Title: Yksin ei voi
Author: Brenda
Rating: K-11
Genre: Drama, lievä angst, one-shot
Fandom: Grey's Anatomy
Pairing: Cristina Yang/Preston Burke
Beta: Ei ole eikä ansaitse
Disclaimer: En omista mitään, leikin vain parilla sarjan hahmolla.
Summary: Cristina käyttäytyy joko epäcristinamaisesti tai ylicristinamaisesti. Mistä oikeastaan on kyse?
A/N: Jännä miten Justin Timberlake, oikeanlainen mielentila ja pakottava tarve tehdä jotain toivat liian monta kuukautta kadoksissa olleen inspiraationi ainakin hetkelliseksi takaisin. Tämä syntyi täysin spontaanisti, ilman minkäänlaista suunnittelua, ja kuten varmaan tasosta huomaa, kyseessä on ensimmäinen GA-ficcini. Betaa ei ole, sillä tämä oli sellainen hetken mielijohteen lopputulos eikä todellakaan ansaitse betaa, joten kaikista kielioppi-, asia- ja kirjoitusvirheistä saa syyttää minua, ja niistä tulee myös huomauttaa ilman minkäänlaista epävarmuutta.
Yksin ei voi
Cristina ei ollut koskaan ymmärtänyt, mihin tunteita tarvittiin. Ne sotkivat elämää ja hankaloittivat ihmissuhteita, mutta kaikkein eniten ne häiritsivät kesken työpäivän. Ei tohtoreilla ollut aikaa mihinkään tyhjänpäiväiseen, kuten vaikka tunteisiin. Joku saattaisi kuolla sillä välin kun lääkäri selvittelisi päätään tai ajattelisi vaivaiset kaksi sekuntia muuta kuin apua tarvitsevaa potilastaan. Ei, tunteilla ei ollut mitään virkaa, ei kerrassaan mitään.
Joten miksi hän sitten edes vaivautui miettimään koko aihetta?
Aloitettuaan harjoitteluaikansa Seattle Grace sairaalassa Cristina oli tajunnut, että hänen elämänsä tulisi vielä muuttumaan, eikä aivan vähääkään. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, hän oli tottunut pitämään huolen itsestään jo pienenä, eikä ollut sen jälkeen tarvinnut kenenkään apua. Hän ei pitänyt muista ihmisistä, sillä vaikka heitä ja heidän reaktioitaan oli mukava seurata, he olivat auttamatta väärässä.
Cristina oli aina oikeassa, häneltä löytyi vastaus jokaiseen esitettyyn kysymykseen ja hän tiesi sen. Monet olivat vuosien varrella vihanneet, ihailleet, halveksineet ja pelänneet häntä. Jotkut olivat toivottaneet pikaista matkaa helvettiin ja toiset taas halunneet olla hänen kaltaisiaan. Cristina Yang oli kieltämättä aiheuttanut suuren joukon toisistaan eroavia reaktioita ja tunteita kanssakäyjissään. Ja hänestä oli aina yhtä ihanaa seurata ihmisten hämmentyneitä, vihastuneita, ällistyneitä ja oudoksuvia katseita, joita he häneen loivat. Cristina oli kehitellyt siitä eräänlaisen pelinkin, jonka hän tietenkin voitti kerta kerran jälkeen. Hänellä oli taito saada ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla, ilman että kukaan edes tajusi sitä. Hienovaraisuus oli yksi avainsanoista. Toinen hänen ominaispiirteensä oli laukoa mitä ikinä hän sattuikaan ajattelemaan, se vain tuli luonnostaan, ja se jos mikä näytti ärsyttävän ihmisiä, jopa enemmän kuin hänen kilpailuhenkisyytensä. Mutta jos ei syönyt, joutui syödyksi, ja se nyt ei tullut kuuloonkaan.
”Dr. Yang.”
”Niin, Dr. Burke?”
”Jos olet pitkästynyt, saat toki poistua leikkaussalistani.”
”En minä ole pitkästynyt.”
”No voisitteko sitten keskittää huomionne meneillään olevaan leikkaukseen?”
Cristina huokaisi. Hän oli sortunut kaikkein pahimpaan, omiin ajatuksiinsa kesken työpäivän. Hän tunsi kyllä säännöt, joten miksi hän rikkoi niitä?
”Kyllä, Dr. Burke.”
