totuus ja tehtävä onnistunut? Oho. Koska minusta tuntui koko ajan, etten siis osaa yhtään kirjoittaa sitä. Se on myös syy siihen, että se loppui niin lyhyeen. Sher ja Edward... valitettavasti turha toivo. Sherrylle on varattuna ihan joku muu ja minä uskon niin horjumattomasti IC-parituksiin, etten uskalla mennä muuttelemaan niitä. Sorry.
Nabi: kiitti:D

A/N: Osa ei-tapahdu-mitään. Tarkoittaa sitä, että tämä ei suurimmalta osin vie juonta eteenpäin millään tavalla. Paitsi lopussa. Ihan lopussa. Joudutte siis odottamaan seuraavaa osaa, valitan. Ai juu, ja tämä on ly-hyt.

12. Myrskyn jälkeen on poutasää

1946, Alaska, USA

 Telkkari ei toiminut kunnolla. Kuva pätki aivan järkyttävällä tavalla ja ääni särähteli ikävästi enkä kuullut melkein sanaakaan sieltä tulevasta elokuvasta, the Jazz Singeristä. Mulkaisin kiukkuisena ikkunasta pimeään yöhön. Kaikki oli tuon kamalan myrskyn syytä. Minä vihasin ukkosta. Siitä kuului hirveä ääni ja salamat halkoivat taivasta kuin mitkäkin piruntappajat.
  Äänekäs jyrähdys sai minut pomppaamaan puoli metriä ilmaan ja nostatti kyyneleet silmiini. Pyyhkäisin ne pois kiukkuisena. Ei minulla ollut hätää. Olin täysin turvassa neljän lujan seinän takana. Mikään ei vahingoittasi minua. Minä selviäisin tästä. Minä pystyisin tuijottamaan salamoita vapisematta kuin hirttopaikalle asteleva vanki. Minä—
  Ulkona välähti kirkas salama ja samaan aikaan kuului uusi jyrähdys. Minä yritin olla kirkumatta, mutta huuliltani purkautui silti pieni huuto. Painoin kädet tiukasti korvilleni ja yritin ajatella jotain muuta. Vaikka hiekkarantaa. Tuulessa heiluvia palmuja. Merta.
  Yhtäkkiä huoneessani kirkkaana palavat lamput sammuivat. Telkkari räsähti pari kertaa ja pimeni sitten sekin. Vilkaisin kattoa silmät pelosta laajenneina. Sähkökatkos. Se tästä vielä puuttuikin. Mitä jos katto nyt sortuisi? Mitä jos hautautuisin talon raunioihin, enkä pääsisi ikinä pois? Mitä jos taloon iskisi salama ja tämäkin talo palaisi tuhkaksi? Tai mitä jos—
  ”Sinä tosiaan pelkäät ukkosta, etkö pelkääkin?”
  Säpsähdin kuullessani äänen huoneeni ovelta. En ollut kuullut sen aukeavan.
  ”Edward”, minä totesin jääkylmällä äänellä. Taas tuo ääliö oli salakuuntelemassa ajatuksiani. ”Mene pois.”
  Edward ei ollut kuulevinaan, nojasi vain rennosti ovenkarmiin ja hymyili. Erotin hänen kasvonsa heikosta valosta huolimatta hyvin. Ne loistivat valkeina tummaa puupaneelia vasten. Edwardin kasvoilla oli ilme, jonka minä olisin ilman muuta tulkinnut ivalliseksi, jollei hän olisi näyttänyt niin mietteliäältä.
  ”Mitä sinä haluat”, kivahdin epäystävällisesti. Minä en ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Myrsky hermostutti minua ja sitten tuli vielä Edward häiritsemään. Kenellä tahansa olisi mennyt hermot.
  ”Tule alakertaan Sher”, Edward huokaisi. ”Ei sinun ole mitään järkeä istua täällä yksin pimeässä.”
  Just. Miksi häntä edes kiinnosti? Minä istuisin täällä pimeässä vaikka koko yön, jos minua huvittaisi. Mutta kieltämättä; ei minua huvittanut. Salamoilla valaistu huone oli karmiva.
  Tuhahdin äänekkäästi ja livahdin Edwardin ohi ovesta ulos luomatta häneen katsettakaan.
