Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Parisade]

Twaikkari: Niin, minullekin kelpaisi kyllä oma saari Lukujen tarkkaa määrää en ihan osaa sanoa, mutta aika loppupuolella nyt jo mennään. Veikkaisin, että tähän voi odottaa vielä suunnilleen kymmentä lukua, alkuperäinen suunnitelma oli että näitä olisi yhteensä kuusikymmentä mutta olen hieman jäljessä siitä, että katsoo nyt. Kiitos taas tuhannesti kommentista

A/N: ÖÖÖ.... en tiedä tykkäänkö tästä itse hirveästi. Muiden kuin Sherryn näkökulmasta kirjoittaminen tuntuu edelleen kauhean vaikealta, eikä Emmettkään tässä oikein pysy raameissaan... Mutta joo, sanokaa te, mitä mieltä olette?

52. Takaisin Alaskaan

1994, Alaska, USA

Emmett:

Se oli aika jännän tuntuista, nähdä se talo taas. Kermanvaalea väri oli rapissut ja halkeillut ja talon ympärillä kasvavat puut olivat muuttuneet korkeammiksi ja paksummiksi. Pehmeä lumivaippa sai kuitenkin paikan tuntumaan tutulta, aivan kuin emme olisi koskaan lähteneetkään. Jäätynyt joki oli yhä samassa paikassa ja korkealle puiden yläpuolelle kohosivat yhä samat valkoiset vuoret.
  Hieraisin hellästi Rosyn olkapäätä. Hän ei olisi halunnut tulla tänne ollenkaan ja ymmärsin kyllä oikein hyvin miksi. Täällä käynti oli vähän kuin veitsen vääntö haavassa ja ripaskatanssi siihen päälle.
  ”Voidaanko pitää vähän kiirettä?” Edward tivasi hampaat yhdessä. Hän kiemurteli paikallaan kuin lieassa oleva muuli, eikä selvästikään pitänyt tilanteesta yhtään. Pikkuveljelläni oli maailman heikoimmat hermot.
  Carlisle oli kietaissut käsivartensa Esmen vyötärölle ja käveli nyt hitaasti talon etuovelle. Esme oli kalpea kuin lakana. ”Yritetään selvitä täältä vartissa pois”, Carlisle ehdotti. ”Sitten ehdimme illaksi Tanyan luokse Betheliin.”
  Menimme Rosen kanssa lähemmäs puisen ulko-oven avautuessa naristen. Sankka pölypilvi kohosi ilmaan ja hetkeen ei näkynyt muuta kuin harmaata. Kun pöly laskeutui, saattoi kuitenkin taas erottaa olohuoneeseen johtavan käytävän ja valkoisilla kankailla suojatut huonekalut. Yläkertaan johtava puinen portaikko näytti haalistuneelta ja hoitamattomalta. Kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä. Niin monta vuotta siitä oli, kun täällä oli viimeksi asuttu. Metsän keskellä seisoma autiotalo oli ajan kuluttama ja ränsistyttävä.
  Edward kipaisi saman tien yläkertaan ja parin sekunnin päästä kuului kolinaa hänen repiessä tavaroita laatikoihin. Ei mitään epäilystä: Edwardilla oli kiire päästä täältä pois.
  Alice nosti yhden takanreunuksella olevista posliinieläimistä käteensä. Hän rypisti otsaansa nähdessään sitä halkovat halkeamat. Posliinikissa oli liimattu kokoon pelkistä sirpaleista.
  Virnistin tahtomattanikin. ”Hänellä oli tapana heitellä noita kun hän oli vihainen”, minä selitin Alicelle ja Jasperille. ”Esme kyllästyi ostamaan uusia, niin että me kulutimme sitten Edwardin kanssa vaikka kuinka paljon aikaa kooten noita pienen pienistä sirpaleista.” Hörähdin nauruun muistaessani miten Sherry oli seisonut vieressä ja leikkinyt paloilla kuin pikkulapsi, vaikeuttaen työtä entisestään. Hän ei tietenkään ollut auttanut posliininpalasten keräämisessä, vaikka koko sotku oli ollut hänen syytään.
  Rosalie kiskaisi minua kädestä. ”Tule nyt, mennään katsomaan, mitä kaikkea meidän huoneeseemme on jäänyt.” Hän pinkaisi portaisiin ja minä seurasin häntä huoneeseen, joka joskus oli ollut meidän. Tätäkin lattiaa pöly peitti tasaisena mattona.
  Irvistin huomatessani, että seinällä oleva kallis maisemataulu oli tippunut kiinnityksen pettäessä alas lattialle ja sen kulmia oli selvästi jyrsitty. ”Kaunis kotimme on hiirien valtaama”, minä huomautin juhlallisesti.
  Rosy murahti jotain epäselvää penkoessaan vaatekaappia. ”Hyi hemmetti, hirveän rumia vaatteita”, hän valitti. ”Enkai minä tosissani ole käyttänyt mitään tälläistä?”
  Minä purskahdin nauruun nähdessäni Rosalien kaapista vetämän röyhelöhameen. Muistin kyllä kun hän oli käyttänyt tuota – Rosy oli näyttänyt jumalaiselta; siihen eivät vaatteet vaikuttaneet – mutta nykyiseen muotiin verrattuna hame oli toivottoman vanhanaikainen.
  Vaatekaapista pilkotti jotain valkoista. Menin tutkimaan lähempää ja huudahdin. ”Tämähän on sinun hääpukusi!”
  Hänen hienopiirteiset kätensä hipelöivät valkoista silkkiä, tutkailivat helman repeämää. ”Meidän ensimmäiset häämme. Muistatko sinä ne?”
  Tietenkin minä muistin. Pystyin yhä kuulemaan korvissani Rosalien kirkkaan äänen, joka sanoi silloin ensimmäisen kerran ’tahdon’. Päivä oli ollut yksi elämäni parhaista. ”Vuosi 1941”, minä mutisin. Painoin huuleni hitaasti Rosalien solisluulle. ”Sinä teit minusta maailman onnellisimman miehen.” Muistelin aikakautta vähän laajemminkin. Edward oli uppoutunut niinä päivinä täysin pianoonsa ja minä ja Rosalie toisiimme. Sherry oli ollut ihan uusi vampyyri. Hän oli suorastaan vihannut meitä kaksi ensimmäistä vuotta. ”Sherry ei edes viitsinyt näyttäytyä meidän häissämme”, minä muistin.
  Rosalie ei vastannut, vaan painautui tiukemmin minua vasten. Hänen huulensa hapuilivat suudelmaa ja minä upotin hänet sellaiseen ilomielin. Ihan liian pian Rosalie kuitenkin vetäytyi taaksepäin. ”Kerätään äkkiä kaikki kamat”, hän sanoi vähän säikyn kuuloisella äänellä. ”Minä en tykkää olla täällä. Kuulen Sherryn äänen korvissani.”
  Minä hiljenin hetkeksi kuulostelemaan ja jossain mieleni perukoilla soi tosiaan pikkusiskoni helisevä nauru.
  Rosalie oli kääntänyt kasvonsa poispäin. ”Miksi ihmeessä Sherryn täytyi mennä ja tappaa itsensä jonkun typerän Italialaisen takia?” hän kivahti. ”Olisi hän minusta vähän voinut ajatella!” Sen jälkeen hän ei puhunut enää mitään, keskittyi vain lappamaan pikkuesineitä lipaston laatikoista.
  
  ”Oletteko te valmiita?” Esme pisti päänsä sisään ovenraosta.
  Rosalie heitti viimeisetkin mustuneet hopeakorunsa kassiin. ”Häivytään.”
  Esme hymyili surumielisesti. ”Carlisle pakkaa vielä jotain pikkuesineitä. On tämä talo jo aikakin saada myyntiin”, hän huomautti. ”Me emme kuitenkaan tule enää ikinä asumaan täällä ja joku voi saada tästä hyvän kodin.”
  Olihan se totta. Silti ajatus siitä, että joku muu saisi talon, jossa joskus oli ollut niin onnellista, kirveli ikävästi. Sujahdin ovelle ja keplottelin itseni Esmen ohi. ”Ihan pakko tehdä yksi juttu.”
  Kiipesin kolmanteen kerrokseen portaiden nitistessä allani. Ovi, joka kiinnosti minua, sijaitsi ihan käytävän perällä ja sen aukeaminen oli kuin ikkuna menneisyyteen. Pölypilven laskeuduttua katselin ympärilleni. Samat mustaksi maalatut seinät. Sama tumma karvamatto, samat verenpunaiset verhot, sama massiivinen pylvässänky. Pystyin melkein näkemään Sherryn lattialle käpertyneen ruumiin, pystyin melkein kuulemaan hänen heikon hengityksensä ja pystyin melkein haistamaan kyyneleet hänen poskillaan.
  Koko talo tärähti, kun nyrkkini osui seinään. Hemmetin Keith. Jos joskus vain saisin sen raukan käsiini, niin hän ei elävänä kävelisi pois.
  ”Mitä sinä oikein riehut?” Edward oli ilmestynyt taakseni. Hän pukkasi minut edellään huoneeseen ja kumartui tutkimaan kirjahyllyssä olevia valokuvia, sängyllä lojuvia kauhuleffakasetteja lipaston sisustaa. Minä puolestani suuntasin kirjoituspöydän luokse. Pöytä oli täysin tyhjä lukuunottamatta kokoon teipattua paperilappusta, jota ei aluksi erottanut valokuvaksi. Pyyhittyäni pölyt sen pinnalta huudahdin kuitenkin vaimeasti.
  Edward nappasi valokuvan kädestäni. ”Keith ja Sherry”, hän mutisi jähmeällä äänellä. ”Mitä tähän taakse on kirjoitettu?”
  Epäselvästä hiilikynäsotkusta olisi ollut mahdoton saada selvää, ellei olisi tuntenut Keithin kapeaa käsialaa. ”’Ikuisesti’? Miten se kehtaa?”
  Edwardkin näytti suutahtaneelta. ”Vai on se paskapää käynyt täällä”, hän murahti. ”Ehkä hän etsi Sherryä. Loistavaa. Minä toivon, että hän on kuollut.”
  Vedin tyhjän kangaskassin esiin ja tipautin kuvan sinne. Yhtä hyvin Sherrynkin kamat voisi ottaa mukaan, ei uusi omistaja niillä mitään tekisi. Jäin hetkeksi tuijottamaan kirjahyllyn reunalla keikkuvia valokuvia. Suurin niistä oli Keithin kameralla otettu perhepotretti. Suupieltäni nyki, kun näin tämän saman talon olohuoneessa otetun kuvan. Rosalie ja minä istuimme aivan sohvan reunalla, hymyilimme kameralle. Sherry istui lattialla Carlislen ja Esmen edessä, hänen silmänsä nauroivat kameralle... tai ehkä ennemminkin sen takana seisoneelle kuvaajalle. Ainoa jonka ilme oli vähän nyrpeä, oli pianon lähellä norkoileva Edward, joka näytti siltä, että häntä ei olisi tippaakaan kiinnostanut seisoa paikallaan pelkän typerän valokuvan takia.
  ”Minulla olisi ollut parempaakin tekemistä”, Edward väitti vastauksena ajatuksiini. ”Ja Sherry pakotti Keithin ottamaan ainakin kaksikymmentä kuvaa siltä varalta, että valotus olisi pielessä tai kuvasta tulisi rakeinen.”
  Minä virnistin. Kärsivällisyys ei ollut koskaan kuulunut Edwardin moniin hyveisiin. Liu’utin kättäni hitaasti kirjahyllyn reunalla niin, että siinä ollut pöly nousi ilmaan ja jäi kieppumaan hopeakehyksisien kuvien ympärillä. Muutamissa kuvista esiintyi ihmisiä, joita minä en ollut koskaan nähnyt, tumma portugalilainen poika, vanha hääkuva onnellisesta parista, joku ruskeahiuksinen mies, joka oli vihreistä silmistä päätellen läheistä sukua Sherrylle.
  Miten ihmeessä minä en ollut koskaan vaivautunut katsomaan näitä kuvia aiemmin. Enkä ollut koskaan edes kysynyt Sheriltä, ketä ne ihmiset esittivät.
  Edward viittasi kohti lähintä kuvaa. ”Tuo on Marcos”, hän sanoi melkein sylkäisten pojan nimen ulos. ”Se paskiainen näyttää tuossa kuvassa melkein ihmiseltä. Nuo ovat Sherryn vanhemmat, tuo hänen isoveljensä Jack.” Hän veti taaempaan toisen, seepiasävyisen kuvan, jossa sama mies, Jack piti kättään hoikan naisen lanteilla. Naisen sylissä oli huopiin kääritty pieni lapsi. ”Jackin perhe”, Edward selitti. ”Hänen vaimonsa Priscilia ja tyttärensä Pepita.”
  Pistin merkille, että sekä Priscilian että Pepitan kasvoissa oli nuppineulalla pisteltyjä reikiä. Sherry ei ilmeisesti ollut pahemmin pitänyt isoveljensä perheestä.
  ”Sherryn ystäviä”, Edward jatkoi leveän ryhmäkuvan kohdalla. ”Patrick, Daniel, Cathy ja Beth.” Lopulta hän osoitti keskellä olevaa kuvaa, jossa oli kaksi täsmälleen samannäköistä tyttöä. ”En usko, että heitä täytyy esitellä.”
  Minä menin varovasti vähän lähemmäs. Toinen tytöistä oli ihan selvästi Sherry, ihmisenä, mutta en kuollaksenikaan osannut sanoa kumpi. Kaksoset pitivät auki isoa kirjaa, jonka ensimmäisellä sivulla oli harakanvarpailla kirjoitettu teksti: ”Cherylalle ja Sharonalle jouluna 1938.”
  Tartuin väkisinkin hopeakehyksiin ja työnsin sen kangaskassiin. Samaan paikkaan ängin myös loput valokuvat. En voinut sille mitään, että halusin ne mukaan.
  ”Kunhan et näytä noita Esmelle”, Edward varoitti. ”Hän on muutenkin tarpeeksi järkyttynyt tänne tulosta.”
  Vastasin jotain epäselvää siirtyessäni lipaston luokse. Olin yllättävän utelias, mitä tuli tavaroihin Sherryn huoneessa, en uskonut, että olin koskaan päässyt tutkimaan tarkemmin kaikkia hänen kätköjään. Laatikon lukko mureni vaivatta kun sitä vähän kiskaisi. Ei selvästikään kovin järeää tekoa. Vedin sotkuisesta laatikosta varovasti esiin kenkälaatikon kokoisen metalliboksin.
  ”Mitä te teette?” säpsähdin Rosalien kolauttaessa oven kiinni ja vilkuillessa onnettoman näköisenä ympäri huonetta. Hän rypisti otsaansa nähdessään mitä pitelin käsissäni. ”Mitä tuolla on?”
 Minä vedin hänet virnistäen lähemmäs. ”Otetaan selvää.”
  Edward tuhahti takanani. ”Te kaksi olette mahdottomia. Eikö tuo tunnu teistä yhtään... en tiedä, haudanryöstöltä?”
  Edward osasi sitten olla ilonpilaaja. Heti kuullessaan sanan ’hauta’, Rosyn ilme latistui. Hän loi Edwardiin kuitenkin kylmän katseen ja sanoi minulle: ”Avaa nyt jo se laatikko. Esme ja Carlisle ovat pian valmiita ja tulevat katsomaan, mitä me teemme.”
  Kampesin metallikannen pois paikoiltaan ja kurkimme kaikki kolme uteliaina laatikon syvyyksiin. Se oli aika tyhjä kokoonsa nähden, mutta sisältö oli sitäkin kauniimpaa katsottavaa. Siellä oli hopeisia rannekoruja, säihkyviä sormuksia ja kaiken maailman muita killuttimia. Rosalie veti esiin yhden kaulakoruista, hopeisessa ketjussa riippuvan raskaan kiven, jonka säihkyvän vihreä väri oli täsmälleen samaa sävyä kuin Sherryn silmät.
  ”Se on kaunis”, Rose mutisi lumoutuneena. Minä pyöräytin silmäni kattoon. Anna tytölle timantti, niin hän ei koskaan lakkaa katsomasta sitä. Vaikka tuo kivi ei kyllä ollut timantti, en ollut ihan varma, mitä se oli. Ehkä smaragdia tai vihreää krysoberyllia.
  Rosalie vilkaisi meitä. ”Mistäköhän Sherry osti tämän? Voisin haluta jotain tämän tapaista.”
  ”Ei Sherry tuota enää tarvitse”, minä hymähdin vähän katkerasti. Edward kääntyi mulkaisemaan minua raivostuneen näköisenä, joten korjasin sanojani nopeasti. ”Tarkoitan vain, että Sher ei varmaankaan olisi halunnut, että tuo lojuu täällä turhanpanttina.”
  ”Olisipa”, Edward väitti.
  Rosalie huokaisi ja tiputti korun takaisin laatikkoon. ”En minä pystyisi koskaan käyttämään sitä”, hän selitti. ”Ajattelisin vain koko ajan, kenen kaulaan se oikeasti kuuluu.”
  Minä tipautin joka tapauksessa Sherryn kaikki korut valokuvien joukkoon. Ne voisi vaikka myydä jossain vaiheessa. Ei silti, että me olisimme kummemmin rahaa tarvinneet.
  ”Mitä jos hän olisi vieläkin elossa”, Rosalie sanoi odottamatta. ”Luuletteko, että hän haikailisi vieläkin Keithin perään?”
  Olin vastaamassa, että toivottavasti ei, mutta en pystynyt ajamaan mielestäni sitä kuvaa, jossa Sherryn tyhjät silmät tuijottivat maailmaa sitä näkemättä. Nielaisin ja käänsin katseeni pois. ”En usko, että hän olisi ikinä päässyt siitä yli”, minä mutisin.
  Edward ei sanonut mitään, pudisti vain verkalleen päätään. Samassa ovi aukeni taas ja Jasper kurkkasi huoneeseen. ”Kaikki muut ovat valmiita”, hän ilmoitti varovasti. ”He odottavat kyllä jos teillä on jotain kes—”
  ”Ei”, Edward täräytti. Hän asteli Jasperin ohi käytävään. ”Me olemme valmiita.”
  Minä, Rosalie ja Jasper seurasimme häntä alakertaan säkkejä raahaten. Alice, Carlisle ja Esme olivat siellä jo ja meidät nähdessään Esme hymyili heikosti. ”Lähdetäänkö sitten?”
  Ja me lähdimme pois vanhasta kodistamme, kohti uutta. Ja Sherryn huoneesta mukaan otetut tavarat piilotimme Edwardin kanssa syvälle, uuden kotimme ullakolle, ja siellä ne lojuivat vuosia.

