´´Milma: ihanaa, kun kommentoit. Sher on tosiaan alussa (ja itseasiassa vieläkin) aika ärsyttävä tapaus, mutta kiva kun jaksoit silti lukea.
Domyyi: Kiitos kommentista. Jatkon kanssa nyt kesti vähän, mutta mutta...
Suklaamurunen: Kiitos
ujoenkeli: kiitos. kyllä bellakin tulee vielä mukaan kuvioihin... sellaisen viidenkymmenviiden vuoden päästä...
Liebeh: Tiedätkö minäkin mietin tuota lentojuttua... mutta koska wikipedia ei antanutr tarpeeksi selvää tietoa ja Keithillä olisi todellakin varaa maksaa yksityiskone niin se on sitten näin
Lyn: Kiitos. Keith on tosiaan vähän... moraaliton tapaus
Nabi.: kiitos. Toivottavasti tajusit toisella lukukerralla jotain
Cullen12: nyt taisi se vauhti vähän hidastua...*nolo ilme* kirjoitukseni tuntuu aina olevan tälläistä pätkittäistä; ensin saan monta lukua viikossa ja sitten tulee parin viikon tauko...
A/N:Juu anteeksi, minulla on kestänyt ihan hävyttömän kauan. Muttakun... okei myönnetään olen pelaillut 24/7 nukkekotipeliä nimeltä the sims 2 (ja kolosen saan muutaman päivän päästä jahuu...) joten se on vähän vienyt aikaa... Mutta tämä seuraava luku onkin sitten toisiksi pisin koskaan kirjoittamani. Enjoy.
20. Veripisaroita tapetilla
Keithin antamat kuusi tuntia olivat kuluneet umpeen jo aikaa sitten, eikä hän tehnyt elettäkään lähteäkseen. Istui vain sohvalla tyhjä ilme kasvoillaan. Ei se minua haitannut; en ollut mitenkään erityisen innokas jatkamaan matkaa, mutta välillemme langennut hiljaisuus oli pelottava ja kiusallinen. Yritin estää itseäni katsomasta Keithiin, mutta onnistuin surkeasti. Olikohan hänkin tuntenut sen sähköisen virran, joka oli kulkenut välillämme, kun hän oli koskettanut minua? Oliko hän tällainen juuri sen takia?
Lopulta Keith nousi seisomaan ja salpasi hengitykseni vinolla hymyllä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän nappasi autoni avaimet pöydältä ja lähti ovelle. ”Tule, Sher. Minä vien sinut kotiin.”
Silmäni rävähtivät selälleen hämmästyksestä ja kiirehdin Keithin perään juosten. ”Kotiin?” Sanoin sanan melkein huutaen. Eikö hän aikonutkaan raahata minua Italiaan tappajavampyyrien pahoinpideltäväksi?
Keith vilkaisi minua olkansa ylitse, niin kuin hänen sanoissaan ei olisi ollut mitään erikoista. ”Onko siinä joku ongelma?”
”Mitä? Ei! Mutta etkö sinä…”
”Suunnitelmiin tuli muutos”, Keith huokaisi irvistäen. ”Onneksi olkoon; näillä näkymillä et ole menossa Italiaan.”
Kävelimme autolle ihan hiljaa. Minä välttelin Keithin katsetta ja yritin pitää mahdollisimman suurta etäisyyttä. Ajatukset pyörivät päässäni niin nopeaan tahtiin, etten itsekään saanut niistä selvää. Oliko tämä jokin todella hyvä vitsi, vai oliko Keith tosissaan?
Autossa minä nojauduin ikkunaa kohti, mahdollisimman kauas Keithistä. Tässä autossa oli ihan liian vähän happea ja hengitykseni oli vaarallisen tiheä. Ilmassa tuntui pyörivän jonkinlaista energiaa, se oli ahdistavaa, mutta… se tuntui silti hyvältä.
Karvani nousivat pystyyn ja kuuma aalto löi lävitseni kun Keithin käsi hipaisi minua siirtyessään vaihdekepille. Suljin silmäni. Tämä oli väärin. Miten minä saatoin tehdä Marcokselle näin?”
”Joten”, Keithin ääni keskeytti mietteeni. ”Tämä autoko on sinun?”
