Sofiia: kiitti
Tessuu: kiitos. Sherry ei tekisi mitään tyhmää? Turha toivo
Amanecer: kiitos. Minä tykkään Rosystä. Lempparicullenini (montakohan kertaa olen tuonkin elämässäni sanonut?) Minä tosiaan en kirjoita fluffyä (ainakaan paljon
). Ja siihen syynä on kyllä valitettavasti se, etten yksinkertaisesti osaa kirjoittaa mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi vielä kirjoittanut.
Michell: kiitos. Keithiä on tulossa.
SabSab: Sellainen se Sherry vähän on
Allu-Pallu: samaa mieltä
toisaalta Sherin kuolema saattaisi olla aika mielenkiintoista... no joo...
Nabi.: Sherry tosiaan muuttuu ja tulee muuttumaan jatkossakin. Saa nähdä, miten käy.
A/N: Minä vihaan mökillä oloa. Mutta sain sentään siellä kirjoitettua tämän. Alusta en tykkää, enkä kamalasti lopustakaan, mutta siinä välissä on ihan asiaa.
22. Kuuntelen tuulta
1947, Alaska, USA
Hätkähdin vilkaisemaan ylöspäin, kun talomme katolle tippui oksia. Minä en ollut koskaan uskonut alkavani ajatella näin. En ollut koskaan uskonut, että päätyisin tähän pisteeseen. Tähän kohtaan elämässä, jossa alkoi tuntua, että kuolleena olisi parempi olla.
Minä en ollut koskaan uskonut, että kuoltuaan pääsee paratiisiin, nauttimaan ikuisesta onnesta. Enkä uskonut vieläkään, mutta huomasin toivovani, että uskoisin siihen. Toivoin, että kykenisin uskomaan siihen, että tapaisin Noran ja Marcoksen vielä, edes jossain.
Ja silti tiesin, että kuoleminen oli kaiken loppu. Ei Noraa enää ollut. Eikä minua tulisi enää koskaan olemaan.
Hieroin silmiäni ja nousin hitaasti istumaan. Minulla oli niin jano, että olisin taatusti hyökännyt ensimmäisen vastaan tulevan ihmisen kurkkuun kiinni. Nousin seisomaan ja kävelin kevyin askelin Carlislen työhuoneen eteen.
”Saako tulla?”
Kuulin tuolin siirtyvän. Sitten Carlislen ääni sanoi: ”Tietenkin, Sherry. Tule sisään.”
Minä avasin oven, mutta en astunut sisään. Carlislen lisäksi huoneessa oli myös Esme. Molemmat näyttivät väsyneiltä, varovaisilta ja epävarmoilta; melkein pelokkailta. Edwardin sanat muistuivat mieleeni:
’tajuatko yhtään, miltä se heistä näyttää?’ Carlisle ja Esme ilmeisesti ajattelivat minun olevan itsetuhoinen.
”Minä ajattelin lähteä metsästämään”, kerroin teeskennellyn huolettomasti.
Esme ja Carlisle vaihtoivat huolestuneen katseen, jonka merkitystä en oikein ymmärtänyt. Kun Esme avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti ihan vieraalta, jotenkin toivottomammalta kuin yleensä. ”Tarvitsetko seuraa?”
Silmäni laajentuivat hämmästyksestä. Tuon kysymyksen esittäminen oli lopetettu jo ajat sitten. Esme tiesi – kaikki tiesivät – että minä en ikinä ottaisi ketään mukaani. Metsästys oli liian kamalaa, julmaa, eläimellistä. Minä en kaivannut ketään todistamaan niitä harvoja hetkiä, jolloin menetin itsehillinnän.
Esme odotti vastausta. Minä hymyilin heikosti. ”Ei kiitos.”
Käännyin kannoillani ja suljin oven mahdollisimman nopeasti, mutta silmäkulmastani saatoin kuitenkin nähdä Esmen nojautuvan Carlisle vasten kasvoillaan ilme joka kieli ahdistuneisuudesta. Minä värähdin. Mitä minä oikein olin tekemässä tälle perheelle?
Tuuli oli tänään erikoisen voimakas. Se puhalsi armotta aivan liian ohuen takkini läpi. Viime yönä oli satanut lunta ja se pöllysi ympärilläni, kun kävelin hitaasti yhä syvemmälle metsään. Pieniä hiutaleita tippui yhä taivaalta ja ne tunkeutuivat märkinä niskaani ja kaulaani. Minä kiedoin käsivarteni ympärilleni, mutta en saanut raastavaa kylmyyttä loppumaan.