A/N: Kommenttia??

[Vanamo]

Onnistuit tosi hyvin Emmettin näkökulmassa!  
Tykkäsin tästäkin luvusta todella paljon, ihailen loistavia kirjoittajanlahjojasi! <3
Tämä luku oli tunteikas, varmasti vaati Culleneilta ponnisteluja palata vanhaan kotiinsa, jossa oli Sherrystä muistoja.
Toivon todella että Sher vielä palaa Culleneiden luo.
Tässä ainut ja ensimmäinen virhe, jonka olen näistä luvuista löytänyt. Tässä lauseessa taitaa olla yksi sana liikaa?

Edward osoitti viittasi kohti lähintä kuvaa.

Kiitos tästä ihanasta tarinasta, tämä on ehdoton suosikkini kaikista ficeistä mitä olen ikinä lukenut!
Taas toivon jatkoa nopeasti, päivystän koneen äärellä taas niin kauan että seuraava luku tulee!  

[ppuhpallura]

Oi, ihanaa kun jatkoa on tullut  Ja vaikken olekaan kerennyt kommentoimaan edellisiä lukuja, niin olen tykännyt Ja tämä luku oli tunteikas, vaati varmasti Culleneilta ponnisteluja mennä vanhaan kotiinsa. Virheitäkään en juuri löytänyt, mutta tämä pisti silmään, onko vuosiluku väärä?

”Vuosi 1641”, minä mutisin.

Jatkoa odotellen

[jennumiu]

oioi, jatkoa on tullut
tykkäsin kovasti , ihanan tunteikas luku<3

jatkoa odotellen,
jennumiu

[särkyvä kynä]

Tää on aivan uskomaton! paras ficci mitä oon lukenu, ja kirjoitit Emmetin näkökulman todella sulosesti. Sori nyt hei, mut mä en nyt keksi mitään negatiivista tähän vastapainoksi. En huomannut edes kirjotus virheitä kun tarina oli niiiin hyvä.<3<<3<3<3<3<3<3<3

Ja jatkookin vois tulla

[mmary]

Ihanaa kun näit lukuja on tullut nopeesti tänne.
Pidin täst ja edeltäväst luvust paljon, ja tykkään kun kirjoitat aika monen henkilön näkökulmasta .

Jäi vähän mietityttää uuden luvun jälkeen, et koskas se Sherry aikoo palata Culleneiden luoke vai aikooko edes ...?

Odotan jatkoa innoilla 

[Parisade]

mmary: muista näkökulmista kirjottaminen on kauhean vaikeaa, mutta hyvä jos kelpaa. Eikä tämä tarina oikein rullaisi jos ei voisi siirtyä hetkeksi pois Sherryn silmistä. Sherry ei todellakaan AIO palata Cullenien luokse, mutta katsotaa miten käy. Kaikki kun ei ole aina Sherrystä kiinni.
särkyvä kynä: Kiitos ihana kun kommentoit
jennumiu: kiitos
ppuhpallura: no onhan se vuosiluku väärä, korjasin tuon. Kyllä wordin nyt minusta pitäisi tajuta, että kun kirjotan 1641 niin TIETENKIN tarkoitan vuotta 1941
Twaikkari: Kiitos, en kyllä omista kirjoituslahjoistani niin hirveästi tiedä. hyvä jos tykkäsit Emmettin näkökulmasta, kun en itse ole siitä niin varma. Culleneista voi tosiaan olla vaikeaa käydä taas vanhaa kämppäänsä katsomassa, mutta eipä auta kun talo pitää saada myyntiin. Korjasin tuon virheen. Ihanan pitkiä kommentteja kirjoitat.

A/N: Zadam, joskus se kommentointi tosiaan kannattaa. En olisi taatusti löytänyt tarpeeksi innostusta ja energiaa ilman teidän ihania kommentejanne, kiitos kaikille. Nyt seuraa luku 53, jossa taas tehdään päätöksiä.

53. Kutsu unessa

1999, Isla de Esquecido, Länsi-Atlantti

Sherry:

Minä olin aina ollut tosi surkea piirtämään. Vielä sitäkin huonompi olin öljyväreillä maalaamisessa, en yksinkertaisesti jaksanut ymmärtää, miksi joku halusi tuhlata aikaansa kuvien raapustamiseen kun kamerakin oli keksitty. Se oli ihan tyhmää ja sitä paitsi tosi tylsää. Näistä syistä johtuen en ollut koskenutkaan pensseleihin tai hiililiituihin sen jälkeen kun sain lukion kuvaamataidon kurssin suoritettua vuonna 1939. Maalaaminen vain oli sellaista, jota ei tullut tehtyä ilman välttämätöntä pakkoa. Miksi olisikaan? Pensseleiden heiluttelu oli kirkkotaiteilijoiden ja museotyöntekijöiden hommaa.
  Tästä kaikesta huolimatta istuin risti-istunnassa hiekalla ja sylissäni lepäsi jo lähes kuivuneet maalit ja valkea piirustuslehtiö. Puista pensseliä olin pureskellut suussani niin kauan, että sen toinen pää alkoi murentua olemattomiin. Välillä liikautin pensseliä paperia kohden, mutta jänistin viime hetkellä ja ensimmäinen sivellys jäi aina maalaamatta.
  Syy äkilliseen maalausintooni – tai pakkomielteeseen, ei mukana oikeastaan mitään intoa ollut – oli eräässä kirjassa esitetty väite, jonka mukaan jokaisen elävän sielun piti rikastuttaa elämäänsä taiteella, koska muuten muuttuu kaavoihin kangistuneeksi ja tylsäksi. Karmel, joka oli ollut vähän aikaa sitten taas käymässä – tällä kertaa hän ja John olivat raahanneet mukaansa myös Jamesin ja Victorian – oli nauranut avoimesti sille, miten vähän me oikeastaan teimme elämällämme. Ja vaikka minä en ollut koskaan tuntenut oloani tylsäksi, oli totta, että minä ja Keith lähinnä vain kiehnäsimme kiinni toisissamme ja luimme samoja kirjoja vuodesta toiseen.
  ”Tuleeko tästä mitään?” Keith kysyi varmaan kuudettakymmenettä kertaa. Arvostin kerrankin aidosti hänen kärsivällisyyttään. Minä en olisi taatusti suostunut seisomaan kolmea tuntia paikoillani ja pitelemään omenaa mallina, en vaikka kuka olisi pyytänyt. Mutta Keith ei näyttänyt edes kyllästyneeltä, hieman huvittuneelta korkeintaan.
  Vedin leveälieristä olkihattuani paremmin auringonsuojaksi ja osoitin Keithiä pensselillä. ”Älä liikuta suutasi, kun minä yritän maalata kädessäsi olevaa omenaa.”
  Keith ei ilmeisesti voinut olla irvailematta minulle. ”Sehän edistyy hienosti”, hän huomautti.
  Jaa, no niin edistyikin. Jos Keith olisi ollut hiljaa, olisin varmaan päässyt epäröintivaiheen yli parissa tunnissa. Paperille olisi saattanut tulla jossain vaiheessa väriäkin.
  ”Jos luovuttaisit?” Keith ehdotti, yhä patsaaksi jähmettyneenä. Oli huvittavan ja vähän pelottavankin näköistä kuunnella toisen puhetta, kun hänen silmänsäkään eivät liikahtaneet.
  Laskin pensselin kädestäni ja hieraisin silmiäni. Kyllä, minä olin täysin valmis luovuttamaan. Olin ollut jo kauan. Sitten erotin kuitenkin taas omahyväisen hymyn Keithin suupieliltä ja kohotin leukaani. ”Varmaan vitsailet, minä en ikinä luovuta.” Enkä luovuttaisikaan. Ennemmin toivoin, että Keith saisi tarpeekseen ja paiskaisi omenan jonnekin niin kauas, että sitä olisi mahdoton maalata.
  Mitään niin radikaalia Keith ei tehnyt, mutta hän laski omenan kädestään ja tuli taakseni kurkkaamaan aikaansaannostani, eli tyhjää paperia ja rikkinäistä pensseliä. ”Yksinkertainen, mutta ehdottomasti hieno”, Keith virnisti. ”Ei se omenalta näytä, mutta voisi hyvin olla vaikka lumihankeen piilotettu lakana.”
  Tökkäsin häntä kyynärpäällä vatsaan. Keith ei ymmärtänyt maalaamattoman maalaukseni syvempää tarkoitusta. Tosin saattoi olla totta, että joutuisin itsekin miettiä hetken, ennen kuin löytäisin siitä sellaisen.
  Keithin käsi hieroi käsivarttani. ”Sherry hei, ei sinulla noin tylsää voi olla”, hän naurahti ja kumartui painamaan huulensa niskaani. Tunsin hänen hymyilevän ihoani vasten, kun sävähdin. Minä suljin silmäni Keithin huulten vaeltaessa kaulaani. Sähköpurkaukset riehuivat sisälläni ja kurkustani karkasi pieni hengähdys.
  ”Keith... sinä häiritset... minua”, koitin valittaa, mutta lauseen loppuosa peittyi toiseen voihkaisuun Keithin käsien liukuessa kylkiäni pitkin lantiolleni.
  ”Ihan tahallani”, Keith myönsi solisluutani vasten. Sävähdin taas ja huomasin reaktioni naurattavan häntä.
  ”Hitot”, minä kirosin ja sysäsin nopealla liikkeellä maalaustarvikkeet pois sylistäni. Hiiteen koko maalaus, hiiteen joku omena. Painauduin huohottaen Keithiä vasten, eikä maailmassa ollut muuta kuin me kaksi.

Pilvet leijuivat pääni ylitse. Tajusin hämärästi, että se oli uni, mutta olin liian sekaisin pakottaakseni itseni heräämään, vaikka tiesin mitä oli tulossa. Unet olivat aina samoja.
  Koska siellä oli aina samat hahmot ja jo ennen kuin kuulin niiden ääniä, tiesin, mitä ne tulisivat sanomaan. ”Tämä ihminen on palvellut meitä tarpeeksi kauan.” miten rauhallisesti Aro sen sanoikaan. ”Minä haluan, että sinä tapat hänet.”
  ”Sherry, ei!”
  Maailma oli verenpunainen ja minä koitin huutaa, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. Lucetten verinen ruumis oli vääntynyt oudosti. Lucetten paikalla vilahti monta kuvaa, monta eri ihmistä, muutamia vampyyrejäkin. Pieni lapsi, lasta sylissään puristava äiti. Komea nuori mies. Vanhempia kuvia. Nora.
  Hän ojensi kättään minua kohti ja koitin tarttua siihen, mutta hän liukui kauemmas, tummaan pilveen, enkä kyennyt enää näkemään häntä. Jostain kuului julma, silkinpehmeä ääni. ”Murhaaja!”
  Kirkaisin ja käännyin juostakseni, mutta edessäni oli pimeä muuri. Muuri leveni ja kaartui, täytti koko näkökenttäni mustalla ja minä olin jälleen luolassa, taoin sen seiniä, kiljuin apua. Maailma kaatui ympärilläni, ja vaikka tiesin, tiesin, ettei se ollut totta, en kyennyt estämään kauhuani.
  Mutta sitten uni muuttui. Pimeä muuttui valkoiseksi ja äkkiä silmieni edessä oli pelkkää sumua. Ravistin ällistyneenä päätäni. Yleensä uni loppui luolaan, yleensä heräsin omaan huutooni. Nyt maailma olikin yhtäkkiä lumenvalkoinen ja täynnä tyhjää.
  Tyhjyydessä liikkui joku. Kavahdin taaksepäin Noran astuessa eteeni. ”Sinä tapoit minut, vai mitä”, hän kuiskasi surullisella äänellä.
  Hänen viereensä astui toinen hahmo, jonka sormet koskettivat poskeani ennen käden kohoamista lyöntiin. ”Pitkästä aikaa, Sherry.”
  Minä läähätin kauhuissani, mutta en väistänyt nyrkin osuessa poskeeni. Kaatuessani valkoiseen maahan mielessäni pyöri vain yksi ajatus. Ei. Ei häntä, hänestä minä olin jo päässyt eroon, hänen ei kuulunut olla täällä. Hän pakotti minut katsomaan itseään pelkällä läsnäolollaan.
  ”Petturi”, Marcos murahti.
  Painoin kädet korvilleni ja rukoilin herääväni. Ei tätä, minä en kestäisi enää enempää.
  Lisää hahmoja ilmaantui sumusta. Lucette, isä, pikku-Janey helvetillinen hymy huulillaan. Ja... Jack? Taas yksi henkilö, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Hänen vihreät silmänsä nauroivat ällistykselleni. ”Cheryla Alison, sinä näytät hämmästyneeltä.”
  Silmäni laajenivat. ”Jack Christopher, sinä olet minun unessani”, minä henkäisin vastaukseksi.
  ”Totta kai minä olen sinun unessasi, pikkusisko.”
  Hän tönäisi Marcoksen pois edestään pystyäkseen halaamaan minua. ”Sinun ei olisi kuulunut kuolla, Sherry”, hän mutisi. ”Sinä et ikinä ansainnut tätä kaikkea.” Minä suljin silmäni hänen lausuessaan lisää lohduttavia sanoja. Ehkä tämä ei kaiken jälkeen ollutkaan taas yksi painajainen.

