Title: Älä satuta minua
Author: Sparks
Pairing: Sirius/Remus
Rating: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Genre: Angstia, hurt/comfortia
Warnings: Slashia. Eläimiä.
Summary: Jos välittäminen johtaa siihen, että joudun jakamaan hänen kohtalonsa, niin olkoon sitten niin.
Disclaimer: Sirius ja Remus, kuten myös tarinan eläimellinen puoli, on loistavan JK Rowlingin keksintöä. Typot ovat minun, sillä tätä ei ole betattu.
Palautetta: kyllä kiitos.
A/N: Sijoittuu aikaan, jolloin Sirius & Co. ovat juuri saaneet animaagin taitonsa kohdalleen. Siriuksen POV.
Omistettu: Rempalleni.
***
Kun sinä usvaisena yönä hiippailin alas rohkelikkotornista vahtimestaria ja kaikkia hänen asettamiaan ansoja uhaten, en tiennyt, koituisiko teostani kenellekään mitään hyvää. Mutta minun oli pakko yrittää, Remuksen luvalla tai ilman.
Hänen lupaansa minulla ei ollut, se oli selvää. Remus oli vaatinut meitä vannomaan, ettemme koskaan yrittäisi seurata häntä hänen kadotessaan vuorokaudeksi kuutamoon. Heti, kun saimme kuulla ystävämme olevan vain puoliksi ihminen, James ja minä heitimme nerokkaasti ilmaan kaikenlaisia enemmän tai vähemmän fiksuja suunnitelmia Tylypahkan lukuisiin salakäytäviin liittyen. Tuskin koskaan olen nähnyt Remusta yhtä ahdistuneena kuin sen vitsailutuokion aikana. Kyyneleet silmissä ja kasvot tuskan vääristäminä hän vaikersi, että koko juttu oli jo aivan tarpeeksi paha ilman meidän pähkähulluja suunnitelmiammekin. Jos hän joutuisi vielä pelkäämään tekevänsä meille vahingossa jotain pahaa… me emme tietenkään ensin edes tajunneet, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Vasta Remuksen tuntema tuska sai minut ymmärtämään.
Tänä yönä tuosta kyseisestä vitsailutuokiosta tulee kuluneeksi melkein viisi kuukautta. Aina täysikuun aikaan Remus on jättänyt meidät tuijottamaan avuttomina peräänsä ja laahustanut tunneliin, joka johtaa Rääkyvään Röttelöön. Sieltä hän on vuorokauden kuluttua palannut aina yhtä väsyneenä ja riutuneena. Minä olen paikannut hänen haavojaan, silittänyt hänen hiuksiaan ja toivonut, että voisin tehdä enemmän. Pala minusta on kuollut joka kerta, kun täysikuu on lähestynyt.
Ensimmäisen kuukauden jälkeen olin syvästi huolestunut. Toisen kuukauden jälkeen olin täydellisen ahdistunut. Kolmannen kuukauden jälkeen päätin, ettei näin kerta kaikkiaan voinut jatkua. Haavojen sitominen ei enää riittänyt. Sirius Musta ei olisi nimensä veroinen, ellei pystyisi parempaankin.
Viimeiset kolme kuukautta olemme Jamesin (ja Peterin) kanssa kuluttaneet jokaisen vapaahetkemme päästäksemme perille animaagiuden saloista. James on ollut välkky, minä taas valmis mihin tahansa Remuksen puolesta. Yhtälö on toiminut loistavasti. Vatsani muljahti täyden kierroksen ympäri, kun kuukausi sitten ensimmäistä kertaa havaitsin, että minusta tulee koira. Nuuhku – Peter ja James ehtivät jo antaa minulle nimenkin.
Remus on ihmissusi. Minä olen animaagi. Ja koiran ja ihmissuden suurin ero on vain siinä, että minun puremani ei muuta ketään koiraksi.
***
Remus lähti kohti Röttelöä kaksi tuntia sitten yhtä masentuneena kuin aina ennenkin. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi väsynyt huomatakseen, että minä käyttäydyin kuin housuissani olisi ollut tuhat muurahaista. Kun hän kysyi asiasta, mutisin jotain typerää ensi viikon kokeista. Ihan kuin niillä muka olisi jotain väliä! Sen sijaan sillä, että tämä on ensimmäinen täysikuu animaagiksi tulemiseni jälkeen, on huomattavasti suurempi vaikutus tämänhetkiseen mielentilaani.
En voinut lähteä hänen peräänsä liian pian. Jos hän olisi huomannut, olisi vuosisadan suurin sotku ollut valmis. Minun oli odotettava ne muutamat tuskaiset tunnit, joiden aikana hän ehtisi perille Röttelöön ja kellon viisarit hiipisivät lähelle keskiyötä. Lisäksi minun oli keksittävä hyvä selitys Jamesille ja Peterille, jotka pahaksi onneksi huomasivat minun poistuvan tornista keskellä yötä.
