Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[NiNNNi]

En ookkaan pitkään aikaan kommentoinut tähän 
Nyt yritän kommentoida aina uuden luvun jälkeen.
Kuitenkin, tkaisin ficciin. Rosalien kuvakulma oli onnistunu hyvin. Ihan itsensä kuuloinen.
Luku oli mukavan pitkä ja ilo lukea sitä.
Pidän tästä ficistä ja kiva kun tästä on tullu näinkin pitkä.
Siinä taisi olla kaikki mitä piti sanoa ja toivosin jatkoa jossain välissä.

NiNNNi

[Parisade]

NiNNNi: kiitos:D Rosystä on aina välillä vähän hankala kirjoittaa, kiva, että se sinusta onnistuil.

A/N: Joo..... mitäs tästä sanoisi... vähän väliluku. Älkää järkyttykö Sherrystä.

45. Syvä, kova, kylmä kauneus

1974, Volterra, Italia

Minä en tiennyt miksi minä olin se, jonka Aro pisti aina tekemään tämän. Minä en tiennyt, miksi hän halusi antaa minulle näin paljon; miksi hän ei antanut tätä tehtävää vaikka Felixille, joka hoiti homman sekä nopeammin, että sotkuisemmin kuin minä. Tiesin vain, että tulisin aina tekemään tätä. Aina kun minulla olisi mahdollisuus.
  Ja tiesin, että minä rakastin sitä. Ja tiesin, miten vähän jaksoin enää välittää siitä, että se oli oikeasti ihan helvetin väärin. Minun haluttomuuteni ei ratkaisisi mitään, tekisin sen silti. Ja jos en tekisi, joku muu tekisi. Tälläkään vampyyrillä ei ollut mitään mahdollisuuksia enää elää. Käytännössä hän oli jo kuollut. Ja hänen kuolemansa... hänen kuolemansa sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Se sain minut tuntemaan vahvuutta. Voimaa. Valtaa. Voitonriemu leiskui sisälläni liekkimerenä.
  ”Hoida sinä loput”, minä tokaisin Felixille vähän nenäkkäästi ja annoin vampyyrin pään pudota lattialle. Tanssahtelin tottelevaisesti Aron rinnalle hänen nykäistessään päätään kutsuvasti ja annoin hänen hipaista kättäni. Hänen ovelat silmänsä nauliutuivat kasvoihini ja minä taivutin vaistomaisesti pääni jonkinlaiseen kumarrukseen. Mielessäni kävi happamana ajatus siitä, mitenköhän syvän uskollisuuden Aro minun mielessäni näki. Volturien kolmikko oli kohottanut itsensä minun silmissäni niin korkealle jalustalle, että tiesin kunnioitukseni paistavan kirkkaana kuin aurinko kasvoihin jopa ilman Marcoksen kykyä. Aro, Marcos ja Caius olivat minulle kuin jumalia. Eivät välttämättä hyviä sellaisia, eivät missään nimessä kovin armollisia, eivät lempeitä tai kilttejäkään. Vain Jumalia. Sellaisia, joiden eteen polvistuu sekä pelosta, että uskollisuudesta. Sellaisia, joita tulee palvomaan kunnes maailma kuolee. Sellaisia, jotka voivat pilata elämän, joita voi vihata ja kammoksua, mutta joiden puolesta tuhoaisi valtakunnat, tuhoaisi itsensä.
  Ja Jane ja Alec olivat heidän pieniä apureitaan, mustia enkeleitä, piruja, kiduttajia. Ja minä tiesin, että jotain sen sorttista minustakin oli tullut. Kaiken sen symboli, mitä olin aina vihannut. Olin tappaja ja kiduttaja. Se oli tämän hinta. Ja sen hinnan olisin maksanut satakertaisena, olisin vaikka tappanut koko maailman tämän eteen. Tämän linnan eteen. Sen jättimäisen voiman, sen tuoman turvan. Volturien kunnian.
  Vallan. Sen, joka sai minut nauramaan ääneen jonkun kuollessa. Sen että MINÄ olin se, joka sai sen aikaan. Minä tein sen. Minä pystyin siihen. Ja valta maistui makeammalta kuin mikään ikinä.
  Aron viekkaat silmät porautuivat sisimpääni. ”Sinä olet minun mestariteokseni, Sherry”, hän hymisi ylpeä sävy äänessään. ”Puhdas. Omistautunut.”
  ”Kiitos, mestari”, minä sanoin onnellisena hymyillen. Ruumiini värähti vähän mieltäni synkkänä varjostavan ajatuksen tunkeutuessa päähäni. Minä vetäisin käteni nopeasti pois Aron ulottuvilta, mutta hän oli jo ehtinyt nähdä sen.
  Aro nauroi ja nykäisi päätään kehottaen poistumaan. ”Ei aivan vielä, Sherry, ei aivan vielä.”
  Minä häivyin huoneesta pidätettyjen kyynelten polttaessa silmiäni. Ei aivan vielä. Aina sama vastaus. Minä tarvitsin Keithin tänne. Elämä ilman häntä oli järkyttävän vaikeaa, vaikka minä olin kokenut sen vieläkin. Tällä kertaa valta ja velvollisuudet sentään pitivät minut pystyssä, tällä kertaa tiesin, että hän ei ollut vapaaehtoisesti poissa. Ikävä sattui joka päivä, se sattui joka hetki, se oli ainoa, joka pilasi onneni.
  Livahdin aulaan ja lysähdin suurelle punaiselle sohvalle. Lucette katseli minua tiskin yli vähän paheksuvan näköisenä. ”No nautitko?” hän kysyi hieman ivallisesti. Lucettella oli harvinaisen vahva oikeustaju, vaikka hän asuikin vampyyrien luolassa. Hän hyväksyi tappamisen – ilman sitä meillä töissä oleminen olisikin ollut mahdotonta – mutta hänestä minä nautin tappamisesta hieman liikaa.
  Minä viitoin häntä kyllästyneenä lähemmäs. ”Älä aloita. Aro sanoi taas, että minun pitää odottaa.”
  Lucette istui viereeni ja pudisti päätään pahoillaan. ”Ei Keithiä?”
  ”Ei Keithiä”, minä huokaisin synkästi. ”Ja minulla on ihan helvetin kova jano!”
  Lucette kurkkasi varovasti silmieni väriä. ”Olenkohan minä turvassa?”
  Minä murahdin ja käperryin kerälle hänen viereensä. Totta kyllä, Lucetten herkullinen tuoksu poltteli nenääni, mutta hänet minä nyt viimeiseksi söisin. ”Älä viitsi, sinä olet minulta aina turvassa. Vaikka”, lisäsin mietteliäästi.  ”Minun itsehillintäni on kyllä menossa pelottavan huonoksi.”
  ”Tiedetään”, Lucette sanoi vakaasti.
  Heidi keskeytti keskustelun astumalla sisään huoneeseen. Minä nojauduin salamana lukemaan pöydällä lojuvaa sanomalehteä ja Lucette nousi kunnioittavasti seisomaan ja nyökkäsi Heidille. ”Heidi-neiti.”
  Heidi päästi pienen ’hmph’-äänen ja vilkaisi minut silmät siristyen. ”Minä haluan puhua sinulle, Sherry.”
  Minä nousin myös seisomaan ja hymyilin pienesti. ”Mitä?”
  ”Käveletkö kanssani kirjastoon? Minulla on hieman kiire.”
   ”Tulen takaisin”, minä muotoilin huulillani Lucettelle ja seurasin Heidiä käytävään.
  Aluksi hänellä ei näyttänyt olevan mitään asiaa, hän käveli vain ripeästi eteenpäin silmät eteenpäin katsoen. Sitten: ”Mitä sinä oikein teet?”
  ”Häh?”
  ”Lucette. Hän on ihminen, eikä ihmisten kanssa voi ystävystyä, Sherry.”
  Minä nostin kapinallisena päätäni. Lucette oli ollut täällä tulostani lähtien ja jo ensimmäisen vuoden aikana me olimme huomanneet eräänlaisen yhteyden välillämme. Lucette oli suuren perheen seikkailunhaluinen tytär, jonka rakastama mies oli kuollut onnettomuudessa. Tapahtuman seurauksena Lucette oli tullut tänne työskentelemään. Hän oli ollut silloin vain 17-vuotias ja satuin tietämään, että jollain tavalla hän katui päätöstä. Mahdollisuutta ottaa lopputili kun ei oikein ollut.
  ”Millä lailla se on sinun asiasi, Heidi?” minä tivasin pysähtyen keskelle käytävää.
  Heidi ei ollut kuulevinaan. ”Aro ja Marcus tietävät”, hän huomautti kylmästi.
  Hah! Miksi Aro ja Marcos välittäisivät asiasta pätkääkään? Heidillä oli joku ongelma. Minä tarvitsin jonkun, ja täällä se joku oli Lucette, sillä vaikka hän ei ollut vampyyri, niin hän oli ainoa täällä, jolle saattoi puhua, ainoa joka ymmärsi ja ainoa joka... välitti. Heidiä ei kuitenkaan kannattanut suututtaa, sillä ärtyneenä hänestä tuli tosi inhottava. ”Pidän tuon mielessä”, minä sanoin tasaisella äänellä. Heidi vilkaisi kerran kasvojani, joille olin vetänyt ilmeettömän maskin ja naurahti pienesti. Hän lähti jatkamaan matkaa ja minä seurasin perässä. ”Heidi? Koska sinä lähdet hakemaan ruokaa?”
  Heidi vilkaisi minua kulmat koholla. ”Meillä oli verta neljä päivää sitten.”
  Suljin suuni kun mielialani laski. Kyllä minä sen tiesin. Tiesin että olin pelottavan addiktoitunut ihmisvereen, sen makuun, sen tuoksuun. Sen tuomaan lämpöön ja voimantunteeseen. ”Minulla on jano”, minä voihkaisin.
  Heidi ei vastannut, joten minä päättelin, että häntä olisi turha painostaa enempää. Pysähdyin ja käännyin takaisin. Verta ei luultavasti tulisi vielä yli viikkoon.
  Lucette lueskeli jotain italialaista naistenlehteä kun minä tulin takaisin. ”Mitä Heidi-neiti sanoi?”
  ”Lopeta tuo neidittely, täällä ei ole ketään kuulemassa”, minä kivahdin. ”Heidi sanoi, että verta ei ole tulossa vielä ihan liian pitkään aikaan. Ja hän huomautti, että ihmisiin kiintyminen ei ole kovin viisasta”, minä lisäsin vino hymy huulillani.
  Lucette istui pöydälle ahdistuneen näköisenä. ”Luuletko sinä, että minut aiotaan tappaa?”
  Minä ravistin päätäni. ”Ei, Heidi vain luulee olevansa Keithille jotain velkaa, siksi hän varoittelee minua kaikesta. Ja sinä olet hyvä, todella hyvä. Minä toivon, että Aro päättäisi muuttaa sinut vampyyriksi.”
  Lucette suipisti suutaan. ”Voisi olla hyvä toimia pian. Minä olen jo 26-vuotias, enkä usko, että haluan olla ikuisesti paljoakaan vanhemman näköinen.”
  ”Sinusta tulisi vampyyrinä ihan järkyttävän kaunis”, minä huomautin kaihoisasti. Lucette oli ihmisenäkin hyvin sievä, hänellä oli italialaisten ruskettunut iho ja syvät tummanruskeat silmät. Vampyyrinä Lucette olisi uskomaton.
  Lucette vilkaisi minua vähän närkästyneenä. ”Minä en ymmärrä, mikä juttu sinulla oikein on tämän ulkonäön kanssa. Katso peiliin, Sherry, et sinä ole ruma.”
  Nyrpistin nenääni. ”Minä haluaisin näyttää Heidiltä. Miksi kaikki tytöt eivät voi olla niin kauniita, että kukaan ei pysty rikkomaan heidän itsetuntoaan.”
  ”Sinä haluat näyttää pelottavalta”, Lucette näpäytti. ”Haluat näyttää vahvemmalta ja kuolettavammalta kuin kukaan muu ja sinä haluat myös olla sellainen.”
  Mutristin huultani. Yleensä Lucette ei arvostellut minua noin vahvalla kädellä. Tietenkin hänen syytöksensä olivat totta, mutta entäs sitten? Mitä vikaa voimassa oli? Mitä vikaa siinä minun ihannoimassa kuvassani oli, siinä, jossa pystyin mihin tahansa. ”Sinusta minä en näytä pelottavalta?”
  Lucette kohautti olkapäitään. ”Kyllä sinä minusta voisit jonkun silmissä näyttääkin. Jos se joku tietäisi mihin pystyt. Ei sinusta nyt ehkä ihan heti hirviö tulisi mieleen, mutta aika kohtalokas ilmestys voisit silti olla.”
  ”Hirviö?” minä toistin hiljaa. Sana järkytti minua, vaikka tiesinkin, että siinä itse asiassa piili kaikki se, mitä minä nykyään olin. ”Lucette, minä en ikinä halunnut olla hirviö.”
  ”Mikä sinä sitten halusit olla?”
  Mikä minä olin halunnut olla? En minä ollut ikinä halunnut olla mikään erikoinen, olin vain halunnut mennä naimisiin Marcoksen kanssa ja elää loppuelämäni hänen rinnallaan. Ja sitten kun olin muuttunut vampyyriksi, en ollut enää halunnut olla yhtään mitään. Minä olin vain halunnut olla kuollut, olin halunnut, että enää ei olisi tarvinnut kestää sitä kaikkea. Ikuista pimeyttä.
  Ja sitten Keith oli tullut ja muuttanut hetkessä sen kaiken. Hän oli saanut minut taas haluamaan elämää, hän oli luonut valoa maailmaan ja peittänyt pimeyden mustalla sielullaan. Ja sitten hän oli hävinnyt. Ja minä olin jäänyt yksin, niin yksin, eikä ympärilläni ollut ollut koskaan muuta kuin pimeyttä. Ja minä olin menettänyt koko vanhan elämäni hänelle, olin menettänyt kaikki joita olin rakastanut. Ja reitti takaisin menneeseen oli tukossa. Mutta Keith oli ollut täällä. Ja hän oli se, jota minä tarvitsin. ”Minä luulen”, sanoin hitaalla äänellä. ”Luulen, etten itsekään koskaan oikein tiennyt mitä haluan. Halusin vain olla itsenäinen. Vapaa... ja onnellinen.”
  Lucetten suusta purkautui pieni värisevä huoahdus. ”Mitenköhän moni ihminen tässä maailmassa oikeasti on onnellinen?”
  Luultavasti luku oli aika vähäinen. Se kuului ihmisyyteen, aina haluttiin jotain enemmän. Eikä mikään koskaan riittänyt. Vampyyreillä taas... no, meillä oli mahdollisuus kaikkeen mitä halusimme. Paitsi ehkä vapauteen. Riippumattomuuteen. Me tarvitsimme verta, ilman sitä elämä ei ollut mahdollista. Ja minusta tuntui, että ainakin minulle oma päätösvalta oli ehkä suurimman laista vapautta. Ja ilman vapautta ei ollut mahdollisuutta olla onnellinen.
  Sitten mieleeni palasi välähdyksenä kuva eräästä päivästä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Emmett oli kaatunut television läpi koittaessaan voittaa Keithin painiottelussa. Rosalie oli ollut vahingoniloinen ja Keith omahyväinen. Kuva oli selkeä ja kristallin kirkas, se oli niin todellinen, että sattui. Ja kuvassa minä nauroin. Nauroin, vaikka rikki mennyt asia oli ollut telkkari. Kuulin yhä sen soivan korvissani. Koska minä olin lakannut nauramasta sillä tavalla? Koska nauruni oli muuttunut voitonriemuiseksi kikatukseksi, tappamisen riemusta kieliväksi ääneksi? ”Minä luulen, että olin onnellinen joskus”, sanoin hiljaa. ”Voi luoja, siitä on kauan.”
  Lucette rypisti otsaansa. ”Aika paljon sinä nautit olostasi täälläkin”, hän huomautti.
  Minä loin katseeni väsyneenä lattiaan. Lucette ei ikinä ymmärtäisi, hän ei pystyisi ymmärtämään, millaiseksi tämä kaikki sai minut tuntemaan itseni. Ihmisenä ollessani olin ollut koko elämäni kuin aave, olin ehkä joskus tehnyt niin kuin olin halunnut, mutta olin aina joutunut maksamaan siitä. Ja vampyyrinä olin ollut aina alimpana arvojärjestyksessä. Aina heikoin, aina huonoin. Aina muiden komenneltavissa missä tahansa asiassa. Ja nyt... nyt minä olin huipulla. Minä pystyin voittamaan lähes jokaisen. Miten sen saattoi selittää toiselle? Sen tunteen, joka ei ollut ihan onnea, vaan jonkinlaista kieroa, vääntynyttä rakkautta valtaa kohtaan. Miten sen muka voisi selittää?
  ”Niinhän minä tavallaan nautinkin”, myönsin yksinkertaisesti. Ja se todella oli totta.

A/N: Kommenttia?

[zalluzki]

En ole taas kerennyt kommentoimaan edellisiä lukuja, mutta olen tykännyt.  Minusta on hyvä että Sherry on humaltunut vallasta. Olisi ollut ärsyttävää jos Volterra ei vaikuttaisi häneen mitenkään. Jatkoa odottelen innolla, ihana ficci. 

