Bawe: Kiitos:D ihana kuulla että jaksoit lukea tämän.
NiNNNi: kiitos:) Rakastan kommentteja
Lyn: niinpä, ja Sherryn angstausta saadaan muutenkin ihan riittämiin.
Mutanttiorava: kiitos. Kiva että pystyt samaistumaan Sherryyn.
A/N: Nonniin, nyt tosiaan on alkanut aikahyppely ihan kunnolla. Kehoitan tarkistelemaan noita vuosilukuja tuolta luvun alusta, sillä ne alkavat piakkoin menemään nopeasti eteenpäin. Minun on ihan pakko hyppiä, koska joissain kohdissa Sherryn elämässä ei tapahdu mitään kertomisen arvoista ja lisäksi minun suunnitelmani alkaa heittää pahasti ja pian tähän tulee ihan järkyttävän paljon enemmän lukuja kun oli alunperin tarkoitus
31. Pilvissä
1949, Alaska, USA
Minä en ollut koskaan ollut yhtä onnellinen, kuin olin sinä vuonna. Veikkasin myöskin, etten ikinä tulisi onnellisemmaksi, joten nautin joka hetkestä. En ollut koskaan pitänyt itseäni mitenkään maailman optimistisimpana ihmisenä, mutta nykyään jopa talven synkkien huurteiden aikana maailma näytti valoisalta. Tai ainakin välillä. Silloin kun kukaan ei rikkonut tavaroitani. Upo uudet nahkakenkäni jäivät auton alle, kun tyhmä Edward peruutti niiden päälle ja hävisin ihanimman takkini Roselle vedonlyönnissä. Rosy oli kamalan omahyväinen, kulki vain nokka pystyssä päivät pitkät. Ja minun kauniiseen autooni tuli kolhu kun ajoin sen vahingossa lyhtypylvästä päin ja sen moottori alkoi yskiä. Korjaus maksaisi maltaita. Epäreilua jutussa oli se, että Keith oli häirinnyt minua juuri kriittisimmällä hetkellä ja saanut käteni lipsahtamaan. Eikä se torvi tietenkään suostuisi maksamaan kustannuksia.
Se – ja moni muukin asia – oli kuitenkin pakko antaa Keithille anteeksi. Hän sai kuolleen sydämeni lämpenemään joka kerta kun tuli lähelleni ja siitä tunteesta olisin kyllä ollut valmis maksamaan enemmänkin. Siitä tunteesta todennäköisesti joutuisinkin vielä maksamaan kovan hinnan. Mutta en nyt, en vielä. Tänään minä olin onnellinen.
Ilta oli jäätävän kylmä, vaikka se ei ollutkaan kovin kummallista keskitalven aikaan. Minä ja Keith tarvoimme lumisen hangen halki kylki kyljessä. Olimme olleet koko päivän Tanyan luona. Heillä oli paljon paremmat videontoistolaitteet kuin meillä. Minun oma videonauhurininkin oli jo ikivanha. Antiikkinen. Tarvitsisin tosiaan uuden.
Äh, lunta oli ainakin metri. Ihan kiva minusta, jos on valkoinen maanpeite, mutta ei sentään tarvitsisi liioitella. Kymmenen senttiä riittäisi paremmin kuin hyvin. Kuka tyhmä tällaisista asioistakin oikein päätti?
Koitin potkaista lunta pois tieltäni, mutta onnistuin vain lyömään jalkani lumen alla piilossa olleeseen kiveen. ”Auts”, minä älähdin. Okei, en potkisi enää lunta. Se vaikutti vaaralliselta touhulta.
Keith nauroi avoimesti minun epäonnelleni. ”Fiksua, Sher, fiksua. Mitä jos vain kävelisit eteenpäin?”
Minä pakotin kylmästä sinertävät huuleni irvistykseen. ”Mitä jos sinä olisit vain hiljaa?” minä kysyin suloisesti. ”Jos se siis on ylipäätään mahdollista.”
”Hiljaa?” Keith kohotti kulmiaan. ”Miksi? Ääntäni kuuntelee niin mielellään.”
