mmary: ei Keith ei ole eronnut vielä Volturista. Katsotaan saako hän nyt jossain vaiheessa aikaiseksi.
Lyn: Kiitos. Kiva kun olet jaksanut seurata tätä (vaikka tuo loikin minulle aikatavalla paineita, koska juoni menee siihen suuntaan, että luultavasti melkein kaikki lakkaavat lukemasta tätä yhdessä vaiheessa...) Itsekeskeinen paska sopii Sherryyn. Epäitsekkyys on syvältä =D
Amanecer: Niin, onhan Carlislella ja Esmellä syynsä. Sherryä ei vain taida kauheasti kiinnostaa, miksi häneen ei luoteta.
Michell: Niinpä, kerrankin Edward olisi ollut hyödyllinen.
Mutanttiorava: kiitos
Clair De Lune: kiitos. Karmel ei välttämättä ole ihan sieltä tahdikkaimmasta päästä.
A/N: Ja saatte kiittää yksinomaan itseänne siitä, että saatte jatkoa jo nyt. Kummasti piristää nuo kommentit ja kannustaa kirjoittamaan
27. Muilla mailla
1948, Vancouver, Kanada
Vancouver sijaitsee Canadan länsirannikolla, melko lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Se on Kanadan kahdeksanneksi suurin kaupunki ja koko Länsi-Kanadan suurin väestökeskittymä. Siihen loppuivat minun faktatietoni tästä ruuhkapesästä. Vancouverin keskusta oli ainakin minun silmissäni sekava ja monimutkainen ihmispesäke, jossa ei mahtunut kättään heiluttamaan. Auton tuuletus toi sieraimiini ihmisten hajua, mutta onneksi en ollut kovin janoinen.
Keith ajoi hitaasti katua alas ja parkkeerasi auton näppärästi pieneen koloon ja sujahti ulos ovesta. ”Ulos, Sherry”, hän kehotti virnuillen avatessaan minulle oven. Keith ei selvästikään välittänyt tippaakaan siitä, että minä olin kankeana kauhusta.
Annoin Keithin vetää itseni ulos autosta, mutta en voinut olla ihmettelemättä sitä, miksi minä oikein suostuin tekemään tämän. Inhottavat ihmissyöjävampyyrit repisivät minut taatusti kappaleiksi.
Mutta Karmel kuitenkin oli Keithin sisko. En minä voinut sanoa, etten halunnut tavata henkilöä, joka oli luultavasti tärkein hänen kieroutuneessa elämässään. Jostain syystä olin mustasukkainen siitä, miten lämpimästi Keith siskostaan puhui. Minulla ei oikeastaan ollut oikeutta valittaa. Keith oli tuntenut Karmelin koko elämänsä ja minut vain pari kuukautta. Oikeastaan olisi ollut outoa, jos minä olisin ollut hänelle tärkeämpi kuin Karmel.
”Minne me menemme?” minä kysyin epäluuloisena, kun Keith ohjasi minut sisään vastapäisen rakennuksen suurista pariovista. Sitten näin kyltin, jossa luki kahdella kielellä jotain hotellista. ”Ei hitossa”, minä pärskähdin. ”Keith, eivät vampyyrit asu hotelleissa.”
”Sitä minäkin sanoin”, Keith virnuili. ”Mutta nämä kaksi haluavat katon päänsä päälle ja lämpimät suihkut. He pystyvät olemaan vain muutaman viikon yhdessä paikassa kerrallaan, joten hotellit ovat paras vaihtoehto. Sitä paitsi täältä on ilmeisesti helpompi päästä metsästämään kuin jostain pusikosta.” Hän hymyili vastaanottovirkailijalle rennosti ja johdatti minut rauhallisesti portaisiin. Minä tajusin hänen sanansa hieman myöhässä. ’
Helpompi päästä metsästämään’. Juu, näin lähellä keskustaa oli taatusti kasapäin ihmisiä tapettavaksi. Värähdin hermostuneena. Keith oli viemässä minua suoraa kohti tappajien pesää.
Jouduimme kiipeämään kolmanteen kerrokseen saakka, ennen kuin Keith viimein pysähtyi erään oven eteen. Ovi levähti auki samalla hetkellä kun pysähdyimme.