[Parisade]

zalluski: kiitos. juu, totta, ei olisi oikein ollut realistista tai millään tavalla Sherryn luonteen tapaista vain olla välittämättä kaikesta siitä, mitä voltureilla on. Sen verran vallanhimoinen meidän tyttö kumminkin on.

46. Aina, ikuisesti

1975, Volterra, Italia

  ”Voi luoja, minä olen niin väsynyt”, vaikersin vaimeasti kierähtäessäni sohvalle. Silmiäni pakotti niin paljon, että ne oli vaikea pitää kiinni ja liikkuminen oli niin vaikeaa, että se melkein sattui. Minua inhotti tuntea oloni näin heikoksi; tarvitsisin verta, paljon paljon verta ja vähän vikkelään sittenkin. Koitin laskea mielessäni, miten monta päivää minun vielä tarvitsisi odottaa, mutta aivoni tuntuivat siihen liian raskailta.
  Lucette nojasi tiskinsä yli huvittuneen näköisenä. ”Voinko minä auttaa, Sherry?”
  ”Tuo minulle vähän äkkiä joku ihminen, jonka voin tappaa”, ehdotin veltosti. Lucetten makea tuoksu poltteli kurkkuani kuin tuli, hänen astellessaan lähemmäs. Jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, etten olisi hyökännyt suoraa päätä kiinni hänen kurkkuunsa. Minä halusin verta. Halusin taas tuntea itseni vahvaksi ja voimakkaasti, halusin vapautua väsymyksen kahleista. Mutta en Lucetten kustannuksella. Painoin pääni syvälle sohvatyynyyn.
  ”Rankka reissu?” Lucette arvioi myötätuntoisella äänellä.
  Minä irvistin. Rankka reissu. Kai niinkin voisi sanoa, mutta itse olisin kuvaillut sitä ennemminkin upeaksi. Demetri ja Alec olivat tietenkin kuulustelleet niitä kolmea vampyyriä vaikka kuinka kauan ennen kuin olivat päättäneet, että heidät kaikki kuuluisi tappaa ja sen jälkeen minä olin saanut leikkiä heillä vähän. Tahaton hymy kohosi huulilleni, kun muistin, miten olin saanut heidät valtaani. Miten olin yllyttänyt heidät toisiaan vastaan. Demetri tietenkin valitti, että pilasin heidän mahdollisuutensa lopettaa näiden vampyyrien elämät, mutta Alec oli tuijottanut hymyillen, silmä kovana, kun entiset liittolaiset olivat tuhonneet toisensa. ’Taas kerran todistetaan, että sinä olet ainutlaatuinen, Sherry’, hän oli kehaissut kiinnostuneena. Ja vaikka en Alecista eräällä tavalla pitänytkään – johtuen lähinnä hänen kaameasta siskostaan ja sadistisesta luonteestaan – sanat olivat tuntuneet hyvältä.
  ”Enpä tiedä, Lucette”, minä mumisin. ”Kreikkaan vain ei ole ihan lyhyt matka.”
  Lucette näytti äkkiä kiinnostuneelta. ”No, oliko siellä kaunista? Olen kuullut, että Kreikka on oikea unelmien lomakohde.”
  Minä kohautin olkapäitäni. Totta kai Kreikassa oli ollut kaunista, mutta en minä sinne mitään turistiretkeä ollut tehnyt. Lucettella tuntui olevan vaikeuksia tehdä ero minun työni ja lomailun kanssa. ”Ihan jees se kai oli”, minä myönsin. Nostin päätäni hieman sohvatyynystä ja katsoin Lucettea otsa rypyssä. ”Mitä sinä muuten täällä tähän aikaan teet?” minä tivasin. ”Nyt on keskiyö. Missä Fredrica on?” Fredrica oli toinen viidestä täällä työskentelevästä ihmisestä. Yleensä hän hoiti yövuorot viikonloppuisin.
  Lucette vavahti tuskasta ja käänsi katseensa poispäin. Haistoin suolaiset kyyneleet hänen silmissään. ”Voi ei”, minä voihkaisin. En minä ollut ikinä pahemmin Fredricasta piitannut, nainen oli ollut ihan liian jäykkä ja siveellinen minun makuuni. Ei hän ollut Lucettenkaan ystävä, mutta tiesin hänen järkyttyvän aina kun joku täällä olevista ihmisistä tapettiin. Muistin yhä elävästi sen päivän muutama vuosi sitten, jolloin Volturien pitkäaikaisin ihmisapuri, Briette oli tuhottu. Se oli ollut aikamoinen shokki, varsinkin Lucette oli tottunut ajattelemaan, että hän olisi täällä aina.
  ”Hän oli nuorempi kuin minä”, Lucette mutisi hiljaa. ”Fredrica ei ollut edes täyttänyt kahtakymmentä.”
  Siihen minä en voinut sanoa mitään, istua vain hiljaa ja jakaa hänen tuskansa ja pelkonsa. Lucette halusi täältä niin paljon vain pois, ei hän halunnut tulla vampyyriksi, sellaiseksi, joka tappaa omiaan. Eikä pakotietä ollut, ei tulisi ikinä olemaan. Se oli hinta valinnasta, jonka hän oli tehnyt kauan sitten.
  Mutta Lucettelle ei kävisi samalla tavalla kuin Fredricalle. Lucette ei ikinä tulisi kuolemaan vain sen takia, että oli valinnut väärin. Minä tarvitsin häntä, enkä todellakaan aikonut ikinä menettää häntä. ”Lucette, minä en anna niiden ikinä tappaa sinua”, minä sanoin vahvalla äänellä. ”En ikinä.”
  ”Sherry, sinä—”
  ”Ei”, minä keskeytin. ”Lucette kuuntele.” Pyörähdin selälleni niin, että olin hänen kanssaan kasvokkain. ”Minä lupaan sinulle, vannon oman elämäni kautta, etten anna kenenkään tappaa sinua. Kuuletko, minä lupaan.”
  Lucette tuijotti hetken epävarmana silmiini, mutta päästi sitten syvän, helpotuksesta kielivän huokaisun. ”Kiitos”, hän kuiskasi.

  ”Jano”, minä ilmoitin Heidille. Oli seuraava aamu ja istuimme Volturien linnan synkässä kirjastossa. ”Ihan totta, Heidi, minä näännyn.”
  Heidi näytti niin keskittyneeltä lukemaan jotain historiankirjaa, että ihmettelin, miten hän ylipäätään kuuli sanani. ”Jaahas”, hän mutisi. Minä huokaisin äreästi ja nousin tutkimaan hyllyjä. Kirjoja oli niin paljon, että suurin osa niistä oli paksussa pölyssä. Oli naurettavaa, ettei tätä huonetta pidetty hyvässä kunnossa. Aron, Marcuksen ja Caiuksen kaikki kultaesineet ainakin olivat aina moitteettoman kiiltäviä. Asioilla oli vissiin tietynlainen tärkeysjärjestys.
  Minä loin nopean silmäyksen huoneen poikki, sinne, missä Chelsea, Afton ja Felix näyttivät väittelevän jostain suhteellisen hyväntuulisen näköisenä. Minä keikuin epäröivänä kantapäilläni. Felixin kanssa tulin suhteellisen hyvin toimeen, mutta Afton oli aika kivikasvo ja hiukkasen turhan pelottava minun makuuni. Chelsea oli näistä kolmesta kuitenkin se, joka kiinnosti minua eniten. Chelsea. Minä olin kuullut hänen kykenevän rikkomaan vampyyrien välisiä tunnesiteitä, eikä se sinänsä ollut ollut mitenkään ihmeellistä, mutta mietin vain... miltäköhän se tuntui. Vaikuttiko se oikeasti? Toimiko se? Pystyikö jostakusta vain lakata välittämästä?
  Joo. Pakko minun oli kysyä. Sipsuttelin keveästi kurkkimaan Felixin olan yli. ”Mikä tuo on?” minä kysäisin. Kysymys oli sinänsä aika typerä, sillä sivun suuri värikuva esitti ratsunsa selässä istuvaa kenraalia ja kuvatekstissä luki isolla: ” Napoléon Bonaparte ylitti Alpit matkalla Marengon taisteluun.”
  Felix nosti katseensa minuun kulmat koholla. ”Mitä sinä haluat?”
  Puraisin huultani. Olinko tosiaan noin läpinäkyvä? Vilkaisin nopeasti Chelseaa ja Aftonia, jotka eivät vaikuttaneet edes huomaavan minun ilmestymistäni.
  ”Minä tarvitsen apua”, suhahdin melkein äänettömästi.
  Felix kohautti olkiaan. ”Ei ole minun ongelmani.” Ja hän palautti katseensa kirjaansa, noin vain, välittämättä tippaakaan kiukkuisesta katseestani.
  Kiva. Kaikki piti aina tehdä itse. ”Hm, Chelsea?” minä kutsuin epävarmalla äänellä.
  Sekä Afton että Chelsea näyttivät ällistyneiltä kääntyessään katsomaan minua. Silmäkulmastani huomasin Felixin kohottavan huvittuneena päätään. Chelsean kasvoille nousi hitaasti hieman epäluuloinen ilme. ”Mitä, Sherry?”
  Minä laskeuduin risti-istuntaan suurelle nojatuolille. ”Se sinun tunnehöskäsi”, minä aloitin.
  ”Tunnehöskä?” Chelsea toisti ilmeettömänä.
  Minä heilautin kättäni välinpitämättömästi. Ihan sama mikä Aron oikea määritelmä kyvylle oli. Pääasia oli siinä, toimiko se vai ei. ”Kumminkin”, minä jatkoin. ”Miten se niin kuin käytännössä toimii. Vaikuttaako se vain pään sisällä vai onko se jotain... konkreettisempaa? Tai siis, että vaikuttaako se pelkästään kyseessä olevan henkilön omiin ajatuksiin?”
  ”Kyllä, pelkästään hänen mieleensä”, Chelsea vastasi varautuneena. ”Miten niin?”
  Liikahdin parempaan asentoon ja koitin estää toivoa kasvamasta sisälläni. Ei vielä kannattanut hurrata. ”Ja sinun ei siis... öö... tarvitse nähdä tai tavata muita kuin se, jonka tunteisiin vaikutat tai mitään sellaista?” minä varmistin vielä.
  Jostain syystä Chelsean epäluuloisuus vain kasvoi. ”Ei välttämättä.”
  Minä vedin henkeä. ”Jos minä pyytäisin sinua katkaisemaan suhteeni eräisiin... henkilöihin, voisitko sinä tehdä sen?”
  ”Ehkä voisin”, Chelsea myönsi. ”Jos sattuisin suostumaan. Mitä sinä oikein suunnittelet, Sherry.”
  ”Suostuisitko sinä katkaisemaan minun siteeni tohtori Carlisle Cullenin perheeseen?” minä täräytin.
  Chelsean verenpunaiset silmät rävähtivät suuriksi ja Afton hänen vieressään rypisti otsaansa. Huomasin nyt, että sekä Felix, että Heidi kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisina.
  Chelsea rikkoi huoneeseen levinneen hiljaisuuden. ”Haluatko sinä, että minä katkaisen sinun suhteesi Culleneihin?” Oli aika omituista kuulla, miten paljon sanani olivat hämmästyttäneet häntä. ”Saanko kysyä miksi?”
  Minä tuijotin häntä suoraan silmiin. ”Voitko sinä tehdä niin vain et?” painostin vastaamatta kysymykseen.
  Chelsea epäröi. ”En usko, että se onnistuisi”, hän vastasi lopulta. ”Kykyni on rajallinen, se ei auta niin vahvoihin tunnesiteisiin, kuin mitä sinulla on heitä kohtaan. Jos kiintymyksesi olisi heikompaa...” hän kohautti olkapäitään. ”Joka tapauksessa, en usko sen olevan mahdollista.”
  Minä lysähdin kasaan pettymyksestä. Tarvitsin tätä. Tarvitsin jonkinnäköistä vapautta edes joltain suunnalta, muuten menisin rikki kun minua revittiin satoihin eri suuntiin.
  ”Mutta”, Chelsea jatkoi minun ilmettäni tarkkaillen. ”Voin minä silti yrittää.”
  Minä ponnahdin pystyyn. ”Voitko?” minä kysyin hengästyneenä, silmät palaen.
  ”Ei siitä mitään haittaakaan ole.”
  Minun kasvoilleni levisi autuas hymy kun istuin takaisin nojatuoliin. Suljin silmäni odottaen.
  Ensin en tuntenut mitään ja olin jo valmiina avaamaan silmäni pettyneenä kun lävitseni solahti viileä helpotuksen aalto. Tuntui kuin kahleet, jotka olivat jo kauan pitäneet minua paikoillaan olisivat murtuneet. Sitten mieleni valtasivat yhtä aikaa lukemattomat eri tunteet. Haukoin henkeäni vihasta, käperryin kasaan syyllisyydestä, putosin polvilleni häpeästä. Tunsin kuinka kuumat kyyneleet valuivat poskilleni surusta. Ja sitten... ei mitään. Minä avasin silmäni ja tuijotin edessäni seisovaa Chelseaa.
  ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”En pysty. Liian—”
  ”Minä en tunne mitään”, minä keskeytin. Riemukas voitontunne räiskähti sisälleni kuin ilotulitus. ”Chelsea, minä en tunne mitään.” Ei mitään. Minä pystyin ajattelemaan heitä ilman kipua. Pystyin olemaan välittämättä. Pystyin ajattelemaan tappamista ilman syyllisyyttä. Minä nojasin taaksepäin vapautunut hymy huulillani.
  Chelsea pudisti päätään. ”Sherry, ei se toiminut. Minä en pysty katkaisemaan sinun siteitäsi heihin. Sain vain... vähän kuin muutettua tunteitasi. Vedettyä niitä pois. En irrotettua niitä”
  Mutta juuri sen hän oli tehnyt. En minä tämän enempää ollut kaivannutkaan. ”Kiitos.”
 
  ”Minä en voi uskoa, että sinä teit jotain sellaista”, Lucette sanoi vähän myöhemmin sinä päivänä. ”Sinä olet sekaisin.”
  ”Älä rähjää”, minä huokaisin. Enkö minä muka saanut luopua niistä ihmisistä, joita minulla ei ollut enää mahdollisuutta saada elämääni. ”Minulla on paljon parempi olo nyt”, minä selitin. ”Tekee vain mieli nauraa koko ajan.”
  ”He ovat sinun perheesi”, Lucette huomautti ankarasti. Juuri tällaisina hetkinä minä kaduin eniten sitä, että olin kertonut hänelle niin paljon entisestä elämästäni. Lucette oli joskus turhan kärkäs arvostelemaan.
  ”He olivat minun perheeni”, minä oikaisin. ”Siitä on ikuisuus, Luci, ei heillä ole enää väliä.”
  ”Loistavaa”, Lucette mutisi. ”Huomauta minulle jos minusta tulee joskus samanlainen kuin sinä. Toivon etten tule koskaan sanomaan äidistäni ja pikkuveljistäni, ettei heillä ole väliä.”
  Lucette ei tajunnut. Ei väliä oli ennen ollut vain kielikuva. Vain jotain, jonka olin toivonut olevan totta. Ja nyt... siitä oli tullut juuri sellaista mitä olin halunnut. Nyt saatoin sanoa ’ei väliä’ ja tarkoittaa sitä. Koska vasta nyt, vasta tänä päivänä, vasta näin kauan aikaa sen jälkeen, kun olin lähtenyt Cullenien perheestä, siitä oli tullut totta. Vasta tänään minä pystyin olemaan välittämättä. Ja vasta tästä lähtien pystyisin elämään ikuisesti ilman syyllisyyttä.

A/N: Kommenttia?

[Carlia]

Ilmoittaudun lukijaksi Oon lukenu tätä jonkin aikaa, mut en oo kommannu mut nytpä teen senkin. Elikkäs en ole perustanut paljookaan näistä ennen Bellan tuloo jutskista yms^^ mut tää ficci kyl muutti sen Kivasti oot saanu tätä ficciä kirjoitettuu ja noinkin nopeesti noita lukuja on ilmaantunut. Kiitos siitä^^ Jatkoa odotellessa. Niin, en saata kommentoida joka lukua mutta yritän aina silloin tällöin kommata, joten tiijjät että luen tätä

~ Carlia

[Mervijjou]

Aivan ihana ficci, jatkoa! 

[Parisade]

Mervijjou: haha, pyyntö tuli just oikeeseen aikaan
Carlia: oi, kiitos kommentista, teki iloiseksi. Tää on tosiaan aika hirviömäisen pitkä, eikä vielä lähelläkää loppuaan

A/N: juup... taas on kestänyt. Seuraava luku on ihan mukavan pitkä ja siinä tapahtuu paljon.