Kun avasin silmäni, Jack oli poissa ja valkoisen sumun tilalla oli aamunsarasteinen hiekkaranta. Huomasin poskieni olevan kyynelistä märät, mikä ei ollut mitenkään epätavallista; uneni eivät koskaan olleet varsinaisesti piristäviä. Hassua tilanteessa oli se, että tällä kertaa en ollut vain kiitollinen heräämisestäni. Sisälläni nakertava tunne ei ollut tällä kertaa puhdasta kauhua, siihen sekoittui myös ikävää. Jack ja isä, myös Marcos, vielä näinkin pitkän ajan päästä. Mikä ihme sai heidät tunkeutumaan uniini monen kymmenen vuoden jälkeen?
  Ravistin päätäni ja nousin pystyyn. Rantapyyhe valahti pois päältäni ja minä voihkaisin liikahduksen sattuessa. Kosketin varovasti kylkeäni johon oli yön aikana kohonnut sinipunertava mustelma. Mustelmiin ja ruhjeisiin minä olin kyllä tottunut, mutta tällä kertaa kylkiluukin taisi olla murtunut. Samperin Keith ja hänen yliluonnollisen voimakkaat lihaksensa. Nousin seisomaan ja koitin etsiä vaatteitani myllätyltä rannalta. Potkaisin toppini hyödyttömänä syrjään nähdessäni, että se oli repeytynyt keskeltä kahtia. Bikinieni alaosa oli melkein ehjä, mutta yläosa käyttökelvoton. Lopulta kiskaisin ylävartaloni suojaksi Keithin paidan ja näpläsin huolimattomasti pari nappia kiinni. Sitten suuntasin katseeni horisonttiin ja huokaisin hiljaa. Olikohan Jack jo kuollut? Ja entä Marcos, oliko häntä enää olemassa, oliko hän tuolla jossain, jonkun muun kanssa.
  ”KEITH!” minä kailotin jonnekin palmumetsän suuntaan. ”Tänne sieltä.”
  Hän oli siinä seisomassa lähes heti. ”Niin?”
   Mutristin huuliani ja heitin häntä rikkinäisellä topilla. ”Minä tarvitsen vaatteita. Tuossa meni viimeinen valkoinen paitani.”
  Keith kohautti olkapäitään virnistäen tavalla, joka sai ikäväni heräämään. Miten monta kertaa Marcos olikaan hymyillyt minulle juuri noin. ”Minun paitani näyttää oikein hyvältä sinun päälläsi. Varsinkin kun se on puoliksi auki.”
  No niin hänestä varmaan näyttikin. Vedin Keithin hiekalle istumaan ja hain sanoja epäröivällä äänellä. ”Kuule... mikä vuosi nyt on?”
  Keith näytti hämmentyneeltä, mutta kertoi kiltisti vuosiluvun. Minä painoin leukani polviini kauhuani pidätellen. Olimmehan me olleet tällä saarella kauan, tosi kauan, nyt kun sitä oikein ajatteli, mutta että melkein kaksikymmentä vuotta? Minne kaikki aika oikein katosi?
  Ja äkkiä tunsin oloni juuri niin pakokauhuiseksi ja pelästyneeksi, kun oman kuolemattomuutensa tajunneen kuuluikin. Jos minä olisin ollut ihminen, olisin nyt ollut vajaa kahdeksankymmentä vuotta vanha. Enkä siltikään ollut elänyt kunnolla edes puolia siitä ajasta, mikä minulle olisi kuulunut. En minä tuntenut itseäni yhtään vanhemmaksi kuin kuusitoistavuotiaana.
  Oikeastaan ihan päinvastoin. Kuusitoistavuotiaana minä olin ollut nuori nainen, kihloissa ja onnellinen. Olin suunnitellut tulevaisuutta, tietämättä, että sitä ei koskaan tulisi. Olin aina ajatellut, mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä, mitä kaikkea haluaisin nähdä. Ainoa mitä olin nähnyt, oli kuolemaa. Joten nyt tunsin itseni vain pelästyneeksi lapseksi, jonka oli pakko paeta kaikkea ja kaikkia yksinäiselle saarelle, keskelle aavaa merta. Halusin pois sieltä, missä oli elämää, koska elämä oli vienyt pois kaiken sen, mikä oli joskus ollut minulle tärkeää. Tai ainakin olin luullut niin. Ehkä ne tärkeät asiat eivät olleetkaan kokonaan poissa, ehkä en ollut vain älynnyt etsiä niitä aiemmin.
  Tämä ranta oli aina saanut minut tuntemaan itseni irrallaan olevaksi, vapaaksi kaikesta. Ehkä se johtui siitä, että meidän saaremme oli niin kaunis ja maailma sen ulkopuolella likainen ja ruma. Mutta se maailma oli yhä tuolla, se likainen ja ruma maailma, joka enimmäkseen vain satutti, mutta mistä löytyi myös jotain sellaista mitä minä olin joskus rakastanut. Ja nyt alkoi jo olla kiire, jos joskus vielä halusin nähdä ne tärkeät asiat, sillä aikanaan nekin katoaisivat. Minulla ja Keithillä kyllä oli aikaa, mutta kaikilla muilla ei ollut. Heidän aikansa oli saattanut jo kulua loppuun, enkä minä tiennyt siitä.
  Marcoksen kasvot leijuivat ihan silmieni edessä. Oli niin paljon asioita, mitä en ollut koskaan sanonut hänelle. Niin paljon asioita, joita ei ollut koskaan selvitetty. ”Keith”, minä kirahdin. ”Keith, minun täytyy päästä täältä pois. Meidän täytyy lähteä.”
  Hän vilkaisi ilmettäni yllättyneenä. ”Etkö sinä juuri pari viikkoa sitten sanonut Jamesille, että haluat jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi?”
  Niin, olin minä tainnut sanoa niin. Mutta James olikin huomauttanut naama virneessä, että ei olisi ikinä suostunut viettämään edes kuukautta samassa paikassa ja ehdottanut heti perään, että olisimme lähteneet mantereelle ’taas ryöstämään jonkun’. Enkä minä ollut silloin vielä valmis häipymään, mutta nyt olin. Kurkkuani kuristi kun Jack ilmestyi leijumaan Marcoksen oikealle puolelle. Minun oli PAKKO saada tietää olivatko he hengissä. Minun oli pakko saada nähdä heidät vielä kerran.
  ”Keith, minä tarvitsen ison palveluksen”, hengähdin hänelle samalla kun lähdin kävelemään mökkiä kohti hakeakseni tavarani.
  Keith seurasi kulkuani mökin ovelle. ”Jaa?”
  Heittelin mökissä hujan hajan lojuvia vaatteita ja kirjoja matkalaukkuihin. ”Minun täytyy löytää yksi ihminen ja sinun on pakko auttaa.”
  ”Ihminen?” Keithin ääneen oli nyt hiipinyt pieni määrä epäuskoa. ”Sinä pilailet vai mitä?”
  Minä pyörähdin ympäri ja epätoivoa hohkaava katseeni taisi vakuuttaa Keithin siitä, että minä en todellakaan pilaillut juuri nyt. Hän rykäisi kurkkuaan. ”Hyvä on”, hän sanoi varovasti. ”Saanko kysyä, kuka tämä ihminen jonka haluat noin palavasti nähdä oikein on?”
  Päätin, että olisi fiksumpaa olla mainitsematta Keithille Marcoksesta. Niimpä kerroin vain toisiksi tärkeimmän nimen. ”Minun veljeni. Jack. Minun on pakko saada tietää, onko hän hengissä. Jos hän on kuollut voimme häipyä samantien ja tulla tänne jatkamaan elämäämme.”
  Jatkoin tavaroiden pakkaamista ja pystyin melkein tuntemaan Keithin katseen selässäni. ”Ja jos hän on hengissä, Sherry? Mitä sitten? Aiotko sinä vain marssia kertomaan hänelle, että et kuollutkaan kuusikymmentä vuotta sitten vaan muutuit vampyyriksi ja muutit paratiisisaarelle. Säännöt on olemassa syystä ja ne säännöt sanovat, että mitään tuollaista ei voi tehdä.” Hän kuulosti melkein vihaiselta.
  Keith oli raaka ja julma ja sitä paitsi paskapää. Miten hän kehtasi tulla saarnaamaan minulle typerien italialaisten typeristä laeista. Joku fiksumpi olisi voinut luulla, että tunsin ne ihan täydellisesti sen jälkeen kun olin itse ollut pistämässä niitä täytäntöön yli kymmenen vuotta, mutta ei. Paiskasin matkalaukkuni kiinni kovalla voimalla ja käännyin katsomaan Keithiä. ”Älä huoli, en minä aio tehdä mitään peruuttamatonta pahaa. Kuka muka uskoisi vanhan miehen väittämää siitä, että hänen neljäkymmentäluvulla kuollut siskonsa on tullut takaisin”, minä sanoin halveksivalla äänellä. ”Sitä paitsi ainahan sinä voit vääntää minulta niskat nurin jos suunnitelma ei miellytä. Täytyyhän Italian pojan totella omia lakejaan.”
  ”Itse asiassa olin alun perin englantilainen”, Keith sanoi täysin rauhallisesti, ehkä vähän huvittuneenakin. ”Mutta vakavasti ottaen, Sherry, minä en usko, että tämä on kovin hyvä idea.” Hän nojasi ovenkarmiin peittäen ulospääsyreitin ja minä liikahdin epämukavasti mökin ahtauden alkaessa vaikuttaa ruumiiseeni. Yleensä siitä selvisi kun ei vain ajatellut mitä teki, mutta kun reitti oli tuolla tavalla tukossa, maailma tuntui väkisinkin alkavan huojua. Tönäisin Keithin syrjään ja livahdin ulos auringonpaisteeseen.
  ”Millä sinä ajattelit matkustaa?” Keith kysyi ja tällä kertaa hänenkin äänessään oli hiukan epäystävällisyyttä. ”Lentokoneella? Ethän pysty olemaan sisällä edes kolmea minuuttia. Vai tuhlaatko taas järkyttävästi aikaa laivamatkaan?”
  Huomautus sai minut tuijottamaan varpaitani. Keith oli aivan oikeassa tällä kertaa, enkä minä muutenkaan mitenkään kestäisi matkaa ilman häntä. Riitely ei johtaisi mihinkään, joten ehkä kannattaisi vain suosiolla siirtyä toiseen keinoon. ”Keith, minun on pakko”, sanoin taas kerran. ”Ihan pakko nähdä hänet.”
  Hän ei vastannut mitään, puristi vain huulensa yhteen ja tuijotti puiden välistä välkkyvää merta.
  ”Tiedätkö”, minä jatkoin sinnikkäästi, Keithin kasvoja tarkkaillen. ”Minusta sinä kyllä olet minulle tämän verran velkaa.”
  Keithin ilme muuttui hetkessä ällistyneeksi. ”Velkaa?” hän toisti aivan kuin moinen sana olisi ollut hänelle tuntematon.
  Mieleeni hiipi pieni epäilys siitä, että Keithin syyllisyydentuntoon ei ehkä olisi kannattanut vedota – hänellä ei mitään syyllisyydentuntoa tuntunut olevankaan – mutta tässä vaiheessa oli paha ottaa sanojaan takaisin.
  ”Niin. Siitä että jätit minut Culleneille kuin nallin kalliolle”, minä muistutin. ”Ja siitä että annoit väkesi kaapata minut, etkä tullut hakemaan minua ennen kuin ikuisuuden päästä.”
  ”Ai, sekin oli siis minun syytäni”, Keith tuhahti. ”Koita vielä, Sherry, pystyt kyllä parempaan.”
  ”Älä viitsi”, minä hermostuin. Näpräsin hiuksiani samalla kun yritin miettiä, miten saisin hänet suostumaan tähän. Jos Keith ei lähtisi, minulta olisi vaihtoehdot vähissä. Jack tai edes Marcos eivät tulisi ikinä olemaan niin tärkeitä, että olisin suostunut eroamaan Keithistä ja poikaystävänikin taisi ikävä kyllä tietää oman arvonsa. ”Rakastatko sinä minua”, minä kuiskasin.
  Hän heitti minuun kyllästyneen katseen. ”Tietenkin Sher, mut—”
  Piirsin hiekkaan kuvioita paljaalla jalallani. ”Koska jos rakastaisit minua, suostuisit tähän kyllä.”Ääneni muuttui loppua kohden kimeämmäksi ja minä nostin katseeni maasta. ”Hemmetti, Keith, minä en ikinä pyydä sinulta mitään!”
  Keith puri huultaan, selvästi harkiten asiaa. Yhtäkkiä hän nyökkäsi lyhyesti. ”Yksi keskustelu, Sherry”, hän sanoi. ”Sitten palaamme takaisin ja ainakin koitat unohtaa koko jutun.”
  Minä nyökkäsin onnessani hänen käsiensä laskeutuessa olkapäilleni. ”Käydään sitten Portugalissa, Sherry, kunhan lupaat, että pystyt palaamaan takaisin.”
  Minä lupasin.

A/N: Mielipiteitä?

[Vanamo]

Jälleen LOISTAVA luku! ^{_{Joo, aina pakko sanoa tämä, mutta kun tää on vaan niin ihana fic..<3}}
Tässä ei kauheaa äksöniä ollut, mutta sitäkin on varmaan tulossa jos Sherry meinaa kerran lähteä tapaamaan isoveljeään ja Marcosia..
Mutta ei tää missään nimessä ollut lähelläkään tylsää lukua vaikkei tässä toimintaa niin ollutkaan. Tai olihan sitäkin, Sher teki ison päätöksen..
Mielestäni oli tosi mukavaa, että Sher rupesi miettimään itselleen tärkeitä ihmisiä ja halusi tavata heidät vielä kerran. Ja että hän heti ryhtyi toimeen, eikä vaan ajatellut "että no huomenna sitten", sillä sehän olisi voinut jäädä sitten tekemättä kokonaan.^{_{Tajuaakohan kukaan yhtään mitä selitän? ^^}}
Olet jännällä tavalla liittänyt Victorian ja Jamesin tähän tarinaa, todella mielenkiintoista.   Ja he ovat omalla tavallaan kilttejä tässä, kun Bellaa ei vielä ole.
Ja nopeasti aika on Sherryllä ja Keithillä tuolla saarella mennyt, onhan heillä tietysti jotain tekemistä ollut.  
Anteeksi, en saa järkevämpää kommenttia (vaihteeksi) aikaan.
Jatkoa kuitenkin toivoisin taas NOPEASTI, tämä on edelleen paras ficci mitä olen ikinä lukenut!  

[ppuhpallura]

Jee, jatkoa on taas tullut  Ja jälleen kerran oli loistava luku, virheitäkään en löytänyt. Aion nyt päivystää koneella niin kauan kun sitä jatkoa taas tulee 

[Parisade]

ppuhpallura: onneksi olkoon, et joutunutkaan päivystämään koneella kovin kauaa:D
Twaikkari: joo viimeluku oli aika hiljainen, lähinnä vain makoiltiin hiekalla, mutta kyllä tämä löhöilyvaihe nyt pikkuhiljaa loppuu. Minustakin on hyvä, että Sherry saa vaihteeksi jotain päätöksiä tehtyäkin, vaikka Keith ei välttämättä tykkääkään niistä kauheasti James ja Victoriahan ovat tässä ihan puhtaasti Sherry ystäviä ja siinäkin on oma ideansa. James on vähän sellainen, että se tykkää jännityksestä ja hengillä pelaamisesta, eikä mitenkään mainittavan paljon välitä siitä, kuka kuolee. Mutta Sherry ja Keithin kanssa nuo tulevat hienosti toimeen, eihän Sherryllä ja Keithillä loppujen lopuksi ole mitään, mitä he niin kauheasti haluaisivat (kuten namimakeaa ihmistä täynnä verta). Keith ja Sherry ovat tosiaan nyt viettäneet aikas kauan saarellaan ja lähinnä tehnet juuri sitä jotain

A/N: Arvatkaas mitä? Tämä fikki tulee loppumaan joskus!!! Ihhihhii, nyt vasta alkaa olla sellainen olo, että loppupuolelle kallistutaan, ja voi luoja, olen siitä onnellinen. Kommentoikaas nyt, kun vielä voitte.

54. Kaksi elämää

1999, Lissabon, Portugali

Lentomatka meni todella hyvin siihen nähden, mitä olin odottanut. Keith oli hankkinut meille ykkösluokan paikat, joten tilaa oli jonkinverran enemmän kuin tavallisessa turistiluokassa, mutta eniten auttoi kuitenkin valkoiset pillerit, jotka vaivuttivat minut uneen lähes koko matkan ajaksi. Minulla ei ollut juurikaan aikaa ajatella suljetun tilan aikaansaamaa kammoa tai sitä tosiasiaa, että kone ihan totta saattaisi tippua Atlantin syvyyksiin koska vain. Minä siis nukuin ja Keith luki seesteisen näköisenä läpi kasan kirjoja ja lehtiä. Kun välillä herättyäni vilkaisin niitä, huomasin, että suurin osa käsitteli kehittynyttä tekniikkaa ja muuta upouusia tieteenaloja. Keith ilmeisesti tunsi olevansa jäljessä maailman menosta vietettyään niin monta vuotta eristyksissä keskellä merta.
  Olin joka tapauksessa järkyttävän kiitollinen, kun viimein, kahdentoista tunnin lentomatkan loputtua, pääsimme ulos koneesta ja avaraan lentoterminaaliin. Oli jännää, miten lentokentän sisätilat olivat tuntuneet pieniltä ja ahdistavilta, kun olimme olleet Atlantassa lähtöselvityksessä, mutta nyt vietettyäni puoli vuorokautta kopperomaisessa lentokoneessa, matkalaukkujen odottelu hihnan vieressä tuntui melkein hyvältä.
  Vielä onnellisemmaksi minä tunsin itseni, kun astelimme suurista lasiovista auringonpaisteiseen ulkoilmaan. Keith ei tietenkään ollut tyytyväinen hyvästä ilmasta, vaan nappasi meille ulko-oven vierestä tummalasisen taksin ja jätti minut antamaan ohjeita kuljettajalle.
  Huuleni tapailivat vaikeasti portugalin kielen sanoja, mutta aluksi mieleeni pulpahti vain italiankielisiä ilmaisuja. Siitä oli niin kauan, kun olin viimeksi käyttänyt tätä kieltä. Silloin olin vielä ollut ihminen, silloin olin asunut tässä kuvankauniissa maassa. Olin ollut Marcoksen kanssa ja me olimme olleet onnellisia.
  ”Minne mennään?” taksikuski kysyi englantia vahvasti murtaen. Minun ällistynyt katseeni välähti varomattomasti hetkeksi hänen silmiinsä ja mies kavahti kiroten taaksepäin. Samantien, käännettyäni katseni takaisin sivuun, hän ravisti kuitenkin päätään ja pyysi kohteliaasti anteeksi, ilmeisesti luullen kuvitelleensa silmistäni hohkaavan energian.
  Minä mutisin heikosti, että hän veisi meidät lähimpään autokauppaan ja sujahdin Keithin seuraksi takapenkille. Kuski hätkähti ääntänikin hieman, mutta vaikutti ymmärtäneen ohjeet täysin, vaikka ne olivatkin tulleet englanniksi. Tuijotettuaan hetken uteliaana auton syvyyksiä, jonne olin kadonnut, hän kohautti olkapäitään ja keskittyi lastaamaan matkalaukkujamme peräluukkuun.
  ”Sinun pitäisi oppia hillitsemään tuo voimienkäyttösi”, Keith huomautti huvittuneen oloisena. ”Et sinä voi loppuelämääsi vältellä kaikkien katseita.”
  Nojasin päätäni hänen olkapäähänsä ja koitin olla ajattelamatta, miten pieneen tilaan olin taas joutunut. Kyllä minä tiesin, miten oikeassa Keith oli ja osasinhan minä tavallaan hallita sitä, jos voimani olisivat olleet vahvimmillaan jatkuvasti, olisin vaivuttanut sekunnissa transsiin jokaisen, jota vilkaisin. Ongelmana kuitenkin oli, että en enää saanut tehoa ihan kokonaan pois sen paremmin katseestani kuin äänestänikään. Italiassa vietetyt vuodet olivat vahvistaneet taitojani niin paljon, että niistä eroon pääseminen ei enää ollut mahdollista. Helppo Keithin oli sanoa, että minun pitäisi hillitä itseni. Hän ei ollut se, jonka piti elää tämän ’lahjan’ kanssa. ”Luuletko sinä, että minä haluan ihmisten tuijottavan minua kuin jotain kummajaista?” kysyin ärtyneenä. ”Luuletko sinä, että haluan joutua varomaan sitä, etten vahingossakaan katso ketään?”
  ”En tietenkään”, Keith sanoi. Hän hiljensi ääntään taksikuskin istuessa ajajanpaikalle ja käynnistäessä auton. ”Mutta minä uskon, että pystyt hallitsemaan tuota, jos vain yrittäisit. Se vaatii ehkä pikkuhiukkasen keskittymistä, mutta—”
  ”Pikkuhiukkasen keskittymistä?” minä rähähdin. ”Ihmeen se vaatii. Lakkaa jauhamasta paskaa.”
  Keith näytti siltä, että olisi halunnut sanoa monenlaista, mutta totesi vain: ”Kunhan katsot, että pidät varasi nyt kun liikumme ihmisten seurassa. He ovat mieleltään heikompia kuin vampyyrit ja luulen, että kykysi vaikutta herkemmin heihin ja he myös järkyttyvät siitä helpommin.”
  Minä mietin teoriaa hetken. Ennen kuin olin liittynyt Voltureihin, en ollut lainkaan kyennyt hypnotisoimaan vampyyrejä. Oli silti ylimielisen kuuloista väittää, että ihmiset olisivat olleet ’mieleltään heikompia’. ”Ettet vaan nyt unohtaisi, millaisen kohtauksen sinä sait, kun näit minut”, minä sanoin purevasti. ”Itse olet mieleltäsi heikko.”
  Keith heitti katseensa taivaisiin ja minä kikatin väkisinkin hänen ilmeelleen. Keithissä ei tosiasiassa ollut häivääkään heikkoudesta, häntä henkisesti vahvempaa vampyyriä saisi hakea maailman ääristä. Sitä en kuitenkaan ikinä ääneen myöntäisi.
  ”Minusta on outoa, että täällä puhutaan niin hyvin englantia”, sanoin mietteliäästi. ”Kun minä asuin täällä, kukaan ei osannut sanoa edes kiitosta yhdelläkään vieraalla kielellä.”
  Keith vilkaisi ikkunasta leveää katua, jolla ajoimme. ”Ajat ovat muuttuneet hieman, Sherry”, hän huomautti. ”Globalisaatio, turismitalous… pakkohan taksikuskien on osata kieliä.” Hän käänsi katseensa minuun ja virnisti ilkikurisesti. ”Mitä sinun kielitaidollesi muuten on tapahtunut”, hän kysyi. ”Eivätkö vanhempasi olleetkaan portugalilaisia?”
  Mutrisistin huuliani happamasti. Ei se minun syytäni ollut, että en ollut varsinaisesti päässyt käymään täällä kuuteenkymmeneen vuoteen. Miten minun olisi tarkoitus parissa sekunnissa muistaa kokonainen kieli, jota olin käyttänyt ainoastaan ihmiselämässäni. Sitä paitsi Keith ei ollut edes oikeassa, molemmat vanhemmistani eivät olleet täältä kotoisin. ”Minun isäni oli yhdysvaltalainen”, selitin vaisusti, aivan kuin se olisi vaikuttanut asiaan paljonkin.
  ”Tämä on kuitenkin ensisijainen äidinkielesi?” Keith varmisti yhä virnuillen.
  ”Oli”, minä korjasin. ”Oli minun ensisijainen äidinkieleni.”
  Auto pysähtyi suuren rakennuksen eteen. Suuren lasiseinän läpi näkyi erilaisia uutuuttaan kiilteleviä autoja. Kömmin autosta ja jäin tuijottamaan niitä arvioivana. Keith seurasi minua heitettyään ensin taksikuskille satasen setelin ja käskettyään pitää loput. Taksikuskin leveästä virneestä päättelin, ylihinnan olevan aikamoinen. Hän nosti matkalaukkumme ulos mahdollisimman nopeasti, varmaan peläten, että joku keksisi pyytää vaihtorahoja ja ajoi tiehensä vikkelämmin kuin rallikuski.
  Minä ja Keith astelimme sisään autoparatiisiin matkalaukkujamme raahaten. Meitä vastaan kiiruhtanut työntekijä osasi onneksi englantia ja piti arvostavan esittelypuheen, ennen kuin olimme edes ehtineet sanoa, millaista autoa haimme.
  Minä katselin varovasti ympärilleni. Tila oli hyvin suuri, eikä siellä ollut äärettömän paljon väkeä. Kymmenisen metriä edessämme tummahiuksiselle pariskunnalle esiteltiin pientä porraperäistä mercedesiä ja toisella puolella hallia seitsemänhenkinen portugalilaisperhe katseli harmaata tila-autoa. Työntekijöitä laahusti siellä täällä tekemässä kuka mitäkin.
  Keith luetteli ominaisuuksia, joita autoissa pitäisi hänen mielestään olla. ”Tummennetut ikkunalasit, tehokas moottori, paljon tilaa matkatavaroille, se pitää saada mukaan heti.”
  Minun leukani loksahti auki. Mitä tuo poika oikein taas selitti. ”Älä hulluja puhu, Keith”, minä tiuskaisin. Käännyin myyjän puoleen välttäen tarkasti katsekontaktia. ”Sen pitää olla avokattoinen, kauniin värinen ja huippunopea.”
  Myyjän katse sinkosi minuun uteliaana, mutta kun tuijotin päättäväisesti ihan eri suuntaan, hän luovutti ja alkoi käydä Keithin kanssa läpi erilaisia vaihtoehtoja. Melkein kaksi tuntia risteilimme edestakaisin kaupan sisällä ja sen takana sijaitsevalla parkkipaikalla kuuntelemassa luentoja kunkin auton hyvistä puolisita, joita niistä jokaisella tuntui olevan roppakaupalla. Huonojapuolia ei ilmeisesti löytynyt ollenkaan, ainakin myyjän puheista päätellen kaikki heidän myynnissään olevat autot olivat vallan täydellisiä. Loppujen lopuksi päädyimme Keithin kanssa kompromissiin, vaaleanharmaa avoauto, jossa oli pehmeä kuomu ja paljon hevosvoimia sopi tarkoituksiimme loistavasti. Tavaratilaa ei kyllä ollut nimeksikään, mutta ängimme matkalaukut takapenkille. Myyjä suorastaan sädehti onnesta, varsinkin kun hänelle selvisi, että pystyisimme maksamaan käteisellä ja viemään auton heti mukanamme. Se ei tietenkää ollut ihan vasta tehtaalta tullut versio, vaan eräänlainen näytekappale, jolla olisi halutessa voinut käydä koeajamassa.
  Joka tapauksessa me suoritimme enemmän tai vähemmän huolimattoman autonostomme ja kaahasimme tiehemme renkaat vinkuen. Kuomu oli ylhäällä, mutta Keith lupasi että saisin vetää sen alas heti kun aurinko laskisi. Keith kiihdytti pois kaupungista ja minä pakenin sisätilaa avaamalla ikkuinan ja työntämällä pääni ulos siitä.