”On”, minä myönsin vaimealla äänellä. ”Miten niin?”
”Minä pidän tästä. Uusi, nopea, kiiltävä. Täydellinen.”
Mmm… minäkin tykkäsin uudesta autostani. Se oli taatusti sen rahamäärän väärti, jonka Carlisle ja Esme olivat siihen tuhlanneet. Ja nyt minulla oli koko perheen hienoin auto.
Yhtäkkiä Keith vaihtoi puheenaihetta ja äänensävyään, joka muuttui tiukan asialliseksi. ”Kello on vasta melkein yksi päivällä, joten veikkaan että ehdit illaksi kotiin.”
En voinut estää itseäni vilkaisemasta häntä. ”Kiitos”, minä sanoin hiljaisella äänellä. ”Kiitos ettet vie minua siihen paikkaan.”
Keith ei osannut reagoida kiitokseen kovin tahdikkaasti vaan irvisti synkästi. ”Minä tosiaan olisin halunnut nähdä sinut meillä. Kyvystäsi olisi ollut iso apu. Ja nyt, kiitos sinun, minua syytetään.”
Silmäni löivät kipinöitä, mutten sanonut mitään. Miten tyyppi kehtasi syyllistää minua? Hän oli ollut se, joka oli yrittänyt viedä minut pois kotoa. En tosiaankaan ollut vastuussa mistään. ”Sinä et kestäisi minua samassa paikassa kuin sinä edes vuotta”, sanoin purevasti.
Keith naurahti vaisusti. ”En tiedä onko minulla vaihtoehtoja.”
Rypistin otsaani. Nyt Keithin puheissa ei ollut mitään järkeä. Juurihan hän oli sanonut, ettei veisi minua Italiaan. ”Vaihtoehtoja on aina”, minä mutisin. Vaihtoehtoja oli. Minullakin. Esimerkiksi se, että pysyisin kaukana Keithistä enkä antaisi itseni rakastua häneen.
Nojauduin taaksepäin. En uskonut koskaan tavanneeni ketään yhtä… kiinnostavaa kuin Keith. Hän vaikutti yhtä aikaa tunteettomalta ja lämpimältä. Hänen kasvoillaan oli tälläkin hetkellä neutraali ilme, mutta huomasin väkisinkin turhautuneen välkkeen hänen silmissään.
Keith vilkaisi minua ja käänsimme molemmat saman tien katseemme pois. Minä en halunnut häntä. En vaikka hän olikin turvallinen ja ihana ja sai kuolleen sydämeni tuntemaan lämpöä. En vaikka hänellä olikin silmät, jotka saivat ajatukseni pois nykyhetkestä.
Eikä hänkään halunnut minua.
Kun pääsimme meidän talomme eteen, Keith hyppäsi sanaakaan sanomatta ulos autosta ja katosi metsään. Minä tuijotin hänen jälkeensä hetken, ennen kuin älysin mennä sisään.
”Sherry!” Esme huudahti. ”Missä sinä olet ollut? Tajuatko yhtään, miten huolestuneita me olemme olleet?”
Carlisle tuli yläkerrasta helpottuneen näköisenä. ”Eikö sinulle tullut mieleenkään ilmoittaa, mihin menet?”
Näytin varmaan aika epäuskoiselta. Mistä lähtien minun oli noille pitänyt tehdä selkoa tekemisistäni?
Esmen ilme muuttui pelästyneeksi vasta kun hän tuli lähemmäs ja haistoi Keithin tuoksun vaatteissani. ”Mitä tapahtui? Satuttiko hän sinua?”
”Keithkö?” minä kysyin liioitellun huolettomasti, mutta ääneni värähti hieman. ”Ei. Hän halusi vain jutella.”
”Jutella? Mistä?”
En todellakaan kaivannut kuulustelua. Eikä minua kiinnostanut, vaikka Esme huolehtisikin itsensä hengiltä. Minulla oli omiakin ongelmia. ”Gerbiileistä”, minä naljaisin ja livahdin Carlislen ohi portaisiin.
”Sherry!” hän huusi perääni, mutta siitä ei ollut apua. Minä olin jo huoneessani ja väänsin oven tiukasti lukkoon.
Istuin sängylleni hitaasti ja vedin polveni rintaa vasten. Tarvitsin aikaa ajatella, minun oli pakko selvittää pääni.