  Käytävässä oli sysipimeää. Mistään ei päässyt sinne valoa ja jouduin haparoimaan tieni alakertaan käytännössä sokeana. Kuulin Edwardin kevyet askeleet takanani, kun hän seurasi minua portaikkoon.
  Carlisle oli parhaillaan sytyttämässä kynttilöitä olohuoneeseen. Takkakin oli päällä, joten minun huoneeseeni verrattuna ruskeat nahkasohvat suorastaan kylpivät pehmeänoranssissa valossa.
  Istuin Esmen syliin sohvalle. ”Minulta jäi The Jazz Singer kesken”, valitin itku kurkussa. ”Olen aina halunnut nähdä sen.”
  Esmen kasvot olivat aidosti myötätuntoiset. Hän halasi minua tiukasti. ”Näetkin vielä”, hän vakuutti.
  Edward jäi nojaamaan sohvan selkänojaan. ”Pelataanko shakkia?” hän kysyi viattoman oloisesti.
  Mulkaisin häntä epäuskoisena. Edward vielä kuvitteli, että joku suostuisi pelaamaan hänen kanssaan. Turha luulo. Eri asia olisi tietenkin, jos tässä talossa ei asuisi tunkeilevaa ajatustenlukijaa, joka halusi tietää kaiken.
  ”Sherry, minä en voi sille mitään. Ajattelisit hiljempaa, jollet halua minun kuulevan”, Edward sanoi.
  Kasvoni tummenivat raivosta. Miten Edward kehtasi väittää, että se oli minun syyni, että hän salakuunteli ajatuksiani. Paskamaista.
  ”Minä en voi vain sulkea korviani siltä mitä sinä ajattelet”, Edward jatkoi. ”Luuletko sinä, että minua huvittaa kuunnella miten valitat koko ajan ja kiroat koko maailmaa, vain koska joku pikku asia ei sovi omiin suunnitelmiisi. Sinä olet uskomattoman itsekeskeinen.”
  ”Edward!” Esme huudahti kauhistuneena. Hän sanoi Edwardille varmasti jotain muutakin, mutta sitähän minä en kuullut. Vain Edward erotti ääneen lausumattoman viestin.
  ”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Pyydän anteeksi, Sherry.”
  Jep. Hän oli varmasti oikein pahoillaan. Edward oli maailman inhottavin, tyhmin ja paskamais—
  Ajatukseni jäi kesken, kun ulkoa kuului taas korvia vihlova jyrähdys. Kasvoni valahtivat vitivalkoisiksi ja kyyneleet nousivat taas silmiini. Kamala ilma.
  Carlisle vilkaisi kalpeita kasvojani otsa rypyssä. ”Onko kaikki hyvin?”
  Kostutin huulia kielelläni. En ollut ihan varma siitä, pystyisinkö puhumaan. ”Joo. Minä vain… minä en pidä ukkosesta”, sanoin käheästi.
  Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Tuota minä en tiennytkään.”
  Tietenkään hän ei tiennyt sitä. En ollut erityisemmin välittänyt puhua asiasta.
  ”Onko siihen joku syykin”, Edward kysyi uteliaana.
  ”Siihen etten halua puhua asiasta vai? On! Se etten halua sinun tunkevan nokkaasi minun ajatuksiini”, minä sanoin pisteliäästi.
  Edward pyöräytti silmiään kyllästyneenä. ”Tarkoitin kyllä itse asiassa sitä, että miksi sinä pelkäät ukkosta?”
  Pelkään? Naurettavaa, en minä ukkosta pelännyt. Minä vain inhosin sitä. Ikkunassa välähtävä salama sai minut taas kavahtamaa taaksepäin. Hyvä on. Pelkäsin ukkosta. Vähän. Olin pelännyt sitä niin kauan, kun saatoin muistaa. Tarvitsinko siihen muka jonkin syyn?
  ”Hiljaa Edward”, minä sähähdin. ”En rupea selittelemään tekemisiäni sinulle!”
  Edward väänsi kasvoilleen tuskaisan irvistyksen. ”Omapahan on ongelmasi.”
  Minä en välittänyt hänestä, vaan painoin kyyneleiset kasvoni Esmen olkapäähän. Myrsky menisi ohi. Se meni aina ohi.

