Nimi: Saalistaja
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Romance, angst, het
Paritukset: Lucius/Vera (eli minä)
Ikäraja: K-11
VV eli vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja hahmoja, paikkoja tai asioita. Alussa ja lopussa olevat laulunsanat omistaa Indica ja niiden sanoittaja. Ficci on nimetty laulun mukaan. En saa tästä mitään rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Minä puolestani… no, minä olin minä. Luultavastikin vähiten nunnamaisin tyttö koko koulussa.
A/N: Eli siis, Sinun Potterisi! –haasteen nuori Lucius. Kyseinen herra on minulle pakkomielle, todellinen jumala, ja tästä tuli hieman erilainen kuin alun perin piti. Indicaa en liiemmälti kuuntele, mutta tätä kappaletta olen jo pitempään miettinyt ja ajattelin sitten iskeä sen tähän, kun aiheeseen liittyy. One-shotiksi tämä jää, mutta jos Lucius saalistaa sinutkin, ficcilistauksessani on lisää ficcejä kyseisestä herrasta. Osallistuu FF100:an.
Sana: 080. Miksi?
Huoneeseen astuu tuo saalistaja
lumoaa kauneudellaan
Tuijottaa ujot silmät nurkasta
niihin ei vilkaisekaan
Uinuvat haaveet taas yö herättää
ehkä hän aamuksi jää
Minun oli vihdoinkin pakko myöntää, etten ollut hänen arvoisensa. Kyllähän ystäväni olivat hokeneet sitä; ”Vera, hän ei aio pitää sinua ikuisesti” ja sitä rataa, mutta vasta tänä iltana oikeastaan sisäistin sen. Enhän minä häntä rakastanut, enemmänkin kyseessä oli omistushalu, mutta silti satutti kun sain tietää huhujen olevan totta.
***
”Missä sinä olet ollut!” Mary puuskahti. Hän mulkoili minua synkästi, lemmikinsiniset silmät vihaisina viiltoina. ”Minä huolestuin. Luulisi, että olisit sanonut jotain.”
”Minä…” mumisin. Lysähdin vuoteelleni vaitonaisena. ”Minä…”
Ilmeisestikin Mary tajusi jonkin olevan vialla. En ollut ollenkaan oma, sanavalmis itseni. Ja kuinka edes olisin voinut olla edellisen yön jälkeen? Vilkaisin Marya epätietoisena ja puraisin huultani, etten vuodattaisi hänelle heti kaikkea. Maryn kasvot suorastaan täyttyivät huolesta ja hän istui nopeasti viereeni. Hän kiersi kapean kätensä minun ympärilleni. Hänen koko vartalonsa oli tikkumainen, ja salaa mietinkin että jos hän lihoisi pari kiloa ja saisi rinnat ja vähän pyöreyttä, pojat pitäisivät hänestä enemmän siinä mielessä. Toisaalta Mary oli hyvä ystävä juuri tuollaisena. Hän ei ollut kaunis, eikä ruma, eivätkä pojat välittäneet hänestä samalla tavalla kuin minusta. Meitä kutsuttiin yleensä nunnakaksikoksi. Marylle nimitys nunna oli hyvinkin osuva, niin siveellinen hän oli – ensimmäiset kolme lukukautta hän kävi kylpyhuoneessa vaihtamassa vaatteet eikä edes voinut nähdä toisia alasti muuttumalla kirkkaanpunaiseksi. Minä puolestani… no, minä olin minä. Luultavastikin vähiten nunnamaisin tyttö koko koulussa.
”Missä olit?” Mary kysyi ja rutisti minua yllättävän kovasti hentoon ulkonäköönsä nähden.
”Mmm…mm… luona”, mutisin. Hän tönäisi minut pois kainalostaan ja kallisti kapeita kasvojaan koiranpentumaisesti.
”Kenen luona?” hän toisti. Nyt saatoin erottaa hänen äänessään tietynlaisen hädän. Samassa minulla välähti, että hän uskoi minun maanneen ihastuksensa kanssa. Niin alas en ollut vielä vajonnut!
”En ollut Jacobin luona, jos sitä pelkäät”, sanoin. Vilkaisin nopeasti ympärilleni nähdäkseni, ettei makuusalissa ollut muita tyttöjä. ”Minä olin Luciuksen luona”, kerroin ja punastuin.
”Merlin”, hän henkäisi. ”Lucius Malfoyn? Sen LUIHUISEN?! Sinä olet korpinkynsi, ja korpinkynnet…”
”…eivät makaa luihuisten kanssa”, täydensin vaisusti. ”Sitä samaa sinä sanoit viimeksi Danielista. Paitsi että hän oli puuskupuh. Ja Craigista. Hän oli sentään korpinkynsi.”