Minulla ei ollut mitään, kerta kaikkiaan mitään syytä pitää Keithistä. Hän oli varmaan paskamaisin koskaan tapaamani vampyyri, hänen moraalinsa taso oli jopa omaani alempana ja hän ei selvästikään kaivannut seuraani. Joten mikä ongelma oikein oli? Miten mitään ongelmaa saattoi edes olla?
Vedin taas kerran sen paksun valokuva-albumin esiin kirjahyllystä ja selasin Marcosin kuvan kasvojeni eteen. Hän oli siellä, hymyilevänä ja rentona ja näytti upealta.
Mutta kuva ei herättänyt minussa mitään tunteita. Tietenkin minä tiesin rakastavani Marcosia, mutta tällä hetkellä ei juuri siltä tuntunut.
Ravistin päätäni ja yritin saada sen tunteen palamaan. Sen tunteen, joka oli vainonnut minua siitä hetkestä lähtien, kun olin tavannut Marcosin ensimmäisen kerran. Mutta sitä ei tullut.
Suljin silmäni nyt jo melkein paniikissa ja palautin Marcosin kuvan mieleeni pikkutarkkana ja kristallinkirkkaana. Hän nauroi pääni sisällä ja pystyin kuulemaan sen äänen yhtä selvästi, kuin jos hän olisi seisonut vieressäni.
Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei vihaa, ei surua, rakkautta, lämpöä…
Käänsin valokuva-albumin sivua sinne, missä minä ja Nora hymyilimme kameralle. Normaalisti pelkkä Noran ajattelukin sai terävän kivun viiltämään sydäntäni ja kyyneleet nousemaan silmiini. Mutta ei nyt. Pystyin katsomaan Noran kuvaa täysin ilmeettömänä, ilman ainuttakaan kyyneltä.
Heitin valokuva-albumin lattialle ja vaivuin sängylle makaamaan katse katossa. Minulla oli omituinen, täysin tyhjä olo. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana en pystynyt itkemään, vaikka minulla selvästikin oli syytä siihen. Siskoni oli kuollut. Olin eronnut elämäni rakkaudesta. Ja nyt olin lisäksi ehkä ihastunut johonkin murhaajaan.
Paniikki hiipi jäseniini vähän kerrallaan. Minä en ollut koskaan tuntenut oloani näin tyhjäksi.
Liikautin kättäni hetken mielijohteesta nopeasti yöpöydän ylitse niin, että kyynärpääni tiputti lasivaasin alas lattialle. Se särkyi sirpaleiksi kovan räsähdyksen saattelemana.
Minä tiputtauduin hitaasti sängynlaidalta lattialle. Suljin silmäni hetkeksi ja kaaduin sitten väsyneenä kyljelleni, suoraa maljakon palasten päälle.
Palat olivat teräviä ja puhkoivat pehmeän ihoni vaivatta. Onnistuin vain vaivoin tukahduttamaan parkaisun, joka pyrki kurkustani ulos ja ponnahdin takaisin istumaan.
Ja vihdoinkin minä pystyin tuntemaan kivun. Tunsin myös veren, joka valui noroina käsivarttani pitkin ja ruumistani viilsi ajatus Norasta. Ja sydämeni täyttyi rakkaudella Marcosia kohtaan. Kukaan ei pystyisi korvaamaan häntä, ei kukaan.
Poimin yhden lasinsirpaleista käteeni ja puristin sen nyrkkiini niin tiukasti, että sain haavan kämmeneeni ja painoin sen sitten käsivarttani vasten. Olin vihannut kipua koko elämäni ajan, mutta nyt se tuntui hyvältä. Oikealta.
Ja sitten tulivat kyyneleet.
”Sherry?”
Minä jähmetyin paikalleni. Ääni oveni takana kuului Carlislelle.
”Odota hetki!” huudahdin hysteerisen kimeällä äänellä. Revin villatakin käsivarsieni suojaksi niin nopeasti, että se oli vampyyrinkin silmissä pelkkä vilahdus. Sitten avasin lukon ja raotin ovea pikkuisen.
”Mitä sinä haluat?” kysyin oven takana seisovalta Carlislelta.