”Jaa, että Keith”, oven avannut vampyyri hymyili. Hän oli pitkä, mustahiuksinen mies, jolla oli kalvakka, suklaanruskea iho ja kauniit kasvot. Olisin kutsunut punaisten silmien valoisaa tuiketta ystävälliseksi, ellei hyypiö olisi aiheuttanut minussa sellaisia kauhunväristyksiä.
”John! Käske ne sisään!” Viereisestä huoneesta kuuluva ääni sai minut hätkähtämään. John kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi ja teki meille tietä.
”Karmel lojuu kolmatta tuntia suihkussa”, hän selitti katse Keithissä ja jatkoi saman tien. ”Sinä et ole pitänyt kovinkaan aktiivisesti yhteyttä.”
”Tiedät ne kuviot. Töitä. Eikä teitäkään ole Italiassa näkynyt.”
Minua ei, outoa kyllä, harmittanut yhtään syrjään jääminen. Olin äkkiä täysin varma siitä, että halusin täältä äkkiä pois. Minä en tuntenut Johnia enkä Karmelia ja nyt alkoi tuntua siltä, että en itse asiassa tuntenut Keithiäkään kovin hyvin. En tiennyt mitään hänen Italianelämästään. Enkä kyllä halunnutkaan tietää. Kai.
”... ja Karmel tiesi, että joutuisi taas kamalan painostuksen kohteeksi, Chelsea ja kaikki, niin me ajattelimme, että on parempi pysyä poissa.” En tajunnut puoliakaan Johnin selityksestä, mutta Keith näytti tajuavan ja jopa olevan samaa mieltä Johnin kanssa.
Yhtäkkiä tahallisen äänekäs oven avaus käänsi meidän kaikkien huomion. Minä jäin tuijottamaan tytön kasvoja, hänen marssiessaan Keithin luokse. Karmel oli klassinen kaunotar. Täydellinen muotokuvamalli. Hänen märät silkkiset hiuksensa olivat samaa sysimustaa sävyä kuin Keithin hiukset ja valuivat pitkinä alaselkään. Karmelilla oli päällään pelkästään hotellin valkoinen kylpytakki, mutta hän näytti siitä huolimatta ihan vieraan maan kuningattarelta. En voinut estää itseäni olemasta kateellinen hänen ulkonäöstään. Hän näytti niin vahvalta. Niin varmalta.
Karmel vaihtoi Keithin kanssa nopeat poskisuudelmat, ennen kuin palasi Johnin vierelle ja alkoi puhua. ”Sinun silmäsi ovat oranssit”, hän huomautti. ”Säälittävää, K, säälittävää.”
Minun kasvojani kuumotti. Karmel ei ainakaan arvostanut minua turhan paljon. Eikä nähtävästi myöskään välittänyt läsnäolostani pätkääkään.
Keith vain virnisti rennosti ja etsi itselleen istumapaikan. ”Se on oikeastaan aika kätevää. Voi esimerkiksi liikkua ihmisten ilmoilla.” Hän vilkaisi Karmelia merkitsevästi. ”Eikä tarvitse istua päiviä hotellissa tylsistymässä.”
Karmel irvisti paljonpuhuvasti. Vapaasti liikkuminen ei selvästikään ollut hänestä eläinten veren juomisen arvoista. Päätin jo nyt, että en todellakaan tainnut pitää Keithin siskosta. Hän turhan ylimielinen. Minä koitin olla mahdollisimman huomaamaton painautuessani kiinni Keithin kylkeen. Hän ujutti käsivartensa varovasti vyötärölleni ja puristi käsivarttani rohkaisevasti.
Yhtäkkiä Karmel sitten päättikin käydä minun kimppuuni. ”Tuoko on se sinun ihmelapsesi Keith”, hän tuhahti. Tunsin kuinka hänen katseensa tarkasteli minua päästä varpaisiin. ”Eipä näytä kovin kummoiselta.”
Minä olin varmasti tulipunainen sekä suuttumuksesta, että nolostuksesta. Miten tuo ääliö kehtasi tulla arvostelemaan minua? En minäkään esittänyt mielipiteitäni hänestä. Ainakaan ääneen.
”Hän on aika heikon näköinen”, Karmel arvioi. ”Etkö sinä sanonut, että hän on jonkinlainen kehitysvammainen vampyyri?”