47. Maailma tappaa

1976, Alaska, USA

Keith:

  ”Keith, sinä olet kyllä sellainen ääliö, että minun on vaikea uskoa”, Tanya raivosi huulet vitivalkoisina. ”Ja tämä on röyhkeintä, mitä olet ikinä tehnyt.”
  Minä heitin hermostuneena päätäni taaksepäin. Sherry ei ollut käynyt täällä, niin kuin ei missään muuallakaan, Tanya, Irina, Kate, Eleazar ja Carmen uskoivat yhä hänen kuolleen hyvin kauan aikaa sitten ja kukaan koko maailmassa ei tuntunut nähneen häntä. Ihan kuin Sherry olisi kadonnut tuuleen, liuennut tyhjään ilmaan ja hävinnyt maailmasta.
  Epätietoisuus kalvoi minua öin ja päivin. Olisin kyllä kestänyt sen, etten pystynyt millään löytämään häntä, olisin etsinyt häntä vaikka satoja vuosia kunhan vain olisin tietänyt hänen olevan elossa. Kunhan olisin tietänyt, että hän oli turvassa. Mutta eihän hän millään voinut olla. Elossa siis. Kai. Sillä olisihan hän älynnyt ottaa yhteyttä Karmeliin ja Johniin tai Jamesin porukoihin tai Tanyaan, Culleneihin... Ihan kehen tahansa.
  Vaikka toisaalta olinhan minäkin jäljittänyt Denalien nykyistä asuinpaikkaa vaikka kuinka kauan. Ehkä Sherry ei ollut vain onnistunut löytämään ketään. Ehkä hän oli tuolla jossain. Yksin.
  Tanya jatkoi naputustaan jossain taustalla. Minä pyöräytin kyllästyneenä silmiäni Eleazarille, mutta vastaukseksi hän vain rypisti otsaansa.
  ”Sherry on kuollut, Keith”, Tanya murisi. ”Kuollut! Eikö se haittaa sinua yhtään.”
  Ei se haitannut, ei ainakaan niin kauan kun en varmasti tiennyt sen olevan totta. Eikä minulla ollut aikaa kuunnella moraalisaarnoja henkilöiltä, joilla ei ollut hajuakaan siitä, missä mentiin. ”Turpa kiinni, Tanya”, minä rähähdin.
  Vieressäni seisova nainen vaikeni nopeasti ja siristi silmiään. Irina otti hänen paikkansa valittajana. ”Minä en voi vieläkään uskoa, että sinä teit hänelle niin”, hän mutisi.
  Heitin katseeni taivaisiin. Täältä olisi varmaan hyvä painua äkkiä pois, sillä nämä eivät osoittaneet pienintäkään halua lopettaa vielä vähään aikaan. Nousin ylös Tanyan perheen sohvalta. ”Minun taitaa olla aika jatkaa matkaa. Oli hauska tavata.”
  ”Et varmasti häivy”, Kate puuskahti. ”Kuule, Keith, mitä jos koittaisit kohdata omien tekojesi seuraukset ja—”
  Olisin ihan hyvin voinut vääntää siltä niskat nurin, mutta hillitsin lahjakkaasti itseni ja tyydyin tönäisemään Irinan voimalla pois tieltäni marssiessani ovesta ulos. Sen sulkeutumisesta kuuluva pamaus jäi kaikumaan aukealle.
  Hyvä on... Sherry ei ollut täälläkään. Minne seuraavaksi? Yksi idea minulla kyllä oli, ja paikka oli lisäksi jopa samassa maanosassa kun Tanyan koti.

Minulta meni suunnilleen puolitoista päivää suunnistaa Wasillan ohitse sitä ympäröivään suureen metsään ja löytää metsän kätköissä oleva talo. Se ei ollut kolmessakymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut, talon kivirakenteet seisoivat yhä pystyssä vartioiden sen sisältöä. Heilautin itseni suoraa kolmannen kerroksen parvekkeelle ja sieltä sisälle taloon.
  Käytävän tunnisti yhä helposti samaksi, jota pitkin olin kulkenut niin monta kertaa. No jaa... täällä ei kukaan ainakaan ollut käynyt, oletettavasti sen jälkeen, kun Cullenit olivat muuttaneet pois vuonna -53. Mutta ehkä hän tulisi tänne. Vielä joskus.
  Suljin Sherryn huoneen oven perässäni ja katselin hetken ympärilleni. Täällä huonekalujen suojaksi ei oltu vedetty mitään, valokuvat olivat yhä siististi rivissä kirjahyllyn reunuksella. Sherryn suuren, osittain lahonneen näköisen pylvässängyn keltaisille lakanoille oli levinnyt kasa hapertuneita kirjoja ja videoita. Mahonkinen kirjoituspöytä sitä vastoin oli tyhjä ja käyttämättömän näköinen. Siinä lojui vain yksi ainut valokuva, joka oli revennyt puoliksi kahtia.
  Nostin sen käteeni. Kuva esitti meitä tässä huoneessa. Sherry istui lattialla, hänen kiinteä katseensa oli liimautunut television ruutuun ja minä nauroin kameralle. Repeämä valokuvassa kulki suoraa välistämme, erottaen meidät eri puolille kuvaa. Se ei kuitenkaan yltänyt aivan kuvan alareunaan asti, näytti siltä, kun joku olisi epätoivoisesti yrittänyt repiä sen palasiksi, joku niin heikko, että hänen voimansa eivät olleet riittäneet saattamaan työtä loppuun asti.
  Minä en voinut itselleni mitään. Kaivoin vaiti kirjoituspöydän laatikosta teippirullan ja palautin kuvan ehjäksi. Samassa laatikossa oli runsaasti kyniä, mutta niistä jokaisen muste oli loppunut. Lopulta tyydyin kuluneeseen hiilikynään ja kirjoitin kuvan kääntöpuolelle yhden sanan.
 
        Ikuisesti

1976, Volterra, Italia

Sherry:

  ”Mitä kello on?” minä marisin tuijottaen poissaolevasti kattoa. ”Luci, minä kuooolen tylsyyteen.”
  Lucettella oli jotain paperisysteemiä kesken, eikä hän kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Minä vilkaisin häntä sivusilmällä ja ärsyynnyin keskittymiskyvystä, joka mahdollisti Lucetten täydellisen paneutumisen tylsiin töihinsä. ”Etkö sinä voi pitää taukoa?” minä tivasin.
  Lucette ei luonut minuun katsettakaan pudistaessaan hymyillen päätään. ”Minulla on huomenna vapaapäivä”, hän huomautti. ”Mennään sitten vaikka kaupunkiin tai jotain.”
  Just. Volterra oli niin pieni kaupunki, ettei täällä ollut edes merkkivaateliikkeitä. Mikä oli siis ihan totta naurettavaa. Suunnilleen kaikki minun vaatteeni olivat peräisin jostain kymmenen vuoden takaa. Ja Lucettella ehkä oli huominen päivä vapaa, mutta minä en ollut yhtään varma, oliko minun huomiseni vapaa. Mistä sitä ikinä tiesi, mitä Aro keksisi. Minä mutisin Lucettelle jotain epäselvää vastaukseksi ja hiippailin myrtyneenä ulos huoneesta. Jano poltteli kurkkuani ja olin iloinen kun pääsin Lucetten makeanraikkaasta tuoksusta eroon.
  Jäin käytävään seisomaan keikkuen epävarmana päkiöilleni. Tämän vampyyrikeskuksen ainoa telkkari oli hallissa, mutta se oli aina täpötäynnä rupattelevia vampyyrejä. Enkä minä sitä paitsi tykännyt täällä tulevista ohjelmista: kaikki elokuvatkin oli dubattu italiankielelle.
  Tartuin siis huokaisten toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon ja lähdin kävelemään kirjastoa kohti. Jo ensimmäisessä kulmassa minua tuli vastaan Felix. Minä pysähdyin paikalleni, tukkien hänen tiensä. ”Mikä päivä tänään on?”
  Felix virnisti minulle alentuvasti. ”Noinko vaikeaa on pitää viikonpäivistä lukua? Sherry, tänään on maanantai.”
  Minä purin huultani toiveikkaana. ”Kahdeskymmenes elokuuta?”
  Hän vilkaisi minua jännästi. ”Kolmastoista.”
  No voi nyt hitto. Ruokaa saisi taas odottaa vielä yli viikon. Minä irvistin Felixille nopeasti ja päästin hänet jatkamaan matkaansa. Itse tassuttelin seuraavaan käytävään ja sisälle vanhan kirjaston valtavasta ovesta.
  Jane ja Alec olivat siellä, päät yhdessä, kumartuneet katsomaan suurta kasaa erilaisia karttoja. Suurin osa kartoista oli ihan ikivanhoja, maanosien muodot olivat vääntyneitä ja väärän kokoisia. Aika tyhmää, että kukaan täällä ei koskaan vaivautunut uusimaan yhtään mitään. Minä romahdin nojatuoliin, lähelle kauhukaksosia. ”Mitä hemmettiä te oikein teette?”
  Jane vain mulkaisi minua ilkeästi, mutta Alec vastasi: ”Aamulla tuli ilmoitus, että Nyaganissa on tapahtunut rikos”, hän selitti. ”Kukaan ei ole vain ihan varma siitä, että missä kyseinen kylä oikein sijaitsee.”
  Jaahas. Ja ne kuvittelivat löytävänsä jonkun pikkuruisen kylän tutkimalla kaikki talon kartat suurennuslasilla? ”Eikö olisi helpompaa käydä esimerkiksi kysymässä jostain matkatoimistosta?” minä kysyin viattomasti. Saattoi hyvinkin olla, ettei näihin Victorian aikaisiin karttoihin edes olisi merkitty mitään maaseudun syrjäpaikkakuntia.
  Jane ja Alec tuijottivat ensin minua ja sitten toisiaan. Alec kohotti olkapäitään. ”Kai sitä voisi koittaa. Minä menen, yritä sinä Janey saada näistä kartoista irti jotakin.”
  Jane näytti närkästyneeltä, mutta ei sanonut sanaakaan vastaan. Alecin kadottua käytävään hän napautti olkaani karttarullalla. ”Sinä saat auttaa.”
  En ollut niin tyhmä, että olisin alkanut riitelemään asiasta hänen kanssaan. Poimin huokaisten käteeni Etelä-Amerikan kartan ja syvennyin etsimään jotakin, jonka nimi olisi Nyagan.
  Kirjaston kaikkien karttojen tarkistamiseen ei mennyt kovin kauan ja jo tunnin päästä saimme todeta, että etsimisemme oli ollut turhaa. Jane kääri karttoja ärtyneenä kokoon ja änki niitä väkivaltaisesti takaisin kirjahyllyihin. Minä aloin etsiskellä itselleni jotain tekemistä.
  ”Ehkä Alecilla oli parempi tuuri”, minä huokaisi silmäillessäni hyllystä vetämäni kirjan takakantta. Hemmetti, miksi täällä oli niin jumalattoman paljon jotain tylsiä tiedekirjoja? Tämäkin kertoi arkkitehtuurin historiasta. Ei hirveästi kiinnostanut.
  Jane lähti ovelle päin. ”Sanonko Arolle, että sinä haluat lähteä mukaan Nyaganiin, kunhan selvitämme sen sijainnin?”
  ”Sano vain”, minä mutisin. Ihan täysin tarpeetonta kyllä, Aro tiesi, että minä halusin aina mukaan. Lopulta löysin itselleni jonkun italialaisen roskaromaanin. No jaa... tämä sai kelvata. Käperryin kerälle sohvatyynyjen syvyyksiin.

Jossain vaiheessa yötä minä nukahdin, ja heräsin vasta kun kuulin koputuksen ovella. Säpsähdin oven avautuessa ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, etten olisi hyökännyt suoraa kiinni oven avanneen ihmismiehen kimppuun.
  ”Hemmetti”, minä tiuskahdin Antoniolle, yhdelle ihmisapureistamme, joka tuijotti minua neuvottoman näköisenä. ”Jos yhtään ymmärrät omaa parastasi, katoat siitä helvettiin ja vähän äkkiä.”
  Antonio kumarsi pienesti ja perääntyi vähän. ”Olen pahoillani, Sherry-neiti, mutta mestari Aro halusi nähdä sinut mahdollisimman pian.”
  Minä venyttelin jäseniäni kissamaisesti, ennen kun nousin seisomaan. Mutisin itsekseni hiljaisia italiankielisiä kirosanoja marssiessani Antonion ohitse.
  Nytkö jo oli muka aika lähteä Nyaganiin? Vieläkin mietitytti, että missä hiton maailman kolkassa paikka oikein mahtoi sijaita. Toivottavasti ei jouduttaisi matkustamaan minnekään hornan tuuttiin, en halunnut millään olla poissa montaa kuukautta. Taas.
  Astuessani sisälle kullatuista kaksoisovista tajusin heti, että jokin oli vialla. Huoneessa oli epätavallisen paljon väkeä, Aron, Caiuksen ja Marcoksen takana seisoivat vaiteliaina Sulpicia ja Athenodora ja Aron molemmilla puolilla seisoivat päät pystyssä molemmat noitakaksosista. Minä kavahdin mielessäni Janen leveää hymyä. Aron, Marcuksen ja Caiuksen henkivartijat olivat kaikki paikalla, mutta he seisoivat huoneessa väljästi, näyttivät saapuneen paikalle ennemminkin uteliaisuuden vuoksi, kuin siksi, että heitä tarvittaisiin täällä. Seinänvierustalta erotin jäykkäkatseisen Demetrin, Chelsean ja Aftonin ja Heidin, jonka punaiset silmät olivat liimautuneet kasvoihini vähän pahoillaan olevan näköisenä. Ja keskellä heitä kaikkia seisoi Felix, jonka otteessa rimpuili avuttomana pelokkaan näköinen Lucette.
  Minä kavahdin taaksepäin. EI! Ei ikinä. Ei koskaan milloinkaan tässä maailmassa, ei tätä. Tämä oli se ainut asia, mitä ei voisi tapahtua, ainut asia, jota minä en kykenisi kestämään. ”Luci”, minä kuiskasin.
  Aro näytti ilahtuneelta saapumisestani. Hän kutsui minut pään nykäyksellä luokseen. Koko huoneellinen vampyyreitä oli jähmettynyt katsomaan askeliani huoneen poikki. Kohtasin Lucetten anovan katseen murtosekunnin ajaksi ja annoin katseeni välittömästi lattiaan.
  Caius näytti nauttivan tilanteesta. Hän oli nojautunut tuolillaan eteenpäin, jotta varmasti näkisi kasvoni. Marcos sitä vastoin en näyttänyt – taaskaan – vähimmässäkään määrin kiinnostuneelta huoneen tapahtumista.
  Aro tarttui lempeästi käteeni, joka roikkui velttona sivullani. Maailma pyöri päässäni sekavana sumuna, eikä minulla ollut mitään keinoa pysäyttää sen liikettä. Huimasi ja oksetti. Tiesin kyllä, mihin tämä oli menossa. Tiesin kyllä, mitä tästä tulisi. Näin sen jo silmissäni.
  ”Et sinä voi.” Ääneni oli vain tuskin kuuluva kuiskaus, joka sortui loppua kohden. ”Mestari, et voi.” Mutta se oli vain anomista, hyödytöntä sellaista, tiesin kyllä sen. Koska kyllä hän voisi tehdä tämän.
  Aro katsoi hetken suoraa silmiini ja peitti ne yllättäen kädellään. ”Etkä sinä edes yritä tehdä mitään, Sherry”, hän huomautti. Hän pyöräytti minut ympäri, antaen minun nähdä Felixin teräksen lujassa otteessa olevan Lucetten ja irrotti sitten otteensa kädestäni. ”Tämä ihminen”, hän sanoi sileällä äänellään. ”Tämä ihminen on palvellut meitä kyllin kauan, eikä hänelle enää ole käyttöä. Minä haluan, että sinä tapat hänet.”
  Huone näytti sumealta kyynelteni läpi ja kului hetki, ennen kuin onnistuin tajuamaan Aron sanat kunnolla. Hän halusi Lucetten kuolleeksi, eikä siinä muka ollut tarpeeksi. Hän halusi minun tappavan Lucin.
  Peräännyin täristen muutaman askeleen. Mitä tahansa. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois tästä hetkestä, olisin antanut mitä tahansa, kunhan en olisi joutunut kokemaan tätä. 
  Aro ei tuntunut huomaavan kauhuani. ”Sinä saat hänen verensä, Sherry”, hän sanoi täysin asiallisella äänellä. Felixin omahyväinen virne välkkyi jossain kaukana. Jano poltti jokaista ruumiinosaani, mutta juuri nyt sitä oli hyvin helppo hillitä. Kurkustani purkautui vihainen sihahdus. Miten joku saattoi, miten joku pystyi kuvittelemaan, että vaihtaisin ainoan ystäväni muutamaan litraan lämmintä verta.
  Mutta sitten tajusin, että Aro ei kuvitellutkaan niin. Kyllä hän tiesi. Tiesi, miten tärkeä Lucette minulle oli. Ja hän pakotti minut tähän tahallaan, hän uskoi minun tekevän juuri niin kuin hän halusi. Hän uskoi, että minä tappaisin Lucetten.
  ”Ei ikinä”, minä sähähdin. ”Ei ikinä, mestari, tätä minä en tee.”
  Aro nyökkäsi lyhyesti Janelle. Jane oli varmasti ollut varautunut, sillä kipu rysähti tajuntaani täsmälleen samalla hetkellä. Vajosin kirkuen lattialle kyynelten polttaessa silmiäni. Koitin suojautua kivulta, koitin kätkeytyä jonnekin tajuntani perukoille, jonnekin missä sitä ei tuntisi, jonnekin, missä sitä ei olisi olemassa, mutta siitä ei päässyt eroon. Kipu oli kaikkialla.
  Se tuntui samalta kuin sata puukoniskua sadasta veitsestä. Se tuntui samalta, kuin jokaisen luun murtaminen yhtä aikaa. Se tuntui elävältä polttamiselta, kuolleeksi hakkaamiselta. Se porasi reikää aivoihini ja vahingoitti mieltäni pysyvästi.
  Minä anelin häntä lopettamaan, mutta en kuullut omaa ääntäni. Silmäni olivat auki, mutta en kyennyt näkemään. Hajosin sisältä kappaleiksi, eikä kukaan tehnyt mitään.
  Janessa pahinta oli, että jollain tavalla häneen tottui. Ei kipuun, tietenkään, kipuun ei kai koskaan totu, mutta tottui sen ajatukseen. Tottui tietoon siitä, että joskus vain sattui, eikä sille voinut mitään. Tottui ajattelemaan, että se oli osa maailmaa.
  Eikä se koskaan siltikään muuttunut helpommaksi. Se että piti kipua itsestäänselvyytenä, ei vaimentanut sen voimaa. Se että hyväksyi tulevansa satutetuksi, ei pelastanut helvetistä.
  Huutoni vaimeni pieneksi valitukseksi, kun Jane nosti silmänsä irti minusta. Hänen kasvoillaan välkkyi viaton lapsenhymy. Minä olisin ollut hänelle niin vihainen, ihan järkyttävän vihainen, ellen olisi ollut sillä hetkellä niin kauhuissani. Aro odotti, että pääsin pystyyn ja nyökkäsi sitten toistamiseen Lucettea kohti. ”Ole hyvä.”
  Minä tuijotin eteeni kauhusta mykkänä. Mitä minä muka voisin tehdä? Mitä minä voisin tehdä pelastaakseni ystäväni? Minä tiesin, tiesin, etten pystyisi kestämään toista samanlaista annosta puhdasta kipua. Minä tiesin, että olisin ihan hyvin suostunut kuolemaan Lucetten paikalla, mutta että Janea en kestäisi. Kivun muisto oli yhä mielessäni yhtä selkeänä kuin kristallinen kattokruunu ja minä tiesin, että se oli minulle liikaa.
  Lucette oli jo käytännössä kuollut, tajusin sen nyt. Lucette oli ollut kuollut siitä hetkestä alkaen, kun hän ensimmäisen kerran astui sisälle tämän synkän linnan salaisuuksiin. Vaihtoehtoja ei ollut koskaan ollut olemassa, vaikka olin onnistunut uskottelemaan itselleni toista jo vuosia.
  Ja Arolla oli minuun aivan liikaa valtaa, minä olin aivan liian altis tekemään mitä hän halusi. Tälläkin hetkellä minä yhä halusin miellyttää häntä. Ja hän tiesi sen. Hän oli tiennyt alusta alkaen, että pystyisi pakottamaan minut johonkin tällaiseen. Hän oli tiennyt koko ajan, että minä tulisin tekemään tämän.
  Kyyneleet valuivat kuumina poskillani, kun minä astun Lucettea kohti. Tästä tuhkaläjästä ei voisi pelastaa enää mitään. Eikä sillä ollut väliä, miten paljon minä vihasin ajatusta kuolleesta Lucettesta. Ei sillä ollut väliä, että minä tarvitsin häntä ja hän oli paras ystäväni.
  Felix irrotti otteensa Lucettesta, kun minä kapsahdin ystäväni kaulaan. ”Luci, minä olen pahoillani”, nyyhkytin hänen korvaansa. ”Niin pahoillani.”
  Hänen ruskeat silmänsä olivat täynnä puhdasta pelkoa hänen katsoessaan minuun. ”Sherry, sinä lupasit”, hän kuiskasi. ”Sinä lupasit minulle.” Minä näin, miten Lucette yritti paeta, näin hänen silmissään saman katseen kuin ensitapaamisellamme, kun oli tiputtanut taivaan hänen niskaansa, pakottanut hänet näkemään painajaista. ”Sherry, ei.”
  Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen. Katkaisin hänen niskansa yhdellä kädenliikkeellä, ja vaikka koitin taistella itseni kanssa, yritin oikeasti estää itseäni, itsehillintäni petti. Minä painoin terävät hampaani hänen käsivarteensa, eikä Lucettea enää ollut. Ei tulisi enää koskaan olemaan.