Tyhmä takki ei auttanut tippaakaan. Sen oli tarkoitus olla muka untuvaa, mutta pakkanen läpäisi sen yhtä helposti kuin lasisen ikkunan. Silti se oli niin paksu, että vaikeutti liikkumista huomattavasti. Pysähdyin kyllästyneenä. Aivan sama. Minä palelin muutenkin, tuskin se tätä pahemmaksi menisi. Revin vetoketjun auki ja ravistin takin pois harteiltani.
Kun löysin suden jättämän hajujäljen, lähdin seuraamaan sitä nopeasti juosten. Jano poltti kurkussani kuin tuli ja sai aikaan merkillisen ristiriidan ympärilleni kietoutuvan hyisen viiman kanssa. Olin alkanut täristä kylmästä, mutta toivoin suden veren lämmittävän minua hiukan.
Veri tuoksui jo vahvana. Pysähdyin erään kuusikon taakse väijymään ja näin ison suden ilmaantuvan eräästä kolosta hampaat irveessä. Kolon vieressä lojui kuollut hirvi, jonka takaraajat olivat puoliksi syödyt. Minulle tuli huono olo. Tällaista minä tein. Tapoin eläimiä, jotka olivat vuosikausia taistelleen elämänsä puolesta.
En voinut sille mitään; minulla oli jano. Astahdin pari askelta eteenpäin veren tuoksun tanssiessa pääni sisällä.
Susi näki minut. Se haistoi minut. Hetken epäröityään se urahti pelästyneenä ja lähti pinkomaan pakoon niin kovaa kuin sen neljästä tassusta lähti.
Minä olin sitä paljon nopeampi. Kiersin sen eteen ja tukin sen tien, ennen kuin se oli edes päässyt pois aukealta. Pakokauhun vallassa se säntäsi sivulle, yrittäen epätoivoisesti livahtaa pois ulottuviltani.
Minä tukin sen tien taas.
Tällainen leikkiminen oli tarpeettoman julmaa ja lisäksi ihan turhaa. Olisin vain voinut tappaa sen heti, mutta jokin esti minua tekemästä sitä. Enkä minä tiennyt mitä odotin. En ennen kuin susi hyökkäsi.
Näin, että se oli tulossa. Sen huomasi eläimen pään asennosta ja suurista hampaista, jotka vääntyivät rumaan irveeseen.
Minä meinasin hypätä alta pois ja hyökätä kiinni suuren eläimen kaulavaltimoon. Olisin voinut tehdä sen. Mutta osa minusta huusi sen olevan turhaa. Miksi hitossa minä tappaisin jonkun, joka halusi elää, jos en itsekään pitänyt sitä tarpeellisena.
Vasta kuin suden terävät hampaat lävistivät pehmeän keskivartaloni, minä tajusin, miten paljon tämä tulisi sattumaan. Vinkaisin kimeästi ja yritin työntää raivoavan eläimen pois päältäni, mutta oli liian myöhäistä. Kipu turrutti kaikki aistini, voimakkaat kynnet repivät kasvojani ja kaulani joutui suurten hampaiden lävistämäksi. Elämä valui minusta pois samaa tahtia kuin veri ruumiistani. Tunsin kuinka kaikki paino katosi päältäni ja minä nousin ilmaan; leijailin kohti taivasta.
Heräsin ruumista repivään kipuun ja etäisesti tuttuun ääneen. ”Hitto, hitto, hitto”, se hoki. Se tuntui oudolta. Saako taivaassa kiroilla? Ainiin, minä en uskonut taivaaseen. Enkä kuoleman jälkeiseen elämään. Pettymys täytti mieleni. Minä olin elossa.
Joku koski minuun. Lujat kädet painoivat jotakin pehmeää minua vasten, ehkä kangasta. Joku yritti tyrehdyttää verenvuodon. ’Älä’, minun teki mieli sanoa, mutta ainut mitä suustani tuli ulos oli jonkinlainen korina.
”Sherry? Pystytkö puhumaan?”
