Nimi: Vappuaatto
Kirjoittaja: Millijoona aka Mj. Sanokaa mieluummin niin.
Ikäraja: S, voi tosin tulla potkaisemaan persuksille jos olen arvioinut ihan pieleen. // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Beta: Eipi valitettavasti ole.
Disclaimer: Vain Alan Phillipsin loin omasta päästäni. Muu kuuluu Rowlingille.
Tyylilaji: One-shot, drama. Drama ei ehkä ihan, mutta ainoa, joka periaatteessa sopi.
Paritukset: eipi ole.
Warnings: Moraali on aika matala.
Tiivistelmä: Hän tuli tähän maailmaan loppusyksystä, mutta "juhlii" vuosipäiviään huhtikuun viimeisenä.
A/N: FF10:iin kirjoitin tämän, aiheella Fenrir Harmaaselkä ja teemana Syntymä.
Kaipa tää on minulle jonkinlainen uusi sivu, elämässä tai jossain pienemmässä. Päälle vuoteen en saanut aikaan mitään muuta kuin angstista paskaa, kamppailin pohjalukemissa olevan itsetunnon ja tarpeettomuuden tunteen kanssa sekä keskityin esittämään onnellista ulospäin. En tiedä kuinka hyvin onnistuin nyt, mutta eiköhän tämä edes jonkinlainen "vapautus" minulle ole. Kaikki kommentit ovat tervetulleita.
Kädet tärisee ja pelottaa.
Vappuaatto
Hän ei muista sitä hetkeä, jolloin hän ruumiillisesti syntyi tähän maailmaan. Mutta hän totisesti muistaa päivän, jolloin hän alkoi elää tässä maailmassa.
Ketään hän ei koskaan ole kiittänyt niin kuin miestä, joka sai hänet elämään. Ketään hän ei ole vihannut niin kuin sitä miestä. Eikä hän tiedä miksi.
Hän myös rakastaa sitä miestä. Hän rakastaa ja vihaa Alan Phillipsiä, eikä voi koskaan muuttaa sitä, vaikka kuinka yrittäisi.
Se yö oli hiljainen. Hän oli ollut ulkona tuijottamassa kuuta. Hän ei enää jaksa muistaa miksi, vaikka epäileekin, ettei hänellä alun alkaenkaan ollut mitään erityistä syytä olla ulkona. Ehkä hän oli jo ennen muodonmuutosta yöihmisiä.
Jossain vaiheessa hän kuitenkin kuuli suden ulvontaa. Ehkä hän oli loukkaantunut tai ei vain jaksanut välittää. Mikä tahansa syy olikin, hän ei liikkunut paikaltaan. Ei edes silloin, kun jokin karvainen ja ilmiselvästi verenhimoinen olio juoksi päätä pahkaa aukiolle, jolla hän sattui oleilemaan.
Yksi harvoista muistoista itse tapahtumasta on riemu. Riemu, joka repi irti syvimmätkin haavat hänen sielustaan, jos niitä nyt ylipäätään oli. Haavoja nimittäin. Hän kun oli aina pitänyt omaatuntoaan puhtaana…
Alan Phillips kuitenkin muutti hänen elämänsä. Kun hän oli herännyt Pyhässä Mungossa vappupäivänä ja parantajat olivat kertoneet hänelle hänen joutuneen ihmissuden puremaksi, oli hän vain hetken ajan tuntenut epätietoisuutta, sitten hymyillyt, katsonut kättään ja melkein iskenyt sillä lähimmän parantajan pään irti.
Siitä oli tietenkin seurannut kaamea meteli. Aivan tyhjästä.
Hänet oli köytetty taioin sänkyyn ja hänelle oli juotettu pahanmakuisia juomia, jotka kuulemma auttaisivat järkytykseen ja muuta sontaa. Kun hän sitten tokaisi, ettei ollut järkyttynyt, oli parantaja pakottanut hänet ottamaan toisen pikarillisen.
Ämmä.