”Voinko tulla sisään?” Carlisle huokaisi.
Vilkaisin taakseni, rikkoutuneen maljakon sirpaleita lattialla ja verilammikkoa matolla. ”Et.”
Carlisle rypisti otsaansa. ”Miksi täällä haisee veri?”
Minä menin paniikkiin. ”Häivy!” huudahdin epätavallisen kimeällä äänellä ja yritin paiskata oven kiinni.
Carlisle esti aikeeni ja tönäisi oven auki. Hän jäi tuijottamaan lattialla lojuvia verisiä sirpaleita hetkeksi kauhun ilme kasvoillaan. ”Mitä sinä olet tehnyt?” hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.
Minä peräännyin vaistomaisesti pari askelta, kun hänen ilmeensä muuttui raivostuneeksi. Kahdella harppauksella hän oli luonani ja veti hihani nopeasti ylös niin, että käsivarressa olevat haavat paljastuivat. ”Sherry!” Carlisle karjahti ja ravisteli minua olkapäistä kuin pikkulasta. ”Sinä et voi olla näin typerä!”
Minä aloin itkeä ja yritin rimpuilla irti. Käteeni sattui; terävät sirpaleet olivat jääneet haavaan ja tunkeutuivat nyt syvemmälle.
En ollut varmaan koskaan nähnyt Carlislea näin vihaisena. ”Mitä sinä oikein ajattelit?” hän ärähti.
Déjà vu. Tämä oli Déjà vu.
flashback
”Mitä sinä oikein ajattelit, typerä tyttö”, isäni huusi täyttä kurkkua viinipullo kädessään ja löi minua kasvoihin niin, että kaaduin lattialle. ”Sinä et helvetti vieköön lähde minnekään, ellen minä anna lupaa, tuliko selväksi?”
Minä pyyhin verta suupielestäni ja käänsin katseeni vihaisena isään. ”Lyödäänkö vetoa?”
En ansainnut uhmakkaalla kommentillani mitään muuta kuin kipeän potkun kylkeeni. ”Opettele vähän kunnioitusta, tyttö!” Isän karjunta oli niin kovaa, että sattui korviin. ”Sinä teet täsmälleen mitä minä sanon, äläkä yritäkään väittää vastaan!”
Minä en enää aikonut väittää vastaan. En tarvinnut lisää kipua.
Kirkaisin kauhusta ja yritin suojata päätäni käsilläni, kun isäni käsi kohosi uuteen lyöntiin. Hänen silmissään välkkyi sadistinen nautinto.
end flashback Vedin käsivarteni pääni suojaksi ja aloin kirkumaan kun Carlisle tarttui ranteisiini pelottava ilme silmissään.
Kirkuminen tehosi. Carlisle irrotti otteensa olkapäistäni hämmästyneen näköisenä näköisenä.
Siinä samassa kun olin vapaa, ryntäsin huoneeni ovelle ja samaa kyytiä ulko-ovesta ulos.
Minä juoksin pitkälle ja juostessani rauhoituin hiukan. Jäin itkemään erästä puunrunkoa vasten silmät ummessa. Käsivarttani särki ja paitani alkoi tahriintua vereen.
Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että olin käyttäytynyt vähän vainoharhaisesti. Ei Carlisle olisi minua lyönyt, ei sitten millään. Eihän?
Nousin ylös ja jatkoin matkaani sille aukiolle, missä oli se iso puu, jossa olin usein istunut. Saavuttuani sinne sain kuitenkin huomata, että paikka oli jo varattu.
”Hei, Sherry”, Keith mutisi silmät ummessa, katsomatta minuun.
”Mitä sinä täällä teet?” sihahdin vihaisesti.
Keith ei vieläkään katsonut minua. ”Yritän ajatella. Tai yritin; sinä pilasit tunnelman aika kivasti.”
Niin tietysti; minun syytänihän tämä kaikki oli. Uuh, mitä positiivista Keithissä muka oikein oli? Hän oli töykeä ja kylmä ja kohteli minua kurjasti. ”Sitten voitkin siirtyä”, minä ehdotin. ”Tämä on minun paikkani.”