***
Maisemat vilisivät kovaa vauhtia ohi. Maantiehen piirretyt viivat vilisivät vielä kovempaa. Pieni tyttö katseli niitä innoissaan, silmät menivät ristiin ja päätä alkoi jo särkeä, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Ei nyt. Tästä päivästä tulisi paras päivä ikinä, sillä hän pääsisi isänsä kanssa maan arvostetuimpaan huvipuistoon, jonka jälkeen isä oli luvannut vielä hänet yhteen hänen lempiravintoloistaan. Koko päivä olisi vain heidän, millään muulla ei ollut väliä. Tytön sisällä kupli iloisesti, hän oli onnellisempi kuin koskaan.
”Isä!”
”Niin, prinsessani?”
”Katso, tuolla se on! Onhan se tuo, onhan? ”
”Ei, kulta, tästä menee vielä puolisen tuntia ennen kuin olemme perillä. Kärsivällisyyttä.”
Tyttö huokaisi. Hän ei ollut koskaan ollut kovin kärsivällinen, ei vaikka isä oli kuinka yrittänyt opettaa kohta kymmenen vanhaa tytärtään odottamaan. Hän halusi kaiken juuri nyt heti, ja koska sattui olemaan ainut lapsi, hänellä oli myös tapana saada tahtonsa läpi ilman kummempia pyyntöjä. Joku voisi jopa sanoa hänen olevan pilalle hemmoteltu.
”Aja kovempaa, en minä jaksa odottaa puolta tuntia. Joohan, isä?”
Mies hymyili alistuneena. ”Hyvä on, mutta saat sitten antaa perillä ison suukon kiitokseksi.”
”Hyi, suukko!” pieni tyttö kiljui.
”Kyllä vain, sillä ehdolla pääset nopeammin perille”, mies jatkoi ja kurottautui silittämään tyttärensä pörröisiä hiuksia tytön kiemurrellessa pitkien käsien ulottumattomiin. Mies naurahti ja kurkotti vielä vähän pidemmälle ylettyäkseen kutittamaan pienokaistaan.
Cristina kikatti ja yritti ravistaa isänsä käden pois, ilman huomattavaa tulosta. Päänsärky oli kadonnut, nyt hän oli vain yksinkertaisen onnellinen. Lopulta tyttö sai läpättyä isänsä käden pois, mutta voitonriemu katosi alle silmänräpäyksessä.
”Isä, varo!”
***
”Cristina…”
”Ei nyt.”
”Meidän täytyy puhua.”
”Minähän sanoin, että ei nyt!”
Cristina pamautti oven perässään kiinni poistuessaan käytävän ja leikkaussalin välisestä huoneesta. Leikkaus oli onnistunut täydellisesti, tietenkin. Hänen oli tarkoitus käydä kertomassa perheelle hyvät uutiset, mutta hänestä ei vain sillä hetkellä ollut siihen. Hän ei kestänyt kosketusta, ei huojentuneita ja toiveikkaita halauksia, ei läheisyyttä. Hän ei halunnut kenenkään koskevan häneen yleensäkään, mutta varsinkin tänä päivänä se oli jotain rangaistavaa. Kukaan ei saisi lähestyä häntä tänään, ei kukaan.
”Cristina, siinähän sinä olet! Olen etsinyt sinua kaikkialta, ja George sanoi sinun olevan Burken kanssa, joten minä…”
”Ei nyt, Meredith”, Cristina tiuskaisi ja marssi katse lattiassa naisen ohi jättäen jälkeensä hämmentyneenä keskellä käytävää seisovan ystävänsä. Kyllä vain, heistä oli hyvää vauhtia tulossa ystäviä, edes Cristinan läheisyyskammo ei mahtanut sille mitään. Meredith ja hän olivat kaikin puolin niin erilaisia kuin vain käytännössä oli mahdollista, mutta jokin suurempi voima oli päästänyt Meredithin läpäisemään hänen jääkuorensa, ja nyt – vaikka hän ei sitä halunnutkaan myöntää edes itselleen – hän ei tulisi toimeen ilman tuota naista. Ei sillä, että hän olisi uskonut mihinkään suurempaan voimaan, hän ei uskonut mihinkään muuhun kuin lääketieteeseen. Lääketieteessä oli jotain, joka veti häntä puoleensa. Se tunne, kun toisen ihmisen kohtalo on omissa käsissä ja jokainen erehdys, jokainen virhe, jokainen harhaliike johtaisi tämän kuolemaan. Ei Cristina virheitä tehnyt, ei hän erehtynyt tai sortunut harhaliikkeisiin, joten potilaalla ei olisi mitään syytä olla huolissaan. Leikkaussalissa hän oli omalla alueellaan, siellä hän johti tilannetta, vaikka joutuikin ottamaan määräyksiä johtavalta lääkäriltä, mutta joka tapauksessa tunsi olevansa elossa.