Voi ei. Minä tunsin tuon äänen. Keith. Tietenkin juuri Keith. Nielaisin verta suustani. Tuolle olisi pakko vastata selkeästi. ”Tietenkin pystyn.” Ääneni ei ollut niin vahva tain ärtynyt kuin olisin halunnut sen olevan, mutta ainakin sain muodostettua sanoja. Pakotin itseni avaamaan silmät kivusta huolimatta. ”Mitä sinä teet?” Kysymys oli retorinen. Tiesin mitä hän teki. Esti minua kuolemasta ja näköjään hän teki sen vielä aika lahjakkaasti. Kylkeeni oli kiedottu tiukka side jonka läpi pääsi vain hyvin vähän verta ja hän painoi kaulaani kaksin käsin.
Keithin kasvojen ilmeettömyys ärsytti minua enemmän kuin mikään koko elämäni aikana. Huuleni pusertuivat yhteen kuin tajusin, että olisin halunnut hänen välittävän. Edes vähän. Tökkäsin Keithin kauemmas ja nousin istumaan. Huomasin olevani yhä sillä samalla aukiolla. Suden ruumis lojui muutaman metrin päässä ja sen niska oli vääntynyt pois paikoiltaan. Keith oli pilannut kaiken. Taas.
Mulkaisin häntä. ”Kiitti paljon.” Hapan, ärsyyntynyt ääneni kuulosti heikolta pihinältä. Huomasin vasta nyt, miten märkä olin. Lumi oli sulanut vaatteideni sisään ja veikkasin ruumiinlämpöni laskeneen todella alas. Tärisin sekä kivusta, että kylmästä.
”Jos minä olisin sinä, niin en liikkuisi turhan paljon”, Keith neuvoi. ”Kuule, minulla ei ole aavistustakaan, miten loukkaantuneita ihmisiä hoidetaan, mutta voin hakea Carlislen—”
”EI!” Tukahtunut huudahdukseni päättyi repivään yskään. Nielaisin suussani olevan veren. En ollut täysin varma, miten perheeni suhtautuisi tähän, mutta tuskin he sitä ainakaan vahingoksi uskoisivat. ”Ei”, minä toistin tällä kertaa hieman rauhallisemmin. ”Minä olen ihan kunnossa nyt. Sinä voit painua helvettiin.”
Keith nyökkäsi, muttei myöntyäkseen ehdotukseeni, kuten sain huomata. ”Jotta voisit tappaa itsesi vai? Älä viitsi, en minä ole typerä.”
Voi minä en unissanikaan erehtyisi luulemaan häntä typeräksi, se oli varma. Oli Keith mitä tahansa, niin typerä hän ei ainakaan ollut. Vain äärimmäisen välinpitämätön. ”Mitä sinä siitä piittaat”, minä tuhahdin. ”Hoida omat asiasi, äläkä tule tänne leikkimään sankaria.”
Keithiä nauratti. ”Leikkimään sankaria? Sitäkö minä sinusta teen?”
Minua kiukutti. ”Sinnepäin.” Annoin katseeni kiertää aukiolla. ”Miten sinä tänne päädyit?”
Keith vakavoitui äkisti ja kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. ”Seurasin sinua. Minulla oli jotenkin sellainen olo, että aikoisit tehdä jotain tälläistä.”
Välittikö hän? Hän ei näyttänyt välittävän. Mutta silti... miksi joku jota ei kiinnostanut pätkääkään, seuraisi minua? Voisi luulla, että Keithillä oli parempaakin tekemistä.
Kohotin käteni poskelleni, mutta hipaistessani ihoa sattui mielettömästi. Vedin käteni silmieni eteen, vain huomatakseni, että sormiini oli tarttunut verta. ”Voi luoja”, minä henkäisin. Miltäköhän kasvoni mahtoivat näyttää? Tuskin ainakaan kovin kauniilta.
Keith ei huomioinut voihkaisuani millään tavalla. ”Pystytkö sinä kävelemään? Sinun kannattaisi varmaan päästä kotiin.”
Kotiin. Meidän taloomme katsomaan Carlislen ja Esmen kauhistuneita ilmeitä ja kuuntelemaan Rosalien nälvintää. ”En minä voi mennä kotiin.” Kuulostin niin hauraalta ja lapsekkaalta, että inhotin itseänikin.
”Tanyan taloon sitten? He tuskin kyselisivät liikoja.” Keith taisi tietää, miksen halunnut kohdata perhettäni. Tanyan koti oli kuitenkin melkein yhtä paha vaihtoehto kuin meidän oma. Emmett ja Rose saattoivat olla siellä. Tai Edward.