Lopulta olin vihdoin tunnelissa, melkein Röttelössä asti. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että minä – Sirius Musta, ehkä kaikista rohkelikoista rohkein – olen vain harvoin ollut yhtä peloissani. Mutta en voinut enää perääntyä. Jos välittäminen johtaisi siihen, että joudun jakamaan hänen kohtalonsa, niin olkoon sitten niin.
Tunneli päättyi portaisiin, jotka nousivat jyrkästi ylöspäin. Katossa – eli siis Röttelön lattiassa – näkyi luukku, joka minun oli punnerrettava ylös. Asetelma oli kaukana parhaasta mahdollisesta. Koiran hahmossa tuskin olisin saanut luukkua ollenkaan auki, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi omana itsenäni kiipeäminen ja harras toive siitä, ettei Remus olisi odottamassa minua hampaat irvessä luukun vieressä. Työnsin taka-alalle viimeisetkin epäilyt omista animaagin taidoistani – en ollut tähän päivään mennessä muuttunut kuin kolmesti – ja painoin käteni luukkua vasten.
Tuskin olin saanut luukkua nousemaan puolen metrin verran, kun kuulin lähistöltä murinaa. Murinaa, uikutusta, epämääräistä räyhäämisen ääntä – kaikkea yhtenä sekasotkuna. Kurkistin varovasti joka suuntaan ja totesin, ettei Remus ainakaan ole juuri tässä huoneessa. Vedin vielä kerran syvään henkeä, paiskasin luukun kokonaan auki ja kiipesin ylös.
Murina ja räyhääminen loppuivat kuin seinään. Viittä sekuntia myöhemmin minä olin muuttunut suureksi mustaksi koiraksi. Huoneen ovella, noin kymmenen metrin päässä minusta, seisoi aito ihmissusi keltaiset silmät kiiluen.
Jos en olisi ollut koira, olisin haukkonut henkeäni. Jo pelkästään ihmisuden näkeminen oli tapaus sinänsä, mutta se, missä kunnossa tämä susi oli… nyt ymmärsin, miksi Remus näytti aina Röttelöstä palatessaan niin rähjäiseltä. Ainoa selitys, jonka typertyneet aivoni siihen hätään keksivät oli se, että koska Remus ei eristyksissä ollessaan päässyt purkamaan raivoaan yhteenkään elävään olentoon, hän purki sen – tahallaan tai tahtomattaan – itseensä. Harmaa turkki oli täynnä kokkareita, jotka eivät voineet olla muuta kuin kuivunutta verta. Muutamasta hieman tuoreemmasta haavasta tippui veripisaroita lattialle silläkin hetkellä.
Olin niin järkyttynyt Remuksen itsensä puolesta, etten edes tajunnut, millaiseen vaaraan olin samalla hetkellä itseni asettanut. Vasta kun Remus hyökkäsi kimppuuni kynnet ulkona ja hampaat vihaisesti paljastettuina tajusin, että minun kauttani hän oli kuin olikin saanut itselleen lihaa ja verta olevan saaliin.
Ensimmäisen loikan alta ehdin juuri ja juuri pois, mikä tuntui ainoastaan suututtavan hurjistunutta ihmissutta entisestään. Remus murisi kuin viimeistä päivää, ja hänen silmissään leimusi mielipuolinen tuli. Hetkeen en osannut muuta kuin heiluttaa häntääni toivoen, että Remus ymmärtäisi meidän olevan sukulaisia. Ei vihollisia, vaan sukulaisia.
Remus, lopeta tuo. Minä se olen, Sirius.
En tiennyt, olisiko äänettömästä pyynnöstäni mitään hyötyä. Animaagit pystyivät ajattelemaan järjellisesti myös eläimellisessä muodossaan, sen olin huomannut, mutta en todellakaan tiennyt, pätisikö sama sääntö myös ihmissusiin.
Remus kyyristi selkäänsä raivoisan murinan säestämänä ja hyökkäsi uudestaan. Nousin takatassuilleni ottaakseni hänen iskunsa vastaan, ja etutassujemme osuessa yhteen Remus teki parhaansa upottaakseen neulanterävät hampaansa kaulaani. Hän ei ylettynyt lähellekään, mutta tiesin, että ennemmin tai myöhemmin hän onnistuisi. Olimme melkein samankokoiset, mutta Remus oli notkeampi ja ennen kaikkea huomattavasti tottuneempi eläimellisen kehonsa ominaisuuksiin.
Remus, kuuntele! Lopeta tuo – olen täällä auttamassa sinua.