  ”Miksi, herrani?” Se oli kaikki mitä sain ulos suustani, kun vähän myöhemmin olin vajonnut lattialle, Demetrin ja Aftonin raahattua Lucetten ruumis pois. Koko vartaloni tärisi, maailma oli yhtä sotkua ja korvissani huutavat äänet eivät lakanneet hetkeksikään. ”Sinä lupasit, Sherry”, ne huusivat. ”Sinä lupasit minulle.”
  Aro hipaisi kättäni saadakseen tarkennusta kysymykseen. ”Miksi sinä, niinkö?” hän kysyi hajamielisesti.
  Minun ei tarvinnut nyökätä. Juuri niin. Miksi helvetissä minä? Kuka tahansa täällä olisi voinut tehdä sen. Kuka tahansa.
  ”Sherry, kun jostakusta luopuminen menee noin vaikeaksi, silloin kiintymys on liian vahvaa”, Aro sanoi lempeästi. ”Joskus kannattaa pitää etäisyyttä, varsinkin ihmisiin. Älä kiinny, Sherry, koska kiintymys tuhoaa.”
  Minä ravistin katkerana päätäni. Tunsin sisälläni miten oikeassa hän oli, tiesin miten paljon kaikkea hyvää minun rakkauteni Lucetteen oli tuhonnut. Miten paljon meidän harvinaislaatuinen ystävyytemme oli vienyt mukanaan. Tunsin sisälläni, miten paljon se oli minulle maksanut. Ja Lucettelle se oli maksanut vieläkin enemmän. Ja tiesin, että kävi elämässäni miten tahansa, minä en enää koskaan, en ikinä antaisi itseni tehdä samaa virhettä uudestaan. Yksinäisyys oli tyhjää ja kylmää, mutta ainakaan se ei sattunut niin kuin tämä.
  Aro ei olisi voinut tehdä minulle mitään tämän pahempaa. Hän ei olisi millään voinut iskostaa muistoa Lucettesta paremmin päähäni, hän ei olisi millään voinut paremmin estää minua unohtamasta. ”Viesti meni perille”, minä totesin synkästi.
  Aro jätti aiheen sikseen. Lucetten ilmeisesti saattoi hänen mielestään ohittaa näin helposti. ”Nyagan on Siperian alapuolella”, hän ilmoitti. ”Sinä, Alec ja Felix lähdette tänä iltana.”
  Minä nousin vaivalloisesti seisomaan, vaikka jalkani tuskin kantoivat. Koko ruumiini tärisi sisälläni raivoavasta syyllisyydestä, vihasta, surusta. Minä kumarsin Arolle päätäni. ”Hyvä on, mestari.”

Meiltä kului yli neljä viikkoa päästä Venäjällä olevaan pieneen kylään, nimeltä Nyagan. Aloitimme siellä vampyyrien jäljittämisen tunnustelemalla, tänään Demetristä olisi ollut apua. Felix löysi kuitenkin kahden vampyyrin tuoreet jäljet kylän itäreunalta. Lähdimme seuraamaan niitä etelää kohti, eikä kestänyt kauaakaan, kun kykenimme näkemään heidät.
  Molemmat olivat vaaleaihoisia ja tummahiuksisia, mies ja nainen. He jähmettyivät paikalleen nähdessään meidät. Alec astui edemmäs. Kuvittelin hänet näyttämässä virkamerkkiä. ”Iltapäivää. Me tulemme kaukaa, Italiasta.”
  Minä pystyin näkemään heidän kasvoistaan, että he tiesivät, miksi olimme tulleet. Naisen kasvoilla häilähti pelko. ”Vjuoltuori”, hän henkäisi. Hän äänsi Volturien nimen ihan väärin. Se oli aika röyhkeää.
  Felixin ääni oli silkkinen. ”Tiedättekö, miksi me olemme täällä.”
  Mies vain vilkuili neuvottomana naista. Hän ei tainnut puhua kieliä kovinkaan lahjakkaasti. Hänen kumppaninsa näytti olevan kauhuissaan. ”Ei tarkoitus”, hän yritti selittää. ”Ei tarkoitus, että ihminen nähdä. Me ei tiennyt.”
  Eivätkö ne tienneet, että anteeksi ei annettu? Eivätkö ne tienneet, että tulisivat ilman muuta tapetuiksi, ihan niin kuin Lucette? Että muuta mahdollisuutta ei ollut olemassakaan? Armoa ei annettu. Alec teki jo pikkuhiljaa heitä toimintakyvyttömiksi. Pian he olisivat kuolleita.
  Taisivatpa tietää. Nainen huusi miehelle kimeästi jotain venäjäksi ja he säntäsivät juoksuun. Samalla hetkellä Alecin voima alkoi kuitenkin vaikuttaa ja nainen kaatui maahan törmättyään puuhun, sokeana ja tunnottomana. Felix oli hetkessä tehnyt hänestä selvää.
  Miehellä oli parempi onni. Hän jatkoi juoksemista, vaikka aistit puuttuivat ja onnistui häviämään metsään.
  ”Minä hoidan hänet”, huikkasin olkani yli ja lähdin hänen peräänsä.
  Hetken päästä sain huomata, että mies oli todella nopea. Hän oli päässyt Alecin vaikutusalueen ulkopuolelle ja keskittyi nyt pääsemään mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas.
  Minä juoksin tunteja hänen perässään. Monta kertaa olin hukuttaa jäljet vesistöihin, joita hän käytti ahkerasti hyväkseen, mutta koska onnistuin pysymään tarpeeksi lähellä, löysin hänet aina uudestaan. Raskas juokseminen alkoi kuitenkin ottaa voimille, ja lopulta minun oli pysähdyttävä. Olin saapunut hylätylle kaivosalueelle, selvästi loppuun käytetylle sellaiselle.
  Minne hittoon, se vampyyrimies oikein oli hävinnyt? Minä kurkkasin sisään yhteen tunneleista. Eikai se tuollaiseen olisi piiloutunut, sehän oli umpikuja.
  Yhtäkkiä tunsin, jonkun tarttuvat niskastani kiinni, vampyyrin kylmän kovan käden. Minä kirkaisin kauhuissani ja koitin saada itseni kasvokkain miehen kanssa, jotta olisin voinut käyttää kykyäni, mutta tunsin kovan iskun päässäni ja sitten minä putosin, putosin, putosin...
  Kun vihdoin sain silmäni auki, en tiennyt oliko kulunut minuutteja vai tunteja. Jostain yläpuoleltani kuului jyrinää ja päähäni satoi kiviä. Ne hakkasivat ruumistani ja koitin suojautua niiltä, mutta kaivoskuilu, johon olin pudonnut, oli vain muutaman neliömetrin levyinen. Minä koitin kiivetä kuilua takaisin ylös, mutta pari metriä pääni yläpuolella oli kylmä kova este.
  Ja silloin minä tajusin. Jahtaamani vampyyrimies oli tahallaan heittänyt minut tänne ja vierittänyt tuloreitin päälle jättimäisiä kiviä. Kiviä, joiden siirtämiseen minun heikot voimani ei ikinä riittäisi. Minä olin jumissa pienessä kivisessä kaivoskuilussa. Ainoa reitti ulos oli tukossa.
  Eikä kukaan osaisi etsiä minua täältä.

A/N: kommentoikaa, kiltit ?

[Mervijjou]

Taas aivan mahtava luku. Toivottavasti Sherry pääseepi pois kaivoskuilusta. Jatkoa pian

[Parisade]

Mervijjou: kiitos, tässä jatko

A/N: Antakaa anteeksi, että taas meni näin kauan. Jouduin kirjoittamaan tämän luvun kaksi kertaa, kun en ollut aluksi siihen yhtään tyytyväinen. Ei lempilukujani edelleenkää, mutta tässä se kuitenkin on.

48. Totuuksia

1978, Kvaygin hiilikaivokset, Venäjä

Sherry:

 Pimeää. Niin pimeää, ettei oltu enää tässä maailmassa.
  Minä en kyennyt näkemään mitään. Ei se näyttänyt pimeydeltä, pimeässä oli aina jotakin. Edes joku kiintopiste tässä maailmassa, jotain mikä olisi erottanut, missä oli lattia ja missä katto. Ja täällä sitä ei näkynyt, ei mitään. Oli vain tyhjä, musta maailma edessäni.
  ”Murhaaja!”
  Ja täällä oli kylmä. Se sain minut tärisemään holtittomasti, toivomaan kuolemaa. Kallio, jota vasten nojasin, oli yhtä kylmä kuin ruumiini. Kylmyys tuntui, se sattui. Ja vaikka ikkunattomassa, ovettomassa luolassa ilma seisoi täydellisen paikoillaan, tunsin silti jäätävän tuulen puhaltavan ilmeet pois kasvoiltani. Olin käpertynyt kokoon, niin pienelle kerälle, kun suinkin oli mahdollista, eikä lämpö siltikään pysynyt sisälläni. Ja vaikka olin jäässä, kurkkuani poltti silti tuli, jonka veroista en ollut ikinä elämässäni kohdannut. Jano oli minulle tuttua, mutta tämä ylitti kaiken ennen kokemani. Se pakotti minut raapimaan seiniä kynsilläni, jatkamaan pois pyrkimistä, vaikka sormeni olivat vereslihalla. Oli niin vaikeaa ajatella mitään... paitsi verta. Lämmintä verta kurkussani. Verta, joka täyttäisi minut kihelmöivällä energialla, minä tarvitsin sitä.
  ”Petturi!” Hänen äänensä oli niin täynnä halveksuntaa.
  Naurua. Helskyvää sellaista, jollain tavalla kuitenkin pilkallista ja katkeraa. Tuttua naurua.
  Nyrkkini naputti seinää yhä jatkuvaan tahtiin, mutta lyönti oli liian kevyt, vain perhosen kosketus. Se ei auttanut, ei auttanut mitään. Ja silti minä hakkasin luolan kattoa, sen seiniä, lattiaa, katosta tippuneita kivenlohkareita yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä laskin, laskin jokaisen parahduksen, joka kuivasta kurkustani lähti, laskin jokaisen iskun tuottaman kipuaallon ruumiissani, kun rystysteni rusentuneet luut takoivat seinää yhä uudestaan. Luvut vilistivät päässäni pitkinä numerosarjoina. Kolmetuhatta. Kolmetuhatta kertaa minä olin aloittanut  alusta. Luultavasti vähän enemmänkin. En ollut koskaan ollut mikään mestari laskemaan suuria lukuja. En ollut edes täysin varma mikä luku tuli yhdeksäntuhannenyhdeksänsadanyhdeksänkymmenenyhdeksänmiljoonan jälkeen. Joten minä laskin samat luvut moneen kertaan, enkä koskaan lopettanut. En vaikka minulla ei ollut enää edes energiaa huutaa.
  ”Sherry, sinä tapoit minut”. Se kuulosti niin syyttävältä ja kostonhimoiselta. Se puhui totta.
  Ja minä olin huutanut paljon. Olin huutanut yksin pimeässä, pelosta ja kauhusta, olin kirkunut kivusta, jonka itse aiheutin, olin nauranut mielipuolisesti typeryydelleni. Olin huutanut apua, anonut pelastusta, ja kaiken tämän olin tehnyt ihan turhaan. Mitä toivoa minä oikein kuvittelin itselläni olevan? Ei kukaan kuulisi minua. Ei kukaan välittäisi etsiä minua.
  Ja huutamisesta, seinien hakkaamisesta huolimatta, en siltikään päässyt äänistä eroon. Ne olivat heikkoja kuiskauksia, tuhansia vaimeita ääniä kaikkialla ympärilläni, ne kaikuivat kivisessä luolassa, toistivat samoja sanoja päivästä toiseen.
  ”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit.”
  Eikä niille voinut sanoa mitään, ne eivät välittäneet anteeksipyynnöistä, eivät kuunnelleet selityksiä. Ne olivat täällä aina, minun seuranani. Ne olivat minun tuomiotuleni, minun syyttäjinäni kaikesta mitä olin tehnyt. Ehkä tämä oli oikeutettu rangaistus teoistani.
  Veri valui rikkinäistä ihoani pitkin luolan lattialle. Yritin saada sitä kalliosta, edes yhden tipan, ja sainkin, mutta se ei auttanut. Ei oma vereni minua pelastanut. Minä tarvitsin ihmisen verta. Tarvitsin virtaavaa verta, punaista verta, makeaa verta. Sen muisto korvensi kurkkuani, tärisytti ruumistani, kidutti aivojani.
  ”Ei, Sherry älä!”
  ”Mitä helv—” Pelästyneet, kirkkaanvihreät silmät.
  ”Typerä, pieni lutka, et ole minkään arvoinen!”
  ”Murhaaja!”  ”Ei, älä...” ”Mitä sinä oikein t—”
   Lucette. Nora. Marcos. Satoja muita. Vaimeaa valitusta. Minun omaani. Heittäytymiseni taas kerran seinää vasten, koko ruumiillani. Luun rusahtamisesta kuuluva ääni. ”Antakaa anteeksi.”
  Luolan kiviset seinät, joita en kyennyt näkemään. Katto, joka tuntui tippuvan pääni päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Paniikki, jolta en päässyt pakoon.
  Minulla ei ollut mitään keinoa hallita itseäni. Minulla ei ollut mitään keinoa ajatella. Oli vain pimeys. Pyörivä tunne. Minua oksetti. Hiljaisia kuiskauksia pimeästä. Kurkkua polttava tuli. Seinät. Seinät, jotka tulivat lähemmäksi, seinät jotka kaatuivat päälleni ja rusensivat ruumiini kivipölyksi.
  Eikä mitään tietä ulos. Vain minä ja helvettini. Ikuisesti.