Sitten katseeni osui märkiin vaatteisiini, joita lumi oli jo alkanut jähmettää. Ulkona oli liian kylmä. ”Hyvä on”, minä inahdin. ”Tanyalle sitten.”
Keith ojensi kätensä vetääkseen minut seisomaan ja minä tartuin siihen epäröiden. Tunsin sen taas. Omituisen jännitteen välillämme. Koko ruumistani alkoi kihelmöidä ja yhtäkkiä, vaikka olin jäässä, minulle tuli kuuma.
Katseeni lukkiutui Keithin punaisiin, tappavan näköisiin silmiin, jotka olivat pelottavasta väristään ja terävästä katseestaan huolimatta pohjattoman kauniit, syvemmät kuin yksikään valtameri. Hetken aikaa tuntui, että hänen silmiensä hypnoottinen voima oli paljon voimakkaampi kuin omani. Ajatukseni haihtuivat ilmaan, enkä kyennyt estämään itseäni. Ja äkkiä huomasin olevani aivan liian lähellä Keithiä ja kylmästä sinertävät huuleni kohottautuivat häntä kohti ja hän suuteli niitä lempeästi.
flashback
Nauruni helskyi ilmassa kun Marcos talutti minua ovesta sisään. Marcoksen koti oli tyhjillään, Phatrakin oli lähtenyt jonnekin ystäviensä kanssa. Olimme molemmat humalassa, mutta Marcos sentään pystyi kävelemään suoraa.
Tämä kesä oli täydellinen. Täydellinen. Miten onnellinen olinkaan siitä, että Marcos oli maksanut matkani tänne kesän viettoon.
Marcos suuteli minua ensin kevyesti, sitten lujemmin. ”Mmm...” hän hymisi. ”Sherry, sinä olet kaunis.”
Kikatukseeni sekoittui aavistuksen hermostunut sävy.
Pyörähdimme toisiimme kietoutuneina Marcosin huoneeseen. Minun nauruni laantui sitä mukaa kuin pelkoni kasvoi. Vedin päätäni hieman taaksepäin. ”Marcos...” minä yritin.
Hän ei välittänyt vaan hukutti minut toiseen suudelmaan ja kaatoi minut rajusti sängylle. Marcosin tiheä hengitys kaikui korvissani, kun hän alkoi repiä puseroa pois päältäni.
”Marcos...” minä kokeilin uudestaan. ”Älä. Kiltti.”
Hän ei välittänyt tuon taivaallistakaan, vaan lukitsi kovakouraisesti rimpuilevat käteni nyrkkinsä sisään. Pehmeät huulet hamusivat kaulaani vaativasti.
”Älä”, ääneni anoi. ”Marcos kiltti, ei tänään. Ei nyt.”
Marcos vastasi läimäyttämällä minua kasvoihin niin kovaa, että silmissäni sumeni hetkeksi. ”Sinä et ole mikään sanomaan ei. Makaat kaikkien muidenkin kanssa, senkin pikku huora, mikset siis myös minun.”
En uskaltanut sanoa, että hän oli ainut, joka satutti minua tahallaan.
Marcos veti minut tiukemmin itseään vasten. ”Hitto vieköön, Sherry; me olemme kihloissa. Sinä olet minun. Minun!” Hänen kätensä läjähti uudestaan kasvoilleni enkä minä enää jaksanut pistää vastaan, kun hän repi vaatteita päältäni; hän vain satuttaisi minua entistä pahemmin.
Marcoksen suuteli minua uudestaan, niin rajusti ja kovakouraisesti että tukahdutin kurkustani kumpuavan nyyhkytyksen vain vaivoin.
end flashbackKyyneleet valuivat poskilleni, mutta minä en irrottautunut suudelmasta. Halusin kyllä, mutten voinut. Keith veti minua puoleensa liikaa ja minä olin aivan liian heikko.
Lopulta Keith vetäytyi varovasti kauemmas. Hänen ilmeensä näytti lähes yhtä kauhistuneelta, kuin miltä minusta tuntui ja hän haroi hiuksiaan turhaantuneena. ”Voi hitto”, hän mutisi harppoen ympäri aukeaa.
Okei, tajusin kyllä, mikä minun ongelmani oli, mutta mikä tuota vaivasi. En voinut olla olematta vähän loukkaantunut. Inhosiko Keith minua tosiaan noin paljon? Olinko minä oikeasti noin kamala?