Vihdoinkin Keith avasi silmänsä. ”Niinkö? Lukeeko täällä jossain sinun nimesi?” Hän ei varsinaisesti kuulostanut ärsyyntyneeltä, huvittuneelta ja pilkalliselta vain. Äänensävy oli pahassa ristiriidassa kasvoilta loistavan ärtymyksen kanssa.
Minä kiipesin viereiseen puuhun mahdollisimman kauas Keithistä. Ilmassa väreili taas jotakin sähköistä ja minun teki mieli juosta pois, mutten tietenkään voinut. Keithin kuuluisi lähteä; tämä oli minun paikkani.
Ilme Keithin kasvoilla muuttui äkkiä neutraaliksi. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi kiinnostuneena. ”Luulin, että halusit päästä kotiin.”
Sinkautin häneen kylmän katseen. ”Ei taida kuulua sinulle.”
”Ei”, Keith myönsi. ”Mutta voisit silti kertoa.”
Minä en katsonut häneen, en voinut. Enkä todellakaan aikonut vastata. Mutta jotenkin sanat vain purskahtivat ulos suustani. ”Minä riitelin Carlislen kanssa.”
Keith ei näyttänyt yllättyneeltä. ”Aijaa. Sinun kätesi.”
Minä tungin särkevän käteni syvemmälle hihojen sisään. Olisi ollut paljon mukavampaa, jos Keith ei olisi ollut niin tarkkasilmäinen. Hän tuntui huomaavan kaiken. Toisaalta veren haju kyllä leijui ilmassa pitkälle. ”Mitä sinä halusit ajatella?” minä vaihdoin puheenaihetta.
Keith oli hetken hiljaa. ”Aroa. Eleazaria ja Tanyaa”, hän vastasi ja käänsi hehkuvat silmänsä minuun. ”Sinua.”
Minä pidätin hengitystäni. Keith oli muuttanut mielensä. Hän aikoi sittenkin viedä minut Italiaan. Vilkaisin vauhkona taakseni. ”Jaaha”, minä sanoin värisevällä äänellä. ”Ja loistava pohdintasi päättyi siihen, että…?”
Keith kallisti päätään vino hymy huulillaan. ”Minulla on vähän sellainen olo, että häivyn täältä. Tilanne alkaa mennä liian monimutkaiseksi.”
Sanat sattuivat kuin tikarin pisto sydämeen. Keith lähtisi. Nyt?
Puristin huuleni yhteen ja kieltäydyin myöntämästä, että minulle tulisi ikävä häntä. Itse asiassa tämähän oli loistavaa. Pääsisimme tuosta eroon ja kaikki palaisi ennalleen. ”Kiitos”, minä kuiskasin.
Keith naurahti vähän synkästi. ”Kuule Sherry, minä en voi luvata, että sinä olisit turvassa. Aro tietää nyt sinusta ja… hän tosiaan haluaa sinut Volturiin.”
Ei minua haitannut. He eivät ikinä saisi minua. ”Miksi sinä muutit mielesi?” minä kysyin. ”Johtuiko se myötätunnosta… vai säälistä… vai jostain muusta syystä, joka on minulle epäselvä.”
Keith näytti mietteliäältä. ”Minulta juuri heru myötätuntoa – tai sääliä – kenellekään”, hän sanoi hitaasti. ”Vaikka Eleazar, Carmen ja Tanya kuluttivatkin kaiken aikansa siihen, että yrittivät takoa päähäni miten väärin minä teen, jos pakotan sinut mukaani.”
Minä pärskähdin. ”Nekö? Valehtelet!” Ei ollut olemassa mitään keinoa, millä Eleazar, Carmen ja Tanya olisivat oikeasti tehneet, mitä Keith väitti. Heitä ei kiinnostanut, he halusivat että lähtisin Italiaan, he inhosivat minua.
Keith tarkkaili ilmettäni. ”Hassua eikö vain. Tarkoitan että Eleazar? Hän on aina ollut ystäväni. Ja nyt hän kääntyy minua vastaan sinun takiasi.” Keith ei vaikuttanut kuitenkaan kovin pettyneeltä, sillä hän hymyili huvittuneena.
Minä en tajunnut tätä. Olin kuullut ihan omin korvin Eleazarin kehottavan Carlislea ja Esmeä olemaan estelemättä Keithiä. ”Ei käy järkeen”, minä mutisin.
Keith hymähti. ”Ei minustakaan.”