1980, Volterra, Italia

Keith:

Tämä idea alkoi tuntua koko ajan huonommalta, mutta minkäs mahdoin. Olin varmaan lykännyt tätä jo liian kauan ja halusin siirtää vaikka väkisin tämän hetken vieläkin kauemmas. En uskonut, että halusin oikeasti tietää. Tai halusin tietysti, jos lopputulos olisi mieleni mukainen, mutta pidin sitä aika epätodennäköisenä. Miten hitossa hän muka voisi vielä olla elossa. Sherrylle olisi niin tyypillistä vaikka heittäytyä tikariin, kun eteen tuli vastoinkäymisiä. Minäkin aloin olla jo epätoivoinen. Sherry sitten, hän ei luultavasti ollut enää edes järjissään.
  ”Keith?” Jane väläytti minulle huoneen toiselta puolelta ilahtuneen hymyn. Minä soin hänelle nopean hymyn. Janey, Janey, miten ikävä tuota pirulasta olikaan tullut.
  Pirulapsi suuntasi luokseni tumma viitta perässään liehuen. ”Mitä sinä täällä teet, Keith?”
  Jatkoin matkaani, antaen hänen kipittää rinnallani tihein askelin. ”Huomenta, Jane.” Äänensävyni kertoi selvästi, että minulla oli kiire.
  Niin pieneksi tytöksikin Jane oli raivostuttavan ymmärtämätön. ”Tulitko sinä takaisin viihdyttämään meitä läsnäolollasi?”
  Miten ärsyttävää jauhamista. ”Voi olla, Jane.”
  ”Aro haluaa nähdä sinut”, Jane ilmoitti omahyväisesti virnistäen.
  No niin tietenkin. Tein täyskäännöksen kivisellä käytävällä, vieläkään Janesta kummemmin piittaamatta. ”Eikö sinulla ole mitään tekemistä?”
  ”Mitä, minä en ole nähnyt sinua ikuisuuksiin, enkä saa muka kysellä kuulumisia?” Janen ääni kohosi pari oktaavia pelkästä närkästyksestä. ”Sinä olit paljon kivempi, ennen Sherryä.”
  Minä huokaisin syvään ja etsin jostain muistini perukoilta muitakin ilmeitä, kuin tasainen naamio. Vilkaisin Janea kohteliaasti hymyillen. ”Okei, aloitetaan alusta, mitä asiaa sinulla olikaan?”
  ”Miksi sinä olet täällä?”
  ”Hauskaa, että tulit kysyneeksi. Tarvitsen apua yhdessä asiassa ja paremman puutteessa haen sitä täältä”, minä vastasin.
  Jane vilkaisi minua pilkallisesti. ”Missä SINÄ muka apua tarvitset?”
  ”Tarvitsen Demetriä löytääkseni typerän tyttökaverini, joka hukutti auton ja miehen ja hävisi kuin tuhka tuuleen”, minä selitin kärsivällisesti.
  Jane kohotti kulmiaan ällistyneenä. ”Sherryn? Sherry ei olekaan sinun kanssasi?”
  ”Näyttääkö siltä, että hän olisi?”
  Jane pysähtyi eteeni sen näköisenä, että epäluuloni heräsivät. Hän ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan, ennen kuin Felix saapui paikalle kulman takaa. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään minut. ”Keith? Mitä sinä täällä teet?”
  Minä huokaisin. ”Tiesitkö, että kuulostat ihan Janelta?”
  Felix virnisti susimaisesti. ”Tietävätkö mestarit, että sinä olet täällä?”
  Hymähdin hienoisesti marssiessani kohti käytävän päässä häämöttäviä kultaovia. ”Pian tietävät.”
  Aron kasvoille levisi innostunut ilme, kun minä saavuin linnan pääkammioonsa. Caiuksenkin suupiellä kävi aavistuksen hämmästynyt hymy, mutta Marcus ei näyttänyt – yllätys, yllätys – mitään merkkiä siitä, että mikään tässä maailmassa kiinnostaisi häntä pätkääkään. Aron nousi seisomaan. ”Keith! Loistavaa. Onko ihastuttava Sherry mukanasi.”
  Minä pysähdyin keskelle kivilattiaa vastapäätä Aroa. ”Aro, Marcus, Caius.” Nyökkäsin jokaiselle lyhyesti, ennen kuin laskin sormeni Aron kämmenelle.
  Hänen ilmeensä vaihtui iloisesta hämmentyneeksi ja sitten hieman häpeileväksi hänen tutkiessaan muistojani. Hän perääntyi takaisin istuimelleen laskelmoivan näköisenä. ”Hän ei ole nähnyt Sherryä sen jälkeen, kun he erosivat Roomassa”, Aro ilmoitti muille kahdelle.
  Caius rypisti otsaansa kärttyisän oloisena. ”Missä Sherry sitten on?”
  Minä nostin käden otsalleni, kun aavistus totuudesta alkoi hiipiä mieleeni. Ei Sherry ollut kuluttanut viimeistä viittätoista vuotta yksin maailmaa kiertäen. Ei hän myöskään maannut kuolleena missään ojan pohjalla. Hän oli ollut täällä.
  Oli miten oli, ainakaan hän ei ollut kuollut. Helpotuksestani huolimatta mulkaisin Aroa pahasti. ”Olisiko ollut niin vaikeaa ja mahdotonta olla sieppaamatta tyttöystävääni.”
  Aro näytti mietteliäältä. ”Kyllä me sinulle jossain vaiheessa aioimme ilmoittaa.”
  ”Ai, no ei sitten mitään.” Äänensävystäni huolimatta aloin nähdä tilanteessa huvittavia puolia. Minä olin juossut ties kuinka kauan ympäri maailmaa ja sillä aikaa Sherry oli ollut siellä ainoassa paikassa, josta en ollut keksinyt katsoa. Enkä tosiaan ymmärtänyt, miksi en ollut aiemmin tajunnut, tämä oli juuri sellainen tilanne, mitä olisi pitänyt osata odottaa. ”Hyvä on”, minä sanoin hitaasti. ”Missä hän nyt on?”
  Aro pudisti päätään. ”Ei täällä. Hän hävisi muutama vuosi takaperin Venäjällä. Jane ja Felix eivät tavoittaneet häntä, vaikka löysivätkin sen luopiovampyyrin, jonka perään Sherry oli lähtenyt. Otaksuimme, että hän oli päättänyt lähteä etsimään sinua.”
  ”Päättänyt lähteä etsimään minua?” Suupieleni kohosi hieman ivallisesti. ”Noin vain, vaikka hän oli viipynyt täällä vuosia edes harkitsematta mitään sellaista? Miksi hän niin olisi tehnyt?”
  Aro näytti vähän vaivaantuneelta ja vaihtoi Caiuksen kanssa varovaisen katseen. Epäluuloni heräsivät. ”Mitä sinä teit hänelle?” minä tivasin.
  ”Älä viitsi, Keith”, Jane puuskahti seinän viereltä. ”Sherry nautti siitä. Hän nautti tappamisesta ja oli ihan onnessaan saadessaan tehdä sitä enemmän kuin kukaan täällä.”
  Kulmani kohosivat kattoon ja käänsin katseeni takaisin Aroon. ”Teitkö sinä Sherrystä tappokoneen? Sherrystä?”
  Aro ei heti vastannut, mutta Jane nauroi pilkallisesti. ”Rakas puolivampyyrisi ei olekaan ihan niin kiltti ja viaton, kuin uskoit, vai mitä Keith? Mitä sinulle on tapahtunut? Minä kun luulin, että tiesit ihan kaiken ihan kaikista.”
  Purin hampaitani yhteen ja jätin Janen huomiotta. ”Voinko lainata Demetriä?”
  Aro nyökkäsi laskelmoivan näköisenä. ”Toki. Hän on uskoakseni kirjastossa. Kun olette löytäneen Sherry, voitte kaikki palata tänne. Me odotamme.”
  Minä olin jo ovella, mutta jähmetyin paikalleni, käsi oven kahvalla. ”Tulemme takaisin, jos se sopii, Sherrylle. Muuta en voi luvata.”
  Aroa ei sanani näyttäneet hetkauttavan. ”Se riittää.” Hän oli näköjään hyvinkin varma siitä, että Sherry suostuisi tulemaan takaisin tänne.

Demetrille tarvitsi taas selittää, mihin minä häntä tarvitsin, ja kun vihdoin pääsimme lähtemään, olin jo tuhannesti kyllästynyt selittelemään, mitä minä Volterrassa oikein tein. Sitten Heidi tuli vielä paikalle roikkumaan, juuri, kun olimme menossa ulos.
  ”Meinasitko häipyä edes tervehtimättä”, Heidi kysyi leveästi hymyillen.
  ”Hei, Heidi”, minä tervehdin.
  Heidi mutristi huultaan. ”Ollaanpa sitä tänään tylyllä päällä.”
  Minä huokaisin. ”Lähdetään”, sanoin Demetrille ja tönäisin Heidiä lempeästi käsivarteen. ”Jutellaan, kun tulen takaisin.”
  ”Sinäkö tulet takaisin?”
  No jaa, luultavasti en. Sitä Heidin ei kuitenkaan tarvinnut tietää. Minä ja Demetri katosimme varjoina Volterran pimeään yöhön.

  Vähän myöhemmin, kun olimme päässeet lentokentälle, minä vilkaisin Demetriä sivusilmällä ja kysyin suoraa. ”Miksi Aro luuli, että Sherry vain yhtäkkiä päätti häipyä.”
  Demetrin silmät kohosivat autolehdestä, jota hän oli lukemassa. Hän näytti miettivän vastaustaan hetken. ”Sherry viihtyi Volterrassa minun käsittääkseni suhteellisen hyvin”, hän aloitti hitaasti. ”Ongelman alku ja juuri, oli kuitenkin meillä työskentelevä ihminen, en muista nimeä. Hyvännäköinen pakkaus joka tapauksessa, ihmiseksi siis. Felix tykkäsi sanailla hänen kanssaan, ihminen oli herkkä punastumaan ja tuoksui todella hyvältä. Vähän freesialta.”
  ”Käytkö jossain vaiheessa asiaan”, minä kysyin kyllästyneenä.
  Demetri virnisti. ”Miten vain. Sherry joka tapauksessa tunsi jonkinlaista hengenheimolaisuutta tämän ihmisen kanssa, heistä tuli jonkinlaisia ystäviä.” Demetri piti pienen tauon. ”Tyttö oli meillä aika pitkään, mutta niin kuin tiedät, me emme pidä ihmisiä ikuisesti. Tämän Sherryn ystävänkin aika tuli lopulta, ja Aro käski Sherryn tehdä hänestä lopun. Sherry ei halunnut.” Demetri vilkaisi minua tarkistaakseen, miten reagoisin.
  Minä tuijotin häntä tyynenä. Jotain tälläistä minä olin arvaillutkin. Ja tiesin kyllä, ettei se, halusiko Sherry tehdä jotain vai ei, paljoa painanut mittarissa. Ei varsinkaan, jos Aro halusi hänen tekevän jotain. ”Sherry tappoi sen tytön, vai mitä? Aron käskystä.”
  Demetri nyökkäsi vaiteliaana.
  Loistavaa. Sherry oli siis tappanut parhaan ystävänsä. Hänen kanssaan voisi olla vaikea elää tämän jälkeen. Minä tiesin kyllä, että Sherillä oli taipumusta jäädä vellomaan itsesääliin ja syyllisyydentunteeseen.
  Loistavaa. Vain niin loistavaa.
 
A/N: Muistahan kommentoida

[Mervijjou]

Nyt ei tuu mitään järkevää kommaa, mut jatkoa


-Jjou

[Parisade]

Mervijjou: kiitos koitan nyt lisäillä jatkoa vähän nopeempaa, että saan tämä fikin joskus loppumaan.

49. Elämän vanki

1980, Kvaygin hiilikaivokset, Venäjä

Sherry:

Se poltti kurkkuani kärventävinä lieskoina, se näännytti ruumiini, se sumensi mieleni. Olin niin janoinen, etten kyennyt hengittämään, niin janoinen, etten pystynyt liikkumaan. Maailma oli niin mahdoton, niin epätodellinen ja liekehtivä, että se tuntui helvetiltä.
  ”Tappaisit minut uudestaan vai mitä?”
  Niin tappaisinkin. Tappaisin vaikka Jumalan saadakseni edes pisaran verta, tappaisi koko maailman, jos vain voisin lopettaa tämän. Kaikkein mieluiten tappaisin itseni, mutten kyennyt kuolemaan. Ja minä tiesin, etten ansainnut kuolemaa. En sen tuomaa rauhaa, hiljaisuutta. En ansainnut sitä, että tämä kidutus olisi loppunut, mutta ei sillä ollut väliä. Se täytyi loppua.
  ”Murhaaja!”
  En muistanut hänen verensä makua. En muistanut, miltä oli tuntunut olla täynnä silkkistä, lämmintä verta, en muistanut, millainen maailma oli ollut.
  ”Millainen sisko tekee näin?” syyttävä ääni ei antanut armoa.
  Maailma liikkui, mutta minulle sillä ei ollut väliä. Tässä luolassa, tässä vankilassa, minun elämässäni aika seisoi paikoillaan. Ei ollut päiviä, ei ollut kuukausia tai vuosia. Oli vain ikuinen yö, joka ei hellittänyt otettaan minusta edes hetkeksi. Minä en muistanut enää, miltä maailma näytti. En muistanut sen värejä, en sen ihmisiä tai vampyyrejä. En muistanut omia kasvojani.
  ”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit!”
  ”Minä en ollut ikinä tehnyt sinulle mitään pahaa!”
 Tumman naisen järkyttynyt katse. Et niin. Ainut rikoksesi oli, että olit ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Se oli maksanut sinulle kaiken mitä omistit, kaiken mitä arvostit. Enkä edes tiennyt nimeäsi.
  ”Hullu nainen!”
  Ehkä olinkin. Sillä ei ollut väliä. He olivat kaikki kuolleita nyt. Vain minä olin täällä. Ja enemmän kuin mitään muuta, halusin ulos. Halusin verta. Halusin kuolemaa.

Pohjaton maailma. Sellainen tämä oli. Minä en nähnyt kuin pimeyden, en tuntenut muuta kuin kivun, en haistanut tai maistanut mitään muuta kuin tyhjyyden. Tasapainoaistinikaan ei toiminut, en tiennyt makasinko, vaiko seisoin, en tiennyt, millaiseen asentoon olin käpertynyt. En tiennyt, oliko seinää hakkaava nyrkkini jo pysähtynyt. Ainut mitä täällä oli, oli kaikuvien kuiskausten syyttelevä sarja.
 ”Tapoit minut.”
  Ja niin kai minä olinkin tehnyt. Enkä edes muistanut, miltä hän näytti. Ja oli vain ikuinen, turruttava tyhjyys, kurkkua kuristava sametti, pimeä yö.