Minä virnuilin itsekseni. Johan oli poika-paralla suuret luulot. Mutta ei hätää, minä kyllä kitkisin sen pois. Kaapaisin huomaamattomasti läheisen männyn oksalta kasan lunta ja nojauduin Keithiä kohden. ”No minä kuuntelen”, myönsin hiljaisella äänellä.
Keithin itsetyytyväisyyden määrällä ei ollut rajoja. ”Minä tiedän, olen – HEI!”
Minä olin länttäissyt lumikasan hänen päähänsä ja siirryin nyt nopeasti pari askelta kauemmas. ”Vau, lumi tosiaan sopii sinun hiuksiisi”, minä ivailin kikattaen.
Keith ravisteli lunta pois hiuksistaan varmistaen tarkasti, että sai kaiken pois. Luoja, miten turhamainen mies voi oikein olla? Sitä paitsi Keithin hiukset olisivat näyttäneet hyviltä, vaikka niihin olisi kaadettu kasa raakoja kananmunia.
”Kai sinä tajuat, että ansaitset vähintään tulla upotetuksi lumeen?” Keith tiedusteli tasaisella äänellä.
Minä vilkaisin häntä sivusilmällä. Mhm, Keith ei näyttänyt siltä, että aikoisi toteuttaa uhkauksen. Eikä hän sitä paitsi uskaltaisi. Minusta tulisi jääpatsas, jos kastuisin. ”Ai siksi kun pilasin hiuksesi?” minä kysyin. ”Karista tuo omahyväisyys yltäsi niin minun ei tarvitse tehdä niin. Auts!” Jalkani osui taas yhteen lumen alla piileksivään kiveen. ”Minä vihaan metsiä!”
Keith huokaisi ja nosti minut sitten marttyyrin ilme kasvoillaan syliinsä. ”Että pääsemme joskus perillekin”, hän selitti lähtiessään juoksemaan metsän halki. Vauhti sai minut nauramaan ääneen. Keith oli nopea juoksemaan. Nopeampi kuin minä, mutta sitä en kyllä ikinä myöntäisi. En ainakaan Keithille.
Kotia lähestyttäessä Keith sitten yhtäkkiä vain irrotti otteensa niin, että minä tipuin selälleni maahan. ”HEI!” minä kiljaisin. Kömmin pystyyn lumesta. ”Tyhmä, olisit vain kantanut minut sisälle asti. Vai olenko minä muka noin painava?”
”Sanoisin, että sinä olet olemattoman kevyt”, Keith korjasi. ”Tuletko?”
Minä hyppelin hänen perässään talon ulko-ovelle ja tempaisin sen auki. ”Hei”, minä heläytin Carlislelle, Roselle ja Esmelle, jotka olivat olohuoneessa. Emmett ja Edward olivat kai metsästämässä. Ainakin he olivat aamulla kovasti suunnitelleet lähtevänsä tappamaan viattomia eläimiä. Söisivätköhän he jääkarhuja? Kuvittelin Edwardin hyökkäämään kellertävänvalkoisen jättiläisen kurkkuun ja virnistin. Sen minä haluaisin nähdä.
Minä pompin sohvalle ja istahdin sille keimaillen kuvajaiselleni television kiiltävässä ruudussa. Hiukseni näyttävät ihan liian paksuilta tähän ruumiiseen verrattuna, mutta silmät olivat kieltämättä nätit nyt kun ne säteilivät tähtimäisesti.
Keith tuli viereeni istumaan ja minä käperryin kissamaisen notkealle kerälle hänen kylkeensä. ”Mitä telkusta tulee?” minä utelin. Nappasin kaukosäätimen Carlislen nokan edestä. ”Minä otan tämän.”
Pah... sieltä tuli pelkät uutiset. Kuka tällaisia jaksaisi katsoa. Jotain jostain Kiinan kansantasavallasta. Ei kauheasti vaikuttanut minun elämääni.