”Ei, sinä et tajua”, minä mutisin. ”Tanyan perhe vihaa minua. He haluavat, että minä häivyn. He luulivat, että minä nukun. Mutta en minä nukkunut. Kuulin kaiken.”
Edes Keith ei ymmärtänyt sekavasta selityksestäni mitään. ”Mistä sinä puhut?”
”Eleazar sanoi Carlislelle ja Esmelle, ettei tiellesi kannata tulla.”
”Aa.” Nyt Keith tajusi. ”Hän on ihan oikeassa.”
”Mistä sinä puhut?” minä kysyin kiukkuisena.
”Jos joku olisi tullut silloin autotallissa puolustamaan sinua, minä olisin tappanut hänet”, Keith selitti. ”Eleazar tietää sen. Hän ei tainnut haluta, että perheesi kuolisi turhaan.”
Minä huomasin täriseväni. Millainen hirviö Keith oikein oli. ”Sinä et ikinä pystyisi tappamaan heitä”, minä väitin heikosti.
Keith katsoi minua tunteettomin silmin. ”Enkö?”
”Sinä olet paha”, minä mutisin ja kiedoin käsivarteni polvieni ympäri. ”Paha. Pitäisi lähteä.”
Mutta en minä pystynyt lähtemään. Paha tai ei; Keith oli kiehtovin koskaan tapaamani henkilö.
Keith kohautti olkapäitään. ”Voi olla, että olenkin. En ole koskaan pitänyt sitä kauhean merkityksellisenä. Oikea ja väärä ovat hyvin hataria käsitteitä, kun on vampyyri.”
En minäkään pitänyt oikeaa ja väärää kovin suuressa arvossa. Mutta en minä sentään tappamaan ruvennut. ”Sinulla ei ole moraalia.”
Keith pudisti päätään. ”Ei ainakaan kovin usein.” Hän vilkaisi minua virnistäen. ”Kaikki me olemme omalla tavallamme pahoja, Sherry. Minä olen ehkä tappanut satoja ihmisiä, mutta sinä tapoit oman siskosi.”
Minä jähmetyin. Tunsin kuinka jää virtasi suoniini ja lävitseni leikkasi terävä kipu. ”Älä enää... ikinä... puhu... minulle... Norasta”, minä kuiskasin tuhkanharmain huulin.
Seuraava mitä tajusin, oli, että Keith oli kietaissut kätensä ympärilleni ja nyyhkytin hysteerisenä hänen sylissään.
”Minullakin on sisko”, Keith kertoi pehmeällä äänellä. ”Karmel. Hän on itse asiassa ihan pirun ärsyttävä tapaus, mutta se on tavallaan itsestäänselvyys. Hän on aina ollut täällä ja hän muuttui vampyyriksi samaa aikaa kanssani.”
Keith tuoksui ihmeelliseltä. Vahvalta ja turvalliselta. Ja minä lopetin itkemisen ja jäin kuuntelemaan hänen tarinaansa.
”Oli vuosi 1874. Me olimme viisitoistavuotiaita ja asuimme Pohjois-Walesissa. Perheemme oli köyhä, äitimme kuollut ja meillä oli aika tylsä elämä. Karmel ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään.” Keithin huulilla leikki vaisu hymy. ”Totta puhuen Karmel ei ole vieläkään koskaan tyytyväinen mihinkään. Mutta silloin hän oli suuren perheen ainoa tyttö ja joutui tekemään kaikki naisten työt ihan yksin. Karmel ei saanut käydä koulua, hän ei osannut lukea ja hän joutui raatamaan päivät pitkät pyykkiä pesten ja ruokaa laittaen. Karmel vannoi jo silloin, ettei hän jäisi sinne. Hänellä ei ollut koskaan mitään hinkua tulla mielikuvituksettomaksi kotiäidiksi.
”Meidän isämme kuoli vuotta myöhemmin. Veljemme olivat muuttaneet pois kotoa, joten kukaan ei kaivannut meitä ja Karmel sai tämän... idean, että lähtisimme Lontooseen rikastumaan. Se tuntui aika kaukaa haetulta silloin, mutta minä lähdin mukaan. Karmel oli kuitenkin kaksoissisareni ja hän tarvitsi minua.