  ”Oporto, niinhän?” Keith mutisi katkaisten tunteja kestäneen hiljaisuuden. Minä liikahdin uneliaana istuimellani, ja mumisin myöntävän vastauksen silmiäni avaamatta.
  ”Me olemme melkein perillä”, Keith tiedotti ja taitteli kartan taitavasti yhdellä kädellä. Hän oli koko matkan pitänyt karttaa avoimena kojelaudan päällä ja tiiraillut siitä ohjeita samalla kun minä nukuin. Vähän tyhmää sinänsä, sillä minä olin meistä kahdesta se, joka oli käynyt täällä ennenkin. Tykkäsin kuitenkin hirveästi Keithin taikapillereistä, joiden avulla vaipui uneen, niiden vaikutuksen alaisena kaikki näytti sameammalta ja pehmeämmältä ja pystyn nukkumaan näkemättä unia. Olin siis popsinut niitä taas pari kappaletta ja väsynyt olo ei siksi ihan heti hellittänytkään, Keithin ilmoittaessa, että olimme saapuneet määränpäähämme. Silmieni lepsumisesta huolimatta väännyin vähän ryhdikkäämpään istuntaan ja tiirailin ympärilläni olevaa maailmaa.
  Oli varhainen aamuyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sen kajo hehkui jo taivaanrannasta, eikä Oportoa ympäröivillä kukkuloilla ollut ihan pimeää. Taivaalla, avoimen kattomme päällä tuikki vielä pari tähteä ja ne loivat sisälleni tietynlaista iloa. Odottavana minä käänsin katseeni edessämme häämöttävään kaupunkiin, joka näytti ainakin kaukaa katsottuna hyvin hiljaiselta. Lähemmäs päästyämme vaikutelma vain vahvistui. Muutamia autoja valui toki verkkaan katuja pitkin, postinkantajat olivat liikkeellä, samoin pari aikaista aamuihmistä, mutta yleisesti oli selvää, että tämän kaupungin heräämisaika olisi vasta monen tunnin päästä. Tukahdutin haukotuksen vain vaivoin. Minunkaan heräämisaikani ei tainnut olla aivan vielä. Saamarin unilääkkeet.
  Aivan keskustassa kuitenkin oli elämää jopa kolmelta yöllä. Nuoria enimmäkseen, ystävien ja alkoholin kanssa, poliisiauto mutkitteli ympäri kortteleita. Keskusta suuri kirkko sai hymyn kohoamaan huulilleni; se oli tuttu. Täällä oli samat rakennukset, sama Minä livautin pilleripurkin taskuuni ja mumisin Keithille: ”Etsitäänkö jostain hotelli? Voimme kuitenkin alkaa jäljittämään Jackia vasta aamulla.”
  Keith ajoi auton erään keskustassa sijaitsevan hotellin lähelle ja käytännössä kantoi minut vastaanottoon. Kuuntelin puolella korvalla, kun väsyneenoloinen vastaanottoapulainen yritti mongertaa Keithille englantia ja annoin Keithin sitten raahata minut hotellihuoneen sängylle. Hän taisi sanoa jotain, mutta minä en kuullut sitä. Olin jo unessa.

Kun minä heräsin, Keith oli poissa. Päättelin matalalta paistavasta auringosta, että oli vielä melko varhaista. Siitä huolimatta olin aivan virkeä ja pomppasinkin pois pehmeältä sängyltä ilman vaikeuksia. Nyt kun en ollut kuoleman väsynyt, hotellihuone ei enää tuntunut yhtään niin hyvältä. Ei tämä ahdas ollut, ei varsinaisesti, mutta katto roikkui silti liian matalalla ja seinät liian lähellä. Ravistin päätäni hermostuneena ja pakotin itseni astumaan suihkuhuoneeseen. Pakko minun ainakin oli peseytyä ja vaihtaa vaatteet, ennen kuin juoksisin pää kolmantena jalkana avaran taivaan alle.
  Suoriuduin nopeammin kuin kukaan ihminen ikinä, alle kolmessa minuutissa olin pessyt hiukseni ja vaihtanut päälleni punaisen topin mustat shortsit. Hotellin käytävissä minun oli pakko kävellä ihmisvauhtia ja kun viimein pääsin ovesta ulos paljaan taivaan alle, minun oli pakko pysähtyä tasaamaan hengitystäni, joka ei johtunut niinkään rasituksesta kuin puhtaasta kauhusta. Tajusin, ettei minulla ollut lompakkoa mukana, mutten hakenut sitä. En voinut.
  Seurasin Keithin tuoksua parkkipaikalle asti, jossa huomasin, että hän oli ottanut lähtiessään auton mukaan. Jäin hetkeksi katukivetykselle miettimään Minun täytyisi näköjään käyttää vähän mielikuvitusta oman päiväohjelmani kanssa. Nyt oli loistava tilaisuus ottaa selvää Marcoksesta, mutta auton puuttuessa joutuisin luultavasti käyttämään arveluttavia keinoja. Purin huultani ja viittasin taksin pysähtymään. Mitä ikinä tämä vaatisikin, se oli pakko tehdä.

Taksimatkan aikana aloin melkein itkeä. Mitä jos Marcos ei olisikaan elossa? Tai mitä jos en onnistuisi tavoittamaan häntä? Mitä jos hän olisi muuttanut jonnekin kauas, kauas pois.
  Veikkasin kyllä, että Marcos olisi pitänyt oman perintötalonsa. Hän oli aina pitänyt vanhasta talosta, joka sijaitsi kaupungin laitamilla. Hän oli aina sanonut, että se olisi meidän tuleva kotimme, sillä se oli testamentattu hänelle. Marcoksen perheen kesäasunto oli ollut Phatran omistuksessa siitä lähtien kun heidän vanhempansa kuolivat, mutta varsinainen talo kuului Marcokselle. Tai ainakin se oli kuulunut silloin.
  Taksi pysähtyi antamaani osoitteeseen ja minä huokaisin helpotuksesta huomatessani, että vanha talo oli yhä siinä. Ikkunoissa roikkuvista verhoista päätellen siellä jopa asui joku. Jos olisin ollut ihminen, sydämeni olisi lyönyt tuhatta ja sataa noustessani pois taksista ja jäädessäni katsomaan edessäni kohoavaa valkoista puuhuvilaa.
  Joku pilasi tunnelman aika kivasti. ”Hei! Tyttö? Aiotko sinä ehkä maksaakin”, taksikuski mörisi karhealla portugalillaan.
  Minä pyörähdin ympäri silmät palaen – kirjaimellisesti. Vieraskielinen lause putkahti huulilleni automaattisesti. ”Mutta minähän maksoin jo”, hyrisin äänellä, joka pakotti hänet uskomaan sanojani. Mies jähmettyi ja nyökkäsi sitten täysin levollisesti. ”Aivan. Hyvää päivänjatkoa, neiti.”
  Taksi huristeli tiehensä ja minä jäin seisomaan kuusikulmioista koostuvalle pihakivetykselle. Tämä tuntui ihan unelta. Talo oli aivan sama kuin kuusikymmentä vuotta sitten, sitä oli ehkä hieman uudistettu ja ehdottomasti maalattu vastikään.
  Henkeäni pidätellen minä tassuttelin ulko-ovenluokse – pistin merkille, että se oli vaihdettu jossain vuosikymmenten aikana – ja painoin ovisummeria vapisevin käsin.  Katseeni osui ovessa olevaan postiluukkuun, jossa luki suorin kirjaimin talossa asuvien sukunimi: Rivaldo. Henkäisin ääneen. Rivaldo. Se oli ollut Marcoksen sukunimi. Marcos Rivaldo, minun ihmiselämäni suuri rakkaus, se yksi, jonka olemassaololla oli aina ollut väliä, vaikka millään muulla ei ollutkaan.
  Ehdin jo ajatella, ettei kukaan ollut kotona, ettei kukaan tulisi avaamaan, kun ovi raottui pikkuisen ja terävä silmäpari tiiraili minua epäluuloisena. ”Kukas sinä olet, typykkä?” rahiseva, epäystävällinen ääni tivasi. ”Noita nykyajan nuoria taas. Tuollaiset vaatteet ja kaikki, ihan ilotytön näköisenä kuljeskelet täällä.”
  Vilkaisin punaista toppiani ja lyhyitä shortsejani, mutten ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin nainen jatkoi: ”Ovatko nuo kiharat aidot, vai oletko vääntänyt ne tuollaisiksi jollain niistä raudoista, joita ne nykyään käyttävät. Minusta kenenkään ei pitäisi kihartaa hiuksiaan, sellaista turhamaisuutta. Jumalan antamiin hiuksiin pitäisi vain kiltisti tyytyä, eikä alkaa niillä leikkimään.”
  Minä olin nyt niin hämmentynyt, etten osannut muuta kuin tuijottaa – en onneksi naisen silmiä, mutta hänen, pitkää aamutakkiaan, ryppyisiä kasvojaan ja hopeisia hiuksiaan. ”Ööh…” yhtäkkiä portugalin kieli tuntui taas ihan mahdottomalta.
  Hän naputti lattiaa kuluneella karvatossullaan, niin että siitä kuului vaimea töpsötys. ”No, aiotkos sinä vastata? Tuskin tänne ihan huviksesi tulit.”
  Minä suoristin ryhtini ja puhkesin puhumaan hengästyneellä äänellä, josta into kaikui vähän liiankin herkästi ympäristöön. ”Joo, minä vain sitä, että asuuko Marcos Rivaldo enää täällä? Satun tietämään, että tämä oli hänen perheensä koti ja kun postiluukussakin lukee Rivaldo, niin minä… Tunsitteko te sattumalta hänen perheensä.”
  Nainen ei näyttänyt kiinnittävän sanoihin mitään huomiota. Sen sijaan hän tuijotti minua otsa rypyssä. ”Sinulla on todella erikoislaatuinen ääni, tiedätkö?” hän mumisi käheällä äänellään. ”Melkein kuin musiikkia. Ja kasvosi ovat harvinaisen kauniit. Et taida olla täkäläisiä? ”
  Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä. Ja miten vihasinkaan vanhuksia. He näkivät aina niin paljon enemmän kuin tavalliset ihmiset. Änkytin kieltävän vastauksen silmät maassa ja olin epämukavan tietoinen mummon mittailevasta katseesta. ”Etkö päästäisi minua sisään?” minä kysyin vetoavasti. Pidin väkisin hypnoosin poissa äänestäni ja nainen astui pois oviaukosta sanaa sanomatta.
  Talo oli tuttu, mutta kaikki seinäpaperit oli muutettu. Jäin silti ihailemaan niitä harvoja asioita, jotka olivat olleet samoja kauan sitten. Seinään pultattua kivihellaa. Katon kaunista kuviointia.
  Vanhus johdatti minut suureen olohuoneeseen. Neuleita oli joka paikalla ja sohvalla makoili kaksi sekaväristä maatiaiskissaa. Huonekalut eivät olleet samoja kuin minun aikanani, mutta silti vanhoja ja nuhraantuneita. Kaiken kaikkiaan talo oli menettänyt lähes kokonaan sen loiston, joka sillä oli ollut meidän seurusteluaikoinamme. Silloin tämä oli ollut melkein kartano ja Marcoksen perhe oli ollut kaupungin rikkaimpia.
  Mummeli kipaisi keittiössä ja palasi pian kahden teekupin kanssa. Hän ojensi toisen minulle ja viittasi istumaan.
  Painauduin sohvalle ja ne typerät katit luikkivat sähisten tiehensä. Talon omistaja vilkaisi minua istuessaan nojatuolin reunalle. ”Yleensä Nuno ja Fabio pitävät ihmisistä”, hän sanoi, mutta se ei kuulostanut pahoittelulta vaan ennemminkin toteamukselta. Hän jäi katsomaan minua terävät silmät valppaina ja minä liikahdin epämukavasti.
  ”Sinä halusit kuulla Marcoksesta”, vanhus huomautti.
  ”Tunnetko sinä hänet?” Katseeni pompahti innokkaana pois lattiasta, suoraa naisen silmiin ja hän jähmettyi hetkeksi paikalleen, ennen kuin ravisti päätään ja vastasi katseeseen ilman pelkoa.
  ”Totta kai minä tunsin Marcoksen”, nainen sanoi naurahtaen hieman. ”Tunsin liiankin hyvin. Minä olin nähkääs hänen vaimonsa. Nimeni on Caroline Rivaldo.”
  Teekuppi räsähti lattiaan. ”Mitä?” minä kysyin valkein huulin. Vaimo. Tieto sattui paljon enemmän kuin olisi pitänyt. Totta kai Marcos oli jatkanut elämäänsä ilman minua. Tietysti. Sehän oli vain hyvä. Mutta silti. En vain ollut koskaan kuvitellut hänelle vaimoa. Tai olin kyllä, mutta kuvitelmissani se vaimo olin aina ollut minä.
  ”Ei hätää, minä siivoan sen myöhemmin”, Caroline sanoi, kun kumarruin häpeillen tavoittelemaan kupin sirpaleita.
  Suoristin selkäni voipuneesti nyökäten. ”Missä Marcos nyt sitten on?” minä kysyin. Tunnistaisiko hän minua enää? Muistaisiko hän?
  Vanhuksen katse näytti oudolta. ”Minun mieheni”, hän sanoi jäykästi. ”On ollut kuollut kohta viisitoista vuotta.”
  Maailma pyöri. Se kaatui alas ja talon katto sortui päälleni, enkä minä kyennyt edes huutamaan. Toivo valui sisältäni samaa tahtia, kun kyyneleet ilmestyivät poskilleni ja seinät huojuivat ympärillä. En tehnyt elettäkään estääkseni niitä liiskaamasta itseäni, mitä väliä sillä oli. Mitä väliä millään oli, jos Marcos oli kuollut. Lihakseni eivät enää pystyneet pitämään kehoani koossa ja minä valuin sohvalta lattialle kuin märkä rätti.
  Joku puhui. Tunsin pehmeiden ihmiskäsien kiertyvän ympärilleni ja tunsin ryppyisen käden silittävän hiuksiani. ”Älä itke, kultaseni”, Caroline sanoi hämmentyneenä. ”Älä itke, ei se ole sen arvoista.”
  ”Minä rakastin häntä”, ulisin hervottoman hänen sylissään. ”Minä rakastin häntä ja hän on poissa.”
  ”Älä viitsi hupakko”, Caroline sanoi ja hänen äänessään oli jälleen ripaus terävyyttä. ”Sinä olet tuskin kahdeksaatoista täyttänyt ja hän kuoli kauan sitten. Et voinut tuntea häntä.”
  Vaikenin äkisti tajutessani, että paljastaisin kohta liikaa. Voisin säästää itkun myöhemmäksi. Silmät yhä kimaltaen nousin sohvalle ja otin Carolinen tarjoaman nenäliinan vastaan. ”Tarkoitin vain, että hän on minulle eräänlaista sukua”, valehtelin nyyhkytysten repiessä rintaani. ”Hän on isoisosetäni, eikä minulla oikeastaan ole ketään muuta, joten toivoin hirveästi, että hän olisi elossa.”
  Caroline näytti nielevän selityksen. ”No, jos minä olisin sinä, en surisi Marcosta pahemmin”, hän ilmoitti ankara sävy äänessään. Kun tuijotin häntä ihmeissäni, hän selvensi sanojaan: ”Minun mieheni ei ollut hyvä mies. Joten ole sinä vain typykkä iloinen, ettet joutunut koskaan kohtaamaan häntä. Hän ei ollut hyvä mies.”
  ”Miten niin ei ollut hyvä mies?” minä tivasin kiukkuisesti. Marcos oli ollut parempi ihminen kuin kukaan koskaan tapaamani. Hänelle oli ollut korkea moraali ja hyvä oikeudentaju. Lisäksi hän oli ollut komein, kiltein, hauskoin ja mukavin mies, jota olin ikinä tavannut. Ketään ei ollut helpompi rakastaa kuin Marcosta ja jos tuo typerä nainen ei sitä tajunnut, se oli hänen oma ongelmansa.
  ”Hän oli äkkipikainen”, Caroline sanoi suoraan. ”Väkivaltainenkin. Minun mieheni teki elämästäni helvettiä joka ikisenä päivänä elämässäni ja luoja tietää, miten iloinen olen siitä, ettei hän enää ole täällä.”
  Minun silmäni siristyivät vihasta ja minä tajusin. Tuo nainen ei ollut koskaan rakastanut Marcosia niin kuin minä. Hän ei ollut koskaan rakastanut Marcosia tämän ansaitsemalla tavalla. ”Luoja tietää”, minä sylkäisin. ”Ja luoja ei taatusti tykkää siitä, että puhut pahaa miehestä, joka on taivaassa.”
  Carolinen tuhahti. ”Taivaassa?” hän toisti hymyillen pilkallisesti. ”Minun mieheni ei taivaaseen päässyt, eikä hän sinne kuulukaan. Jos hän jossain on, niin helvetissä.”
  Minä olin niin raivoissani, että purskahdin taas itkuun. Miten väärin se oli. Miten väärin, että Marcos oli joutunut elämään koko elämänsä TUON naisen kanssa. Ja kaikki vain siksi, että minä olin kuollut. Elämä oli epäreilua muillekin kuin minulle.
  ”Äläs nyt”, Caroline sanoi rahtusen lempeämmin. ”Sinä et ymmärrä. Miten voisitkaan ymmärtää, kun olet noin nuori. Mutta katsos, ennen ajat olivat erilaiset. Minä en halunnut ottaa Marcosta, eikä hänkään halunnut ottaa minua ja olin lisäksi häntä aika tavalla nuorempi, mutta perheidemme sovun vuoksi menimme silti naimisiin vuonna 1952. Liitto ei ollut onnellinen, mutta eihän kaikilla voikaan olla.”
  Nousin sohvalta vihan kyyneleet kasvoillani ja marssin pois talosta katsomatta taakseni. Caroline huusi perääni jotain, mutta en kuullut sanoja. Vai ei ollut onnellinen! Ja minä olisin voinut olla niin onnellinen, jos vain olisin saanut elää hänen kanssaan. Miksi hemmetissä tuo nainen oli saanut kaiken, jota minä olin halunnut, eikä osannut edes arvostaa sitä? Se oli niin väärin.
  Jalkani pettivät lähes heti, kun olin päässyt talon näköetäisyydeltä. Käperryin tienreunalle ja tunsin enemmän kipua sisälläni, kuin mitä Marcoksen kuoleman olisi pitänyt aiheuttaa. Olisi pitänyt valmistautua paremmin. Olisi pitänyt tajuta, että näin voi käydä. Olisi pitänyt elää paremmin silloin, kun se oli mahdollista.