Kehitysvammainen?
Kehitysvammainen? Tässä kulki minun sietokykyni raja. Tuijotin Keithiä murhaavasti. ”Vau, millä kaikilla nimityksillä sinä oikein keksit haukkua minua?” tivasin ivaa tihkuvalla äänellä.
”Minä en sanonut noin”, Keith sanoi tyynesti. ”Kyllä, Karmel, tämä on Sherry. Ja onnittelut, sinä ilmeisesti onnistuit suututtamaan hänet oltuasi huoneessa vain viisi sekuntia.”
Karmel heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Sama se. Aiotko sinä raahata hänet Italiaan vai et?”
Minä liikahdin hermostuneena tuolillani, mutta Keith vain veti minut lähemmäs. ”Minä en raahaa ketään yhtään minnekään, Karmel”, hän selitti kärsivällisesti.
Karmel näytti synkältä. ”Aro tulee olemaan tosi iloinen, kun olemme molemmat poissa”, hän sanoi. Hän vilkaisi Keithinä näyttäen masentuneelta ja epätoivoiselta ”Meillä on ongelma.”
”Ei Aro ole ongelma”, Keith sanoi itsevarmasti. ”Minä hoidan hänet kyllä ja olen melko varma siitä, että hän tulee jopa olemaan iloinen lähdöstäni.”
John puutui keskusteluun. ”Niin Keith, koko Volturi ihan repesi riemusta silloinkin kun Karmel häipyi”, hän huomautti kuivasti.
Katseeni kiersi kaikkien kolmen kasvoja ja minulle sisälleni tuli äkkiä lämmin tunne. Ainakin meillä oli jotakin yhteistä. Kaikki olivat huolissaan Volturin vaikutuksesta elämäänsä.
No jaa... ehkä kaikki muut, paitsi Keith. Hän näytti kyllästyneeltä. ”Älkää viitsikö, eivät asiat aivan noin huonosti ole. Minä puhun Aron kanssa ja—”
”Helppo sinun on sanoa”, Karmel kivahti. ”Aro on hulluna sinuun. Niin kuin muuten kaikki muutkin siellä. ’
Keith, voinko auttaa jotenkin?’” hän matki palvovalla äänellä. ”’
Keith, mitä voin tehdä puolestasi?’ ’Keith, saanko hitto vie nuolla saappaasi?’” Karmelin ääni oli täynnä katkeruutta.
Kiemurtelin tuolillani. Tämä asia ei kuulunut minulle ja vaikka se ei yleensä olisikaan haitannut minua, tunsin silti oloni oudon vaivaantuneeksi. Jotenkin keskustelussa oli jotakin liian yksityistä. Vilkaisin Johnia ja huomasin hänen sormiensa sivelevän Karmelin selkää tyynnyttävästi. Ainakin tuolla tyhmällä tytöllä oli joku, joka lohdutti.
Keith halusi myös liittyä Karmelia lohduttavaan joukkioon. ”Karm.” Hän puhui hiljaa. ”Ainakaan minun takiani ne eivät tule hakemaan sinua. Pidän siitä huolen.”
”Sinä aina luulet, että voit vaikuttaa kaikkeen”, Karmel kivahti. ”Aro haluaa sinne jommankumman meistä ja se tulee näköjään olemaan minä, koska sinä olet niin pahuksen itsekäs, ettet—”
”Tuo on kohtuutonta”, Keith keskeytti. Hän tuntui kokonaan unohtaneen minun koko läsnäoloni.
Karmel sihisi hiljaa, mutta ravisti sitten päätään ja taikoi esiin ilkikurisen virneen, joka ei edes näyttänyt teennäiseltä. ”Ihan sama, mietitään sitä myöhemmin. Voitko sinä vielä juoda ihmisverta vai onko tuo naurettava dieetti lopullinen?”
Keith osoitti silmiään. ”Väri muuttuu”, hän huokaisi ja kuulosti minusta pettyneeltä. ”Ei ihmisverta, kiitos.”
Hahhahhaa... Tukahdutin virnistykseni. Ihan oikein Karmelille.