”Minä haluan kaupungille”, aloitin marinan. ”Rose, lähdetkö sinä minun kanssani kaupungille?”
”Sherry, nyt on melkein yö”, Rosalien huomautti kuivasti.
Pah, mitä väliä tuollaisilla pikkuseikoilla oli. Tämä talo vain sattui muuttumaan kuolettavan tylsäksi öisin. ”Rosyy...” minä valitin. Sitten vaihdoin puheenaihetta lennossa. ”Carlisle minä ja Keith ajattelimme lähteä jonnekin kuuseen pariksi viikoksi. En jaksa enää tätä kylmyyttä.”
Keith vilkaisi minua kulmat koholla. ”Oho, miksi minä kuulen tästä vasta nyt?”
Keith ei sitten osannut pysyä suunnitelmassa mukana. Olin tosin melko varma, että Carlislella ja Esmellä ei olisi paljon vastaan sanomista. He olivat itse asiassa nykyään aika siedettäviä, melkein mukavia. He kai tykkäsivät katsella minua iloisena, eivätkä halunneet haastaa riitaa.
Minä keikautin päätäni liioitellun ylimielisesti ja hymyilin maireasta. ”Koska sinulta ei kysytä, Keith. Niin, Carlisle, kai se on ok?”
”Minne te ajattelitte mennä?”
Keksin lennosta jotakin. ”New Yorkiin. Siellä on tähän aikaan vuodesta pilvistä, paljon vaatekauppoja, hienoa muotia...”
Keith irvisti. ”Ja tuohan vastaa täydellisesti minun mielikuvaani täydellisestä lomasta. Sherry, unohdetaan koko juttu, New Yorkiin on matkaa, eikä sielläkään ole talvisin ihan lämmin.”
Pah. Miehet ja shoppailu. Miksi niitä oli niin vaikea sovittaa yhteen? Mutta Keith oli oikeassa, vaikka New Yorkissa ei taatusti olisi kasakaupalla lunta, niin ei sielläkään auringonottoilma ollut. ”Hyvä on, minä muutin mieltäni. Lähdetään vasta kesällä”, sanoin synkästi.
”Aurinko”, Keith huomautti. Minä irvistin salaa. Olin ainut tässä perheessä jonka ei tarvinnut pelätä aurinkoa ja toisinaan se tosiaan ärsytti.
”Voin mennä yksin”, minä ehdotin. Oikeastaan yksin meneminen viehätti minua ajatuksena aika paljon. Saisin vaellella vaatekaupoissa tuntikausia kenenkään valittamatta, lojua puistossa päivät pitkät ja nukkua yli-isossa hotellivuoteessa ihan yksinäni. Tietenkin Keithiä – ja muitakin kai – tulisi vähän ikävä, mutta mitäs tuosta. Eivät he täältä minnekään katoaisi.
Carlislella oli tähän kuitenkin oma painava sanansa sanottavissa. ”Ei”, hän kielsi, eikä edes nostanut katsettaan lehdestä, jota oli lukemassa.
Mutristin huuliani. ”Miksi ei, minä—”
”Sherry, usko nyt kerrasta, sinä et lähde yksin toiselle puolelle maata.”
Äh, raivostuttavaa. Ihan kuin minä olisin ollut neljävuotias. No, joku päivä minä vielä pääsisin matkustelemaan. Jaksoin murjottaa vain muutaman sekunnin ennen kuin jotain tuli mieleeni. ”Hei, Rosy, minun autossani on taas jotain häikkää. Et viitsisi vilkaista?”
Rosalie ynähti jotakin epäselvää.
”Ro-kiltti”, minä anelin. Tarvitsisin sen auton kuntoon. Tai tietty voisin lainailla tämän perheen muita autoja, mutten varsinaisesti uskonut kenenkään ilahtuvan, jos heidän autonsa häviäisivät tuosta vaan.
”Sinä rikot aina, ihan aina autosi”, Rosalie valitti pyöritellen kyllästyneenä kullanvaaleaa hiussuortuvaansa. ”Eikä siinä mitään, tee mitä haluat, mutta onko pakko tulla aina minulta kerjäämään sen korjaamista?”