Kun saavuin illalla takaisin hotellille, Keith lisäsi kestettävien asioiden määrää entisestään. ”Sinun veljesi on kuollut”, hän ilmoitti lyhyesti sillä samalla siunaamalla, kun astuin huoneeseen. Hän oli minuun selin, kumartunut räpläämään jotain sylissään olevia papereita. Aluksi seisoin vain oviaukossa, ruumis turtana. Ensin Marcos ja nyt Jack. Miten minulle saattoikin käydä näin? Ja Keith vain istui tuossa, edes katsomatta minuun ja kertoi asiasta kuin se olisi ollut yhtä samantekevää ja merkityksetöntä kuin päivän sää. Ja seinät alkoivat taas kaatua ja minä horjahdin ovenkarmia vasten. ”Minä vihaan sinua”, kuiskasin vapisevalla äänellä.
  Keith pyörähti ympäri hätkähtäen. ”Anteeksi mitä?”
  Enkä minä pystynyt toistamaan sitä. En kun hän katsoi minuun ja hänen kasvonsa olivat juuri ne, jota tarvitsin. Ja Keithin ilme näytti sen verran ylirauhalliselta, että hän ei olisi luultavasti kuunnellut kovinkaan iloisena sitä nimittelyryöppyä, joka pyrki ulos suustani. Pamautin oven kiinni ja lysähdin ovea vasten istumaan. ”Mistä sait tietää?” minä kysyin ontolla äänellä.
  ”Kävin kaupungintalolla”, Keith selitti. ”Sain vähän etsiä, mutta löysin tietoja ja sitten suuntasin heidän tyttärensä perheystävän luokse, joka kertoi, että Jackilla ja Priscilialla oli ollut kolme lasta, Pepita, Bernita ja Perdo. Lisäksi heidän luonaan asui Jack Valancen nuorempi veli.” Keith kääntyi katsomaan minua. Olin taatusti tuhkanharmaa. Miksi hemmetissä Jem oli asunut Jackin luona eikä Forksissa isän kanssa. Isähän oli jäänyt ihan yksin, jos Jack oli vienyt Jemin.”
  ”Jeremiah Valance kuoli kymmenvuotiaana keuhkokuumeeseen”, Keith jatkoi papereitaan selaillen. ”Tässä on kopio hänen kuolintodistuksestansa, samoin Jackin ja Priscilian.” Hän heitti minulle pari paperia. ”Pepitasta tai Pedrosta ei ollut mitään tietoja sen jälkeen, kun he pääsivät koulusta, mutta Bernita meni naimisiin paikallisen pojan kanssa… Carlos Santosin. Vihkitodistus.” Hän heitti taas yhden paperin syliini. ”Heille syntyi lapsi vuonna 1961, lapsen nimeksi tuli Lucas Gabriel Santos ja se perheystävä, jonka kanssa juttelin sanoi, että ikinä ei ole nähty kauniimpaa lasta. Lucaksen vanhemmat kuolivat lento-onnettomuudessa kolmekymmentä vuotta sitten, Beatriz ihan itki kun hän kertoi siitä, hän oli ottanut Lucaksen hoitoon tämän menetettyä vanhempansa. Lucas kuitenkin karkasi jenkkeihin jollekin kielikurssille, meni naimisiin aivan liian aikaisin ja muutti Amerikkaan. Tytön nimi oli Nancy ja heidän liittonsa kesti neljätoista vuotta, ennen kuin Lucas kuoli syöpään kaksi vuotta sitten.”
  Minä tuijotin häntä kykenemättömänä puhumaan. Eikö minulla tosiaan ollut enää ketään? Keithin tehokkuus oli repivää, vain yhdessä päivässä hän oli tutkinut sukuni koko historian ja murskannut kaikki ne haaveet, jota olin kantanut sisälläni. ”He ovat kaikki kuolleita”, minä kuiskasin kyyneleet silmissä. ”Kaikki kuolleita.”
  Keith näytti epäröivältä. ”Lucasilla oli neljä lasta”, hän myönsi varovasti, reaktioitani tarkkaillen. ”Beatriz ei tiennyt kuin vanhimman tytön nimen. Jessa Santos on tällä hetkellä kuudentoista ja asuu New Yorkissa äitinsä ja pikkusisarustensa kanssa. Hän tekee ilmeisesti jonkin sortin näyttelijänroolia jossain tv-sarjassa.”
  Minä ponnahdin seisomaan. ”New Yorkissa?” varmistin ääni hehkuen.
  ”Joo, mutta—”
  ”Ala tulla”, minä tivahdin. Varmistin, että unilääkepurkki oli mukana ja näpräsin matkalaukkuani kiinni. ”Aika palata takaisin Amerikkaan, Keith.”

[Vanamo]

Aloitanpa tämän kommentin taas vaihteeksi näin; IHANA luku! 
Ja mukavan pituinenkin, rakastan pitkiä lukuja! <3
Muutaman virheen bongasin sieltä täältä, mutta ne olivat ihan pieniä vaan eivätkä haitanneet juurikaan, olin niin uppoutunut tekstiin.
Pari ehkä hieman outoakin lausetta oli, esim. en ihan ole varma että pitäisikö tässä lauseessa olla ensin tuo kuomu ylhäällä?
 

Kuomu oli alhaalla, mutta Keith lupasi että saisin vetää sen alas heti kun aurinko laskisi.

Oli varmasti Sherrylle raskasta kuulla, että kaikki hänen rakastamansa ihmiset ovat kuolleet. Jessaa lukuunottamatta. Ja Sherry tietenkin saa jonkunlaisen sopan aikaan kun lähtee sukulaistaan tapaamaan?
Carolinesta pidin jotenkin, jotenkin oudolla tavalla ihana persoona. 
Tervehtii arvioimalla vaatetusta ja valittamalla hiuksien kiharuudesta, suloista.
Keith on välillä aika kylmä luonteeltaan, nytkin vain luetteli tyynesti Sherryn kuolleita läheisiä. Mutta Keith on mielestäni muutenkin semmonen vuorotellen rakastettava ja vuorotellen vihattava persoona. Tässä luvussa en hänestä oikein tykännyt, mutta viime luvussa Keith taas oli niiiiin ihana ja rakastettava ja kaikkea mahdollista.
Tosi kiva, että laitoit jatkoa jo nyt, mutta niin kuin aina, toivoisin taas jatkoa pian.
Ja loppuko jo häämöttää?
Voihan, minä jo toivoin että tämä ei ikinä lopu, vaikka haluan kyllä tietää miten tässä käy.
Eli sitä jatkoa kehiin, fanitan sua ja sun loistavaa tarinaasi, olen ihan koukussa..
Mutta nyt kyllä lopetan tän kommentin, tämähän on jo romaani. x)

[Beelsebutt]

Uusi lukija ilmoittautuu! Aivan ihana ficci, vaikka välillä alkaa itteäkin masentamaan Sherryn vaikeudet Toivottavasti tulee pian jatkoa!

[jennumiu]

lukaisin tämän jo ajat sitten, mutten ehtinyt kommentoimaan joten teen sen nyt.
taas kerran ihana luku, nämä ovat mukavan pituisiakin<3
virheetöntä ja sujuvaa tekstiä.
mahtoi olla sherry raukalle raskasta kuulla, että kaikki rakkaat on kuollu ;o paitsi tuo jessa
jatkoa mahdollisimman pian ?

<3:llä,
jennumiu

[särkyvä kynä]

Miten ihmeessä sä keksit tän??
Mä en oikeesti osaa moittia tätä ficciii, aivan liian hyvä. (yritin kyllä)                                                                                              Toivottavasti Sherry ja Cullenit tapaa jälleen<3<3<3 Rakastan tätä ficcii!!
Joten jatkoa kehiin!!!! Ootan innolla

[ppuhpallura]

Olen jo monta kertaa aloittanut tämän lukemisen, mutta vasta nyt sain luettua tämän loppuun. Ja taas kerran, olit todella hyvä luku. Mahtoi kyllä olla Sherrylle raskasta kuulla että kaikki rakkaat on kuolleet Ja jee, Sherry lähtee takaisin Amerikkaan, toivottavasti se tapaa Cullenit 
jatkoa mahdollisimman pian

[mmary]

Kuten aina todella hyvä luku, osasit hyvin kuvailla Sherryn tunteita  ja ympäristöä.

Jatkoa pian , kiitos 

[Parisade]

mmary: ihanan kauan olet jaksanut lukea tätä kiitos kommentista.
ppuhpallura: Culleneistä kuullaan vielä
särkyvä kynä: haha, kyllä tästä varmaan moitittavaakin keksisi. Mutta kiva, että tykkäsit.
jennumiu: kiva kun jaksoit kommentoida. Olihan se varmaan aika shokki saada tietää, että kaikki tutut ihmiset ovat poissa.
Katsu:kiitos
Twaikkari: Joo olihan tuo virhe. Itekin tykkäsin Carolinesta aika paljon, vaikka en hahmoa varsinaisesti ehtinytkään suunnitella. Keith taas on juuri tuollainen, se saattaa hyvinkin rakastaa Sherryä, mutta se ei tarkoita, että Keith välittäisi tippaakaan siitä, mitä Sherryn perheelle tapahtuu. Ja loppu tosiaan häämöttää, toivottavasti päästään joskus sinne asti.

A/N: Huoooh, saimpas viimeinkin kirjoitettua tämän seuraavan osan. Syitä viivästymiseen on parikin, mutta tärkeintä kai on, että pystyin viimeinkin pakottamaan itseni kirjoittamaan sen loppuun. Lähinnä jatko valmistui kommenttienne yllyttämänä Mutta hei, seuraava luku on tämä fikin pisin, wordillä sitä tuli melkein kaksitoista sivua. Loppupuolella laatu tosin on mitä on, mutta nauttikaa!

55. Santosin perhe

1999, New York, USA

  ”Tämä on naurettavaa”, Keith murahti suupielestään samalla kun änki laukkujamme kantaneen hotellityöntekijän käteen ison kasan tippirahaa. Minä loin häneen ärtyneen katseen ja koitin pitää hurmioituneen tekohymyn kasvoillani. Keith saisi edes yrittää näytellä paremmin, tai muuten tämän paikan koko henkilökunta luulisi, että tuore sulhanen ei ollut avioliittoonsa ihan tyytyväinen.
  Minä itse tykkäsin hääsviitistä aikalailla. Sisätilaksi se oli melkein mukava, se oli suuri ja avara, sijaitsi hotellin ylimmässä kerroksessa ja sisälsi tosi hienon telkkarin. Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että se oli myös naurettavan pramea ja kallis, mutta harvoin hienoudesta mitään haittaa on ja laadusta pitää aina maksaa. Keith tosin silmäili huonetta sen verran tympeästi, että päättelin hänen olevan eri mieltä. Vaikka luultavasti rakkaalla poikaystävälläni ei ollut henkilökohtaisesti mitään kaunoja hotellihuonetta kohtaan, minulle hän oli vihainen. Keithin ei olisi pitänyt kiukutella minulle tuolla tavalla, se ei sopinut hänelle. Oli sitä paitsi tasantarkkaan oma asiani, mitä tein omalla elämälläni ja omilla sukulaisuussuhteillani. En jaksanut ymmärtää miksi Keith nosti siitä sellaisen metelin.
  Laukunkantajahyypiö häipyi tyytyväisenä rahoja taskuunsa tunkien ja minä istahdin sängyn valkealle päiväpeitteelle katse Keithissä. ”Minkä osoitteen se sinun ystäväsi Beatriz sanoikaan?” minä kysyin keskustelusävyyn, mutta sain palkaksi vain happaman katseen. No joo, kyllä minä tiesin, ettei Keith oikeasti tiennyt, missä se Nancy-ihminen asui lapsineen, mutta kai sitä aina kysyä sai.
  Ja minä tiesin tarkalleen, miten iso kaupunki New York oli. Kaupungissa oli yli kahdeksanmiljoonaa asukasta ja yhden perheen löytäminen siitä joukosta olisi ollut mahdotonta, vaikka olisinkin tunnistanut heidän tuoksunsa. Mutta muitakin keinoja oli kuin päätön ovienkolkuttelu ja niiden miettimisessä Keith olisi ollut tarpeellinen, minä kun en ollut kovinkaan hyvä tiedustelutyössä.
  ”Et viitsisi olla tuollainen, Keith”, minä marisin. ”Etkö sinä voisi edes minun takiani suostua tähän?”
  Keith ravisti ärsyyntyneenä päätään ja puhkesi puhumaan hiljaisella, mutta painokkaalla äänellä. ”Sinulla on ihan valtava ongelma tuon omapäisyytesi kanssa”, hän sanoi. ”Koittaisit ajatella joskus, mitä voi tehdä ja mitä ei.”
  ”Sukulaisia ei siis sinun logiikkasi mukaan saisi tavata?” minä tuhahdin.
  ”Ei jos on vaarassa paljastaa ihmisille meidän koko elämänmuotomme! Jos et pidä varaasi, tuhoat kaiken, minkä eteen me olemme tehneet työtä.”
  Minun huulilleni nousi väkisinkin ivallinen hymy. Me. Keith oli sydämeltään niin puhdas Volturien jäsen, kuin kuvitella saattoi. Välitti vain typeristä säännöistään. ”Ja mitenkäs meinaat estää minua”, minä sihahdin. ”Tapatko sinä minut, Keith, jos uhkaan paljastaa teidät?”
  Keith haroi mustia hiuksiaan turhaantuneena. ”No en tietenkään”, hän sanoi väsyneesti. ”Mutta voisit sinä olla vähän järkevämpi.”
  Niinpä niin, minä olin täällä se tyhmä yksilö, vain koska satuin välittämään edes jostakin. Riidan haastaminen siinä pisteessä olisi kuitenkin ollut järkyttävän typerää, joten vedin kasvoilleni suostuttelevimman ilmeeni. ”Haluan vain kerran keskustella niiden kanssa. Sen jälkeen voidaan palata takaisin saarelle, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Keith-kiltti, suostu nyt.”
  Hän tuijotti minua hetken ja ravisti sitten päätään, mutta ele ei ollut aivan niin vahva kuin hetki sitten. ”Se on huono idea”, hän väitti itsepäisesti.
  Katsoin häntä anovasti, mutta sain aikaan vain sen, että Keith kääntyi minusta poispäin. ”Älä tee noin”, hän murahti.
  Vaihdoin taktiikkaa lennossa. ”Tietenkin me voimme palata saarelle vaikka nyt heti, jos sinä välttämättä haluat.” Hah, niin kai. ”Tämä on kuitenkin minulle tosi tärkeää, enkä usko, että haluat pakottaa minut luopumaan siitä.”
  Keithin syyllisyydentuntoon vetoaminen toimi vielä heikommin kuin olin uskonut. ”Lyödäänkö vetoa”, hän sanoi synkin silmin. ”Ei tämä minusta ole kiinni, Sherry, sinä teet taas kerran juuri niin kuin itse haluat.”
  ”Minä en ikinä pyydä sinulta mitään!” Ihan kuin olisin toistellut tätä jatkuvaan tahtiin viimeisen viikon ajan. Tavallaan se oli kyllä ihan tottakin, en muistanut, koska ennen olisin halunnut näin epätoivoisesti suostuvan mihinkään. Mutta yritys oli turha, Keithiä eivät pyynnöt liikuttaneet. Kukaan ei sanoisi hänelle mitä hänen pitäisi tehdä. Vaikka tiesin anelemisen turhaksi, ojensin silti käteni ja kosketin häntä käsivarteen.
  Keith pyörähti ympäri ja hetken aikaa tuijotin suoraa hänen tummiin silmiinsä. ”Ole kiltti”, minä henkäisin. Ja aivan odottamatta Keith painoi huulensa huulilleni ja suuteli minua melkein väkivaltaisesti. Vedin yllättyneenä henkeä ja automaattisena reaktiona ruumiissani väreileville sähkövirroille, käteni kiertyivät kouristuksenomaisesti hänen kaulaansa.
  Keith lakkasi murto-osasekunniksi suutelemasta minua. ”Olkoon”, hän huokaisi ennen kuin kaatoi meidät jättisängyn valkoisille lakanoille.