Keith pysähtyi eteeni. ”Älä nyt ota tätä henkilökohtaisesti, mutta näin. Ei. Voi. Käydä.”
Minä en katsonut häneen. Huolimatta siitä, että olin täysin samaa mieltä ja että kirosin Keithiä mielessäni, tunsin oloni loukatuksi. Hän ei todellakaan halunnut minua. ”Minä olen kihloissa”, minulta pääsi.
Keith kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
”Olin”, minä korjasin vapisevalla äänellä. ”Ja vaikka hän luulee, että olen kuollut, vaikka hän vihaa minua... Minä en voi...” Nyyhkytykset repivät rintaani. ”Minä en voi pettää häntä.”
Ymmärrys valaisi Keithin kasvot. ”Ai siksi sinä itket.”
”Sinä et tajua.” Itkuni oli nyt jo lähes hysteeristä nyyhkettä. ”Hän tappaisi minut.”
Keith näytti mietteliäältä. ”Kyllä minä luulen, että tajuan. Sinä rakastat häntä vieläkin.”
Niin, minä rakastin Marcosia. Ja tulisin aina rakastamaan huolimatta siitä, miten vetovoimainen Keith osasi olla. ”Tämä on ihan outoa”, minä mutisin. ”Tai siis; enhän minä edes pidä sinusta.”
Keith ei näyttänyt yhtään loukkaantuneelta, mutta kohotti kulmiaan kysyvästi.
Kieleni takelteli yrittäessään löytää oikeita sanoja. ”En minä tarkoittanut... tai siis... kyllä minä pidän sinusta.” Kasvojani kuumotti. ”En vain näe yhtään syytä siihen, miksi pitäisin sinusta. Sinä olet inhottava, manipuloiva, paha sadisti, joka melkein kuljetti minut väkisin Italiaan.”
Keith irvisti. ”Voi kiitos. En minäkään pidä sinusta.”
Minä hymyilin alakuloisesti. Tuota ei ainakaan ollut vaikea uskoa. ”Kukaan ei pidä minusta”, minä sanoin. ”Yllättyisin aika paljon, jos tekisit poikkeuksen.”
Keith näytti äkkiä olevan pahoillaan. ”Sinun perheesi pitää sinusta”, hän muistutti.
Pilkallinen nauruni vääntyi omituiseksi ynähdykseksi kylmästä kankeassa kurkussani. ”Eivätkä pidä”, minä kielsin ja yritin kietoa puseroani tiukemmin ympärilleni. ”He säälivät minua ja rakastavat minua, mutta yksikään heistä – ei edes Carlisle tai Esme – ei voi rehellisesti sanoa pitävänsä minun luonteestani. Minun perheeni toivoo tuhat kertaa päivässä, että olisin jotenkin erilainen.” Ja osa – esimerkiksi Rosalie ja Edward – toivoi ajoittain, että minua ei olisi olemassakaan.
Keith ei vastannut, tuijotti vain lumesta raskaita puunoksia mietteliäänä. Vasta kun hampaani alkoivat kalista, hän havahtui. ”Kuule, ota tämä”, hän sanoi ja ojensi takkinsa. ”Minusta ei ihan taida olla lämmittämään sinua, mutta voin viedä sinut Tanyan luo. Jaksatko kävellä?”
Vedin takin päälleni ja koetin ottaa askeleen eteenpäin. Kipu sai minut irvistämään, mutta ainakin pääsin liikkeelle. Otin toisen askeleen ja kylkeäni repivä kipu pakotti minut taittumaan kaksinkerroin.
Keith tuli viereeni ja tarttui käsivarteeni, tukien minut pystyyn. ”Oletko aivan varma, ettet tahdo minun hakevan Carlislea?”
Ynähdin jotain epämääräistä. Hengitykseni oli nyt kiivasta huohotusta ja mustat pilkut tanssivat näkökenttäni rajoilla. Silläkin hetkellä, ainut mikä tuntui hyvältä, oli Keithin käsi, joka oli tarttunut minuun ja esti minua kaatumasta.
Lumihiutaleet pyörivät ilmassa. Täpliä. Sateenkaari. Pystyivätkö lumihiutaleet saamaan aikaan sateenkaaren?
”Sherry?” Makasin taas lumessa.