Elossa, vaikka jokin osa hänestä oli kuollut jo kauan sitten, ja tänään tuo osa kummitteli haamukipuna hänen kehossaan. Cristina ei onnistunut paikantamaan kipua, ja vaikka olisikin onnistunut, eivät siihen mitkään lääkkeet olisi auttaneet. Huominen olisi taas parempi päivä, joka toisi puudutuksen tullessaan.
Cristina oli saapunut harjoittelijoiden taukohuoneen edustalle. Hän avasi oven, astui sisään ja sulki oven perässään. Hän päästi hiuksensa vapaiksi, veti kuristavan päällyspaidan päältään ja heittäytyi yhdelle vuoteista.
Kului minuutti, sitten toinen. Nainen vain makasi hiljaa paikallaan ja tuijotti sänkyä yläpuolellaan näkemättä kuitenkaan mitään. Miksi häneen vielä näinkin monen vuoden jälkeen iski epätoivo, kaipuu ja viha?
Cristina ei ollut valmis päästämään irti paksusta, muille varmasti julmana ja tunteettomana näyttäytyvästä kuorestaan, hän oli rakentanut sitä niin kauan, ettei antaisi nyt periksi. Hänen täytyi vain paikata siihen ilmestyneet reiät, kasata itsensä ja lopettaa tämä järjettömyys.
Nainen nousi päättäväisesti ylös ja oli juuri sitomassa hiuksiaan takaisin poninhännälle kun huoneen ovi avautui varovasti. Pitkä, komea ja huolestuneennäköinen mies astui sisään, sulki oven jäljessään ja istuutui sängyn vastakkaiselle reunalle kiinnittäen läpitunkevat silmänsä suoraan naiseen. Cristina oli aina pitänyt noista silmistä, mutta niiden tietäväinen katse oli jotain niin ärsyttävää, tuntui aivan kuin se näkisi suoraan hänen kilpensä läpi, ja siitä hän ei pitänyt. Nainen tunsi itsensä alastomaksi ja pieneksi tuon katseen alla.
”Meredith sanoi sinun tulleen luultavasti tänne. Hän on huolissaan sinusta, ja niin olen minäkin.”
Cristina odotti hetken, järjesteli myllertävän päänsä ja nosti sitten katseensa kohtaamaan Burken edelleen ahdistavan tarkan katseen.
”Miksi? Minä olen aivan kunnossa.”
”Cristina, ei sinun tarvitse olla kunnossa. Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.”
”Ei minua mikään vaivaa”, nainen kivahti noustessaan seisomaan tarkoituksenaan suunnata ovelle, ”ja päästä minut! Anna minun mennä!”
Burke oli noussut ylös, tarrannut häntä käsivarresta ja piti nyt lujasti kiinni. ”En päästä ennen kuin rauhoitut ja kerrot minulle, mikä on”, tämä jatkoi rauhallisella äänellään. Cristina ei sietänyt tuota yliluonnollisen tyyntä ääntä, ei kukaan voinut jaksaa olla tyynen rauhallinen joka päivä, koko ajan, tilanteesta riippumatta. Se oli kaikista ärsyttävintä hänen edessään seisovassa miehessä. Hän oli liian täydellinen.
He olivat liian erilaisia, ei heillä ollut mitään yhteistä. Cristina ajatteli aina ensisijaisesti itseään ja omaa etuaan, Burke keskittyi kuuntelemaan itsensä ohella myös muita ja ajattelemaan heidän parastaan. Cristina oli jääräpäinen ja periksi antamaton, Burke otti huomioon muutkin ja osasi tehdä kompromisseja. He eivät vain voineet sopia yhteen.
”Preston kiltti, anna minun mennä”, Cristina pyysi kohottaen silmänsä katsomaan miehen kohoilevaa rintakehää, tämän kaulaa, vahvaa leukaa, täydellisiä huulia… ”Jooko?”
”Ei”, oli ainut vastaus, jonka mies pystyi antamaan. Burken sydän pamppaili tajuttoman kovaa, päätä huimasi ja hänen oli kuuma. Miten pelkkä kevyt kosketus ja pieni katse Cristinalta saivat hänessä aikaan näin voimakkaan reaktion?