Ja sitten oli uni. Valo, joka sattui silmiin. Sumea kuva. En muistanut siinä esiintyvän mustahiuksisen pojan nimeä. Hänen kanssaan oli toinenkin, joku tumma ja lihaksikas. Lihaksikas mies puhui ja hänen äänensä kuulosti hämmästyneeltä. Maailma pyöri, liikkui ympärilläni. Ja kylmä kallio olikin poissa, oli hiekkainen autiomaa.
  Ja minä juoksin. Juoksin läpi, jonkin vihreän, kaikki äänet ympärilläni. Ne huusivat syytöksiä, enkä minä kuunnellut. Ja sitten oli valtava, ärisevä eläin, jonka ruskeaan turkkiin sormeni kietoutuivat, jonka lämpimään kaulaan minä painoin hampaani.
  Maailma salamoi. Elämä virtasi kurkustani alas, lämpö liekehti sisälläni. Sähkö purkautui kouristuksina ruumiiseeni ja maailma oli punainen. Ja minä muistin. Muistin veren maun, muistin sen pehmeyden. Muistin sen antaman energian.
  Jokin kylmä tarttui minuun. Valkea käsi. Minä tuijotin sitä mykkänä.
  Kuulin matalan soinnikkaan äänen, puhetta, hän sanoi jotain. Minä kallistin päätäni ymmärtääkseni sanojen merkityksen, mutten kuullut niitä. Maailma oli liian täynnä kuiskailevia ääniä. Miten niiden joukosta oli tarkoitus erottaa vain yksi. Se yksi, jonka halusi kuulla.
  Muut eivät halunneet minun kuulevan häntä.
  ”Sinä et tule ikinä ansaitsemaan häntä, Sherry!”
  ”En anna—”
  ”Olet vain tunteeton tappaja!”
  ”—ikinä anteeksi—”
  ”Murhaaja!”
  ”—että pilasit elämäni!”
  ”Et pääse pakoon!”
  Minä kuuntelin niitä ilmeettömänä, yhä maata tuijottaen. Hänen sormensa kävivät kasvoillani, sipaisivat hiuksia pois kasvoiltani. Taas hän sanoi jotain
  Toinen mies seisoi metsänrajalla. Hänen toinen suupielensä oli kohottunut hieman ja ilme kasvoilla oli sekä huvittunut, että itsetyytyväinen. Pinnistelin kuullakseni sanat, mutta sain selvää vain lauseen lopusta. ”—nyt voimme lähteä kaikki kotiin.”
  Nuoremman miehen suusta sinkoili kovaan tahtiin kiivaita, halveksivia sanoja, joista en ihan saanut selvää, mutta joiden piilotettu merkitys sai minut jostain syystä värähtämään. Hän puolusti minua.
  Suuri mies näytti myrtyneeltä. ”Keith, älä ole naurettava.”
  Hän vastasi jotain, mutta minä keskityin yhä edelliseen lauseeseen. Keith. Nimi soi päässäni tutun kuuloisena sointina ja mielessäni häivähti sumuinen mielikuva. Nimeen liittyi kaipausta, surua, kipua, unohtuneita muistoja, turvallisuutta. Ja lämpöä. Lämpöä, joka lainehti sisältäni, jotain, mikä sai minut hengittämään. Lämpöä, joka vaimensi päässäni soivia ääniä sen verran, että pystyin kuulemaan seuraavat ääneen lausutut sanat.
  ”—jossain vaiheessa. Tiedät mitä Aro haluaa.”
  ”Aro saa odottaa.” Ääni kuulosti jäykältä, mutta täysin rauhalliselta. Kauniin kielen nimi oli italia. Lisää kuvia. Huutoa, kipua, kuolemaa. Maailman pahuutta. Pelkoa.
  Sanoja vaihdettiin vielä, sanoja, joita en ymmärtänyt. Lopulta se toinen sanoi hyvästit. Katosi metsään. Kuulin, miten hänen olemuksensa liukui pois.
  Kylmä sormi hipaisi kasvojani ja edessäni oleva mies veti minut itseään vasten varovaisesti kuin posliininuken. Minä seisoin jäykkänä paikallani, vieläkään häneen katsomatta, ajatukset hitaina ja sumeina, yrittäen miettiä eleen merkitystä. Jollain lailla tuntui hyvältä olla niin lähellä häntä. Jotenkin oikealta.
  Aivan liian pian hän irrotti otteensa minusta ja astui askeleen taaksepäin. Minä kohotin vihdoinkin katseeni häneen. Maailma pysähtyi. Tummat sotkuiset hiukset. Upottavat mustat silmät, jotka näyttivät merkillisen tutuilta. Kasvot, jotka tuntuivat oudon tärkeiltä.
  Kova kipu iski kasvojeni vasemmalle puolelle. Minä kaaduin maahan ja kierähdin automaattisesti taaksepäin, käpertyen niin pieneksi keräksi kuin ikinä mahdollista. Hämärästi tajusin, että äsken tapahtunut oli jotain, jota olin kokenut liian monta kertaa elämässäni. Ja isku oli sattunut, paitsi ruumiiseen, myös muualle, jonnekin syvälle, syvälle, jossa kaikki kipu – sekä mennyt, että tuleva – tulisi säilymään ikuisesti.
  Mutta sillä ei ollut väliä, miten paljon sattui. Äkkiä mieleeni välähti, että mustahiuksisen pojan nimi oli Keith ja vaikka poskeeni sattui, tieto täytti minut silti turvallisuudentunteella. Keith. Minä kai muistin hänet. Ainakin muistin, että hän oli erilainen. Tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä.
  Keith oli perääntynyt aivan aukion reunalle. Hänen kasvonsa olivat puoliksi puiden luomien varjojen peitossa ja erotin vain vihaiseksi kiristyneet suupielet. Laskin katseeni vaiteliaana sammaleiseen maahan ja koitin räpytellä pois silmiini kohonneet kyyneleet. Hämäristä muistoistani tajusin sen verran, että suuttumiseen oli aina jokin syy. Nyt se syy olin minä, mutta miten ihmeessä olin saanut hänet näin raivoihinsa.
  ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?” Keith sihahti matalasti. Räpäytin silmiäni ihmeissäni. Ei Keith puhunut tuolla tavalla, ei ikinä. Eikä hän näyttänyt koskaan noin järkyttyneeltä ja... varautuneelta? Nykäisin päätäni haparoiden taaksepäin ja lisää kyyneleitä valui poskilleni. Keith käyttäytyi kuin minä olisin ollut vihollinen.
  ”No etkö sinä ole, Sherry?”
  Niinpä, Keithillä oli ihan järkevä syy siihen. Minä olin vain kadonnut yhtäkkiä, hänen silmissään sen oli pakko näyttää siltä. En ollut edes yrittänyt paeta siitä paikasta. Ja olin tappanut niin monia, niin monia... ja Lucetten...
  Totta kai Keith vihasi minua. Hänellä oli siihen ihan täysi oikeus. Vihasinhan minä itsekin itseäni.
  Ääneni haparoi. En muistanut sanoja. Huuliani ei ollut käytetty ikuisuuksiin. Kurkustani ulos tuleva ääni oli katkeilevaa korinaa, kun kohotin katseeni takaisin häneen. ”Keith, minä—”
  En ehtinyt edes tajuta hänen liikkuvan, kun kylmä käsi tukki suuni ja Keith väänsi käteni voimakkaasti selän taakse ärähtäen jotakin epäselvää. Minä riipuin avuttomana hänen otteessaan, kasvot Keithin kasvoista poispäin suunnattuna. Silmissäni sumeni ja tajusin itkeväni taas, tällä kertaa sekä kivusta, että järkytyksestä. Oliko hänen pakko satuttaa? Eikö hän voisi vain tappaa minua jo?
  Käsi suuni edessä hellitti otettaan hiukan, ei kuitenkaan niin paljoa, että olisin pystynyt puhumaan. Keithin käskevä ääni sanoi jotain melko tylyllä äänellä. Ote ranteissani tiukentui.
  Aivoissani jyskytti ja tunsin yhä vasemmalla poskellani sykkivän kivun. Keithin käsi kasvoillani piti pääni täydellisen paikoillaan ja joka kerta, kun yritin liikahtaa, hän väänsi käsiäni enemmän. En voinut tehdä mitään. En mitään muuta kuin seisoa siinä, täydellisen paikoillani. Ja toivoa. Toivoa, että hän ei päättäisi satuttaa minua entistä enemmän.
  Hän sanoi taas jotain. En ymmärtänyt. En kuullut. Mielessäni oli liian paksu sumu, sen läpi oli vaikea päästä. Minä koitin ravistaa päätäni, mutta ainut mitä sain aikaan, oli otteen tiukentumisen leuastani. Keith puhui uudestaan, sanat tipahtelivat ulos hänen suustaan tylyinä ja käskevinä. ”Minä päästän nyt irti ja sinä pidät silmäsi maassa ja suusi kiinni, et edes koita kohottaa katsettasi tai puhua sanaakaan. Onko selvä?”
  Ja koska en voinut nyökätä vastaukseksi, tuijotin vain kyyneleisin silmin vihreää sammalikkoa, joka verhosi kitukasvuista metsäaukiota. Keith irrotti otteensa hitaasti, ensin kasvoistani ja sitten käsistäni. Pystyin tuntemaan hänen varuillaan olevan katseensa, joka mittaili minua päästä varpaisiin. Hän kiersi äänettömin askelin ympäritseni ja pysähtyi kasvojeni eteen.
  ”Älä liiku.”
  Enkä minä edes värähtänyt, kun hänen sormensa sivelivät kasvojani, koskettivat huuliani, kaulaani, viivähtivät solisluullani. Keithin toinen käsi kiertyi niskaani, melko tiukkaan otteeseen, toinen valmistautui peittämään silmäni. ”Katso minuun, Sherry. Hitaasti.”
  Minä tottelin häntä kohottaen varovasti kosteat silmäni hänen täydellisiin kasvoihinsa, ahmin niitä katseellani. Miten paljon minä olinkaan kaivannut noita kasvoja. Hänen ääntään, silmiään, tuoksuaan.
  Keithin ilme ei ollut onnellinen, ei edes ilahtunut. Ainoa tunne, joka saatoin hänen jäykiltä kasvoiltaan lukea oli hallittu järkytys. Vähitellen se kuitenkin väistyi meidän tuijottaessa toisiamme, Keithin huulille hiipi helpottunut hymy ja lopulta hellä rakkaus. ”Satutinko minä sinua pahasti?”
  Minä kosketin vaistomaisesti poskeani ja sävähdin tahattomasti. Hemmetti, Keith löi kovaa. ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?” minä kähisin heikolla äänelläni.
  Keith näytti vähän syylliseltä. ”Anna anteeksi, puolustautuminen tulee refleksinä. Miten hemmetissä Aro oikein sai tuon aikaan?”
  Minä kurtistin kulmiani. Mistä ihmeestä Keith oikein puhui?
  Hän huomasi ilmeeni ja naurahti hiljaa. ”Sinun silmäsi, Sherry. Sen pystyy nyt tuntemaan.”
  ”Tuntemaan minkä?” minä kuiskasin.
  ”Sen miten paljoon sinä pystyt. Se hehkuu ulos. Ja sinun äänesi. Se ei kuulostanut aiemmin tuollaiselta.”
  Höh. Kai minä kuulostinkin erilaiselta, loppujen lopuksi sanani olivat suunnilleen pelkkää kähinää. Ei sitä kuitenkaan pilkata tarvinnut. Tämä ei ollut minun syytäni.
  Paitsi että se oli. Kokonaan. Lopullisesti. Vain minun vastuullani. Kaikki. Vilkaisin synkän harmaata pilvitaivasta, joka roikkui aivan liian alhaalla yläpuolellamme, synkkiä puita, jotka olivat aivan liian lähellä ympärillämme. Aivan liian vähän tilaa, aivan liian vähän. Ja liian pimeää, liian valotonta. Hengitykseni oli panikoivaa ja hätääntynyttä. ”Maailma on tullut mustemmaksi”, minä huohotin.
  Katseeni kohtasi taas Keithin katseen ja sen ohikiitävän sekunnin aikana, kun hänkin katsoi minua, tuntui, että ehkä jossakin, jossakin hyvin kaukana, kaukana sekä ajassa, että etäisyydessä, voisi vielä olla jotain valoa. Mutta sitten Keith käänsi katseensa sivuun ja koko maa ympärillämme oli taas murenemassa.
  Keith kietaisi kätensä vyötäisilleni huomatessaan ilmeeni. ”Älä sure, Sherry. Kyllä minä vielä totun sinuun.”
  ”Katso sitten minua”, minä kuiskasin.
  Keith ei katsonut minua, vaan hänen huulensa puristuivat yhteen tiukaksi viivaksi. ”Tule, Sherry”, hän sanoi. ”Minä vien sinut pois täältä.”

  Koko matkan me taivalsimme synkkien kuusikkojen halki, tämän suuren maan loputtomissa metsissä. Minä olin heikko, hyvin heikko ja lopulta alkoi jo tuntua siltä, etten saisi enää jalkaa toisen eteen. Ja nyt kun olimme Keithin kanssa molemmat hiljaa, äänet kuuluivat selvempinä, kovempina.
  ”Tyhmä pikku lutka, sinusta ei ole mihinkään.”
  ”Murhaaja!”
  ”Paskiainen, minulla oli kolme lasta!”
  ”Minä sanoin, että sinä olet hirviö!”
  En uskonut Keithin ymmärtävän, miksi itkin, hän vilkaisi minua aina välillä sivusilmällä, muttei ikinä sanonut mitään. Palautti vain katseensa takaisin eteen ja jatkoi matkaa.
  Ja juuri, kun ajattelin, etten enää jaksaisi, me tulimme synkkään pikkukaupunkiin. Keith pujotteli asunalueiden teitä pitkin ja minä seurasin varjona hänen kannoillaan, vaikka ahtaat kadut puristivatkin sydämeni kasaan. Kaupungin keskustassa Keith sujahti sisään jostain ovesta ja minä koitin seurata häntä, mutta jalkani eivät totelleet.
  Maailma sortui. Kirjaimellisesti. Enkä minä pystynyt hengittämään. Talojen katot tippuivat alas, romahtivat kasaan. Tiilet tippuivat kasoihin ja minä kaaduin maahan kirkaisten. Minä peräännyin keskelle leveää katua silmät selällään. Aukiota ympäröivät talot tulivat lähemmäs, ne huojuivat, kaatuivat päälleni ja minä juoksin, juoksin henkeni edestä, juoksin kunnes kaupunki jäi taakseni. Juoksin kaiken sen voimalla, mitä vihasin, juoksin pelosta ja kauhusta, pois helvetistä ja pysähdyin lopulta puuttomalle kukkulalle, niin vapaaseen tilaan kuin siitä maailmasta löytyi. Enkä silti päässyt pakoon. Taivas tärisi, se rakoili ja jyrisi ja tuli lähemmäs ja lähemmä, liiskaten minut kasaan. Ja minä huusin ja itkin ja tiesin, etten ikinä, en ikipäivänä voisi mennä minnekään niin pieneen tilaan, kuin se tyhmä kauppa.
  Ja Keith saapui paikalle kummastuneen ja järkyttyneen näköisenä ja minä takerruin häneen hillittömästi nyyhkyttäen. Keith oli todellinen, hän oli turvallinen. Ja vaikka hänkään ei pystynyt pelastamaan minua murskaavilta voimilta, hän oli ainoa, joka minulla oli. Ja hänestä minä pitäisin kiinni. Enkä päästäisi enää koskaan irti.

A/N: Ne kommentit?

[Mervijjou]

Aws, vihdoinkin tuli jatkoa. Aivan loistava luku taas kerran (y)


-Jatkoa odotellen, Jjou

[vAnessa]

ooi, tämä on todella ihana <3 jatkoa 

[jennumiu]

aivan ihana, tuleehan pian jatkoa ? (:

[ppuhpallura]

todella ihana, ja ehdottomasti koukuttavin ficci täällä <3 tuleehan pian jatkoa? 

[Parisade]

puhpallura, jennumiu, vAnessa ja Mervijjou: Kiitos ihanaa kun jaksoitte kommentoida



50. Unohduksen saari

Matka Amerikkaan vei meiltä lähes kaksi kuukautta. Minun syytäni se oli, myönsin sen kyllä. Mutta minä en vain voinut, en voinut pakottaa itseäni sisään yhteenkään junaan, tai lentokoneeseen. En mihinkään niin pienneen tilaan, josta ei ollut suoraa reittiä ulos. Keith osti meille auton, tilavan mustan avoauton, jossa matkustaminen ei ollut aivan niin vaikeaa. Minä istuin tai seisoin suurimman osan ajasta auton peräosan päältä, josta näki loistavasti tuulilasin yli kaikki ne kilometrit, jotka jäivät taaksemme ja vielä useammat jotka olivat vielä edessäpäin. Keith ei odottanutkaan minun puhuvan paljoa, hän oli itsekin aika hiljainen, kertoi vain välillä minulle asioista, joita oli nähnyt ja tehnyt etsiessään minua. Enimmäkseen puhe oli täysin tyhjänpäiväistä, mutta sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Minä en HALUNNUT kuulla mitään oleellista maailman menosta. Ja lopulta se vähäkin puhe katosi ja taitoimme matkaa painostavassa hiljaisuudessa.
  Ja sitten me saavuimme Ranskan itärannikolle, suureen satamaan. Laiva, jonka kyytiin nousimme, oli valtava alus, jossa oli Keithin mukaan naurettavan koristeelliset sisätilat. Hyttimme oli laivan suurimpia, mutta minä en edes nähnyt sitä. Vietin kaikki ne pitkät päivät ja sysipimeät yöt avaralla kattokannella. Äänet pääni sisällä voimistuivat aina öisin ja minä koitin sulkea korvani niiltä, koitin olla näkemättä heidän kasvojaan, mutten ihan pystynyt siihen. Ja aina välillä oli jäätävän kylmä ja tuuli aivan liian nopeaa, ja minä värisin pimeässä, painauduin tiukasti Keithiä vasten ja koitin sulkea silmäni ja unohtaa. Eikä se ikinä toiminut.
  Ja New Yorkin satama oli täynnä valoja ja elämää kun saavuimme sinne ja minun oli pakko jälleen ihmetellä suuren kaupungin loistoa. Me viivyimme siellä vain pari päivää, Keith hoiti hämäriä asioitaan ja minä vaeltelin tyhjin silmin Central Parkissa ja kuuntelin samaa hoentaa kerrasta toiseen.
  ”Murhaaja!”
  ”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit.”
  Eikä ollut mitään, mikä olisi vienyt niiden huutamat totuudet pois päästäni. Niitä oli siis vain pakko kuunnella, heidän kasvojaan oli pakko katsella. Eivätkä he lähteneet pois. He eivät ikinä lähteneet pois.