No tasan oli pakko. Ja Rosalie leikki marttyyriä ihan turhaa, kaikki tiesivät, että hän rakasti autojen korjausta. Eikä syy ollut edes tällä kertaa minun. ”Se oli Keithin vika”, minä lipsautin. ”Oikeastaan hänen pitäisi olla se, joka anelee sinua korjaamaan autoni.”
Keith tuhahti hyväntuulisen oloisena. ”Ei taatusti ole minun vikani, ettet sinä osaa ajaa”, hän sanoi virnistäen. ”Mutta Rosalie, voitko olla kiltti ja korjata sen auton?”
Rosalie vilkaisi Keithiä tylysti. Rakas siskoni oli selvästi huonolla tuulella. Hyvin huonolla, koska Rosy piti Keithistä. Itse asiassa koko perhe piti Keithistä, varsinkin Carlisle ja Esme. En tosin tiennyt mikä Keithissä oli heistä niin hienoa; oliko se se parantumaton sarkasmi, jota Keith jatkuvasti harjoitti vai yksinkertaisesti poikaystäväni ainutlaatuinen välinpitämättömyys koko maailmaa kohtaan. Edward oli kerran väittänyt, että Carlisle ja Esme pitivät Keithissä ainoastaan siitä, miten hän tekin minut onnelliseksi, mutta en oikein uskonut siihen. Carlislella ja Keithillä oli aina pitkiä keskusteluja jostain hemmetin filosofisista kysymyksistä, enkä minä kuulunut siihen mitenkään.
Rosalie nyt kuitenkin pomppasi huokaisten pystyyn. ”Mennään sitten katsomaan sitä”, hän myöntyi.
Roselta meni suunnilleen kymmenen minuuttia vaihtaa autoon tusina osaa ja saada se toimimaan kunnolla. Tavallaan aika kunnioitusta herättävää. Minä en ikinä osaisi korjata mitään vehjettä, saati sitten noin nopeasti.
”Siinä on”, Rosalie sanoi ja paiskasi konepellin kiinni. ”Koita nyt pitää tämä edes kuukausi ehjänä.”
Minä nyökyttelin iloisesti, vaikka en ollut yhtään varma pystyisinkö siihen.
Rosy tuhahti ja häipyi autotallista ilmeisesti haluttomana kuuntelemaan minua yhtään pidempää. Minä käännyin Keithin puoleen ja kallistin päätäni. ”Nyt me voidaan mennä kaupungille”, minä sanoin.
”On yö”, Keith huomautti samaan tapaan kuin Rose varttia aiemmin. Hän kumartui suutelemaan huuliani. ”Mennäänkö sisälle? Sinulla on kylmä.”
Minä en halunnut sisälle. Halusin istua vielä hetken tässä Keithin kanssa, vaikka olisi kuinka kylmä. ”Ei mennä sisälle”, minä huokaisin ja painauduin tiiviisti vasten Keithin kovaa rintaa.
Keith kietaisi kätensä ympärilleen ja hänen kellertävänä lainehtivat silmänsä nauliutuivat omiini. ”Sinä olet ihan idiootti”, hän tokaisi. ”Ei minusta ole sinua lämmittämään.”
Minä kimmastuin. Idiootti? Minäkö idiootti. ”Itse olet kuule—”
Keith keskeytti minut painamalla sormen huulilleni. ”Sinä olet idiootti”, hän toisti hiljaisella äänellä. ”Mutta minä rakastan sinua. Jäädään sitten ulos.”
Ja vaikka oli kuinka kylmä, vaikka auto johon nojasin, oli kuinka kova, se oli silti onnellisin hetki siihenastisessa elämässäni. Siinä seisominen Keithin kanssa, hänen viileät huulensa kasvoillani ja hänen pehmeät hiuksensa käsissäni. Silloin minä olin onnellinen.
Ja idiootti kun olin, kuvittelin, että onneni kestäisi.
A/N: Kommenttia kinuan=)