  Seuraavana aamuna kaikki näytti paljon valoisammalta.  Aurinko paistoi ja ilma oli todella kuuma – ottaen siis huomioon, että tämä oli Alaska. Minä sipsuttelin iloisena takapihalle, missä Emmett ja Rosy makasivat vierekkäin nauttimassa auringosta. Heidän ihonsa kimmelsivät kilpaa auringonvalossa ja Rosalien kirkas ääni sekoittui Emmetin matalaan nauruun.
  Edward istui vähän sivummalla lukemassa jotain kirjaa. Hän näytti täysin keskittyneeltä siihen, mutta minua ei haitannut häiritä, joten istuin notkeasti risti-istuntaan hänen vierelleen ja vilkaisin, mitä hän luki.
  Kirjan nimi sai minut purskahtamaan nauruun. ”Dracula? Oletko tosissasi.”
  Edward kohotti katseensa vinosti hymyillen. ”Täytyyhän minun tutustua meidän historiaamme”, hän sanoi juhlalliseen sävyyn. Tämä on merkkiteos. Sinunkin pitäisi kokeilla.”
  Pah. Minä olin lukenut Draculan jo vuosia sitten. Ihan hyvä kirja sinänsä, mutta minä arvostin periaatteesta enemmän elokuvia. ”Draculassa kaikki menee ihan väärin”, minä huomautin. ”Jos minä osaisin muuttua lepakoksi, niin olisin lentänyt pois täältä jäämaasta jo kauan sitten.”
  Edward osoitti taivaalla paahtavaa aurinkoa ja sitten lyhythihaista puseroani ja hamettani. ”Jäämaasta? Näyttääkö tämä sinusta jäämaalta?”
  No, ehkei näyttänytkään juuri nyt. Mutta sitten kun tulisi taas talvi… voi, sitten saisimme jäätä ja lunta ihan riittämiin. ”Katso nyt Rosea ja Emmetiä”, minä sanoin pirullisesti hymyillen. ”Niin onnellisia, niin tiiviisti yhdessä.”
  Edward vilkaisi minua kummastuneena.
  ”Tunnelma alkaa käydä vähän liiankin kuumana, jos ymmärrät, mitä minä tarkoitan”, jatkoin merkitsevään sävyyn.
  Edward joko arvasi suunnitelmani, tai sitten hän oli taas urkkimassa ajatuksiani, mutta joka tapauksessa hän voihkaisi kuuluvasti. ”Sinuna jättäisin väliin”, hän neuvoi. ”Rosalie tappaa sinut, jos sotket hänen hiuksensa.”
  Nyrpistin nokkani halveksivasti. Rosalietako tässä pitäisi alkaa pelätä? Tuskin. Hän olisi varmaan vain iloinen, kun sai ilmaisen viilennyksen.
  Hipsin Edwardin varoittavasta katseesta huolimatta talon vierellä olevan valtavan vesisaavin luo. Viimeöinen sade oli täyttänyt saavin kokonaan.
  Otin saavin vierestä ämpärin ja täytin sen vedellä piripintaan. Sitten hiivin varovasti suudelmaan syventyneiden Rosalien ja Emmetin viereen
  Vesi roiskahti suoraan Rosen ja Emmetin kimmeltäville kasvoille. Minä olin tikahtua nauruun, kun he hypähtivät pelästyneinä kauemmas toisistaan.
  ”Sherry!” Rosalie kirkaisi raivostuneena. Hän katsoi epäuskoisena valkoista puseroaan, johon vesi hiljaa imeytyi. ”Senkin…”
  Rosalie ei pystynyt raivoltaan sanomaan enempää, vaan tönäisi Emmetiä nyrkillään. ”Mene kostamaan sille”, hän komensi.
  Emmett virnisti hyväntuulisena. ”Loistavaa. Haluatko kastua, Sher?”
  Pudistin päätäni ja väläytin ilkikurisen hymyn. ”Kiitos ei. Rosalie näyttää sen verran kamalalta hiukset märkinä, ettei minun tee mieli koettaa.”
  Emmett ei paljoa puheistani välittänyt vaan kaappasi minut syliinsä ja kantoi minut talon vierustalle, sen saman vesisaavin luokse ja yhtään varoittamatta tiputti minut saaviin. Kirkaisin kuuluvasti, ennen uppoamistani syvään veteen.
  Saavissa oleva vesi oli yllättävän kylmää. Se kietoutui ympärilleni uskomattoman pehmeänä, silkkisenä, jähmettävänä—
  Edward veti minut pinnalle. Olin huomaamatta jäänyt saavin pohjalle.
  ”Oletko hengissä”, hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja hän jatkoi: ”No oliko hauskaa?”
  En vastannut vaan olin nousevinani ylös. Näin silmäkulmastani Rosalien tyytyväiset kasvot. Kai hän oli iloinen, kun minäkin olin märkä. Virnistin hänelle kieroon sävyyn ja tartuin salavihkaa vipuun, josta sai kasteluletkun päälle ja väänsin sen täysille. Nostin letkua ja kirkas vesi suihkusi ryöppyinä Edwardin päälle.
  Edward näytti hetken ällistyneeltä, mutta sieppasi sitten letkun kädestäni. ”Etkö sinä kastunut vielä tarpeeksi”, hän kysyi virnistäen ja käänsi letkun minua ja Emmetiä kohti.
 Minä kikatin äänekkäästi ja hyppäsin Edwardin niskaan kääntäen vesiletkun suuntaa. Pisarat lensivät kaarena suoraan päin Rosalieta, joka väisti nauraen ja sujahti Emmetin selän taakse piiloon.
  ”Huono tähtäämään”, hän supatti suupielestään minulle ja osoitti Edwardia.
  Oikeassahan hän oli. Edwardin tähtäystaidot olivat kuin suoraa jostain Marsista.
  Edward heitti letkun syrjään. ”Kiitos paljon, Rosalie, Sherry”, hän sanoi happamasti.
  Me vilkaisimme toisiamme naurua pidätellen. Tälläistä elämän kuului olla. Auringonpaistetta ja viileää vettä. Täydellistä.
  Jouduin muistuttamaan itselleni, että vihasin aurinkoa. Ja sen valoa. Se oli kamala.
  Edward katsoi minua ja kohotti kulmiaan. ”Onnistuuko tuo?”
  ”Ai niin mikä?”
  ”Itsesi vakuuttaminen siitä, että valo on kamalaa?”
  Revin maasta vähän ruohoa ja heitin häntä sillä. Edward ei sitten osannut ollenkaan pitää huolta omista asioistaan. Heittäydyin märälle ruoholle, jaksamatta olla vihainen Edwardille. Halusin vain nauttia harvinaisesta lämmöstä. Suljin silmäni raukeana. Ihana kesä.