Satoi, taivaan täydeltä mustia pisaroita. Minun ohut puuvillatakkini oli läpimärkä ja puistossa oli hyytävän kylmä, mutta ei se minua eniten haitannut. Ei eniten haittasi pimeän illan täydellinen yksinäisyys. Ei puisto ympärilläni tietenkään täysin tyhjä ollut, joku vanha kääkkä tien vieressä olevalla penkillä kippasi viinapulloa alas suustaan ja nuhruinen nainen talsi hitaasti kohti lähimmän ravintolan valoja. Minä haistoin hänen kuuman verensä tuoksun siihen pusikkoon saakka, jossa kyhjötin kiven päällä. Kauempaa kuului satojen autojen ääniä, puhetta, naurua.
  Missä se mies taas oli? Keith ei osannut koskaan pitää tarpeeksi kovaa kiirettä. Eikä hän edes ollut ihan tarkkaan selittänyt mitä oikein taas teki. Minä kaivoin jäykin sormin vieressäni lojuvasta repusta rannekellon, jonka Keith oli ostanut minulle tajuttuaan, ettei saisi raahattua minua mukaansa New Yorkin ahdistaville kaduille. Kello oli sinänsä ihan kaunis ja veikkasin sen ympärille upotetuista timanteista, että se oli maksanut omaisuuden. Ainakin Keith koitti olla minulle kiltti. Kai sen olisi pitänyt lohduttaa.
  Kello oli puoli yksitoista. Hän oli luvannut olla poissa korkeintaan kolme tuntia, mikä tarkoitti että Keith oli syönyt sanansa jo reilu kymmenen minuuttia sitten. Raukkamaista.
  Luultavasti hän ei vain halunnut nähdä minua. Pysytteli poissa niin pitkän ajan kuin vain suinkin voi ja toivoi, että minä en huomaisi. Tai ehkä Keith ei edes vaivautunut välittämään, huomaisinko minä vai en. Ehkä hän halusi, että tajuaisin. Ymmärtäisin, että hän ei halunnut minua lähelleen ja lähtisin pois. Että Keith saisi olla rauhassa.
  Mutta vaikka hänen taakkanaan oleminen inhottikin minua, lähteminen ei ollut mikään vaihtoehto. Ei se ollut koskaan ollut. Ja ilman Keithiä minä en pysyisi tässä maailmassa, en edes sen vertaa kuin nyt. Ilman Keithiä maailmassa ei olisi mitään, josta saisi minkäänlaista otetta. Joten Keithin pitäisi olla se, joka lähtisi. Jättäisi minut taas.
  Minä en ikinä kestäisi sitä. Mutta en varmaan halunnutkaan kestää. Minä halusin pois. Halusin liueta olemattomiin. Ehkä en halunnut otetta todellisuudesta.
  ”Hirviö!”
  Kuolleena noita ei varmaan joutuisi kuuntelemaan. Ehkä kuolleena olisi jonkinlaista rauhaa. Ehkä minä todella tarvitsin kuoleman unohtaakseni.
  ”Repussa on sateenvarjo.” Säpsähdin varjoa, joka oli ilmestynyt viereeni. Keith liikkui kuin aave.
  Ravistin päätäni hänen istuessaan viereeni kalliolle. ”En minä halua sitä.” En kertonut hänelle, että olin hermostuksissani jo mennyt rikkomaan sen typerän kapineen. Varjo oli ihan liian iso ja peitti ihan liian ison osan taivaasta. Vaikka toisaalta... siihen se kai oli tarkoitettukin.
  Keith näytti siltä, että koitti katsoa mihin tahansa muualle kuin minuun. Aika lahjakkaasti hän oli viimeisen parin kuukauden ajan siinä onnistunutkin. Ihme ettei poikaystäväni ollut vielä hankkinut jotain konekäyttöistä melunsuodatinta, joka estäisi häntä kuulemasta ääntäni.
  Minä räpyttelin kyyneliä pois silmistäni. Ihan hiton sama. Jos Keith ei pystynyt katsomaan minua silmiin, se oli hänen ongelmansa, ei minun. Miksi minua pitäisi kiinnostaa?
  ”Minä hankin meille auton”, Keith selosti tasaisella äänellä. ”Melko samanlainen, kuin se, jonka ostin meille Euroopassa. Ajattelin kuitenkin, että lähtisimme vasta aamulla. Auton sisustus menisi tässä sateessa pilalle.”
  Niin nahkaverhoiluista sitä tietenkin välitettiin. Minä mutisin vaisun okein ja sitten me vain istuimme siinä, eikä kumpikaan sanonut yhtään mitään. Keith vaikutti jotenkin mietteliäältä, hänen sormensa naputtivat kärsimättömän oloisina kallion pintaa. Vanha mies penkillä tippui maahan ja jäi siihen makaamaan kuorsaten. Viinapullon jämät imeytyivät hetkessä hiekkatien pintaan. Ollapa ihminen.
  ”Minne me olemme menossa”, minä kysyin, ihan vain koska hiljaisuus tuntui pahalta. Ihan kuin minulla ja Keithillä ei olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa. Minä olisin tietysti voinut sanoa vaikka mitä – olisin voinut parkua hänelle kaiken, mitä tässä maailmassa vihasin – jos hän ei olisi ollut tuollainen. Jos hän vain ei olisi käyttäytynyt kuin minä olisin jotain vierasta ja kamalaa, jotain, jota hän ei halunnut edes katsoa.
  ”Pois tästä kaupungista”, Keith vastasi lyhyesti. Hän vaikeni hetkeksi ja paukautti sitten: ”Sherry, minne sinä haluaisit mennä?”
  Hän ei varmastikaan uskonut saavansa kummoistakaan vastausta, ja oli tietenkin oikeassa. Minne tässä muka voisi mennä. Ei meillä ollut mitään paikkaa. ”En minä tiedä.”
  Keith nyökkäsi hitaasti. ”No minulla on yksi ajatus.”

                                                                ****************

Tumma avoauto kiisi kolmatta päivää pitkin itärannikon leveitä asfalttiteitä. Paljon ei sanoja vaihdettu, Keith ei kertonut, minne olimme menossa, enkä minä kysynyt. Keith keskitti kaikki aistinsa auton ajamiseen ja silloin kun hän ylipäätään huomioi minua, hän vain kysyi hajamielisen oloisena, halusinko pysähtyä hetkeksi.
  Ja vaikka auton takapenkki tuntuikin aivan liian ahtaalta ja ahdistavalta, vaikka minun olikin pinnisteltävä saadakseni henkeä ja vaikka pakokauhuani oli lähes mahdotonta pitää kasassa, minä vastasin aina samoin. Jatketaan vain matkaa. Ja Keith jatkoi ajamista, kohti etelään, ja päivisin paistoi aurinko ja avara sininen taivas aukeni yläpuolellamme suurena, ja luonnottoman kauniina, eikä silloin tuntunut enää yhtä pahalta. Maailma ei tuntunut enää yhtä pieneltä. Keith ei tietenkään pitänyt auringosta, koska se tarkoitti, että hänen oli verhottava itsensä kauttaaltaan kankaisiin.
  Ja Floridan rannikolla, me kiipesimme valtavan risteilyaluksen kyytiin, joka vei meidät suureen lomaparatiisiin, jonnekin kauas, kauas merelle. Minä loikoilin turistien täyttämillä hiekkarannoilla, Keithin hoitaessa bisneksiään ja ostelin katukaupoista itselleni bikinejä. Piilotin reppuuni kirkasvärisen hawajipaidan, jonka olin hankkinut Keithiä varten. Tosin tätä menoa meillä ei olisi kyllä koskaan olemaan niin hyviä välejä, että voisin pakottaa hänet pukemaan sen päälleen. Ja tässä ihmiskasassa Keithin oli muutenkin paha käyttää mitään vaatteita, jotka eivät peittäneet hänen koko ihoaan. Ehkä minun pitäisi ostaa Keithille arabiasu ja turbaani.
  Hautasin kasvoni rantapyyhkeeseen. Mikä Keithiä oikein vaivasi? Hän oli rakastanut minua joskus, ihan varmasti oli. Me olimme olleet hetken aikaa melkein onnellisia. Minne se kaikki katosi?
  ”Kokonaan sinun syytäsi!”
  Ja niin se kai olikin.

  Yhtenä iltana sitten, kun aurinko oli jo laskenut, Keith raahasi minut satamaan ja osoitti pienen moottoriveneen kahta jättimäistä moottoria. ”Sen pitäisi olla nopea.”
  Kyselemättä minä kipusin veneen kyytiin ja hivuttauduin varovasti katon yli keulaan. Vilkaisin ohi mennessäni sisään yhdestä ikkunasta ja huomasin, että sisäkoppi, jossa oli ohjaamo ja istuinpaikkoja, oli lähes täynnä bensakanistereita.
  Keith veti pois veneen kiinnitysköydet ja änki itsensä ratin taakse. Voimakkaista moottoreista kuului paljon odottamaani vaimeampi ääni, niiden käynnistyessä ja veneen irrottautuessa laiturista. Ja vene kiisi kohti vaimeaa kajoa, joka vielä hehkui horisontin takaa.
  Ei kulunut kauaakaan kun kaikkien lomailusaarten valot olivat jääneet taakse. Matkan jatkuessa meri kävi mustemmaksi ja mustemmaksi. Vain kuunvalo rikkoi sen pimeää pintaa valokeilan lailla, luoden meille hopeisen sillan, jota pitkin liikuimme. Taivaalta oli helposti luettavissa kaikki tähtikuviot, joiden nimiä en kyennyt muistamaan.
”Minulta jäi kaikki näkemättä!”
  Laineet olivat suuria, ja kevyt vene pomppi niiden päällä kuin räsynukke. Lämmin tuuli hiveli kasvojani silkkisenä minun istuessani keulakaaren päällä. Allani kiiltelevä meri jatkuin kilometrittäin joka suuntaan, ja kaikki oli niin suurta, niin avaraa ja unenomaista, että se ei tuntunut todelta. Maailma oli kauniimpi kuin koskaan.
  Säpsähdin, kun Keithin käsi laskeutui pehmeästi vyötärölleni. ”Olemme matkalla suoraa kohti kaakkoa”, hän sanoi. Minä painauduin tahattomasti vähän lähemmäs häntä ja hän painoi minut itseään vasten ja hennossa valossa erotin hänen kasvoiltaan häivähdyksen surua. Vieras ilme Keithin kasvoilla. Minä pidin katseeni jossain Keithin olan takana hänen sivellessään huuliani, pyyhkiessään kyyneleen pois poskeltani. Hänen huulensa hipaisivat omiani kevyesti ja minä liikahdin sävähtäen vähän taaksepäin. Olin unohtanut miten hänen suudelmansa polttivat.
  Keith huokaisi. ”Mitä meidän sinusta oikein pitäisi tehdä.”
  Minä suljin silmäni ja poskelleni vieri toinen kyynel. Nyt se sitten tulisi. Keith sanoisi, ettei jaksanut enää katsella minua ja lähtisi. Eikä tulisi enää koskaan takaisin, ja sitten minä olisin yksin, yksin, yksin. Kohotin kosteana kiiltävän katseeni Keithiin ja tällä kertaa hän ei kääntänyt katsettaan pois. ”Sher, minä tajuan, ettet halua puhua siitä, mitä Italiassa tapahtui, mutta älä työnnä minua kokonaan pois”, hän mutisi hiljaisella äänellä. ”Minä haluaisin auttaa sinua, mutten tiedä miten.”
  ”Murhaaja!”
  Vapisin vähän, vaikka yö olikin niin lämmin. ”Kun suljen silmäni, näen heidän kasvonsa”, minä kuiskasin. ”Kun olen hiljaa, kuulen heidän äänensä. Sinä et voi auttaa minua nyt, kukaan ei voi. Minä vain... minä haluan vain unohtaa.”
  Keith veti minut tiukemmin itseään vasten ja suuteli huuliani varovasti ja tällä kertaa käsivarteni kietoutuivat hänen niskaansa ja vedin Keithin kasvoja ahneesti lähemmäs. Maailma saattoi olla tyhjä, tai täynnä pahuutta, mutta ainakin minulla oli Keith. Ainakin hän oli kanssani.

Vene kulki eteenpäin vielä puolet seuraavasta päivästäkin. Minä en lähtenyt keulasta, mutta Keithin oli pakko mennä ohjaamaan. Sitten yhtäkkiä tuijottaessani loputonta horisonttia, minä näin sen.
  Sen valkoinen rantaviiva oli aluksi sumea, mutta tullessamme lähemmäs, erotin selvemmin saaren pehmeän hiekkarannan ja korkeina kohoavat palmut, jotka huojuivat leppeästi tuulessa. Käännyin shokissa katsomaan Keithinä, joka virnisti minulle ikkunan takaa. Saari näytti täysin autiolta. Sellaiselta, johon kukaan ei ollut edes jalkaansa pistänyt. Niin avaralta ja puhtaalta, niin kauniilta, että se melkein sattui.
  ”Sinä et millään ole ansainnut tätä.”
  Suljin korvani Lucetten puheelta ja nojauduin eteenpäin silmiäni siristäen. Lähempää katsottuna Saari oli suurempi kuin olisin uskonut, metsään saattoi hyvinkin mahtua ihmisiä. Mutta ketään ei näkynyt. Vain palmuja ja hiekkaa.
 
Keith rantautui veneellä yllättävän hienosti ja me kahlasimme pari metriä rantaan kiinnittämään köydet. Minä henkäisin ääneen edessäni avautuvan paratiisin lumoissa. ”Onko tämä oikeasti vain meille?”
  Keith nyökkäsi. ”On se. Yksityisaluetta. Lähin saari on kahdenkymmenen merimailin päässä, eikä risteilijät kulje mistään läheltä. Meidän pitäisi saada olla rauhassa.”
  Minä heittäydyin hurmioituneena sileälle hiekalle ja kiepahdin selälleni katse Keithissä. ”Miten tällaisia paikkoja on edes olemassa?”
  ”Hm... no”, Keith vilkaisi minua varovasti. ”Tämä ei ollut ihan halpa, Sherry. Siihen meni iso osa rahoista, jotka saimme Hodgesilta.”
  ”Paras sijoitus, jonka olet ikinä tehnyt”, minä huokaisin.
  Keith naurahti ja laskeutui viereeni istumaan ja suuteli minua pitkään. ”Toivotaan niin. Metsässä on mökki, olemattoman pieni, kylläkin, mutta ainakin on joku paikka, jossa tavarat pysyvät kuivina.”
  ”Mmm...”, minä mumisin ja painauduin huomionkipeästi lähemmäs häntä. ”Minä rakastan sinua.”
  Keithin käsi kiertyi niskaani. ”Minäkin rakastan sinua.” Ja hän suuteli minua uudestaan, tällä kertaa vähemmän varovaisesti ja suudelma oli täynnä tulta. Minun hengitykseni kiihtyi hänen käsien vaeltaessa alemmas lantiolleni ja me kaaduimme yhdessä hiekalla. Keithin käsi oli painautunut kylkeeni ja hän suuteli minua uudestaan, rajummin kuin ikinä ennen. Minä riisuin hänen paitansa mahdollisimman nopeasti. Koko ruumiini liekehti ja Keithin kosketus vaimensi päässäni huutavat äänet. Tämä todella oli paratiisi.

En tuntenut kipua ennen kuin heräsin, kerrankin ilman painajaista. Huuleni tuntuivat kipeiltä ja turvonneilta ja koko ruumiini oli hellänä. Avasin silmäni ja tajusin helpotuksekseni, että Keith ei ollut siirtänyt minua pois rannalta, peitellyt minut vain pehmeällä pyyhkeellä.
  Seuraava, mitä tajusin oli, että liikkuminen sattui. väännyin varovasti istumaan ja irvistin huomatessani käsivarsiani ja kylkiäni kirjovat mustelmat. Auts. Kivusta huolimatta huulilleni levisi jo melkein unohtunut ilme, onnellinen hymy. En pystynyt muistamaan, milloin Keithin kanssa oleminen olisi tuntunut yhtä ihanalta.
  Vedin parhaillani bikinejä päälleni, kun Keith ilmestyi metsästä, ilmeisesti sen mökin luota, josta oli puhunut. Hän painoi suulleni nopean suukon, johon vastasin innokkaasti siitä huolimatta, että huuleni tuntuivat jo tarpeeksi aroilta ja runnelluilta. Keith vaikutti tajuavan saman seikan, sillä hän astui varovasti taaksepäin. ”Sinä näytät kamalalta”, hän totesi. ”Anna anteeksi, Sher, minun olisi pitänyt olla varovaisempi. Olin vain unohtanut, miten helposti sinä menet rikki.”
  Minä mutristin huuliani. En minä halunnut, että Keith joutui olemaan varovainen, tuntui, että hän oli tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi minun takiani. ”En minä kuole pariin mustelmaan.”
  Keithin suupieltä nyki. ”Et niin, mutta ne sattuvat taatusti ja kuka tahansa, joka näkisi sinut nyt kuvittelisi, että minä hakkaan sinua — tai pahempaa. Olet ihan sinikirjava.”
  Minä painoin pääni hänen olkaansa. Keithin tuoksu oli parasta, mitä maailmassa oli.  ”Kuule, minulla oli eilen ehkä hauskempaa kuin ikinä. Joten älä ole varovainen, Keith, älä ole enää ikinä varovainen minun lähelläni. Eletään vain niin täysillä kuin ikinä voidaan.”
  Keith virnisti minulle. ”Sinä olet hullu.”
  ”Siksi sinä minua rakastatkin.” Ja minä kikatin kiskoessani häntä laineisiin.

A/N: Risuja tai ruusuja?

[Lawargue]

Mahtava luku taas, jatkoa odotellessa : D

[Vanamo]

VAU! MAHTAVAA! LOISTAVAA!
Ei tässä muuta voi sanoa. Olen aika pitkän aikaa lukenut tätä tarinaa, tämä on tosi pitkä ja nyt vihdoin pääsin "ajantasalle".
Kaikki luvut ovat olleet aivan loistavia ja mielestäni juoni kulkee erittäin sujuvasti.
En keksi yhtä ainuttakaan huonoa juttua tästä ficistä!
Sherry on todella mielenkiintoinen hahmo ja kirjoitat hänestäkin tosi hyvin.
Miten olet keksinyt näin ihanan ja loistavan yms.yms. juonen?
En voi sanoin kuvata, kuinka hyvä tämä mielestäni on, mutta ehdottomasti tämä on kaikkista parhain ficci jota olen ikinä lukenut!
Luvutkin on mukavan pitkiä!
Toivottavasti laitat jatkoa pian! <3
Odotan sitä innolla!