Kasvot, Keithin kasvot, joita näytti olevan useampi kuin yksi. Kylmyys. Repivä tuska, joka säteili aaltoina koko ruumiini läpi. Huuleni liikkuivat. ”Minä vihaan kipua.” Sanat olivat vain kuiskaus.
”Okei, nyt tehdään näin; minä kannan sinut Tanyalle – se on lähempänä – ja soitetaan sieltä Carlislelle.” Keith ei jäänyt odottamaan minun myöntymistäni vaan nosti minut syliinsä ja lähti liikkeelle.
Ihan hyvä suunnitelma... paitsi se soitto-osuus. ”Ei Carlislea”, minä vinkaisin. Luoja, täällä oli ihan liikaa kipua. ”Tapa minut.” Kehotus purkautui huuliltani, ennen kuin ehdin miettiä. Keith voisi tehdä sen. Hän oli tappanut monia. Miksei hän siis voisi myös auttaa minua pois tästä kylmän kiduttavasta helvetistä?
”Mitä helvet... En varmasti tapa.” Ärtynyt äänensävy kuulosti omituiselta Keithin suussa.
Yritin vielä. ”Ole kiltti...” minä anelin. ”Sinä olet minulle velkaa.”
”Pyydä sitten jotain helpompaa”, Keith murahti. Tunsin hänen askeltensa kiihtyvän.
Mutta tämä oli helppoa. Ainakin hänelle.
Nyt me olimme perillä. Raotin silmiäni nähdäkseni edessäni kohoavan suuren talon, joka kuului Tanyan perheelle. Sen katto oli lumessa. Tietenkin sen katto oli lumessa kun kaikki muukin oli. Lunta oli kaikkialla.
Keith pysähtyi kuistille. ”Haluatko kävellä sisään?”
Minä olin iloinen, että hän ymmärsi kysyä. Nyökkäsin vaivalloisesti ja Keith laski minut horjuville jaloilleni. Nostin leukani pystyyn ja purin huulta. ”Mennään.”
Olohuone oli täydellisen tyhjä, kun saavuimme sinne, mutta oven ääni ilmeisesti havahdutti Irinan, sillä hänen äänensä kaikui yläkerroksista. ”Keith?”
”Minä. Tule tänne Irina, meillä on ongelma.” Keith vilkaisi minua epävarmasti.
Minä suljin silmäni. Huimasi. Jouduin ottamaan Keithin käsivarresta tukea.
Irina ilmestyi tyhjästä eteemme ja henkäisi kauhistuneena. ”Keith! Mitä sinä olet oikein tehnyt hänelle?”
Keith nauroi matalalla äänellä. ”Älä viitsi Irina. Luuletko tosiaan, että minä saisin aikaan tuollaisen sotkun. Sehän olisi täysin... tyylitöntä.”
Sotkun... Minkä sotkun? Taisin kai näyttää aika kamalalta. Ainakin minusta tuntui kamalalta.
Irina myönsi vastahakoisesti, että Keith ei välttämättä ollut ihan kaikkeen syyllinen. ”Minä soitan Culleneille”, hän päätti ja kurottautui tavoittelemaan puhelinta.
Ei. Yritin avata suuni kieltääkseni häntä, mutta huuleni eivät liikkuneet. Käänsin silmäni Keithiin ja anoin häneltä apua katseellani.
Keith nappasi puhelimen Irinan kädestä ja pudisti päätään. ”Älä. Sherry ei halua, että Cullenit kuulevat tästä.”
”Mutta...”
”Irina...” minä inahdin. ”Lopeta.”
Keith hymyili Irinalle omahyväisesti. ”Kuulitko. Jätä nyt se puhelin rauhaan.” Hän vilkaisi vaatteitani. ”Sherryn pitäisi ehkä saada jotain lämmintä päälleen. Voitko sinä...”
Irina vilkaisi puhelinta vielä kerran, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Totta kai. Tule, Sherry.”
Hän johdatti minut huoneeseensa ja kaivoi puhtaat vaatteet esille. ”Joten, Sherry... mitä sinun ja Keithin välillä oikein on.”
Minä säpsähdin. Tiesikö Irina?
”Nimittäin”, Irina jatkoi samalla kun ojensi vaatteet minulle. ”Henkilökohtaisesti minä neuvoisin sinua olemaan hyvin, hyvin varovainen hänen kanssaan. Keith on ystäväni, mutta minäkin myönnän, ettei häneen voi luottaa. Hän on vaarallinen. Ymmärrätkö sinä?”