Muutamaa tuntia myöhemmin minä lojuin isossa poreammeessa kaulaani myöten vedessä ja vaahdossa. Jopa kylpyhuoneessa oli telkkari, ja surffasin nyt kanavia läpi vedenkestävän kaukosäätimen avulla. Oli jännää huomata, miten kauan siitä oli, kun olin viimeksi päässyt kunnolla tuijottamaan ruutua. Ja kuva oli niin tarkka, niin mielettömän teräväreunainen. Vampyyrisilmillä katsomisessa oli aina ollut se huonopuoli, että kaikki näytti toivottoman sumealta ja yhä pystyi erottamaan näytön kiderakenteen. Ero entiseen oli kuitenkin huomattava ja tämän systeemin keksijä ansaitsisi ihan totta pokaalin.
  Löysin kivan kanavan, jolta tuli joku verinen sarja. Jäin katsomaan sitä, kurkkien aina välillä ovenraosta makuuhuoneen puolella tarkistaakseni, oliko Keith jo tullut takaisin. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, joten hetkenpäästä minä kyllästyin, kietouduin pehmeään kylpytakkiin ja tassuttelin matkalaukkuni luokse. New York ei ollut yhtä lämmin kuin Oporto, mutta näin kesällä täälläkin pärjäsi ilman eskimovarustusta. Kummempia ulkonäköäni miettimättä vedin päälleni yksinkertaisen mekon, kietaisin hiukseni ponnarille ja kiskoin sitten nojatuolin ison ikkunan eteen ja käperryin siihen katsomaan maisemia. Koko Manhattan levittäytyi ympärilleni ja vaikka tämä hotelli ei ollutkaan isoimpia, sieltä näki silti kauas. Hotellin lähellä oli puisto, joka oli aivan liian vihreä suurkaupunkiin. Erotin lintuparven, joka laskeutui tiiviinä rykelmänä puuhun. Puistoa halkovilla teillä liikkui ihmisiä, hölkkäämässä ja vaeltelemassa, joku oli levittäytynyt eväsretkelle keskelle nurmikkoa.
  Heräsin hätkähtäen kuvitelmistani, kun avain kääntyi huoneen lukossa ja Keith astui sisään kantaen isoja paketteja. Hän ei näyttänyt ollenkaan niin tyytyväiseltä, kuin mitä oli ollut viimeksi hänet nähdessäni, vaan nyökkäsi minulle vain lyhyesti ja istui sängylle avaamaan kantamuksiaan.
  Harkitsin hetken, että käyttäytyisin aivan yhtä välinpitämättömästi kuin Keith, mutta uteliaisuus vei voiton ja heittäydyin hänen viereensä. ”Mitä noissa on?”
  Keith soi innostuneelle äänensävylleni vinon hymyn ja ojensi minulle lähimmän muovikassin. Ilmeeni valahti kun näin sen sisällön. ”Pelkkiä kirjoja?”
  ”Ja tämä”, Keith huomautti ja veti esiin jotain mikä näytti litteältä muovilaatikolta. Vai oliko se metallia? En osannut ihan tarkkaan sanoa. Silmäni joka tapauksessa pyöristyivät ällistyksestä kun Keith avasi laatikon kannen ja sen sisäpinnasta paljastui näyttö. ”Se on tietokone”, Keith selitti huvittuneena.
  Eivät tietokoneet olleet tuollaisia! Tietokoneet olivat isoja ja hankalia ja niissä oli suuri kuvaputkinäyttö, joka ei todellakaan mahtunut pieneen laatikkoon. ”Varmaan pilailet.”
  Keith ravisti päätään ja ojensi minulle ohjekirjan, jossa oli kyseisen laatikon kuva. Minä selasin sitä hetken ennen kuin kyllästyin ja päätin niellä Keithin sanat kyselemättä. Tekniikka oli loppujen lopuksi muutenkin kehittynyt ihan hirveästi, nykyään sai kannettavia puhelimia, miksi ei siis myös tietokoneita. ”Selvä. Mitä sinä aiot tehdä sillä tietokoneella?”
  Yllätyksekseni Keith nauroi pehmeästi ja osoitti ohjekirjoja. ”Tällä voi tehdä vaikka mitä, mutta ihan ensiksi aion opetella käyttämään sitä.”
  Minä nyrpistin nenääni. Sehän ei sopinut minulle. Noiden tiiliskivien lukemiseen kuluisi vampyyriltäkin aikaa ja minulla oli muita suunnitelmia. ”Entä Santosien osoite? Sitähän sinä lähdit hakemaan.”
  Keithin katse oli tietokoneen näytössä ja ehdin jo luulla, ettei hän vastaisi, kun hän nyökkäsi hitaasti. ”Minulla on se. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tämä on naurettavaa. Miksi sinun on pakko olla niin itsepäinen?”
  En kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota, vaan tuijotin Keithiä otsa rypyssä. Miten hemmetissä hän oikein teki tuon. Hankki aina tarvitsemansa tiedot nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Minä en olisi pystynyt samaan ikinä maailmassa. ”Miten sinä sait sen?” minä kysyin hanakasti.
  ”Rahalla”, Keith sanoi yksinkertaisesti. ”Et uskokaan, mitä kaikkea rahalla saa.”
  Joopa joo… Ja Keith vai kuvitteli saavansa leikkiä muovilaatikollaan, vaikka osoitekin oli tiedossa. Minä käänsin tietokoneen ruudun Keithistä poispäin. ”Jos sitten vaikka lähdettäisiin katsomaan, mitä kyseisestä osoitteesta löytyy?”
  ”Minä tiedän jo, mitä sieltä löytyy”, Keith sanoi ja vetäisi tietokoneen vaivatta pois otteestani. ”Ruokaa, huonekaluja ja Lucas Santosin vaimo ja kakarat.” Hän kuitenkin sulki koneen kannen ja huokaisi. ”Mennään sitten, kun kerran aurinkokin on pilvessä. Mutta se on sitten tasan se yksi keskustelu, eikö vain?”
  Nyökkäsin ja taputin käsiäni innoissani. ”Olen odottanut tätä ikuisuuden”, minä hehkutin ja lähdin ovea kohti. Keith kuitenkin pysäytti minut tarttumalla ranteeseeni.
  ”Vaihda vaatteet”, hän käski. ”Pistä päällesi jotain, vähän… peittävämpää.”
  Tunsin närkästyneen ilmeen kohoavan kasvoilleni. Mikä Keith oikein kuvitteli olevansa? Eikä mekko edes ollut niin lyhyt, se ylettyi reilusti puoleen reiteen asti. Ihan asiallinen. ”Mitä helvettiä?” minä sihahdin.
  Keith vaikutti hämmästyvän äänensävyäni ja purskahti sitten nauruun. Hän veti minut seinällä olevan kokovartalopeilin eteen vastusteluistani huolimatta ja nyökkäsi kohti heijastusta. ”Katso itseäsi.”
  Peilin näkeminen oli outoa ja tajusin hämärästi, etten ollut aikoihin välittänyt ulkonäöstäni niin paljon, että olisin vaivautunut katsomaan sellaiseen. Räpäytin silmiäni pari kertaa, ennen kuin aloin hahmottaa kuvajaistani. Niin, peilin tyttö näytti kyllä jotenkin tutulta, samalta kuin kauan sitten. Ainakin osittain. Hänen hiuksensa olivat samaa kastanjanruskeaa sävyä kuin joskus, aivan yhtä paksut kuin aina ennenkin ja valkeat kasvot vain korostivat tytön haurautta. Huulet olivat yhä täyteläiset ja kasvojen ilmeessä oli jotain niin herkkää ja orpoa, niin heikkoa, että sama vanha itseinho täytti mieleni oitis. Tuoko muka vampyyri? Ennemmin tyttö näytti keuhkokuumeiselta sairaalapotilaalta.
  Tämä kaiken tajusin vain hämärästi. Enin huomioni kiinnittyi peilissä olevan tytön silmiin, jotka hehkuivat vihreänä väriläikkänä hänen kasvoistaan ja tuntuivat täyttävän koko peilin. Niiden väri oli voimakkaampi kuin muistin ja niiden hohkaaman voiman pystyi näkemään. Ja vaikka minä toistelin itselleni asioita jotka jo tiesin, vaikka hoin päässäni, ettei tilanne oikeasti ollut niin paha, minun oli pakko tuijottaa itseäni järkytyksen velloessa sisälläni. Kukaan, ei kukaan pystyisi katsomaan minua näkemättä, että en ollut normaali. En minä pystyisi ikinä vilkaisemaan keneenkään päinkään, ilman että hän tuntisi energian.
  Minä romahdin lattialle ja käänsin väkisin katseeni pois peilikuvastani. Kyyneleet polttelivat silmissäni. Miten mistään muka ikinä tulisi mitään? Enhän minä saanut katsoa ketään, enkä minä voisi tavata Jackin sukulaisia katse koko ajan seinissä. Se olisi vähintäänkin epäkohteliasta, eikä sitä paitsi ollenkaan sitä, mitä minä halusin.
  Keith otsa rypistyi hänen tarkkaillessaan reaktioitani. ”Sherry, onko kaikki hyvin?”
  ”Silmät”, minä onnistuin vinkaisemaan. ”Minä en yhtään tajunnut.”
  ”Aaa.” Keith vaikeni hetkeksi. ”En minä kyllä sitä tarkoittanut.”
  Koitin palauttaa mieleeni, mistä olimme puhuneet ennen kuin olin niin harkitsemattomasti antanut järkyttää itseäni. Keith oli vissiin käskenyt minua vaihtamaan vaatteeni kuin pikkutytön. Vilkaisin uudestaan peiliin ja koitin tällä kertaa huomata muutakin kuin silmät. Ihan ekana mieleeni kohosi ärtymys Keithiä kohtaan. Mekko oli hieno ja jollain tavalla se teki minut aikuisemman näköiseksi. Samassa huomasin, mitä Keith oli tarkoittanut ja siristin silmiäni.
  Käsivarteni olivat kauttaaltaan sinertävänpunaisten mustelmien peitossa. Siellä, mihin Keithin kädet olivat koskeneet, oli ihossa tumma alue, paikoitellen saattoi jopa erottaa käden jättämän jäljen. Mustelmat katosivat mekon alle, mutta tulivat sitten taas esiin reisissäni, joita mekko ei aivan onnistunut peittämään. ”Oho”, minä sanoin.
  ”Etkö sinä tunne niitä?”
  Nyt kun hän mainitsi asiasta, niin kyllä tunsin. Ihoni kuumotti oudosti ja kipu tuntui hassuna tykytyksenä, joka oli jo tullut tutuiksi. Keithille ravistin kuitenkin päätäni. ”Enpä juuri.”
  ”Sinä näytät ihan jyrän alle jääneeltä”, Keith huomautti vähän mustaa huumoria äänessään. ”Et voi mennä ulos tuon näköisenä, ne soittavat poliisin paikalle. Nuo ovat poissa parissa vuorokaudessa, mutta siihen asti voisit käyttää pitkähihaista puseroa.”
  Minä kohautin olkapäitäni. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelisivat. Otin kuitenkin vastaan Keithin ojentamat farkut ja paidan ja kiskoin ne päälleni.
  ”Avaa hiukset”, Keith kehotti ja minä ravistin kiharani niskaani koristavan ruhjeen peitoksi. Vilkaistessani peiliin mielialani tippui kuitenkin pohjalukemiin. Mustelmia ei kyllä juurikaan näkynyt, mutta nuo hemmetin silmät. Ehkä minun täytyisi käyttää silmälappuja ollakseni herättämättä huomiota.
  ”Kuule”, minä mutisin ”Muistatko sinä, mitä sanoit tämä jutun”, osoitin silmiäni. ”hallitsemisesta?”
  Keith nyökkäsi. ”Joo, uskon sen olevan mahdollista.”
  ”Miten?” minä kysyin anovasti. ”Kerro minulle miten. Minä haluan siitä eroon.”
  ”Et sinä pääse siitä eroon, Sherry”, Keith sanoi tiukasti. Hän istui sängynreunalle ja silmäili minua ärsyyntyneenä. ”Ja miten ihmeessä minä tietäisin miten? Se on sinun voimasi, ei minun.”
  ”Auta minua”, minä kuiskasin. Minun oli pakko päästä siitä eroon, sanoi Keith mitä tahansa. Silloin joskus oli ollut niin helppoa, ei ollut tarvinnut varoa ihmisten katseita, ei ollut tarvinnut muistaa pitää katsettaan maassa. Minä halusin sen takaisin, sen helppouden.
  ”Sinä et taida tajuta”, Keith murahti. ”En minä voi auttaa sinua. Voin kyllä tarjoutua koekaniiniksi, jos siitä on apua, mutta varsinaisen työn saat tehdä itse.”
  Se siitä sitten. Ihan kuin minä jotain itse osasin tehdä. Nojauduin masentuneena sängyn reunaa vasten. Ei tästä tulisi ikinä mitään, olin käytännössä tuomittu. Yhtä hyvin voisin vain jäädä tähän ja kuolla pois. Ei elämästä kuitenkaan enää koskaan helppoa tulisi ja kaikki meni päin hittoa, eikä Keithistäkään ollut koskaan missään mitään apua.
  Ja tämä ei hitossa ollut minun syytäni, vaikka kaikki muu olisikin. Ei ollut minun vikani, että joku tyhmä oli päättänyt muuttaa minut vampyyriksi ja Volturin väki oli päättänyt siepata minut ja opettaa minut hirviöksi, jota kukaan ei koskaan pystyisi katsomaan silmiin.  
  Mutta sitten Keith kumartui ylleni ja teki juuri sen, katsoi minua suoraa silmiin niin että tunsin jonkun liekehtivän sisälläni. Hän veti minut sängylle ja painoi huulensa pehmeästi huulilleni. ”Et sinä koskaan tiedä onnistuuko se”, hän sanoi. ”Ellet ikinä yritä.”
  Ja hänen silmänsä olivat lämpimät ja luottavaiset ja ne valoivat toivoa sisääni. Kävi miten kävi, minun pitäisi yrittää.
  
Minulta vei koko sen kesän tajuta miten homma meni ja olisin luovuttanut jo parin yrityksen jälkeen, ellei Keithiä olisi ollut. Hänen pelkkä läsnäolonsa pakotti jatkamaan, hänen ilmeensä sai minut uskomaan, että voisin onnistua. Ja lopulta minä onnistuinkin. Pakotin energian ulos sekä katseestani, että äänestäni ja kun katsoin peiliin, pystyin taas näkemään siellä itseni. Minä näytin paljon enemmän ihmiseltä silloin kun silmäni eivät loistaneet omaa valoaan. Päivä päivältä minä pystyin hillitsemään voimani paremmin, lopulta jopa tunteja yhteen menoon.
  Se vaati minulta tietenkin paljon. Olisi ollut väärin sanoa, että oli helvetillisen raskasta hillitä voimiaan, mutta kuluttavaa se silti oli. Näytti siltä, kuin koko ruumiini olisi taistellut pyrkimyksiäni vastaan, energia tuntui pyrkivän ulos joka solustani. Heti kun päästin keskittymiseni herpaantumaa, hehkuva katse tuli takaisin. Ja kun sitä teki pitkän aikaa, pää tuli jumalattoman kipeäksi. Niiden kahden kuukauden aikana minä sekä kiroilin, että itkin, mutta kun vihdoin pystyin siihen, maailma tuntui pysyvän kasassa paremmin kuin ikinä.