”Ei?” Cristina kysyi kohottaen kulmiaan. Seuraava asia, jonka hän tiedosti, olivat miehen vahvat kädet ympärillään, pehmeät huulet kaulallaan ja kuumottava hengitys poskellaan. Hän ei tajunnut, mitä oli tapahtumaisillaan, mutta hän ei halunnut sen loppuvan. Hän ei halunnut ainoan ahdistavia ajatuksiaan häiriköivän asian loppuvan.
Cristina kohotti kätensä miehen rintakehälle ja siitä selän kautta hipelöimään tämän kuumottavaa niskaa. Hän raotti huuliaan ja houkutteli miehen huulet omilleen ja tämän lämpimän kielen suuhunsa, painautui vasten toista niin lähelle kuin vain pääsi, mutta sekään ei ollut tarpeeksi. Hän halusi lähemmäs, hän halusi tuntea ihon ihoaan vasten. Cristina havaitsi määrätietoisten käsien tavoittelevan paidan helmaansa ja nosti omat kätensä kohti kattoa auttaen paidan pois päältään. Tutkien tarkasti Burken silmiä Cristina laski hitaasti kätensä tämän housujen etumukselle ja ohjasi lantiollaan miehen takaperin kohti sänkyä hivuttaen samalla tämän housut pois. He olivat kompastua niiden lahkeisiin, mutta Burke oli jo niin lähellä sänkyä, että hän sai vedettyä kompuroivan Cristinan päälleen.
”Oletko täysin varma tästä?” Cristina ennemminkin tunsi kuin kuuli puoliksi tukahdutetun kysymyksen jossain leukansa tienoilla.
”Älä kysele tyhmiä”, nainen vastasi nojautuen taaksepäin vetääkseen housut päältään, ”tohtori”.
***
”Hei Izzie, oletko sattunut näkemään Cristinaa?”
”En sitten aamun”, vaaleaverikkö vastasi kohottaen katseensa edessään lojuvasta kansiosta. ”Kuinka niin?”
”Ei kun mietin vain, vieläkö hän on… En tiedä, pitäisikö sanoa epäcristinamainen vai ylicristinamainen”, Meredith valisti huonetoveriaan. ”Ehkä hän on vielä nukkumassa, pitääkin käydä tarkistamassa taukohuone”, hän jatkoi suunnatessaan askeleensa hissejä kohti.
”Odota minua, tulen samaa matkaa”, Isobel huudahti ja keräsi tavaransa juosten toisen naisen perään.
***
”Cristina, oletko sinä -? Oi anteeksi, en tajunnut…” Meredith mutisi avattuaan oven. Hän oli ollut huolissaan ystävästään, mutta kaikesta päätellen tämä taisi olla aivan kunnossa.
”Meredith! Izzie! Mitä te täällä teette?” Cristina huudahti ja veti peittoa paremmin ympärilleen.
”Me, tuota…” Isobel yritti selittää nauruntyrskähdysten välistä. ”Me olimme itse asiassa juuri matkalla -”
”- tarkistamaan potilasta! Joten nähdään myöhemmin”, Meredith sanoi tietäväinen tästä-puhutaan-vielä-ja-saat-kertoa-jokaisen-yksityiskohdan -ilme silmissään. Voi miten Cristina sitten vihasikaan tietäväisiä silmiä, kuuluivat ne sitten miehelle hänen vieressään tai naiselle sulkeutuvan oven pielessä. Mutta hän ei jaksanut välittää, sillä hänen olonsa oli kerrankin tähän aikaan vuodesta hyvä. Monet vuodet hän oli yrittänyt karkottaa puristavaa tunnetta rinnastaan, ja nyt Burke oli tarjonnut hänelle lääkkeen pitkään vaivanneeseen ongelmaan. Vihdoinkin.
”Kiitos.”
”Ole hyvä vain. Mutta mistä?”
”Kun olet siinä.”
***
A/N: Kopioin tämän siis edesmenneestä Anatomylle perustetusta foorumista suoraan tänne, ilman mitään muutoksia. Jos nyt olisin kirjoittanut samoilla hahmoilla, olisi tulos ollut todellakin erilainen, samoin "juoni" tai mikä ikinä tässä nyt onkaan. Suoraan sanoen en voinut olla nauramatta tälle lukiessani tämän vielä kertaalleen ennen postausta, mutta joo. Kommentit olisivat parasta. ^^