  Heräsin siihen, että ylleni ei yhtäkkiä enää paistanutkaan aurinko. Varjot olivat liikkuneet ja pidenneet uneni aikana niin, että nyt melkein koko takapihamme oli varjossa. Värähdin. Huh, ulkona alkoi tosiaan olla kylmä. Missäköhän Rosalie, Emmett ja Edward olivat?
  Kömmin pystyyn ja tassuttelin kissamaisin liikkein sisälle.
  ”Haloo!” minä huusin. ”Onko täällä joku?”
  Mitään vastausta ei kuulunut. Kurkistin keittiöön. Pöydällä oli lappu, johon oli kirjoitettu Esmen siistillä käsialalla viesti.

Sherry
Minä ja Carlisle, Emmett ja Rosalie lähdimme metsästämään
Edward on kaupungissa, mutta hänen pitäisi tulla pian.
Nauti hiljaisuudesta.

Esme

Minä otin riemuissani pari tanssiaskelta. Mahtavaa, kerrankin edes minuutti omaa rauhaa. Minä voisin tutkia Rosen vaatekaappia, tuijottaa olohuoneen televisiota ja mikä parasta: ajatella rauhassa, ilman pelkoa siitä, että joku utelias isoveli sattuisi kuulemaan.
  Hyppelin suu korvissa Rosalien ja Emmetin huoneeseen. Rosylla oli paljon isompi vaatekaappi ja varmaan kuusi kertaan enemmän vaatteita kuin minulla. Ihan epäreilua. Huomaisikohan Rose, jos pöllisin pari mekkoa. Ei varmaan.
  Aloin penkoa Rosalien vaatekaappia hyräillen itsekseni jotain Edwardin säveltämää kappaletta. Musiikki oli sinänsä ihan kiva, mutta se jäi inhottavasti päähän pyörimään. Edward oli varmaan tahallaan tehnyt siitä sellaisen. Ihan hänen tapaistaan.
  Sormeni osuivat yhtäkkiä silkkiseen kankaaseen. Vedin sen esiin tutkiakseni sitä tarkemmin ja hämmästyin huomatessani, että se oli Rosalien hääpuku. Ei tietenkään se, joka päällään hän oli tappanut Roycen, vaan toinen. Rosen ja Emmetin häissä käytetty. Pitsihihat olivat käsittääkseni maksaneet maltaita ja muistin kuulleeni, että silkki oli kotoisin jostain ulkomailta. Tietysti. Rosalie halusi aina parasta.
  Väänsin suuni kitkerään hymyyn. Puku oli nätti, myönsin sen. Valkoinen silkki näytti ihanalta ja sopi loistavasti Rosalien kuulaaseen ihoon. Rose oli saanut hienot häät.
  Minäkin olisin voinut saada hienot häät. Jos vain olisin pysynyt ihmisenä. Ja jos olisin suostunut Marcoksen naurettavaan ideaan sadasta vieraasta ja Miltäköhän valkoinen silkki olisi näyttänyt minun päälläni?
  Irvistin. Valkoinen ei todellakaan olisi sopinut minulle. Olin liian valoton persoona. Potkaisin kaappia vihaisena ja tungin puvun kovakouraisesti kaappiin. Kuulin kankaan ritsahtavan kovaäänisesti, mutten välittänyt siitä. Tuskin Rosalie tuota mekkoa kaipaisi. Loppujen lopuksi; häät olivat olleet ja menneet.
  Kun jatkoin Rosalien kaapin penkomista katseeni osui toiseen mielenkiintoiseen vaatekappaleeseen. Mustaan jakkuun, jota olin aina himoinnut itselleni. Otin sen ulos kaapista.
  Vedin sen päälleni ja käännyin katsomaan itseäni peilistä. Luoja, minä tosiaan halusin tämän jakun. Se oli minulle vähän iso, mutta istui loistavasti. Rosalie ei koskaan edes käyttänyt tätä. No, melkein koskaan. Harvoin.
  Pelästyin kamalasti ulko-ovelta kuuluvaa koputusta. Eivät he vielä voineet tulla takaisin. Revin jakun nopeasti pois päältäni ja tungin sen kaappiini.
  Matkalla ulko-ovelle yritin saada päähäni, miksi joku perheestäni koputtaisi oveen. Ei meillä koputettu, marssittiin vain tylysti sisään.
  Ovella järjestin kasvoilleni viattoman hymyn. Minä en missään tapauksessa ollut käynyt Rosalien ja Emmetin huoneessa. Olin vain haahuillut ympäri taloa tylsistyneenä.
  Avasin oven ja henkäisin järkyttyneenä. Siellä ei ollut Rosalieta, Emmetiä, Carlislea tai Esmeä. Eikä Edwardia. Eikä ketään kylän ihmistä. Ei ketään, jonka tuntisin.
  Oven takana seisoi viisi valkeaihoista vampyyriä. Vampyyreja, joita en osannut sijoittaa mihinkään.