Nyt Irinakin oli jakelemassa minulle neuvojaan. Loistavaa. ”Täydellisesti”, minä tuhahdin. Kyllä minä ymmärsin ja Irina saattoi hyvinkin olla oikeassa. Mutta silti. Keith oli erilainen kuin kaikki muut. Ja se minua kiehtoi.
Vähän myöhemmin samana päivänä minä istuin Tanyan vierashuoneen sängyn laidalla heiluttelemassa jalkojani ja tuijottamassa peiliin. Kasvoni näyttivät kamalilta. Syvät viillot kulkivat niiden poikki kaulalle, jonka ihossa oli reiän tapaiset haavat suden hampaista. Keskiruumiiseeni sattui eniten, mutta vatsassanikin olleet haavat olivat jo arpeutuneet. Pelkäsin, etten voisi mennä kotiin, ennen kuin arvet olisivat kokonaan parantuneet.
”Hei.” Keith kurkisti ovenraosta. ”Saako tulla?”
Laskin peilin sängylle ja kohautin olkapäitäni. ”Ihan vapaasti.”
Keith vilahti viereeni istumaan. ”Meillä on ongelma.”
Huh, hän ainakin meni suoraan asiaan. ”Ja mikä se ongelma mahtaa olla?” minä kysyin pilkallisesti, vaikka tiesin ihan hyvin, mistä hän puhui.
Keith vilkaisi minua täysin samanaikaisesti kuin minä häntä. Katseemme kohtasivat ja hengitykseni tiheni. Keithin käsi painui niskaani saaden kuumat aallot lyömään lävitseni. Suljin silmäni. Ei, ei näin.
”Juuri tämä on ongelma”, Keith mutisi hiljaa. Hänen sormensa silittivät poskeani enkä minä voinut itselleni mitään, vaan painauduin tiukasti häntä vasten. ”Minä en aio suudella sinua”, Keith mutisi kuulostaen siltä, että yritti ennemminkin vakuuttaa itsensä kuin minut.
Kohotin kasvoni. ”Miksi et?”
Keith ensin aukaisi suunsa kuin vastatakseen, mutta sulki sen sitten saman tien ja hänen kylmä hengityksensä leyhähti kasvoilleni. Hän suuteli minua ja minä tunsin leijuvani ylempänä kuin paksut pilvet taivaalla. Vastasin suudelmaan, enkä välittänyt tippaakaan, vaikka tiesin, että kumpikaan meistä ei oikeastaan halunnut tätä.
”
Juuri niin, Sherry”, ilkeä ääni kaikui päässäni. ”
Sinä olet pelkkä huora, jolle kelpaa kuka tahansa, tässähän se taas nähtiin.”
Minä kavahdin kauemmas Keithistä kasvot valkeina. ”Mitä?”
”Sinä kuulit minut kyllä, Sher” , Marcos ivasi. Vaikka sanojen sävy oli pilkallinen, niin niistä kuului myös raivo. Minä painoin kädet korvilleni ja suljin silmäni. Hän ei voinut tulla mieleeni kummittelemaan, ei nyt. ”Mene pois”, minä kuiskasin.
Keith rypisti otsaansa. ”Sherry?”
”Et sinä”, minä sanoin päätäni pudistaen. Avasin silmäni. ”Ei mitään... minä vain kuvittelin...”
Keith irvisti, mutta muutti ilmeensä hetkessä asialliseksi. ”Niin kuin olin sanomassa; meillä on ongelma.”
Keithillä ei ollut ongelmaa. Hän oli ongelma. Rasittava, puoleensavetävä, todellinen ongelma, joka ei suostunut häipymään elämästäni. Hän sai minut epävarmaksi siitä, halusinko edes hänet pois elämästäni. ”Irina varoitti minua”, minä sanoin mietteliäänä. ”Hän sanoi, että sinuun ei voi luottaa, että olet vaarallinen.”
Keith irvisti ja mutisi jotakin toisten asioihin sekaantumisesta. ”En minä tee sinulle pahaa”, hän vakuutti.
Jostain syystä minä uskoin häntä ja kun hän käänsi katseensa taas minuun, tiesin silmieni hehkuvan luottamusta.
A/N: Koska hemmetissä kursiivien laittamisesta on tullut näin hankalaa??? No jaa. Kommenttia taas kerjäilen.