Ja sitten lopulta, kahdentenatoista elokuuta, jopa Keith oli sitä mieltä, että minä olin valmis. Kello oli seitsemän illalla, kun minä ja Keith seisoimme kivisen rivitaloasunnon ulkoportailla. Ovessa oli kapea postiluukku, johon oli muovisilla kirjaimilla kirjoitettu nimi Santos. Ja oven avasi nuori henkilö, jonka silmät suurenivat hänen nähdessään meidät
  Jessa Santos oli nätti tyttö, omalla tavallaan ehkä kauniskin. Hänellä oli soikeat kasvot ja korkea otsa, jonka alapuolella avautuivat ruskeat silmät. Poskipäät olivat hyvin korkeat ja leuka ehkä liiankin terävä, mutta täydellisen hienopiirteiset huulet ja hoikka vartalo sai hänet näyttämään muotilehdestä leikatulta mallilta. Hienostuneet meikit ja muotivaatteet pukivat häntä hyvin ja monimutkainen kaulakoru lepäsi kimaltelevana hänen sileää kaulaansa vasten vain korostaen tyylikästä vaikutelmaa. Tiesin hänen olevan vain kuudentoista, mutta tämä tyttö näytti vanhemmalta, melkein aikuiselta.
  Hän näytti hämmästyneeltä tulostamme ja utelias hymy kohosi hänen huulilleen. Arvioiva katse mittaili minua päästä varpaisiin vähän halveksivana ja äkkiä minä toivoin, että olisin antanut koko jutun vain olla. Keithiä Jessa sen sijaan katseli niin hyväksyvästi, että liikahdin vaistomaisesti vähän lähemmäs poikaystävääni. Keith oli minun ja tuo säihkyvä pikku primadonna saisi pitää käpälänsä erossa hänestä, vaikka kuinka olisi sukua Jackille.
  Kun Jessa puhkesi puhumaan, hän osoitti sanansa vain Keithille. ”Oho, meidän kotiovellemme harvoin törmää ketään teidänlaistanne.” Ääni oli niin hunajaisen pehmeä kuin ihmisellä vain saattoi olla ja silmissä välkkyi nauru hänen puhuessaan. Juuri tuollaisista tytöistä koko maailma piti, iloisista ja sanavalmiista.
  ”Oletko sinä Jessa Santos”, Keith kysyi vinosti hymyillen. Kai hänkin huomasi Jessan palvovan ilmeen ja piti sitä ilmeisen huvittavana. Itse asiassa oli ihan naurettavaa, että minulla oli alemmuuskompleksi jotain ihmistä kohtaan. Loppujen lopuksi Keith ei ikinä alentuisi minkään kuolevaisen tasolle, ei ainakaan niin kauan kuin se olisi minusta kiinni.
  Jessa nyökkäsi Keithille varmistaen sen, jonka jo tiesimme. ”Palveluksessanne. Kuka sinä olet, ja mitä teet oveni takana?” hän kysyi flirttailevasti.
  Minä pärskähdin puhtaan pilkallisesti. Selvä, minun ei tarvinnut pitää tuosta tytöstä, jos en halunnut. Hän oli rikkonut pyhän rajan ja yritti mitä ilmeisemmin iskeä Keithiä, vaikka minä olin paikalla. Sen verran tilannetajua olisi pitänyt olla kellä vaan, että olisi edes odottanut tyttöystävän poistuvan toiseen huoneeseen.
  Ja sitten haukuttuani Jessaa hetken mielessäni tajusin, ettei hänellä luultavasti ollut hajuakaan siitä, että Keith kuului minulle. Seisoimme aika erillämme, emme lainkaan niin kuin parin kuului, eikä Keith suonut minulle pienintäkään silmäystä. Neiti syöjättärelle olisi varmaan pakko selventää vähän asioita. ”Minä olen Sherry”, jätin sukunimen tahallani pois sillä tyttö olisi voinut tunnistaa sen. ”Tämä tässä –”  kopautin Keithiä olkapäähän ”– on poikakaverini Keith ja me haluaisimme puhua Nancy Santosille.” Vaikka Nancy ei ollutkaan varsinaisesti se, jota olin lähtenyt hakemaan, veikkasin, että hänestä saisi enemmän irti kuin tuosta turhanpäiväisestä tytöstä.
  Jessan ilme valahti, kun esittelin Keithin ja päättelin, että hän ei todellakaan ollut uskonut meidän olevan yhdessä. Silmistä erottui jonkinlainen alistuminen ja hän huokaisi pettyneenä. ”Minä kun ajattelin, että sinä olisit ehkä ollut sinkku”, Jessa sanoi katse vieläkin Keithissä. Minusta tuntui että erotin huvittuneen välkähdyksen tytön silmissä, mutta en ollut ihan vielä valmis uskomaan, että tuolta löytyisi jotain niinkin hyvää kuin huumorintaju.
  Minä rykäisin. ”Nancy Santos?” toistin hyvin kylmällä äänellä.
  ”Oh, niin, hän on äitini”, Jessa sanoi välittämättä tippaakaan ilmeisestä inhostani häntä kohtaan. ”Äiti työskentelee yläkerran työhuoneessa, mutta jos sanotte, mitä asiaa teillä on, voin käydä ilmoittamassa hänelle.”
  ”Koskee erästä perintöä”, minä sanoin rennosti. ”Suurta perintöä.”
 ”Perintöä?” Jessan silmät syttyivät ja hän katosi oviaukosta viivana. Minä virnistin itsekseni. Taisi Jessakin kuitenkin tuntea tervettä kunnioitusta rahaa ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Sana ’perintö’ oli juuri omiaan herättämään kenen tahansa kiinnostuksen.
  ”Perintöä?” Keith kysyi kulmat koholla.
  Jaa, jaa, taasko se valitus alkaisi. ”Saan minä vähän improvisoida”, puolustauduin Keithiä mulkaisten. ”Ei ne muuten päästä ventovieraita taloonsa.”
  ”Entä kun selviää, ettei mitään perintöä ole?”
  ”Sitten improvisoidaan lisää.”
  ”Mistä lähtien sinä olet ollut teatterialan harjoittaja?”
  No jaa. Minä en ollutkaan, mutta tuo Jessa Santos muistaakseni oli juuri jotain sen tyyppistä. Oli vain fiksua käydä jonkun kimppuun hänen omilla aseillaan.
  Minä en kuitenkaan ehtinyt vastata Keithille, kun Jessa palasi ovelle posket hehkuen. ”Te voitte tulla sisään”, hän sanoi innostuneena. ”Äiti ottaa teidät vastaan olohuoneessa.”
 Vai että ihan ottaa vastaan? Keitä helvettejä nämä ihmiset oikein kuvittelivat olevansa? Vilkaisin ylöspäin, ennen kuin astuin vähän vastahakoisesti ovesta sisälle. Eikö oltaisi voitu puhua ulkona? Minulla menisi hermot, jos joutuisin kaiken muun lisäksi vielä pitämään huolta siitä, etten saisi kohtausta liian ahtaasta tilasta. Irvistin itsekseni, kun seurasimme Jessaa kapean käytävän läpi seuraavaan huoneeseen. Asunto ei todellakaan ollut turhan avara.
  Olohuone sijaitsi asunnon takaosassa ja sen ikkunat avautuivat seuraavalle kadulle. Sillä, joka tämän talon oli sisustanut, oli ilmeisen kallis maku, ainakin hienostuneista, selvälinjaisista huonekaluista ja verhojen kultakirjailuista päätellen. Lähimmässä nojatuolissa, pienen sohvapöydän ääressä istui noin neljäkymmenvuotias nainen, joka oli selvästi Jessan äiti. Huulet olivat ohuemmat, kuin tyttärellä ja nutturalle kiedotut hiukset ruskean sijaan vaaleat, mutta muuten kasvot olivat hyvin samanlaiset kuin Jessalla. Päällään Nancy Santosilla oli harmaa, bisnesnaisen jakku ja sävyyn sopiva polvipituinen hame. Päättelin, että Jessan äiti oli viimeiseen saakka asiallinen ja kiireinen nainen, jolla ei juurikaan riittänyt aikaa lapsilleen. Eikä hän näyttänyt yhtään niin innostuneelta kuin Jessa, päinvastoin. Nancy Santos oli rypistänyt otsansa epäluuloiseen ilmeeseen.
  Hän kuitenkin nousi ylös ja kätteli meitä kohteliaasti. Kehotti istuutumaan. Minä istuin sirosti Keithin vierelle ja ristin farkkujen verhoamat sääreni. Vilkaisi varovasti kattoa ja seiniä, jotka tuntuivat ainakin toistaiseksi pysyvän koossa. Ehkä minä selviäisin tästä.
  ”Mistä tässä nyt siis on kyse?” Nancy kysyi terävät silmät hienoisesti siristyen.
  ”Ööh…” Koitin kehittää kahdessa ja puolessa sekunnissa uskottavan tarinan. Lopputulos oli heikonlainen. ”Minun nimeni on Sherry Valance ja olen kaukaista sukua edesmenneelle aviomiehellenne. Lucas oli isoisäni siskon poika… kuinka paljon tiedätte hänen suvustaan?”
  Nancy näytti entistäkin epäluuloisemmalta. ”En paljon”, hän vastasi varovasti. ”Lucaksen vanhemmat kuolivat hänen ollessaan nuori ja hänet kasvatti hänen vanhempiensa ystävä.”
  ”Beatriz Moreira”, minä nyökkäsin ääntäen nimen portugalilaisittain.
  Nancy kohotti päätään hämmästyneenä. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut minun tietävän, kenestä oli puhe. ”Juuri hän. Beatriz on herttainen ja hyväsydäminen ja hän rakasti Lucasta yli kaiken. Näin hänet viimeksi Lucaksen hautajaisissa kaksi vuotta sitten, enkä tiedä, mitä hänellä nykyään kuuluu.”
  ”Yhym”, minä äännähdin vähän ynseästi. Ei minua Beatrizista kiinnostanut puhua. ”Puhuiko Lucas koskaan isovanhemmistaan?”
  Nancyn silmät kaventuivat. ”Miten se tähän liittyy?”
  Hemmetin hemmetti, miksi hitossa tuo ei voinut vain kertoa minulle kaikkea, mitä tiesi. Kyllä nyt voisi olla kyselemättä ihan kaikesta ihan koko ajan! Pidätin vain vaivoin haluni vaivuttaa nainen transsiin ja kiskomaan hänestä irti jokaisen tiedonmurusen, jonka halusin kuulla.
  Keith taisi nähdä itsehillintäni rakoilevan ja hypnoosin nousevan silmissäni, sillä hän puuttui puheeseen rauhallisella äänellä. ”Se liittyy asiaamme olennaisesti”, hän sanoi Nancylle. Minä pakotin kiireesti energian takaisin piiloon. Minä en saanut näyttää sitä, en vaikka mitä tapahtuisi.
  Nancy näytti pitävän Keithistä enemmän kuin minusta. Hänen ilmeensä lientyi hieman ja hän vastasi: ”No en minä mitään hänen isovanhemmistaan tiedä. Lucas oli hyvin nuori, kun he kuolivat.”
  Hartiani lysähtivät kasaan, kun kuulin sen. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mitä minä muka oikein olin odottanut? Että tämä nainen olisi kuullut Jackista, ehkä puhunutkin hänen kanssaan. Edes minä en voinut olla niin tyhmä, että olisin odottanut jotain sellaista. Mutta kunpa olisi ollut joku merkki, joku konkreettinen todiste siitä, että Jack oli joskus ollut olemassa.
  Tietenkään minä ja Jack emme olleet viimeisinä vuosina tulleet kovin hyvin toimeen, niin minä muistelin. Olin ollut aivan liian kokeilunhaluinen ja rohkea ja jostain hemmetin syystä Jack olin inhonnut sitä. Inhonnut henkilöä, joka minusta oli tullut. Mutta hän oli kuitenkin ollut veljeni ja minä halusin, minä tarvitsin jonkun merkin siitä, että hän oli ollut olemassa. Jonkun merkin siitä, että olin itsekin joskus ollut olemassa.
  Säpsähdin, kun avain kääntyi asunnon ulko-ovessa. Jessa heitti päätään taaksepäin. ”Voi ei, Emma toi kakarat.”
  Minä ja Keith käännyimme katsomaan, kun olohuoneeseen säntäsi kaksi pientä ruskeahiuksista poikaa, josta toinen ryntäsi saman tien äitinsä syliin ja toinen jäi tuijottamaan meitä. ”ÄÄÄ!” lapsi kirkui hihittäen samalla typerästi. ”Äiti hei, mitävarten meillä on vieraita.”
  Nyrpistin vaistomaisesti nenääni. En ollut koskaan pahemmin tykännyt lapsista, ne pitivät ihan liikaa ääntä, olivat loputtoman rasittavia, kirkuvia, aivottomia pieniä kiusankappaleita, joista oli toisinaan ihan mahdoton päästä eroon. Ihmisipanoiden ikää oli vaikea arvioida, siitä oli niin kauan kun olin viimeksi joutunut puhumaan yhdellekään kakaralle. Uskalsin kuitenkin veikata, että edessäni seisova lippalakkipäinen marakatti oli siinä seitsemän ikävuoden paikkeilla, toinen ehkä jonkun verran nuorempi.
  Katseeni kääntyi taas eteisen suuntaan, kun sieltä kuului lempeän naisäänen puhetta. ”Noniin, kultaseni, anna takki tänne niin minä pistän sen naulakkoon.”
  Vastaava ääni oli kirkas ja helisevä, selvästi lapsen ääni, mutta siinä oli tietynlaista vakavuutta, joka ei oikein sopinut yhteen sanojen kanssa. ”Minä en vieläkään oikein tykkää tästä takista.”
  ”Ihan hyvä se on”, sama lempeä naisenääni nauroi. Kuului askelia ja olohuoneeseen astui pieni, hieman pyöreä nainen, joka piti kädestä pientä tyttöä. Ja minä tuijotin kun en muutakaan voinut, tuijotin äänettömänä hänen kasvojaan, jonka kaltaista en ollut koskaan nähnyt.
  Tyttö oli tuskin neljää vuotta vanhempi, niin siro ja hauraan näköinen kuin vain olla ja voi. Hänen vaaleat hiuksensa kihartuivat pehmeinä olkapäille kuin enkelillä ja iho oli kalpea ja kuulas, melkein yhtä vaalea kuin vampyyrillä. Suloisilla kasvoilla oli vakava ilme ja tytön huulet olivat raottuneet pikkuisen, paljastaen altaan valkoisen hammasrivistön.
  Mutta tämä kaikki ei ollut syynä siihen, miksi en voinut lakata katsomasta häntä, syynä tytön silmät. Ne olivat niin tutut, että se melkein teki kipeää. Juuri noita silmiä minä olin tuijottanut viikko tolkulla peilistä, juuri noiden silmien loisteen olin koittanut saada sammumaan. Noista silmistä minä olin katsonut elämän katoavan Noran kuollessa ja noita silmiä minä olin vältellyt, kun viimeksi olin hyvästellyt Jackin.
  Geenien periytymisessä taisi sittenkin olla jotain perää. Mutta tytön silmissä oli jotain muutakin, jotain mikä ei ollut minulle tuttua. Tietenkään ei voinut odottaakaan, että ne olisivat hehkuneet samalla tavalla kuin minun silmäni, tämä lapsihan oli vain ihminen. Silmät olivat silti poikkeuksellisen sameat ja niitä näytti verhoavan jonkinlainen vaalea kalvo. Tyttö ei myöskään räpytellyt, ei liikuttanut silmiään yhtään.
  ”Onko meillä vieraita”, tyttö kysyi ja käänsi päätään minua ja Keithiä kohden. En tajunnut, miksi sitä piti kysyä, kai tuo nyt itsekin näki, että oli.
  Nancy näytti epätavallisen lempeältä katsoessaan pikkuisiaan. ”Lapset, tässä ovat Keith ja Sherry, he tulivat keskustelemaan tärkeistä asioista äidin kanssa”, hän sanoi. ”Tervehtikää heitä kauniisti.”
  Se vanhempi poika tuli eteemme virnistelemään. ”Heippa! Minä olen Kevin ja tuo sohvalla kyhjöttävä nössö on veljeni Ian. Ian on ihan tyhmä, kun se on melkein vuoden nuorempi kuin minä, mutta kukaan muu ei saa kiusata sitä, koska se on minun veli. Mistä te puhutte äitin kanssa?”
  Minä mulkaisin häntä pahasti. ”Eipä ole sinun asiasi.” Mokomakin näsäviisas typerä, idioottimainen, kamala—
  Mielessäni sinkoilevat solvaukset keskeytyivät, kun enkelikiharainen tyttö puristi lastenhoitajan käsivartta. ”Saanko minä katsoa?” hän kysyi.
  ”Kysy vierailta”, Emma sanoi ja ohjasi tytön käden koskemaan sohvaa. Lapsi kiipesi sohvalle ja toisti kysymyksensä.
  ”Saako katsoa?”
  Näytin taatusti ällistyneeltä. Ei katsomiseen nyt yleensä lupaa kysytty, eikä sitä tarvittukaan.
  Jessa hihitti sohvalta. ”Sandy on sokea”, hän selosti aivan rennosti. ”Hän katsoo käsillään, tavallaan tunnustelee. Hän haluaa tietää, miltä te näytätte.”
  Pystyin mutisemaan vain vaisun ain. Sokea! Niin tietenkin, olisihan minun pitänyt arvata. Mutta ajatus siitä että tytön silmät – Jackin silmät – olivat sokeat, tuntui kumman ikävältä.
  Sandy hapuili käsillään kasvojani ja hänen kukkaisa tuoksunsa iski minua vasten saaden veden herahtamaan kielelleni. Ihmisten ei pitäisi tulla noin lähelle. Siitä huolimatta minä kumarruin vähän, että hän ylsi koskemaan minua ja jähmetyin sitten liikkumattomaksi, hengittämättömäksi patsaaksi pienten käsien tunnustellessa kasvojani. ”Sinä olet kaunis”, Sandy huokaisi lapsekkaan ihastuksen vallassa. Minä irvistin vaistomaisesti. Ihmiset ja heidän kauneuskäsityksensä. Sandy kuitenkin huomasi ilmeen ja kädet pysähtyivät. ”Etkö sinä tykkää olla kaunis?”
  Hiton hitto. Mitä siihen olisi voinut sanoa? Että hänen mittapuullaan saatoin kyllä olla kaunis, mutta vampyyrien mittapuulla harvinaisen ruma? ”Minä en vain kuule tuota kauhean usein”, sanoin Sandylle.
  ”Minun isosiskolla Jessalla oli sellainen poikaystävä joka kertoi aina sille, että se on kaunis”, Sandy sanoi totisena. ”Ehkä sinun pitäisi hankkia samanlainen.”
  En voinut itselleni mitään, minä purskahdin nauruun. Yleensä neljävuotiaan pikkuvanhuus olisi ärsyttänyt minua, mutta Sandyyn oli vaikea ärsyyntyä, vaikka hän sanoikin kaiken niin vakavana ja tosissaan. ”Minun poikaystäväni on tässä”, selostin samalla kun ohjasin tytön käden Keithin kasvoille. ”Eikä hän ole tainnut koskaan sanoa minua kauniiksi, vai oletko, Keith?”
  Keith loi minuun ärsyyntyneen katseen. ”Miksi turhaan sanoisin, kun sinä et kuitenkaan osaisi arvostaa sellaista kohteliaisuutta?”
  Njaa, totta tuokin. Valkoiset valheet olivat kuitenkin aina sallittuja ja voisihan Keith vähän yrittää imarrella minua, vaikka siitä saisikin palkaksi vain kyllästyneen mulkaisun ja käskyn pitää turpa tukossa.
  ”Veisitkö lapset yläkertaan, Emma”, Nancy huokaisi lastenhoitajalle. ”Meillä on tärkeitä asioita puhuttavana.”
  Emma tarttui Sandya kädestä ja viittasi Kevinin ja Ianin mukaansa. Heidän kadotessaan portaisiin huoneeseen jäi helisemään Sandyn kirkas ääni, joka pyysi Emmalta vakavana pirtelöä.
  ”Mistä perinnöstä tässä nyt oli kyse”, Nancy vaati saada tietää. Lempeä ilme hänen kasvoiltaan oli hävinnyt lasten mukana ja hän tuijotti minua ja Keithiä taas otsa rypyssä.
  ”Niin, öö…” minä änkytin. ”Edesmenneen miehenne täti tai jotain kuoli äskettäin, ja te olette käsittääksemme ainoita edunsaajia – meidän lisäksemme. Siispä matkustimme tänne laittamaan paperit kuntoon sun muuta kurjaa.” Puhuin nopeasti ja keksin tarinaa sitä mukaan kun sanat tippuivat ulos suustani. Kipu silmieni takana teki taas tuloaan ja irvistin jo valmiiksi inhosta. Kunpa olisin vain voinut päästää voimani valloilleen, sen hillitseminen oli liian rankkaa.
  Nancy ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Täti? En tiennytkään, että Lucaksella oli täti.”
  ”Oo, oli toki”, minä sanoin hätääntyneenä. Miksei tuo nainen voinut vain niellä tarinaa sellaisena kuin sen kerroin? Miksi oli pakko alkaa kyselemään? ”Lucaksen äidillä oli sisko, Pepita. Hän asui täällä Amerikassa.” Hymyilin vetoavasti toivoen, että Amerikkalaiset olisivat niin innoissaan maanmiehestään ja tämän rahoista, että antaisivat asian olla. Sain kuitenkin taas erehtyä.
  ”Lucas sanoi mennessään naimisiin minun kanssani, että kukaan muu hänen sukulaisistaan ei olisi ikinä harkinnutkaan muuttoa tähän maahan”, Nancy huomautti epäluuloisena.
  Hiton hitto! ”Jaa no…” Koitin keksiä jotain sanottavaa. ”Lucaksen äidin isoisä, George itse asiassa oli Amerikkalainen. Jack, hänen vanhin poikansa, muutti Portugaliin täytettyään kahdeksantoista. Prissy, Jackin inhottava kanavaimo oli tiettykin portugalilainen ja…” Ääneni sortui ja minun oli pakko hieraista otsaani. Helvetin päänsärky.
  ”Tiedätpä sinä paljon Lucaksen suvusta”, Nancy sanoi.
  Tässä vaiheessa Keith otti ohjat käsiinsä. ”Olemme joutuneet tekemään aika paljon sukututkimusta nykyisen tilanteen saavuttamiseksi”, hän vastasi rauhallisesti.
  Jessa oli ollut melkein hiljaa viimeiset viisi minuuttia, mutta nyt hän huokaisi ärtyneenä. ”Pääsettekö te jossain vaiheessa siihen perintöön?”
  ”Aivan”, minä sanoin koittaen kuulostaa pirteältä, vaikka minuun sattui. ”Öö, joo siis… Pepita tosiaan kuoli suunnilleen kuukausi sitten.” Väläytin säteilevän hymyn, mutta vakavoiduin, kun tajusin, ettei se ollut välttämättä ihan tilanteeseen sopiva. Nancy ja Jessa katsoivat minua vähän kummasti, kun jatkoin: ”Kumminkin, hän jätti perintönsä teille, koska olette lähimmät elossa olevat sukulaiset.”
   ”Mitenkäs sinä tähän sitten liityt”, Nancy tivasi. ”Eikö jonkun asianajajan olisi pitänyt tulla puhumaan meille?”
  Vilkaisin säikkynä Keithiin, mutta hän vastasi tyynellä katseella, jonka viesti oli helposti luettavissa: Mitäs sotkit itsesi tähän. Hemmetin Keith.
  ”Koska, öö…” minä änkytin kiemurrellen epämukavasti sohvalla. ”Te ette katsokaas ole ainoat perijät. Puolet Pepitan omaisuudesta kuuluu minulle. Minä olen jopa tavannut hänet.” Joopa joo, suunnilleen kuusikymmentä vuotta sitten. En minä silti ihan kokonaan valehdellut.
  ”Sinäkin olit siis sukua Pepitalle?” Jessa kysyi innostuneena. ”Miten kaukaista.”
  ”Minä olen Pepitan veljenpojantytär”, valehtelin tällä kertaa vähän sujuvammin. ”Pedro Valance oli isäni isä. Hänkin on valitettavasti kuollut ja kun isänikin menehtyi viime vuonna… nyt jäljellä olen vain minä.” Koitin pusertaa väkisin kyyneleitä silmistäni, mutta se ei ihan onnistunut.
  Nancy näytti mietteliäältä. ”Mikä sinun sukunimesi olikaan, Sherry?” hän kysyi. ”Ja kuinka vanha sinä olet?”
  ”Täytän seuraavaksi kaksikymmentä”, sanoin pokerinaamalla. ”Ja sukunimeni on Valance.”
  Nancyn kasvoilla oli outo ilme hänen tarkastellessaan minua avoimen peittelemättömästi. ”Niin”, hän sanoi hiljaa. ”Niin, kyllä minä näen sen. Sinulla on samanlaiset silmät kuin Lucaksella oli… meidän lapsista vain Sandy-parka on perinyt ne… Ja nyt kun tarkkaan mietin, niin Lucaksen äidin tyttönimi taisi olla Valance.”
  Huokasin sisäisesti helpotuksesta. Vihdoinkin tuo osoitti jotain merkkejä siitä, että saattaisi uskoa minua.
  Jessalla oli mielessä muut asiat. ”Mutta jos sinun isoisäsi oli minun isoäitini veli… Sherry, sittenhän me olemme pikkuserkuksia!” Hän taputti innoissaan käsiään yhteen. ”Minulla ei koskaan ole ollut yhtään pikkuserkkua!”
  Minä toljotin häntä. ”Joo, kiva”, tokaisin tarkoittamatta sitä yhtään.
  Jessaa tylyyteni ei kuitenkaan lannistanut. ”Nyt me voidaan tehdä vaikka mitä hauskaa yhdessä. Oletko sinä nähnyt New Yorkia kesällä? Tämä on upea kaupunki, voin näyttää sitä teille molemmille. Mitä muuten teet työksesi? Minä näyttelen tällä hetkellä ABC:n minisarjassa. Ohjelman nimi on Imperiumin saaret, eikä sillä oikeasti ole mitään tekemistä Britannian kanssa. Näyttelen siinä tyttöä nimeltä Cassandra, eikä se ole päärooli, mutta toivoisin pian pääseväni mukaan johonkin suurempaan—” ja niin se jatkui. Blaa, blaa, blaa, ihan kuin minua olisi kiinnostanut. Saisi tuokin olla hetken hiljaa.
  ”Kuinka paljon rahaa me muuten perimme?” Jessa kysyi ja jäi tällä kertaa jopa odottamaan vastausta.
  Minä avasin jo suuni vastatakseni, kun Keith tarttui ranteeseeni vähän turhankin lujasti ja täräytti: ”Ette yhtään.”
  Jessa ja Nancy näyttivät hämmentyneiltä. ”Onko tämä joku vitsi?`” Nancy kysyi tiukasti.
  Näin kovan katseen Keithin silmissä, kun hän viittasi minua vaikenemaan. Idiootti oli näköjään päättänyt, että juttu oli jo mennyt tarpeeksi pitkälle. ”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi. ”Mitään rahoja ei ole.”
  Hemmetin typerys! Minä olin nähnyt vaivaa tämän eteen, enkä todellakaan aikonut antaa sen livahtaa sormieni välistä näin helposti. ”Lähes kaikki Pepitan rahat menivät lainojen maksuun”, minä selitin Keithiä mulkaisten. ”Mutta mitä hän jätti jälkeensä, on talo. Se on valtavan iso ja hyvin arvokas ja—”
  ”Kuinka arvokas”, Jessa kysyi ahneesti. ”Paljonko rahaa siitä saa, kun sen myy?”
  ”En minä tiedä”, sanoin vähän kiukkuisesti. Jessa keskeytti puheeni koko ajan ja häiritsi valehteluani. ”En ole vielä edes käynyt siellä. Sanon vain, mitä asianajaja sanoi minulle.”
  ”Miksi täällä ei muuten ole asianajajaa”, Nancy tiedusteli epäluuloisena. ”Minun käsitykseni mukaan perinnönjako kuuluu kuolinpesän hoitajalle.”
  ”Niin kuuluukin”, minä myönsin. ”Mutta, meistä tuntui, että haluaisimme ensin keskustella asiasta epävirallisesti, koska… öö… me tosiaan tykätään siitä talosta. Ja koska Keithin perheellä on paljon rahaa, haluaisimme ostaa teiltä osuutenne ja muuttaa taloon asumaan.”
  Nancy näytti hämmentyneeltä. ”Kai se käy…” hän sanoi hitaasti. ”Mutta me haluamme todisteet siitä, että saamme todella oman osuutemme kokonaan.”
  ”Tietenkin”, minä sanoin pirteästi, vaikka sisälläni kiehui. Oliko pakko puhua rahasta koko ajan, koko maailma oli täynnä rahaa ja minä olisin halunnut kuulla jotain järkevää Jackin suvusta.
  ”Missä se talo on? Onko se täällä, Amerikassa”, Jessa kysyi posket hehkuen. ”Minä haluaisin nähdä sen, ennen kuin te ostatte meidän osuutemme.”
  ”Joo, se on Amerikassa, Kaliforniassa itse asiassa”, minä keksin, toivoen, että nuo eivät jaksaisi matkustaa toiselle puolelle maailmaa vain nähdäkseen yhden talon.
  ”Missä päin Kaliforniaa”, Jessa kysyi valpastuen.
  Koitin muistaa minkä nimisiä kaupunkeja Kalifornian kartassa oli. Ajattelu oli hirveän vaikeaa, kun päässä jyskytti tykyttävä kipu. ”Öö… Se on Los Angelesissa. Pepita asui siellä.”
  Jessan silmät syttyivät ja hän vilkaisi äitiään kasvoillaan ilme joka näytti sekä hätääntyneeltä että anovalta. Nancy rykäisi pienesti. ”Minkä arvoinen se talo olikaan? Onko sijainti hyvä?”
  ”Sijainti on paras”, minä selostin vikkelästi samalla kun päähäni pälkähti hullu idea. ”Sellaisia taloja ei enää saa mistään, sen rakennutti alun perin järkyttävän rikas casino-kuningas, jonka omaisuus oli yhdysvaltojen kymmeneksi suurin. Talossa on tilaa kuin linnassa ja sen suuri piha on ympäröity tiilimuurein”, jatkoin tarinointia pienesti hymyillen. ”Alkuperäinen omistaja kuitenkin kuoli ja jätti talon pojalleen, joka sattumalta oli tätini Pepitan aviomies. Ja nyt se on minun omaisuuttani”, päätin voitonriemuiseen sävyyn.
  ”Meidän”, Jessa tuiskahti kiukkuiseen sävyyn. ”Meillä on ihan yhtä suuri oikeus taloon kuin sinullakin!”
  ”Minä maksan teille teidän osuutenne, jonka jälkeen talo kuuluu minulle”, sanoin kohteliasta teeskennellen. Päämäärä häämötti jo.
  ”Äiti”, Jessa parahti ja kääntyi katsomaan Nancya. ”Eikö me voitaisi maksaa noille niiden osuutta talosta? Me voitaisiin sitten muuttaa sinne. Eikö se olisi täydellistä?”
  ”Miksi se talo teitä kiinnostaa?” Keith murahti. Hän oli nyt vähän aikaa tuijottanut kattoa synkkä ilme kasvoillaan, mutta äskeisistä sanoista päätellen hän oli kuitenkin kuunnellut.
  Jessa katsoi meitä anoen. ”Minä olen näyttelijä”, hän julisti mahtipontisesti. ”Los Angeles on minulle juuri se kaupunki, jossa mahdollisuudet ovat rajattomia. Ettekö te ymmärrä? Minusta voisi tulla kuuluisa! Me maksamme teille ja voitte hankkia kivan talon vaikka jostain muualta.”
  ”Jos… jos summa vain ei olisi liian iso”, Nancy huomautti varovaisesti. ”Kuinka paljon se tarkalleen ottaen olikaan?”
  ”Liikaa teille”, Keith sanoi hampaitaan kiristellen. Hän ei yhtään tykännyt siitä, minne tämä keskustelu oli menossa. Keith kai pelkäsi, että joutuisimme itse asiassa ostamaankin jonkun talon. Ja voi… niin me joutuisimmekin.”
  ”Itse asiassa”, minä aloitin sanojani tarkasti harkiten. ”Se on hieman liikaa meillekin. Tietenkin voisimme maksaa sen osissa, saisimme rahat varmaan muutaman vuoden sisällä kokoon—”
  ”Ei”, Nancy keskeytti. ”Me taidamme tarvita asianajajaa, emme voi alkaa riitelemään yhdestä talosta.”
  Tunsin hetkeni koittaneen ja keräsin rohkeuteni. ”Talo on iso”, minä huomautin. ”Liian iso vain minulle ja Keithille. Voisimme tehdä niinkin, että kaikilla osapuolilla on oikeus siellä asumiseen, kunnes joku on kykeneväinen maksamaan talon lunastukseen tarvittavat rahat.”
  Nancy näytti epäuskoiselta. ”Mekö asuisimme kaikki samassa talossa?”
  Keithin kurkusta kumpusi matala ärähdys ja ote ranteeni ympärillä tiukentui lähes murskaavaksi. Minä kuitenkin vähät välitin kivusta. Sen sijaan päästin viimeinkin katseeni koko tehon valloilleen ja hyrisin vaativalla äänellä: ”Se on hyvä idea, vai mitä? Loistava idea. Te tunnette meidät. Te luotatte meihin. Ja te tosiaan haluatte asua siinä talossa.” Sen jälkeen vedin suurin ponnistuksin hypnoosin pois katseestani ja lysähdin kivuliaasti irvistäen sohvan uumeniin. Nancy ja Jessa heräsivät säpsähtäen transsista.
  ”Se on hyvä idea”, Jessa sanoi innoissaan. ”Äiti, kakaratkin tykkäisi taatusti Kaliforniasta.”
  Nancy oli jo päättänyt suostua, sen näki hänen ilmeestään. Ilmeisesti hänen oli kuitenkin pakko esittää vastuuntuntoista ja harkitsevaa aikuista ihmistä, sillä hän nyökkäsi meille vähän jäykästi. ”Meidän täytyy miettiä tätä. Pidämme teihin yhteyttä ja ilmoitamme viikon sisällä, mitä mieltä olemme. Lisäksi minun pitää ottaa yhteyttä asianajajaani ja sopia käytännön asioista. Paperit täytyy myös laittaa kuntoon...” Hän vaikeni avuttomana ja levitteli käsiään. ”Minun täytyy saada sulatella tätä hetki.”
  