A/N: se kommentti on sitten edelleen paitsi sallittua niin myös toivottua.

[Annabelle]

Jatkoa ! Ihanaa ! Tuo vesisota oli kyllä jotain mitä en ikinä olisi odottanut Sheriltä Loistava osa ! Muutaman virheen bongasin kuitenkin:

Kuva pätki aivan järkyttävällä tavalla ja ääni särähteli ikävästi enkä kuullut melkein sanaakaan sieltä tulevasta elokuvasta, the Jazz Singeristä. Mulkaisin kiukkuisena ikkunasta pimeään yöhön.

Tuosta puuttui tuo piste (mitä pilkunviilausta !).

”Onko siihen joku syykin”; Edward kysyi uteliaana.

Tuohon kuuluisi pilkku.

”Mene kostamaan sille”, hän komensi.

Ja tuosta puuttui tuo n.

Kaipa siellä muutama muukin virhe oli, jotka kuitenkin kadotin.

Jatkoa taas pian, kiitos, ethän lopeta tätä koskaan ?  *puppyface*

- Annabelle
(Huomaatko, kommentoin hieman pidemmin ! )

[Nabi.]

Awww<3 Ihaaa... Pidin luvusta todella paljon. Kun Emmmett heitti Sherryn sinne saaviin niin luulin, että Sherry hukkuis, mutta ilmeisesti ei. Kirjoitat kauniisti ja selkeästi. Kun ne viisi vamppyyria tuli niin olin silleen OMG!!??!?! *pyörii ympyrää* joten tarvitsen jatkoa aika pian ^^

[Liebeh]

Oi, olipas ihana osa.

Varsinkin tuo, että Sherry pelkää ukkosta ;> Ihanan inhimillistä<3
Tykkäsin tästä osasta, parannusta oli huomattavissa edelliseen. Olet taas päässyt vauhtiin ja teksti tuntuu sulavalta.
Ilkeää jättää osa tuolla tavalla koukuttavasti kesken tuollaiseen kohtaan!  *murjottaa*
Vesisota oli kiva, ja Edward oli ärsyttävä oma itsensä lukiessaan taas ajatuksia.
Jaaha, rakentavat on jääny saunaan. Okei, lupaan sit seuraavan osan jälkeen keksii jtn. 'vink vink'

waiting:
-liebeh

[Nuutti|]

Jes, jatkoa! : ))

Meilkein osasin odottaa kankaan repeytymistä, mutta ei ollut mikään keskeinen asia. : )) Ja huomasin tosiaan nuita kirjoitusvirheitä, mutta en ala itse niistä sinulle jauhamaan, annabellehan tuolla kertoi jo.. ; ))

Mutta jatkas, odottelee

~Suklaamurunen

[Lyn]

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Loistava luku! Tykkäsin tosi paljon lopetuksesta, toivottavasti arvasin oikein keistä oli kyse. Mutta siis en suurempia virheitä huomannu. Sori, lyhyt kommentti,opettaja tuli.         

[Sekaisin♥]

on hankala muistaa kaikkea mitä on tullut välissä mieleen kun luin tämän kerralla, mutta kirjoitus tyylisi on ainakin kivaa lukea
ja kohtaus jossa Edward puhui jostain että on ihan typerää rakastua kun se laittaa tekemään kaiken mitä toinen pyytää oli aikas ironinen kun Edwardista itse tulee sellainen x) Odotin jo että lopussa Jasper ja Alice olisi tullut mutta ketä ne sitten on..??
Ei kovin rakentavaa, mutta jatkoa silti pyytäisin:)

[Parisade]

Sekaisin: kiitti. Edwardin sanat voi tosiaan olla aikas ironisia
Lyn:Kiitti. Mä luulen että arvasit oikein
Suklaamurunen: kiitti:D joo kirjoitusvirheitä tosiaan on. Uuden koneen wordi ei näytä virheitä ja oon todella laiska tarkistamaan kaikkea jälkeenpäin.
Liebeh: kiitos
Nabi.:kiitos
Annabelle: Jeep, virheitä tosiaan on. Ja varmaan tässäkin, vaikka kyllä yritin karsia niitä.

A/N: Kauan on kestänyt taas. Syynä kaamee määrä valtakunnallisii kokeit ja äikäntutkielmii sun muuta. Tänäänki koko päivän lukenu, mut sit päätin noppaaa viimeistellä tän.