[Parisade]

Twaikkari: Kiva kun jaksoit lukea tämän, vaikka tämä onkin näin painajaismaisen pitkä. Ihana kuulla, että tykkäsit Tämän fikin juoni on tosiaan aika sekava ja töyssyilevä ja sitä olikin alettu kehittämään paljon ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä fikkiä. Noina aikoina Sherry tosin oli ihan erilainen hahmo (itseasiassa ensimmäinen versio Sherrystä oli lähes vastakohta nykyiselle) ja juoni oli paljon yksinkertaisempi. On kyllä sellaisiakin asioita, jotka ovat karsiutuneet pois, koska ne eivät ole sopineet enää tarinaan.
Lawargue: Kiitos

51. Leijuva aallokko

1989, Isla de Esquecido, Länsi-Atlantti

  Saari oli meidän ja minä opin tuntemaan sen jokaisen neliösenttimetrin. Niin, no, ehkä saaren ainoaa sisätilaa, säälittävän pientä kuudentoista neliön mökkeröä, oikeastaan pelkkää puuvajaa lukuunottamatta. Mökin ikkunat olivat liian pienet ja seinät liian korkeat, eikä siellä pystynyt olemaan. Muutaman kerran minä siihen astuin, kun Keith ei ollut lähistöllä ja tarvitsin välttämättä jotain sisältä, mutta joka kerta pakokauhu täytti koko mieleni ja seinät tuntuivat kaatuvan minua kohti ja katto sortuvan päälleni. Aina kun astuin mökin pimeyteen muistin väkisinkin kuvan pimeästä luolasta ja tunsin sisälläni, miten mahdotonta poispääsy oli. Joten minä en pahemmin oleskellun mökissä. Saarella oli aivan tarpeeksi tilaa muutenkin ja vaikka välillä tuli myrskyjä ja sateita, minä aina tavallaan nautin niistä. Ne puhdistivat ilmaa ja toivat vähän viileyttäkin.
  Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet, ne kaikki menivät minulta sekaisin. Ja minä todella unohdin, suljin mielestäni kaiken aiemman ja lopulta alkoi tuntua, kuin muuta elämää ei olisi ollutkaan. Vain minä ja Keith ja tämä saari. Ihan liian usein piti käydä suuremmilla saarilla metsästämässä, mutta ei minun uneni, minun oma paratiisini siitä mennyt pilalle. Aurinko oli lämmin ja meri oli valoisa ja oli tilaa juosta hiekkarannalla, uida meressä ja sukeltaa ilman laitteita merenalaiseen maailmaan. Tärkein oli kuitenkin Keith, ilman häntä valoa ei olisi koskaan tullut olemaan, ja Keith oli täällä, hän teki paratiisista elävän. Hän teki minustakin elävän.

Luin varmaan sadatta kertaa ainoaa kirjaa, joka ei ollut vielä kastunut tai mennyt muuten lukukelvottomaksi. Kyseessä oli romaani nimeltä Dorian Grayn muotokuva, enkä edes tykännyt siitä hirveän paljon. Teksti oli yhtä kuivaa kuin kaikissa muissakin klassikoissa ja juoni ihan outo ja tylsä. ”Meidän pitäisi ehkä käydä ostamassa jotain juttuja”, minä huomautin Keithille, joka pelasi pasianssia kuluneilla korteilla. ”Tämä kirja pitkästyttää minua. Ja sitä paitsi: voisin haluta uudet bikinit.”
  Tämänkin minä olin sanonut varmaan sata kertaa. Eikä lähdön estymisen syynä todellakaan ollut Keith vaan ennemminkin minä. Totta, olisin tarvinnut uudet bikinit ja joku uusi kirjakin olisi voinut olla kiva –  tänne kun ei ollut vedetty sähköjä, jotta voisi katsoa telkkaria. Jossain turistikohteessa käyminen rikkoi kuitenkin aina rauhan tunteen moneksi päiväksi. Ihmisten näkeminen sai tuntemaan, että muuallakin oli elämää, ja vaikka tiesinkin sen olevan totta, konkreettinen muistutus tuntui turhalta.
  Keith virnisti minulle. ”Minä tiedän sen, Sherry.”
  Heitin kirjan olkani yli jonnekin palmumetsän suuntaan ja sekoitin Keithin kortit kooten ne pakkaan. Sekoittelin niitä suloisesti hymyillen Keithin nokan edessä ja heitin ne sitten samaan suuntaan kuin kirjankin äsken. Nojauduin Keithiä vasten päätäni kallistaen ja hiplasin hänen hawajipaitansa nappeja. ”Kyllä me varmaan keksitään parempaakin tekemistä, kuin kortin peluu tai roskaromaanit.”
  Keith kiepautti minut syliinsä ja suuteli huuliani. Keith oli nykyään paljon vähemmän varovainen, kun hän oli lähelläni. Me olimme molemmat tottuneet siihen, että minä tosiaan olin aina enemmän tai vähemmän mustelmilla. Pari kertaa minulla oli mennyt luitakin poikki, mutta ne olivat parantuneet nopeasti. Tietenkin minä tavallaan vihasin sitä, että olin niin heikko, vihasin, että liikkuminen aina sattui jonkin verran. Mutta en olisi unissanikaan kertonut Keithille, miten paljon vihasin kipua. Koska kuitenkin, loppujen lopuksi se oli aina sen arvoista. Olisin kestänyt kevyesti enemmänkin, kunhan vain sain pitää Keithin lähelläni.
  Siristin silmiäni yhtäkkiä kun huomasin taivaanrantaan ilmestyneen pisteen, joka kiisi meitä kohti nopeasti. Vene. Mitä helvettiä? Pari kertaa ennenkin joku purjehtija oli yrittänyt rantautua kauniille saarellemme, mutta olimme aina ajaneet suhteellisen nopeasti pois. Tuo vene taas... niin en ollut varma. Jotenkin se näytti siltä, että oli matkalla juuri tänne.
  Kosketin Keithin auringossa kimaltelevaa ihoa. ”Missä meidän aurinkovarjo oikein on?”
  Keith selosti silmät ummessa jotain itärannasta ja käski hakemaan sen. Minä nousin muristen pystyyn ja kipaisin nopeasti noutamaan valtavan päivänvarjomme. Jäin aurinkoon lojumaan Keithin levittäessä varjon aurinkotuolien väliin ja varmistaessa, että jokainen sentti hänen ihostaan oli sen alla.
  ”Inhoan turisteja”, minä valitin synkällä äänellä ja hautasin kättäni hiekkaan. ”Ne pilaavat kaiken.”
  Keith tiiraili venettä otsa rypyssä. ”Ketään ei ole kannella.”
  Just. Ihan kuin minua kiinnostaisi vielä kuulla, että tyhmien turistien oma kansi ei ollut riittävän hyvä auringonottoon ja he halusivat vallata meidän rantamme. Kallistin itsekin päätäni päästäkseni lukemaan pikkuruisen pikaveneen kylkeen kirjoitetun nimen. ”Gordonin prinsessa?” minä älähdin. ”Johan on hemmetin tyhmä nimi veneelle. Noilla ei selvästikään ole paljoa järkeä päässä.”
  Vene tuli vielä sen verran lähemmäs, että huononäköisimmänkin ihmisen olisi pitänyt erottaa, että ranta oli jo varattu. Sen sijaan vene käänsi nokkansa suoraan kohti meitä ja kulman kääntyessä aurinko paistoi sisälle ohjaamoon, ja saatoimme nähdä selvästi sen sisällä olevat matkustajat.
  ”Mitä hemmettiä?” minä kirahdin.
  ”Meidät on näköjään löydetty”, Keith virnisti ja lähti harppomaan rannan poikki venettä vastaan. Minä tarrasin hänen käsivarteensa.
  ”Voi ei, Keith, käske niiden häipyä. Minä haluan olla rauhassa.”
  Mutta tietenkään hän ei kuunnellut minua, raahasi minut vain perässään auttamaan veneen kiinnityksessä.
  Kannelle ilmestyi joku, jolla oli välkkyvä valkoinen iho ja silkinsileät hiukset. Tunsin pienen kateuden piston sisälläni, kun katsoin hänen hienostuneita kasvojaan. Olin unohtanut miten kaunis Karmel oli. Mustat hiukset vain heilahtivat hänen hypätessään hiekalle luonnottoman sirosti. Hänellä oli päällään vain farkkushortsit ja tylsänharmaa toppi, mutta siitä huolimatta häntä oli pakko katsoa. Karmel olisi ihan yhtä hyvin voinut olla kruunupäinen kuningatar. Hän kuitenkin mulkoili Keithiä rumasti kulmiensa alta ja sähisi kiukkuisena: ”Minun muistaakseni sinä lupasit tulla kertomaan minulle, kun löydät hänet.”
  John ilmestyi Karmelin taakse vilahduksessa ja virnisti Keithille toverillisesti. Hän ei ollut kuitenkaan tarpeeksi tyhmä mennäkseen kiukkuisen Karmelin tielle, joten seurasi kiltisti vieressä Karmelin alkaessa haukkua Keithiä ties millä kirosanoilla. ”Sinuun ei sitten voi yhtään luottaa, senkin kusipää”, Karmel raivosi. ”Miksi minun oli pakko saada veli, jolla ei ole aivoja ollenkaan?”
  ”Älä viitsi, Karm”, Keith sanoi leppoisasti. ”En minä viitsi aina alkaa etsiä sinua maailman ääristä.”
  Karmel loi häneen pistävän katseen. ”Ääliö, ei kirjeen lähettäminen niin vaikeaa ole.”
  Minua alkoi ärsyttää näkymättömänä oleminen. Kurkkasin Keithin selän takaa punasilmäistä kaksikkoa. ”Hei vain teillekin, Karmel, John”, minä sanoin herttaisesti hymyillen. ”Niin, minustakin on hauska nähdä taas, kiva, että olette hengissä.”
  Karmel ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mutta John avasi suunsa tervehtiäkseen – ja jähmettyi paikoilleen. Minä räpäytin katseeni nopeasti jonnekin sivuun, mutta se ei estänyt vaimeaa huudahdusta pääsemästä Johnin huulilta. Kirosin mielessäni raskaasti. Yleensä kun kävimme ihmistenilmoilla muistin hienosti vältellä katsekontaktia yhtään kenenkään kanssa, mutta noiden kahden kanssa se luultavasti olisi vain epäkohteliasta.
  ”Murhaaja!” Vavahdin väkisinkin hieman taaksepäin. He puhuivat pääni sisällä nykyään harvemmin, mutta eivät olleet lähteneet minnekään. Eivät kai ikinä lähtisi. Ainakin joku pitäisi minulle seuraa maailman loppuun asti.
  Keith vilkaisi minua nopeasti ja loi Johniin varoittavan katseen. Sivusilmällä näin hänen muodostavan huulillaan sanat: Selitän myöhemmin.
  Ajoin pois mielikuvat kuolevista ihmisistä päätäni ravistamalla. Olin Keithille salaa kiitollinen siitä, että hän ei ruvennut selittämään asioita minun läsnä ollessani. En halunnut kertausta painajaisistani.
  Keith vei Karmelin ja Johnin nopealle esittelykierrokselle saaren ympäri. En viitsinyt mennä mukaan, lähinnä siksi, että matkalla sanottaisiin luultavasti asioita, joita en halunnut kuulla. Upotin kasvoni rantapyyhkeeseen ja koitin muistaa olivatko Karmel ja John aina olleet tuollaisia. Oliko Karmel aina loistanut kuin tuhat sateenkaarta ja oliko John aina ollut yhtä huoleton ja valoisakatseinen.
  Irvistin itsekseni. Tietysti he olivat aina olleet yhtä täydellisiä. Joskus vaikka kuinka kauan aikaa sitten kun olimme liikkuneet yksissä Karmelin ja Johnin kanssa ei ollut voinut edes kenkiä ostaa ilman että jokainen miespuolinen henkilö oli kuolannut suu auki Karmelin perään. Enkä ollut taatusti ikinä nähnyt Johnin kasvoilla muuta kuin tavanomaisen aurinkoista ilmettä.
  Taisin olla meistä neljästä ainut, joka oli muuttunut. Se oli niin väärin. Miksei joku muu voisi vaihteeksi saada maailman vihoja niskoilleen? Enkä minä olisi halunnut muuttua. Olisin yhä halunnut olla yhtä huoleton ja iloinen kuin olin ollut ennen Italiaa.
  Tarkemmin ajatellen en ollut kyllä ollut kovin iloinen tai huoleton edes ennen kuin elämäni muuttui näin julmaksi. Painajainen oli alkanut jo kauan ennen italiaa, kauan ennen Lucetten kuolemaa. Se oli alkanut jo sillä hetkellä kun olin muuttunut vampyyriksi. Sen kauemmas oli vaikea muistaa.
  Päätin etten edes yrittäisi muistaa, koska elämäni oli ollut helppoa ja huoletonta. Siitä oli liian kauan, melkein ihmisikä. Mielikuvaan sekoittui surua ja tärkeitä ihmishahmoja. Kaikki kuolleita.
  Räpläsin sormillani tuulen hiekalle lennättämiä pelikortteja. Osa niistä kellui jo meren turkooseissa aalloissa, mutta en noussut hakemaan niitä. En jaksanut.

Vähän myöhemmin minä en ollut vieläkään liikahtanut senttiäkään ja Karmel heittäytyi viereeni rantapyyhkeelle. Hän oli vaihtanut ohuet vaatteensa pelkkiin bikineihin ja valkea iho säihkyi auringossa. Minä tuijotin itsepäisesti poispäin Karmelin avatessa suunsa.
  ”Joten”, hän aloitti keskustelusävyyn. ”Italia, huh? Mitä tykkäsit Volterran väestä.”
  Jähmetyin entistäkin jäykemmäksi patsaaksi, mutta Karmel ei ilmeisesti huomannut eroa entiseen.
  ”Minä aina inhosin suurinta osaa Voltureista”, Karmel kertoi nenäänsä nyrpistäen. ”Eivät hekään pahemmin minusta pitäneet, varsinkaan se typerä noitakaksikko. Keithiä sen sijaan kaikki jumaloivat. Hän oli aina Aron ykkösmies, johtuen varmaan siitä, että Keith on niin taitava taistelustrategi. Keithkin olisi varmaan jäänyt sinne jos sinä et... no jaa... Nyt teillä on ainakin hieno saari.”
  ”Kiitos”, minä mumisin jäykästi.
  Karmel minuun luoma katse näytti silmissäni ovelalta ja laskelmoivalta. ”Sinä et taida haluta muistutusta tosiasioista.”
  Ei, en minä halunnut muistutusta tosiasioista. Enkä maailmasta muutenkaan. Halusin vain olla rauhassa Keithin kanssa ilman ainuttakaan häiriötekijää. Ei ollut kuitenkaan Karmelin asia tulla huomauttamaan, miten lapsellisesti yritin piiloutua kaikelta tapahtuneelta, miten tyhmästi koitin paeta menneisyyttäni. ”Niinkö luulet?” minä sanoin purevasti.
  Karmel nyökkäsi. ”Jep. Niin luulen. Ja siksikö sinä et halua meitä tänne?”
  Minä aioin vilkaista häntä vain nopeasti, mutta Karmelin kasvojen pyytävä ilme sai minut jäämään tuijottamaan häntä. Ja mieleeni palasi, että joskus, kauan sitten, me olimme itse asiassa olleet ystäviä. Ja Karmel saattoi olla suorasanainen ja äkkipikainen, joskus tylykin, hän myös seisoi ikuisesti ystäviensä rinnalla. Kurkkuani alkoi äkkiä kuristaa. ”Ei tämä ole sinun syytäsi, Karmel.”
  ”Luuletko, sinä, että minä en tiedä, että tämä ei ole minun syytäni?” Karmel naurahti. ”Mutta ei tämä ole sinunkaan syytäsi, Sherry, vaan sen helvetin vallanhimoisen Italian väen. Aro on aina ollut sellainen, jos kaikki ei suju niin kuin hän haluaa, hän pistää kaiken sujumaan.”
  Karmel koitti sanoa, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tappaa heidät kaikki, mutta hän oli väärässä. Vaihtoehtoja oli aina ollut, mutta minä olin tietoisesti valinnut väärin. Jos olisin ollut riittävän fiksu lopettaakseni sen jo alussa. Jos olisin vaatinut päästä Keithin luo ennen kuin olisin tappanut ketään. Jos vain olisin jättänyt edes Lucetten henkiin.
  Karmel taisi tietää, missä ajatukseni liikkuivat. ”Jossittelu ei muuta mitään”, hän huomautti napakasti. Hän pomppasi pystyyn ja ojensi minulle kätensä. ”Tule, Sher. Haetaan pojat ja lähdetään sukeltamaan koralliriutoille.”
  Minä tartuin käteen yhtään epäröimättä.

A/N: Kommenttia??

[Vanamo]

Ihanaa että jatkoa tuli jo nyt! 
Jälleen oli mahtava luku, virheitä en löytänyt (vaikka tosin olin niin uppoutunut tekstiin etten edes niitä etsiskellyt) yhtään.
Tavallaan tuo Sherryn ja Keithin saarielämä on tosi suloista, vaikka Sherryllä vielä vaikeaa onkin.
Taas toivon jatkoa pikaisesti, olen tähän aivan koukussa! 
Haluatkoisitko muuten paljastaa kuinka monta lukua tähän on tulossa? _{Toivottavasti vielä monta monta monta..}
Ei tietenkään pakko, uteliaisuuttani vain kysyin.
<3