”No, minulla on silti sinulle jotain näytettävää”, Karmel sanoi pirteästi ja asteli kurkkaamaan ulos valkoisten ikkunaverhojen raosta. ”Lähdetään heti kun siellä pimenee.”
Keith vilkaisi minua. ”Entä Sherry?”
Yh... olin melko varma, etten halunnut nähdä Karmelin yllätyksiä. Olin rättiväsynyt, eikä todellakaan huvittanut mennä kylmään yöilmaan vaeltelemaan.
Karmel pelasti minut lähtemästä, vaikkakin aika inhottavalla tavalla. ”Minä en halua tyttökaveriasi mukaan, K”, hän tuhahti. ”Hän saa jäädä tänne.”
Järkytyksekseni Keith nyökkäsi vähääkään epäröimättä. ”Hyvä on, Karm.”
Minä painauduin sohvaa vasten loukkaantuneena. Olkoonkin, että en halunnut lähteä, minulla olisi sentään pitänyt olla jotain sanavaltaa. Eikö Keith edes välittänyt kysyä minun mielipidettäni? Tuolta Karmelilta ei mitään voisi odottaakaan, mutta... äh, ihan sama. Jos avaisin suuni, niin antaisin vain sen vaikutelman, että hinguin mukaan.
Illalla minä olin jo lopen kyllästynyt tähän touhuun. Keith ja Karmel tekivät lähtöä – minne, siitä minulla ei ollut hajuakaan – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän mitään huomiota minuun. Ei siinä mitään, en minä ole Rosalie, enkä halua koko ajan olla kaiken keskellä, mutta eikö joku voinut edes pienellä eleellä osoittaa, että näki minut?
Ja minä halusin sen jonkun olevan Keith. Mutta tuolla hän vain nauroi Karmelin ja Johnin kanssa, eikä edes hyvästellyt ennen kuin häipyi ulos kikattava Karmel vierellään. John jäi tänne ja vilkaisi minua nopeasti, mutta minä vain tuhahdin ja käänsin katseeni pois. En halunnut olla täällä kahdestaan tuon ällöttävän murhaajan kanssa.
”He näkevät tosi harvoin”, John sanoi yllättäen.
”Mitä?” minä älähdin.
”Tarkoitan vain, että he ovat aina tuollaisia.” Johnin huulilla oli anteeksipyytävä hymy. ”Ei kannata välittää.”
Minä suoraan sanottuna kihisin kiukusta. Johnhan käytännössä syytti minua epäoikeudenmukaiseksi ja itsekkääksi. Tässä se taas nähtiin. Kaikki olivat sitä mieltä, että minä olin paha, kun en ymmärtänyt muita.
”Ja Karm on kaikille tuollainen”, John lisäsi vielä huomatessaan raivostuneen ilmeeni.
Vaati aika paljon, että sain hymyiltyä suloisesti. ”Ai millainen?” kysyin viattomasti. ”Kamala ämmä, joka ei välitä muista kuin itsestään vai?”
En ollut varmaan ihan toivonut Johnin suuttuvan, mutta petyin silti kun hän vain hymyili osaaottavasti. ”Karmel vain sanoo kaiken ääneen. Ei hän mitään pahaa tarkoita.”
No taatusti ei! En kuitenkaan viitsinyt alkaa koettelemaan onneani enempää, me kuitenkin puhuimme Johnin kumppanista jota hän taatusti rakasti yli kaiken. Irvistin vain rumasti ja käperryin kerälle. Minua väsytti ihan saatanan paljon, mutta eihän täällä uskaltanut nukahtaa. Mistä sitä tiesi, vaikka John päättäisi yhtäkkiä tappaa minut.
Seurasi päiviä, jotka olivat sekä harmaita, että tylsiä. Kävin pari kertaa ostelemassa vaatteita ja tavaroita tämän kaupungin suurista liikkeistä, mutta minun oli pakko myöntää, että olisin antanut melkein mitä tahansa, jos olisin päässyt takaisin tuttuun ja turvalliseen kotiin. Täällä piti kulkea koko ajan varpaillaan ja pelätä Karmelin ivallisia kommentteja. Vasta eilen hän oli tyynesti julistanut Keithille, että tällä täytyi olla valtavan huono maku rakastuessaan minun kaltaiseeni surkimukseen. Ja Keith oli vain nauranut, suudellut minua viileillä huulillaan ja tokaissut Karmelille, että huono maku liikkui varmaan suvussa. Karmelin vastausirvistys oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.