12. Vieraita

Tuijotin viittä vampyyriä silmät suurina. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin jo suunnilleen tottunut elämään vampyyrinä; vaikka olin mielestäni kokenut jo liikaa, en ollut ikinä nähnyt yhtäkään vampyyriä, joka ei kuulunut perheeseeni. Minä en tiennyt, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä.
  He eivät näyttäneen kamalan vaarallisilta. Etummaisella naisella oli punertavanvaaleat hiukset ja hän hymyili varovaisesti. Loput eivät hymyilleet, mutta he tarkkailivat minua uteliaan näköisinä. He olivat kaikki hyvin kauniita. Kaikki kalpeita. Ja kaikilla oli vaaleat kellertävät silmät. Ei niin kuin ihmisiä syövillä murhaajilla. Vaan aivan kuin… meillä.
  Etummainen nainen avasi suunsa sanoakseen jotain.
  Aivoni rekisteröivät vasta nyt, että ovellamme tosiaan seisoi viisi täysin vierasta vampyyriä. Minä menin paniikkiin. Paiskasin raskaan puisen ulko-ovemme kiinni suoraan vieraiden nenän edestä ja vedin rautaisen ketjun paikalleen. Tietenkään siitä ei olisi apua, jos nuo päättäisivät tosissaan yrittää sisään, mutta vielä, ainakin toistaiseksi, se sai minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi.
  Valuin hitaasti ovea vasten istumaan. Voi luoja, miksi tässä talossa ei ollut ketään, silloin kun heitä tarvittaisiin? Juuri minun tuuriani.
  Säikähdin kunnolla kun kuulin hiljaisia askeleita takaovelta. Voi ei, takaovi oli auki. Tietenkin vieraat vampyyrit älysivät kiertää sitä kautta.
  Piilouduin keittiöön ja suljin silmäni. Tässä oli ihan liikaa stressiä minulle. Hermoni eivät kestäneet tälläistä.
  Kirkaisin kun joku tarttui ranteeseeni ja vedin käteni pääni suojaksi. Tunsin, kuinka minut nostettiin ranteista pystyyn seisomaan.
  ”Mitä sinä oikein teet”, Edward sihahti.
  Silmäni räpsähtivät auki. Edward? No niin tietenkin. Olisihan minun pitänyt tunnistaa hänet hajusta.
  Olin niin helpottunut, että kapsahdin Edwardin kaulaan. ”Minä pelästyin hirveästi”, sanoin vaimealla äänellä hänen olkaansa vasten. ”Tuolla ulkona on iso kasa vampyyrejä.”
  Edward irrotti käteni hänen kaulaltaan ja asteli kurkistamaan ikkunasta ulos ”Tiedetään”, hän sanoi. ”Siksi tulinkin takaovesta. Mitä he sanoivat?”
  ”Luuletko sinä, että minä jäin juttelemaan niiden kanssa”, minä pihahdin. ”Paiskasin vain oven kiinni niin nopeasti kuin ikinä pystyin.”
  Edward huokaisi. ”Niin tietysti.”
  Hänen äänensävynsä ärsytti minua.  ”Mitä tuo on muka tarkoittavinaan? Olisiko minun muka pitänyt jäädä sinne niiden syötäväks—”
  Edward painoi kätensä suuni eteen. ”Hiljaa, he kuulevat.”
  Entä sitten? Kuulkoot minun puolestani, minä en välittänyt. En kuitenkaan jatkanut huutamista.
  Edward tökkäsi minut selkänsä taakse ja meni muina miehinä avaamaan oven. ”Hyvää huomenta”, hän toivotti miellyttävällä äänellä katse siinä punablondissa naisessa, joka oli jo ehtinyt kääntää selkänsä.
  Nainen pyörähti ympäri yllättyneenä ja veti kasvoilleen nopeasti hymyilevän naamion. ”Huomenta”, hän vastasi. Häikäisevästä hymystä huolimatta minä erotin hänen äänessään varautuneen sävyn. ”Me asumme tässä lähellä ja ajattelimme tulla tervehtimään. Olen pahoillani, ettemme ole päässeet aiemmin.”
  Hän ei selittänyt sanallakaan, miksi he eivät olleet aikaisemmin tunkeutuneet perheparatiisiimme. Henkilökohtaisesti minä veikkasin, että syynä oli pelkuruus.
  Edwardin katse osui vampyyrien kullankeltaisiin silmiin ja hänen kasvoilleen nousi ihmettelevä ilme, mutta hän ei sanonut mitään tyhmää. Sen sijaan hän ojensi kätensä sille naiselle. ”Minä olen Edward Cullen.”
  Nainen puristi Edwardin kättä. ”Tanya”, hän ilmoitti. ”Nämä ovat Irina, Katrina, Carmen ja Eleazar.”
  Edward nyökkäsi kohteliaasti hymyillen. ”Käykää sisään, olkaa hyvät”, hän sanoi ja teki tilaa ovi aukkoon.
  Minä irvistin happamasti. En tosiaankaan halunnut noita uppo-outoja vampyyrejä meidän taloomme. Mutta vaikutti aika selvältä, ettei Edward aikonut kysyä minun mielipidettäni.
  Tanya ja kumppanit istuivat kauniille sohvillemme Edwardin kehotuksesta. Minä jäin myrtyneenä nojaamaan seinään. Toivoin, että he lähtisivät äkkiä.
  Yksi heistä – ilmeisesti Irina – katseli ympärilleen ihailevasti. ”Kaunis talo”, hän sanoi kohteliaasti, ja oli helppo tajuta, että hänen mieltymyksensä kotiimme oli aitoa.
  Edward hymyili. ”Esme olisi iloinen kuullessaan tuon”, hän kertoi. ”Täällä tosin on vähän sotkuista vielä. Meillä on ollut remonttia.”
  ”Jep”, minä pistin väliin. ”Me emme katsos odottaneet vieraita.” Se oli selvä vihjaus. Kenen tahansa ääliönkin olisi pitänyt tajuta. Eikä Tanya ollut ääliö.
  Tanya katsoi minua ja huomasin uteliaisuuden välähdyksen hänen silmissään, kun hän huomasi kirkkaan vihreät silmäni ja heikon olemukseni. ”Anteeksi. Emme tienneet, että nyt on huono hetki”, hän sanoi epävarmana.
  ”No nyt tiedätte”, minä napautin.
  Tanya vilkaisi Edwardia ja nousi lähteäkseen. Myös muut alkoivat tehdä lähtöä.
  Edward ei pitänyt ajatuksesta. Hän mulkaisi minua murhaavasti. ”Itse asiassa”, hän sanoi painokkaasti. ”Muut tulevat pian kotiin ja olen varma, että he haluavat tavata teidät. Voisitte jäädä vielä hetkeksi.”
  Tyypit istuivat takaisin sohvalle ja alkoivat rupatella Edwardin kanssa. Minä kuuntelin vain puolella korvalla Tanyan tarinaa lapsivampyyristä, heidän luojastaan ja Italian Voltureista. Ainut minkä ymmärsin täysin oli, että Tanya, Irina ja Katrina olivat menettäneet osan perheestään.
  Tanya jatkoi kertomista siitä, miten Volturin porukoissa pyörinyt Eleazar ja hänen kumppaninsa Carmen olivat liittyneet heihin. Minua ei kiinnostanut. Katseeni karkaili vähän väliä ikkunaa. Muut saisivat jo tulla takaisin.
  ”Teitä on siis kuusi”, Irina totesi mietteliäänä. ”Kuka on teidän johtajanne?”
  ”Carlisle”, minä ja Edward vastasimme yhteen ääneen. Edward vilkaisi minua ja jatkoi. ”Carlisle on muuttanut meidät muut vampyyreiksi. Hän ja Esme ovat naimisissa, samoin Rosalie ja Emmett.” Sitten Edward alkoi kertoa sitä pitkää ja tylsää tarinaa 1600-luvun Lontoosta, missä Carlisle oli hillunut yrittäen saada pari verenimijää kiinni.