”Me pääsimme Lontooseen ongelmitta, vaikka matka olikin pitkä. Rikastuminen siellä osoittautui vähän hankalammaksi; kukaan ei luottanut kahteen rääsypukuiseen kerjäläisnuoreen.
”Siinä vaiheessa Karmelin suunnitelma petti täysin ja minä jouduin ottamaan ohjat käsiini. Me näpistelimme ruokaa milloin mistäkin ja rahaa kauppiailta, jotka eivät osanneet pitää kukkaroistaan huolta.”
Keithin irvisti väsyneesti. ”Minä en erityisemmin pitänyt siitä ajasta. Välillä toivoin vain, että olisimme voineet palata takaisin Walesiin ja olisin lähtenytkin, ellei Karmelia olisi ollut. Sitten eräänä syksynä – vuosi taisi olla 1877 – meille tarjoutui tilaisuus, jota ei voinut ohittaa.
Kaupunkiin oli tullut ulkomaalaista aatelistoa. Italiasta he olivat, mutta se ei meitä silloin kauheasti kiinnostanut. Heillä kerrottiin olevan niin suuri omaisuus mukanaan, ettei se mahtunut kassakaappiin.
”Arvaat varmaan, ketä nämä aateliset olivat”, Keith sanoi. ”Äh, en voi vieläkään uskoa, että yritimme varastaa vampyyreitä.” Hän näytti niin kyllästyneeltä, että minä purskahdin nauruun.
”He purivat teitä?”
”Niin. Se tuli shokkina, kun saimme tietää, että he olivat tarkkailleet meitä jo vuosia. Vuosia. Ja he olivat Britanniassa meidän takiamme.”
”Karmel tekee töitä Voltureille myös?” minä kysyin.
Yllätyksekseni Keith pudisti päätään. ”Ei. Karmel asuu nykyään Kanadassa Johnin kanssa.” Minä näytin kysyvältä joten hän selvensi: ”Karmelin kumppani. John on hyvä tyyppi.”
Minä sävähdin huomatessani, että olin yhä painautuneena Keithin kylmää rintakehää vasten ja vetäydyin nopeasti kauemmas. Minä en voinut tehdä tätä. Marcos olisi tappanut minut jos olisi tietänyt. Jos olisi tietänyt, että minä halusin Keithin sinne. Lähelleni. Enkä halunnut hänen lähtevän pois.
Ja sitten yhtäkkiä huulemme olivat vain kahden sentin päässä toisistaan. En tiennyt miten se tapahtui; nojauduinko minä häntä kohti, vai vetikö hän minut takaisin lähelleen.
”Sherry”, Keith mutisi. Hänen kätensä kohosi kasvoilleni ja veti hiukset pois silmieni edestä. Hänen silmänsä porautuivat niin syvälle sieluuni, etten minä yksinkertaisesti vain voinut kääntää kasvojani pois. Ja huomasin, etten edes halunnut pois.
Kyyneleet alkoivat taas virrata alas poskiani. Keith oli näin lähellä... ja minä melkein unohdin Marcosin.
Melkein vaan en aivan. Minä en voinut tehdä hänelle näin. Minulla ei ollut mitään oikeutta tehdä näin. Tämä oli väärin.
Riuhtaisin itseni irti Keithin otteesta ja hyppäsin maahan. ”Minä... en... voi...”, kuiskasin hauraalla äänellä. Vastausta odottamatta käännyin kannoillani ja katosin metsään.
Ei huvittanut mennä kotiin, mutta ei minulla ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä. Olisin tietysti voinut poiketa Tanyan talossa, mutta en Keithin sanoista huolimatta ollut vielä täysin päässyt eroon käsityksestä, että he eivät halunneet minua sinne. Kun ulkona alkoi vielä satamaan ja vesipisarat sekoittuivat kasvoilleni valuneisiin kyyneleisiin, päätin raahautua kotiin.
Talossa paloivat valot ja suurista ikkunoista oli suora näköala olohuoneeseen. Erotin ikkunan läpi Carlislen, joka oli painanut väsyneen näköisenä päänsä käsiinsä ja Esmen, jonka suu liikkui hänen sanoessaan jotakin.
Vedin syvää henkeä ja astuin sisään.
