Title: Olenko minä Saatana kun olen musta?
Author: Jazz*
Beta: -
Rating: Sallittu (G)
Pairing: -
Warnings: -
Summary: Ja siksi minä olen väri.A/N WoD-testi, 500 sanaa 10 minuutissa. Tässä ei siis ole mitään järkevää ajatusta. Tämä on vain kauniita sanoja peräjälkeen. Ja voin rehellisesti todeta, etten suunnitellut tätä yhtään etukäteen. Kenties sen huomaa.
Olenko minä Saatana kun olen musta?Kylmyys painaa minua. Tunnen kipua rinnassani, suunnatonta kipua, kuin veistä käännettäisiin haavassa, jota yritän parannella vetäytymällä itseeni. Punainen on oikea adjektiivi kuvailemaan kipuani, sillä kipuni on punaisen hohkaavaa, kuin kuuma terä, terä joka on niin kuuma, että se ensikosketuksella, ensimmäisellä, hauraalla hipaisulla tuntuu kylmältä, kylmältä kuin itse jää. Jää, joka on tunkeutunut minun rintaani, minun sydämeni läpi, hohkaavan kylmä jää, joka punaisin silmin minua mulkoilee, pyytää luottamaan, uskomaan, heittäytymään kohtalon kuohuvaan koskeen.
Minä en tajua tästä ajasta mitään. Olen jossain muualla, siellä missä sinä olet ja siellä missä aika kohtaa olemattomuuden, neljäs ulottuvuus, tai kenties joku toinen. Tai kenties olen sinun vierelläsi sillä pehmeällä sängyllä, jolla makasimme seesteisinä, vierekkäin, vain me kaksi. Se sänky ei ollut sinun kotonasi, ei se ollut minunkaan kotonani. Se sänky oli mieliemme vankilan eristyssellin sänky ja pehmeys oli teeskenneltyä, seesteisyys surun avutonta ja ammattitaidotonta peittämistä.
Kyllä, minä olen nero. Minun ajatukseni virtaa levottomana siellä missä se ei saisi, siellä minne yksi ihminen ei saisi yksin vaeltaa yksin omassa mielessään, yksin sinne aavalle. Minä en uskalla, mutta minun on pakko, sillä sinne minne minä tähtään, sinne sinä et pääse. Siksi siis pyydän, älä seuraa minua, älä armollisen Jumalan nimeen seuraa minua sinne, sinne pelkoon, puhtaaseen, kaikensyövään pelkoon, ahdistukseen, suruun, kestävään, kokonaisvaltaiseen kaamokseen, joka on jo pimentänyt taivaan kaikista väreistä, jättäen jäljelle vain sinisen joka tunkeutuu minun suuhuni, sivelee hampaitani ja kiertää kieleni tuhannelle solmulle. Suussani on taivaan sini, vapaus jota ei ollutkaan. Suussani on syvien vesien tumma sini, tunne johon minut on pakotettu, kaava johon minut on kangistettu.
Olen useiden värien skaala. Minä nauran ja itken. Nauruni on keltaista, se on kuin aamuaurinko hiljaisella ja kellertävänkuulaalla taivaalla, se valaisee maailman, mutta vain hetkeksi. Sillä niin kuin yö on aina päivän jälkeen tultava, on minunkin iloni ja nauruni vaihduttava suruksi ja mielipahaksi, karvaiksi kyyneliksi. Siksi minun nauruni on keltainen, sillä se on minun silmissäni, minun silmissäni joissa kukaan ei ole koskaan nähnyt mitään keltaista. Kulta on keltaista, se on keltaisenhohtoista. Kulta on hyvää ja kaunista. Keltaista ei ole minun silmissäni.
Vihreää on minun jaloissani. Pidän jalkani kovasti kieron maan pinnalla, tunnen varpaitteni valelevan ruohonkorsia, katkovan niitä ja runnovan niitä alleen. Sitä minä haluan, sillä olen vihreä. Minä haluan tuottaa kipua niille ruohonkorsille, jotka ovat tieten tahtoen minua alemmas asettuneet. He sen tekevät, en minä. Minä olen vihreä, minä olen Kaikkivaltias, minä en ole ruohonkorsi jonka multaiset juuret ovat oikeastaan syvemmällä. Ne juuret ovat periaatteet, korsi itsessään on mielipide, turha ja heiveröinen. Juuret, periaatteet, ne varastoivat ravintoa, muiden ihmisten mielipiteitä ja omia eettisiä aatteita. Mutta ravinto haihtuu lehtivihreän mukana, ja syksyn tullessa on siis mielipiteidemme kohtalona kuihtua pois.
Minun elämäni syksy on tulossa.
Ja siksi minä olen väri. Minä olen punainen, sillä se on himo, aggressiivinen mielijohde. Minä olen sininen, sillä se on vapaus ja vapaudenriisto, sillä minä olen ihminen. Minä olen keltainen, sillä se kuvaa kaikkea sitä, mikä minussa on hyvää. Minä olen vihreä, sillä minä olen mielipide, minä olen periaate.
Minä olen musta. Kaikista eniten minä olen musta. Sillä pohjimmiltani olen jo saavuttanut sen vaiheen, missä värit yhtyvät, sekoittuvat, pyörivät vinhasti toistensa ympärillä. Ne pyörivät ja pyörivät, tuomitsevat toisiaan ja tuomitsevat itsensä siinä samalla, ne pyörivät kunnes sulautuvat yhdeksi väriksi. Väri voisi olla anteeksiantava harmaa, herkkä ruskea. Mutta minä olen musta. Sillä päässäni kytee ajatus erottamisesta ja yhdistämisestä.
Olenko minä Saatana kun olen musta? En. Minä olen yksilö, ihmisolento, joka on raakuudessaan voittamaton.
A/N2 Ja ennen kuin palaat takaisin Säilään ja Imupaperiin, klikkailes ensin tuota "vastaus"-nappia ja kerro mitä pidit. Se on minulle tärkeä tieto, enkä todellakaan odota mitään romaanipituisia kommentteja. Se vain on aika masentavaa, kun lukukerrat kasvavat, mutta kommentit pysyvät nollilla. Eihän se nyt niin vaikeaa ole? :3
// 98 lukukertaa, 0 kommenttia... onko tässä tarinassa sitten jotain vikaa kun ihmiset eivät kommentoi?