  Edward pääsi tarinassaan siihen kohtaan, kun hänen äitinsä rukoili käytännössä polvillaan Carlislea pelastamaan Edwardin, kun hänet keskeytettiin. Ovi kävi. Esme, Carlisle, Rosalie ja Emmetthän sieltä tulivat. Kivaa.
  ”Meillä on vieraita”, minä ilmoitin ensitekiöikseni.
  Carlisle vilkaisi hapanta ilmettäni ihmettelevään sävyyn ja ojensi sitten kätensä Tanyalle. ”Hauska tavata. Minä olen Carlisle Cullen.”
  Tanya hymyili viehättävästi ja esitteli itsensä. Minä irvistin. Nyt nuo eivät ikinä lähtisi. En todellakaan halunnut kuulla kertauksena Tanyan traagista tarinaa heidän perheensä.
  Liukenin hiljaa takavasemmalle ja hyppelin portaisiin muiden vaihtaessa kohteliaisuuksia Tanyan perheen kanssa. En minä jaksanut katsoa tuollaista.
  Huoneessani väänsin telkkarin äänensäätönappulan mielenosoituksellisesti täysille. Tämä oli ihan naurettavaa, meillä oli kaikki hyvin. Miksi joidenkin vieraiden vampyyrejen piti tunkea taloomme häiritsemään? No jaa, ehkä he lähtisivät pian.
  Telkusta tuli joku outo uutuuselokuva. Se kertoi kahdesta tytöstä, jotka löysivät ojasta jonkun hemskatin kirjan ja  huomasivat sen olevan kuolleen miehen päiväkirja. Sitten kaikki mitä oli tapahtunut miehelle, alkoi tapahtua myös heille, toinen heistä kuoli kolarissa ja jäljelle jäänyt muutti Afrikkaan ja löysi sieltä miehen, joka koulutti villieläimiä ja sitten tuli tulipalo ja joku nainen kuoli ja blaa blaa blaa. Lopussa tyttö kuoli täsmälleen samalla tavalla kun se päiväkirjan mies ja hänet haudattiin komeasti ja se afrikkalainen mies itki ja söi etanoita. Jee!
  Ihan oikeasti; voiko tyhmempää elokuvaa edes olla? Sitäpaitsi kuka muka halusi Afrikkaan, siellä ei ollut muuta kuin sairaita miehiä ja myrkyllisiä käärmeitä. Kuvottavaa.
  Sammutin telkkarin. Jokohan Tanya ja kumppanit olivat ehtineet lähteä? Kuulin alakerrasta Irinan tai Katen naurua ja irvistin. Ei, he eivät olleet lähteneet vielä. Toistaiseksi siis joutuisin pysymään ylhäällä.
  Kaivoin kirjahyllystäni Rodzinna Europan ja yritin keskittyä siihen. Vaikeaa, toiset juttelivat alakerrassa liian kovalla äänellä. Huokaisin raskaasti, nojauduin patteria vasten ja suljin silmäni.