”Mutta kolme vuotta sinua nuorempi! Ihan totta Vera, ryhdistäytyisit. Ihastuisit tai rakastuisit, kunhan vaan yrittäisit vähän rajoittaa”, Mary kuiskasi. ”Kai te edes käytitte… vetikö hän… siis ettei…”
”No mitä luulisit? Vaikka hän onkin komea ja kaunis kaikin puolin, en halua hänen lastaan. En halua kenenkään lasta”, sanoin ja irvistin.
”Millainen hän oli?” Mary kysyi ja punastui. Naurahdin. Luulisi, että Mary olisi jo tässä vaiheessa tottunut tuohon kysymykseen, eikä enää punastuisi.
”Hyvä”, kuiskasin hänen korvaansa. ”Paras tähän mennessä.”
Mary tuijotti minua silmät lautasen kokoisina. Nyökkäsin nopeasti, ja jatkoi salaliittolaisen äänellä.
”Hän pyysi minua mukaansa Tylyahoon ensi viikonloppuna. Minä luulen, että hän on tosissaan.”
”Tosissaan?!” Mary vinkaisi. ”Vera, hän on Lucius Malfoy. Hän ei ole koskaan tosissaan kenenkään suhteen.”
”Minulla on kuule vähän enemmän kokemusta kuin sinulla”, tokaisin ylimielisesti Marylle. Hänen kasvonsa synkkenivät. ”Minä vaihdan vaatteet ja menen sitten aamiaiselle.”
Mary jäi istumaan sängylleni. Hän katseli minua alahuuli väristen, mutta en välittänyt. Mary alkoi helposti itkeä, mutta lopetti nopeasti ja oli jo kymmenen minuutin kuluttua unohtanut syyn. Nopeasti riisuin mustan kaapuni. Haistoin sitä huomaamattomasti. Se tuoksui pojalta, Luciukselta, ja se sai kuumat kouristukset aikaan vatsanpohjassani. Nopeasti napitin auki vaalean paitani ja avasin rintaliivieni hakaset. Vapautin kaksi isonpuoleista rintaa, jotka pomppivat vielä tässä iässä terhakkaina jokaisen liikkeeni tahdissa. Kumarruin vetämään matka-arkkuni sängyn alta ja kaivoin sieltä puhtaat vaatteet.
”Vera…” Mary voihkaisi sängyltäni. Suoristauduin ja käännyin katsomaan häntä. Siinä yläruumis paljaana ihmettelin hänen oudon epätoivoista ilmettään.
”No?” kysyin. Vilkaisin nopeasti kelloa. Minulle tulisi kiire, jos hän alkaisi jaaritella jotain löyhästä moraalistani. Eikä moraalini edes ollut löyhä! Minä vain halusin pitää hauskaa kun siihen vielä oli mahdollisuus.
”Sinun solisluusi…” hän mumisi. Yritin vilkaista sitä, mutta en pystynyt. Hieman äreänä pukemiseni keskeytyksestä jytistelin kokovartalopeilille makuusalin nurkassa. Se oli korkea ja siinä oli kullanväriset, kiehkuraiset raamit.
”Oho”, sanoin ja aloin hihittää nähdessäni hampaanjälkiä solisluuni ympärillä. ”Minähän sanoin että hän oli hyvä!”
Virnistin peilikuvalleni. Tummanruskeat hiukseni kiilsivät kilpaa kullankeltaisten silmieni kanssa. Suipistin vielä suutani ja sallin itselleni hetken oman itseni ihailuun. Huulet olivat täyteläiset, nenä kohtuullinen, kasvonpiirteet hyvät. Kulmakarvat pitäisi taas nyppiä, huomasin. Ja silmänympärykset olivat tummat. Oikeastaan violetti väri näytti aika hyvältä, se herätti miehissä suojeluhalua.
”Mennäänkö vai eikö mennä?” Mary äsähti sängyltä. Säntäsin takaisin jatkamaan pukemista.