Minä halusin vain kotiin. Ja halusin, että Keith tulisi mukaani, eikä jäisi tänne. Mutta Keith ei tuntunut tajuavan, miten epämiellyttävä koko paikka oli, miten ahdistavalta hotellihuone tuntui ja miten kamala Karmel oli.
Yhtenä iltana minä vihdoinkin olin kahdestaan Keithin kanssa. Karmel ja John olivat lähteneet kaupungin kujille väijymään ihmisverta ja koko ajatuskin niistä, jotka he sinä iltana tappaisivat, sai minut voimaan pahoin.
Minä istuin Keithin sylissä ja hän luki hajamielisenä jotakin paksua vieraskielistä kirjaa, jonka oli löytänyt paikallisesta kirjakaupasta. ”Sinä olet ollut hiljainen?” hän mutisi hiuksiini irrottamatta katsettaan kirjasta.
Sen hän sentään oli huomannut. Mutta mitä minä muka olisin voinut sanoa? Että inhosin hänen siskoaan ja halusin vain täältä mahdollisimman kauas? Keith olisi luultavasti vain käskenyt minua kalppimaan tieheni, enkä minä halunnut lähteä ilman häntä. Mutisin jotakin epäselvää.
Yhtäkkiä katseeni osui seinällä roikkuvaan kalenteriin. Sen sivu oli vaihdettu ihan äskettäin. Kiiltävä kuva Pariisin Eiffel-tornista oli keväisen näköinen. Pari päivää sitten siinä oli vielä ollut jäätynyt merenrantalahti jostain päin Kanadaa. Maaliskuu. Nyt oli jo maaliskuu.
Paniikki iski sydämeeni. ”Keith, mikä päivä tänään on?” minä tivasin kimeällä äänellä.
Keith ei kiinnittänyt kummempaa huomiota pelästyneeseen äänensävyyni. ”Maaliskuun kolmas”, hän vastasi varmasti.
Minä sävähdin. Ylihuomenna olisi Rosalien syntymäpäivä. Pakkohan minun olisi olla kotona Rosen syntymäpäivänä. ”Keith”, minä inahdin. ”Minun täytyy päästä kotiin.” Äänensävyni oli rukoileva.
Keith vilkaisi minua kummissaan. ”Haluatko sinä lähteä?”
Nyökkäsin ja hyppäsin pystyyn. ”Tuletko sinä mukaan?” minä kysyin anovalla äänellä.
Keith ei edes epäröinyt. ”Odota sekunti”, hän sanoi ja nappasi pöydältä kynän ja paperisuikaleen.
Pidetään yhteyttä.Siinä kaikki mitä hän kirjoitti. Sitten hän viskasi lapun pöydälle ja auttoi takin nopeasti päälleni. Hän virnisti minulle. ”Sitten mennään.” Keith tarttui käteeni ja yhdessä me juoksimme ihmisvauhtia käytävään, portaat alas ja suuren vastaanottoaulan poikki ulko-ovelle. Minä nauroin onnellisena.
”Lahja, lahja”, minä hoin, kun pääsimme autoon.
Keith vilkaisi minua käynnistäessään auton. ”Lahja?”
”Rosylla on ylihuomenna syntymäpäivä.”
Keith vain nauroi, kun tajusi, miksi minä halusin kotiin. ”Meidän täytyy kyllä pitää aikamoista kiirettä, jos haluamme ehtiä Alaskaan ylihuomiseksi”, hän huomautti mietteliäänä. ”Miksi et anna Roselle sitä nahkalaukkua, jonka ostit?”
Mutristin huuliani. Nahkalaukku oli minun. Toisaalta pysähtymiseen ei tosiaan ollut paljon aikaa.
Ja nahkalaukussa oli kuitenkin yksi hyväpuoli. Toista samanlaista ei taatusti ollut koko Alaskassa. ”Nahkalaukku Roselle siis...” minä mutisin. ”Kiitos Keith.”
Ja auto kiiti poikki huurteisen Kanadan.
A/N: Te tiedätte miten paljon rakastan kommentteja.