Kun heräsin minulla oli kuuma, aivan liian kuuma. Vetäydyin nopeasti kauemmas patterista. Huh, kauankohan olin nukkunut? Varmaan aika kauan, kun oloni kerran tuntui näin jäykältä.
  Alakerrasta ei enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Vampyyrivieraamme olivat tainneet viimeinkin lähteä. Vedin huuleni hymyyn. Loistavaa. Tätä täytyi juhlia. Voisin vaikka lähteä kaupungille. Nyt tarvitsin vain rahaa. Antaisikohan Carlisle?
  Sipsuttelin hiljaa Carlislen työhuoneen ovelle ja otin suloisimman ilmeeni. ”Haloo”, minä kysyin orvon kuuloisella äänellä seisahtuessani oven eteen.
  ”Tule sisään Sherry”, Carlisle kehoitti.
  Minä avasin oven ja suljin sen hiljaa perässäni. Käännyin hitaasti katsomaan Carlislea ja hänen vieressään istuvaa Esmeä. ”Ne sitten lähtivät”, minä tokaisin.
  Carlisle rypisti otsaansa hämmentyneenä. Hän ihmetteli selvästi myrtynyttä äänensävyäni. ”Niin”, hän sanoi.
  ”Hyvä. Minä ajattelin lähteä kaupungille. Saanko vähän, ihan vähän rahaa?”
  Carlisle ja Esme vaihtoivat huvittuneen hymyn. Anova äänensävyni oli kai liian ilmiselvästi teeskennelty.
  ”Saat, mutta oletko varma, että haluat mennä”, Carlisle kysyi. ”Me suunnittelimme, että tänään olisi hyvä ilta lähteä pelaamaan baseballia.
  Siristin silmiäni epäluuloisena. Baseball kuulosti kieltämättä todella hyvältä. Vähän liian hyvältä. Tässä oli pakko olla jotain takana. ”Tuleeko Tanyan perhe myös”, minä kysyin.
  Esme vilkaisi Carlislea epäröivästi. ”Kyllä, mutta—”
  ”Jep, haluan ehdottomasti lähteä kaupungille”, minä keskeytin. ”Sitä rahaa?”
  Carlisle osoitti tuolia. ”Istu”, hän kehoitti.
  Minä tottelin häntä automaattisesti, mutta muistin kuitenkin vetää kasvoilleni marttyyrimaisen ilmeen. Oli helppo arvata, mitä oli tulossa.
  ”Mikä nyt oikein on vinossa, Sherry?”
  Minä olisin hyvin voinut jättää tämän keskustelun väliin. En minä osannut selittää, miksi Tanyan perheen läsnäolo häiritsi minua niin paljon. Kysymys ei varsinaisesti ollut siitä, että olisin inhonnut heitä. Ei, olin itse asiassa melko varma, että koko porukka oli ainakin aika lähellä mukavaa väkeä. Mutta... heitä oli paljon. He olivat täysin tuntemattomia. Ja minua pelotti.
  Esme taisi tietää mitä päässäni liikkui, sillä hän kumartui yllättäen halaamaan minua. ”Eivät he aio satuttaa sinua”, hän sanoi.
  Minä värähdin. ”Esme se mies, Eleazar kuuluu volturin väkeen. Ja he ovat kaikki kamalia, tappamisella leikkiviä murhaajia. Te olette naurettavan sinisilmäisiä. Meidän kannattaisi muuttaa äkkiä täältä pois, ennen kuin huomaamme, että meistä on jäljellä vain kasa tuhkaa.” Ääneni muuttui kimeämmäksi loppua kohden. Kuulostin melkein hysteeriseltä.
  Esme nosti minut syliinsä sohvalle ja silitti hiuksiani. ”Älä pelkää Sherry”, hän mutisi. ”Me emme anna kenenkään tehdä sinulle pahaa.”
  Kyllä minä sen tiesin! Tuollaiset lupaukset vain sattuivat olemaan hankalia pitää, jos itse oli kuollut!
  Carlisle katsoi kasvojani pitkään. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä hän ajatteli, mutta hän näytti jotenkin surulliselta. ”Hyvä on”, hän sanoi lopulta ja ojensi luottokorttinsa minua kohti. ”Vaikka voisit kyllä hyvin tulla mukaan pelaamaan.”
  Minä epäröin, enkä ottanut korttia. Voisin tietysti mennä kaupungille, mutta olisi aika tylsää, jos en saisi Rosea mukaani. Baseball taas olisi taatusti kivaa, vaikka Tanyan porukat olisivatkin mukana. ”Hyvä on, hyvä on”, minä marisin. ”Tulen mukaan.”

A/N:kommentti pelastaisi päiväni. Nyt meen takas lukee ruotsii.