Äänettömiin pyyntöihini kului yksi sekunti liikaa. Remus, joka oli edellisen iskunsa jälkeen kiertänyt matalana ympäri huonetta, ulvahti kovemmalla äänellä kuin koskaan aikaisemmin ja hyppäsi yhdellä valtavalla loikalla niskaani. Tunsin, kuinka hänen terävät kyntensä upposivat karvojen läpi ihooni, enkä pysynyt enää jaloillani vaan putosin vatsalleni hänen alleen. Surkeasti uikuttaen painoin pääni lattiaan ja yritin vielä kerran saada ystävääni yhteyden.
Remus. Älä tee minulle pahaa. Älä satuta minua.
Olin aivan varma, että kohta hänen hampaansa olisivat niskassani. Mitäs olin ollut uhkarohkea, mitäs olin kuvitellut voivani panna vastaan täysiveriselle pedolle… selässäni oli monta kymmentä kiloa ihmissutta, saatoin tuntea koko mursertavan painon omaa koiran kehoani vasten. Remuksen raskas hengitys osui jonnekin oikean poskeni tienoille.
Ja sitten tunsin kuin tunsinkin niskassani jotain, mikä odottamani viiltävän kivun sijaan osoittautuikin märäksi kuonoksi.
Remus nuuhki niskaani usemmasta kohtaa, vetäen jokaisella kerralla syvään henkeä, enkä voinut välttyä käsittämästä asiaa niin, että hän aisti nyt minussa ensimmäistä kertaa jotain tuttua. Mieleeni pälkähti, että suurin virheeni oli luultavasti ollut se, että olin ylipäätään yrittänyt puolustautua häntä vastaan. Heti kun Remus huomasi, että minuun verrattuna hän oli ylivoimainen, hän tuntui rauhoittuvan huomattavasti. Paine selässäni hellitti hieman, ja vedin vinkaisten keuhkoni täyteen ilmaa.
Huomaatko nyt? Olen ystäväsi.
Aivan kuin Remus olisi todella kuullut sanani – saman tien hän irrotti kyntensä niskastani ja kiersi hitaasti seisomaan eteeni. Keräsin kaiken rohkeuteni ja katsoin häntä suoraan silmiin samalla kuin kohosin varovasti takaisin neljän tassuni varaan. Oloni oli lievästi sanottuna hutera, mutta olin päättänyt viedä loppuun sen, minkä olin aloittanut. Tunsin, että olin vihdoinkin saanut Remukseen yhteyden, joka sisälsi muutakin kuin vihaista murinaa ja kasan teräviä kynsiä.
Heilutin varovasti häntääni – se oli se ainoa koiramainen ystävällinen ele, jonka olin koskaan oppinut. Remus katsoi minua suoraan silmiin, ja minua rauhoitti suuresti huomata, etteivät hänen hampaansa enää vilahdelleet suunpielistä. Kehoni jokainen lihas oli jännittynyt äärimmilleen, kun nojauduin varovasti eteenpäin ja nuolaisin Remusta kuonoon.
Ihmisusi päästi pienen, hassun äänen, jonka merkitys ei minulle siinä paikassa selvinnyt. Uskalsin nuolaista uudestaan, ja Remus kallisti päätään nuolaisujeni suuntaan. Sain sen vaikutelman, että hän piti siitä, mitä tein. Astuin askeleen lähemmäksi ja hieroin kuonoani Remuksen kuonoa vasten, ja Remus vastasi nojautumalla entistä enemmän minun suuntaani ja painamalla silmänsä kiinni. Häntäni alkoi heilua vauhdikkaammin aivan omalla painollaan silkasta onnistumisen riemusta.
Ja sitten, elinikäiseksi riemukseni, sain ensimmäistä kertaa äänettömän vastauksen.
Anna anteeksi, Sirius.
Haukahdin ilosta, ja Remus saattoi nähdä silmistäni, että olin kuullut hänen äänensä. Joku voisi kyynisesti sanoa, ettei se ole eläimille mahdollista, mutta minä olen aivan varma – minä vannon – että sillä hetkellä Remus hymyili, ja minä hymyilin takaisin.
Remus tassutteli huoneen nurkkaan ja istui sitten alas. En kuullut hänen enää puhuvan minulle, mutta jotenkin vaan tiesin, että hän toivoi minun seuraavan perässä. Menin hänen luokseen ja asetin tassuni pehmeästi Remuksen selän päälle osoittaen, että halusin hänen laskeutuvan makuulle. Remus totteli, ja minä laskeuduin hänen viereensä.
Kolme tuntia kului siihen, että nuolin kaikki hänen haavansa puhtaiksi. Koko aikana Remus ei värähtänytkään – hän makasi hiljaa paikoillaan, silmät kiinni, ja tunsin miten hän lopultakin saattoi tuntea olonsa täysin rauhalliseksi. Lopulta nukahdimme molemmat, väsyneinä mutta tyytyväisinä, minun kuononi kiinni Remuksen kuonossa ja minun tassuni hänen tassunsa päällä.
Ja kun aamulla heräsin, ei Remuksen iholla ollut ainuttakaan haavaa.
~Fin.