Esme oli välittömästi luonani ja kietoi käsivartensa ympärilleni, muttei sanonut mitään. Hän ohjasi minut sohvalle istumaan ja nosti syliinsä.
Minä vilkuilin epävarmana Carlislea. Hän ei enää näyttänyt vihaiselta; väsyneeltä ja rasittuneelta vain.
Ja tietenkin tämä oli hänen mielestään minun syytäni. Noiden mielestä kaikki oli aina minun syytäni.
Carlisle liikahti hieman ja minä kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Hän hymyili surullisesti. ”Olen pahoillani. Minä en ehkä reagoinut ihan oikealla tavalla.”
Ei, ei reagoinutkaan. Hän ylireagoi naurettavalla tavalla.
”Sherry, mikä on hätänä”, Esme kysyi lempeästi.
Minä ajattelin Keithiä ja Marcosia. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja pudistin päätäni silmät ummessa. Miten minä saatoin pettää Marcosin tällä tavalla. Meidän oli pitänyt olla yhdessä aina, ikuisesti.
”Me emme voi auttaa sinua, jos emme tiedä mikä on ongelma.”
Teki mieli sanoa, että he eivät voineet millään auttaa minua nyt. Minun pitäisi vain yrittää unohtaa koko vampyyripoika. ”Minä olen ehkä rakastumassa Keith Loreyhin”, pamautin kimeällä äänellä.
Nyt sain sen reaktion, mitä odotinkin. Carlislen ja Esmen ilmeet olivat tyrmistyneitä. Lopulta Carlisle selvitti kurkkuaan. ”Ja se on ongelma?”
Yritin luoda häneen kyllästyneen katseen, mutta se kai näytti lähinnä pelästyneeltä. ”Tietenkin se on ongelma! Hän on murhaaja! Ja entä Marcos? Hän tappaisi minut jos tietäisi!”
Sanani päättyivät epämiellyttävään hiljaisuuteen, jonka rikkoi vain minun katkonainen hengitykseni.
”Kultapieni, Marcos on poissa”, Esme muistutti lempeästi. ”Ja jos Keith on tosirakkautesi –”
Minä ravistin päätäni. ”Hemmetti, Esme; minä en usko mihinkään hiton tosirakkauksiin.”
”Sherry –”
Painoin lapsellisesti kädet korvilleni. ”Ei! Minä en halua puhua tästä!”
Carlisle huokaisi. ”Hyvä on. Katsotaan sitten sitä sinun kättäsi.”
Minä pudistin päätäni ja yritin vetäytyä kauemmas. ”Älä. Siihen sattuu.”
Carlisle ei välittänyt vastalauseistani, vaan kiersi hihan varovasti ylös. Esmen suusta pääsi kauhistunut henkäisy.
Minäkin katsoin, miltä käsi näytti ja vinkaisin huomatessani, että haavat olivat jo ehtineet umpeutua. Ihon sisälle oli ilmeisesti jäänyt lasia, sillä iho oli omituisen epämuodostunut.
Carlisle ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Älä enää ikinä tee näin”, hän murahti. ”Haavat täytyy avata, tai en saa lasia pois.”
”Mitä?” minä melkein huusin ja tempaisin käteni pois. ”Aiotko sinä repiä ihoni auki?”
”Pakko.” Carlisle ei näyttänyt yhtään myötätuntoiselta. ”Oma on vikasi.”
Ehkä olikin, mutta tämä oli täysin kohtuutonta. Minä aloin taas itkeä. ”Senkin paskapää, sinä et voi alkaa leikkelemään kättäni parin lasinsirpaleen takia.”
Carlisle kaivoi jo lääkärinlaukkuaan. ”Älä ole typerä, totta kai ne täytyy ottaa pois. Vai haluatko sinä, että ne jäävät ruumiiseesi loppuiäksesi?”
Minä nyökkäsin. Paljon mielummin niin.
Carlisle pudisti päätään epäuskoisena. ”Minä annan sinulle morfiinia. Et edes tunne tätä.”
Se muutti asian. Kaksi minuuttia myöhemmin minä suljin silmäni ja leijuin pois. Pystyin vihdoinkin unohtamaan Keithin ja Marcoksen ja kaiken muun.
A/N: Kommenttia??? Kiltit??