Kun hän lopulta viikon kuluttua pääsi Pyhästä Mungosta, hän ei voinut kuin todeta olevansa 23-vuotias terve mies. Ihmissusi. Mikä vaan. Ei sillä niin väliä ollut. Kunhan tästä edespäin vain olisi verta.
Verta. Paljon, paljon verta. Hän muistaa puhuneensa kerran erään toisen ihmissuden kanssa, ja se mokoma väitti, että sutena olo oli ällöttävää, koska hän ei pystynyt heikkouttaan hallitsemaan itseään ja tappoi kaiken mikä liikkui. Väitti, että ympäriinsä ruiskuava ihmislapsen veri oli ällöttävää.
Seuraavana täydenkuun aikaan Fenrir täysin tietoisena tekemisistään etsinyt sen mokoman ja tappanut. Hitaasti.
Sääli vain, että se oli ollut sama mies, joka oli herättänyt hänet. Alan Phillips.
Totisesti Alan Phillips oli herättänyt hänet, saanut hänet kokemaan elämän, antanut hänelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan melkein hyväksyttävällä tekosyyllä (ei sillä, että hän olisi sitä koskaan käyttänyt; Fenrir pitää itseään varsin rehellisenä miehenä) ja toisaalta tuominnut hänen elämäntyylinsä ja kutsumuksensa. Sitä hän ei oikeastaan olisi halunnut, sillä kai nyt mies, jolla moisia upeita kykyjä oli, olisi pitänyt nauttia niistä. Haaskausta. Silkkaa haaskausta.
Mutta Fenrir toivoi jossain syvällä sisimmässään, että hän oli puolestaan silloin herättänyt Alanin.
Päästyään Pyhästä Mungosta ja tapettuaan Alan Phillipsin hän tosin muuttui. Ikään kuin olisi tullut teini-ikään, kuin kapinointivaihe olisi alkanut. Silloin hän alkoi jättää ulkonäkönsä omaan arvoonsa. Mitä väliä ulkonäöllä nyt oli, kunhan vain saisi lihaa. Ja verta. Paljon kumpaakin.
Kun huhut pimeyden velhosta levisivät, oli Fenrir jo jossain määrin tunnettu nimi alamaailmassa, ja oli hänellä seuraakin, jos niikseen tuli. Pimeyden lordi antoi tai pikemminkin välitti hänelle hyvin, hyvin houkuttelevan tarjouksen. ”Niin paljon verta ja lihaa kuin ikinä haluatkaan, Fenrir. Pieniä lapsia, kauniita naisia, vahvoja miehiä, jästejä, velhoja, mitä ikinä vain haluatkin.” Aina oli toki joku, joka tarjoutui viemään hänet jollekin syrjään asutulle jästikylälle tai sellaiselle surkealle kesämökille, mutta pimeyden lordin tarjous oli silti houkutteleva. Velhot kun vartioivat lapsiaan niin tarkkaan, että siihen aikaan oli kulunut jo kauan kun hän viimeksi oli saanut taistella kunnon velhon kanssa. Ei jästimiehistä surkeine paukkupyssyineen ollut mitään vastusta.
Niinpä hän otti pimeyden lordin tarjouksen vastaan sen suuremmin miettimättä. Ja ensimmäinen velholapsi sen jälkeen oli vain herkullinen. Herkullinen. Ja kun lapsen vanhemmat saapuivat kirkuen, oli kosto ollut täydellinen. Toki hän oli aikonut ja olisikin tehnyt lapselle tai miehen vaimolle jotain ilman pimeyden lordin apua. Niin se vain oli ollut helpompaa.
Totisesti, jokainen purema toi uuden aamun hänen sielulleen, ja hän kiittikin hiljaa itsekseen aina vappuaattona Alan Phillipsiä. Miestä, joka herätti hänet eloon kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhassa iässä
-----
A/N2: Bring it on.
Mj.
//Lisäsin tuon one-shotin tuonne genreen.