***
Sen ensimmäisen yön jälkeen niitä tuli lisää. Eri paikoissa, jännittävän nopeasti ja nautinnollisen hitaasti, ja joka ikinen kerta hän lähti aamunkoitossa ennen minua. Joka ikinen yö päätin valvoa ja odottaa siihen asti, että hän herättyään alkaisi tehdä lähtöä. En koskaan oikeastaan edes ajatellut, mitä tekisin kun hän nousisi pois vierestäni, mutta siltikin yritin sitä joka ikinen kerta. Ja aina nukahdin hänen tasaisen hengityksensä kuultuani. Käperryin hänen kuumaan vartaloonsa kiinni, painoin alastomat kehomme yhteen ja nukahdin. Ja aamulla herätessäni olin aina yksin. Joskus Lucius oli jättänyt lapun – milloin seuraavaksi, missä seuraavaksi, tavataanko Tylyahossa – mutta koskaan hän itse ei ollut paikalla. Päivisin hän yleensä iski minulle silmää tavatessamme, muutaman kerran hän suuteli minua. Me molemmat pidimme minua hänen tyttöystävänään, kuten lukemattomat muut kateelliset oppilaat.
Siltikin me kaikki olimme väärässä. Koulussa alkoi levitä juoruja heti suhteemme alkuaikoina, että Luciuksella olisi toisia tyttöjä. Useimmat, kuten minä, tyrmäsivät ne heti. Mutta kun jopa Clara ja Mary ja useimmat muut tupamme tytöt alkoivat katsella minua säälivästi, käsitin niiden olevan totta. Suunnilleen joka toisella Tylyahon reissulla Lucius kulki minun kanssani. Yleensä en käynyt niinä muina aikoina Tylyahossa ollenkaan. Yhtenä iltapäivänä päätin kuitenkin lähteä mukaan, vaikka minulla ja Luciuksella ei ollut sovittuja suunnitelmia. Menimme Maryn kanssa Hunajaherttuaan, kiersimme pari vaatekauppaa ja sitten päätimme mennä juomaan parit kermakaljat. Heti kun astuin Maryn rinnalla Kolmeen luudanvarteen ja näin hänen kalpenevan, tiesin mistä oli kyse. Vilkaisin yhteen pöytään, jossa Lucius istui vähintäänkin kaksikymppinen tarjoilijaneitonen sylissään, käsi hänen uhkeilla rinnoillaan. Käännyin ympäri. Säntäsin suoraan takaisin Tylypahkaan ja omaan makuusaliini. Loikkasin sängylleni niin, että jouset narahtivat ja odotin kyyneliä.
Niitä ei tullut. Päässäni pyörivät ainoastaan satunnaiset lupaukset ja lausahdukset.
”Jonakin päivänä tulet käymään kotonani.”
”Minä kuulun velhomaailman suurimpiin sukuihin, muista se.”
”Sinä voit luottaa minuun, Vera. Minä en koskaan petä sinua.”
”Kesälomalla voit tulla käymään minun kotonani. Voisit olla kartanossa parikin yötä. Ja ehkä… painotan sanaa ehkä, Vera… sinä voisit olla vähän pidempäänkin kartanossa sen jälkeen.”
”Minäkin pidän sinusta. Olet maailman kaunein tyttö.”
”Minä haluan pojan, Vera. Pojan jolla on kullankeltaiset silmät.”
Lucius oli luvannut minulle, että meistä tulisi jotain. Kaikki tuntui niin oudon epätodelliselta. Mutta miksi hän oli edes puhunut tuollaisia, antanut minulle toivoa, jos hän aikoi harrastaan toisia?
***
Seuraavana aamuna astelin syötyäni suoraan luihuisten pöydän luo. Lucius vilkaisi minua ja väläytti hymyn. Hän nousi pois pöydästä ja käveli luokseni. Tiesin, että ainakin kolmasosa salissa olevista tuijotti meitä. Ainakin opettajat.
”Hei, Lucius”, sanoin. Hän hymyili minulle, enkä voinut ajatella muuta kuin niitä kaikkia kauniita lupauksia.
”Hei Vera”, Lucius tervehti.
”Minä vihaan sinua”, kerroin iloisesti ja läimäytin häntä poskelle niin lujaa kuin pystyin. Hänen ilmeensä muuttui hämmentyneeksi. Isku oli osunut enemmänkin suupieleen, ja hänen huulensa oli haljennut. Lucius vei sormen huulilleen ja kastoi sen punaiseen vereen. Sitten hän toi sen silmiensä eteen ja naurahti. Nauru kiiri kylminä väreinä pitkin selkäpiitäni.
Ja silloin kyyneleet tulivat.
Hän poistuu varmoin askelin
yöhön hämärään ja häviää
Taas yksin niin kuin ennenkin
ei muuta jää kuin pimeää
Hohtavat hampaat on saalistajan
hymyssä lämpöä ei näy
Uhrinsa valmiin hän vie mukanaan
vuoteelle kylmälle käy