Juttelimme Nancyn ja Jessan kanssa vielä hetken, mutta sitten Keith sai tarpeekseen ja raahasi minut pois surkean tekosyyn nojalla. Kun nousimme taksiin Santosien talon edustalla, hänen ilmeensä oli niin myrskyinen, että aloin vähän pelätä tulevaa tappelua. Keith osasi olla rasittavan ennakkoasenteinen kaikkia ihmisiin liittyviä asioita kohtaan.
  ”Ajetaan keskuspuistoon”, minä sanoin taksinkuljettajalle ääni väsymyksestä täristen. Enemmän kuin mitään muuta halusin tällä hetkellä pois sisätiloista, jonnekin, missä olisi avaraa, eikä ahdasta. Päätäni hakkasi vihlova kipu, enkä uskonut, että pystyisin enää kovin kauaa rääkkäämään aivojani ja pitämään tätä tyhmää kykyä hallinnassa.
  Puistossa minä kompastelin nurmikolle ja kiskoin Keithin mukanani lähimmälle penkille. Nojasin päätäni taaksepäin ja suljin silmäni. ”Aah”, minä huokaisin.
  Keithin ääni tärisi raivosta. ”Tajuatko sinä yhtään, mitä olet tehnyt?”
  Kyllä minä tajusin. Olin tehnyt juuri niin kuin olin halunnutkin, olin varmistanut että saisin vähän enemmän aikaa ainoiden jäljellä olevin sukulaisteni kanssa.
  ”Ei meillä ole taloa Los Angelesissa”, Keith sanoi purevan ivallisesti. ”Eikä meillä ole asianajajaa, eikä perintöä, eikä mitään muutakaan.”
  ”Ostetaan talo”, minä mutisin liikuttaen huuliani mahdollisimman vähän. ”Palkataan feikkiasianajaja ja väärennetään paperit.” Jokainen liike vihloi päätäni ja sai sen sattumaan entistä pahemmin. Hassua itse asiassa. Eihän liikkumisella pitäisi olla tekemistä tämän kanssa. ”Sinähän olet sanonut, että rahalla saa mitä tahansa.”
  Keith sulki silmänsä. ”Me olemme ostaneet saaren”, hän melkein ärisi. ”Matkustelleet Euroopassa ja Amerikassa ja nyt olemme hitto vie asuneet melkein kaksi kuukautta kaupungin hienoimmassa hääsviitissä! Kuinka paljon rahaa luulen meillä olevan.”
  Minä säpsähdin. Eikai meidän miljoonaomaisuutemme voinut olla hupenemassa? Ei, ei, ei, rahaa oli ollut paljon, valtavasti. Ei se voinut loppua. ”Mitä sinä tarkoitat?”
  ”Minä tarkoita, että meidän varoillamme ehkä eletään vielä hetki tässä kaupungissa, mutta ei todellakaan osteta sellaista palatsia, kuin sinä noille kuvailit.”
  Sävähdin hieman. Puun lehdet puistossa humisivat unettavasti ja huomasin olevani todella väsynyt. ”Hankitaan lisää rahaa”, minä mumisin. ”Ryöstetään joku toinenkin ääliö.”
  ”Sherry”, Keith sanoi melkein mustalla äänellä. ”Me emme tule ikinä asumaan samassa talossa ihmisten kanssa. Kuuletko sinä minua? Emme ikinä.”
  Mutta kyllä me tulisimme. Keithkin tiesi sen. Minä ottaisi taas kerran juuri sen, mitä tahdoinkin.

A/N: Ja minähän elän kommenteistanne

[Merkku]

Olen lukenut koko ficin putkeen! Tää on aivan ihana!!!!   Järkevää kommenttia en saa millään väsättyy. Jatkoa pian!!!

// Merkku

[jennumiu]

ihana luku taas kerran 
tuo sandy on jotenkin aivan ihana <3
tuota noin, rakentava karttaa minua 
jatkoa taas pyytelen 

jennumiu

[ppuhpallura]

kuten aina, todella hyvä luku tuota noin, nyt näyttää taas siltä että rakentava on jälleen kerran lähtenyt lomille 
jatkoa odotellen