Tällipaju-, kiitos. Aika jännää, että vihaa ja tykkää tästä samalla
Eltsu, kiitos. Unta? Millaista?
Sini(tiainen), kiitos. Rose on kirjoissa vähän tyly Bellaa kohtaan (
spoil (BD) paitsi sit BD:ssä se on aika kiva oikeastaan tätä kohtaa..Amanecer, kiitos. Joo, toinen luku aamuyöstä ulos ja toinen illemmalla
Ei siun kommentit turhanpäiväisiä ole, eikä kenenkään muunkaan. Kommenteista saa vaan sitä voimaa kirjoittaa lisää
Kauhea inspis meneillään, huh huh. Niin, tämä loppuu
Pixie, kiitos. Haha, kolme lukua päivän aikana? Hmm.. Ei, ei, ei ihan ois pystynyt
marru, kiitos. Bella oli vähän ärsyyntynyt
Ja päättipä sitten heitellä murot Edin päälle.
UntenLaiva, kiitos. Jaa-a, tästä luvusta + epilogista selviää, miten Bellan ja Edin mahtaa käydä (ja Reben!).
katriqqq, kiitos. En tiedä, ehkä se johtuu inspiksestä?
Tai sitten aamuyön huuruissa syntyy parhaimmat tekstit
Don't know.. Joo, leka käyttöön.
Purriainen, kiitos. Hmm, en ole varma oletko ainoa, joka ei vihaa Rebeä. Tai no muistaakseni joku on tainnut aiemmin sanoa, että ei vihaa sitä. Usagin... Ai se! Unohdin, että mulla on sellainenkin
Pitääkin kaivaa se esiin ja katsella, että mitä teen sille. Jos saan jotain ideaa, voisin jatkaakin sitä.
SabSab, kiitos. Niin, vain tämä luku ja epilogi, sit tää on ohi..
Vähän hermoilin tätä lukua kirjoittaessani. Toivottavasti kelpaa, sillä tarinoiden loput eivät ole vahvinta alaani. Pilaan ne aina hätiköimällä... Muttah, olkaa hyvät:
Luku 13Rebecca katseli sadetta huoneensa ikkunasta istuessaan sängyllään. Hänellä oli sylissään iso, kovakantinen kirja, tyhjää valkoista paperia ja mustekynä. Muutamien viime päivien aikana hän oli miettinyt ankarasti, mitä tekisi, miten voisi edes jollain tapaa hyvittää tekoaan Bellalle ja muille. Yksi vaihtoehto oli pyörinyt hänen mielessään siitä asti, kun Rosalie ja Jasper olivat yrittäneet purra häntä, lähteminen. Rebecca oli ajatellut voivansa lähteä joksikin aikaa Seattleen setänsä luokse, pois Bellan ja Edwardin silmistä.
Minun on pakko lähteä, muuten en saa ikinä rauhaa. Eivätkä Bella ja Edward saa välttämättä sovittua, vaikka heidän välillään onkin niin vahva side, Rebecca ajatteli ottaessaan kynän taas käteensä. Hän pyöritteli sitä sormiensa välissä ja huokaisi.
Kukaan heistä ei selvästikään halua nähdä minua. Heidän helpotuksekseen minä lähden huomenna.Rebecca tuijotti tyhjää paperia edessään. Hän painoi kynän paperille ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä äidilleen ja isälleen. Siinä hän kertoisi lähtevänsä setänsä luokse ja olevansa pahoillaan, ettei kertonut asiasta aiemmin. Rebecca tiesi, että hänen vanhempansa haluaisivat kuulla myös hyvän syyn lähtemiseen, joten hieman totuutta kaunistellen hän lisäsi sen vielä kirjeen loppuun.
’Lähden, koska minun on pakko päästä täältä vähäksi aikaa pois. Satuin loukkaamaan erästä ystävääni hyvin pahasti, ja hän tarvitsee tilaa miettiäkseen asioita. Älkää olko huolissanne, palaan kyllä takaisin parissa viikossa!
Rebecca’Hän tuijotti paperia hetken ennen kuin taittoi sen kahtia ja kirjoitti toiselle puolelle ’Äidille ja isälle’.
Sitten vielä Bellalle ja Edwardille. Tästä tuleekin vaikeampaa, Rebecca huokaisi ajatuksissaan ja otti kirjan välistä toisen tyhjän paperin ja ryhtyi kirjoittamaan. Siitä kirjeestä tuli pidempi ja se oli täynnä anteeksipyyntöjä ja pahoitteluja. Rebecca pyysi myös kirjeessä monen monta kertaa, että Bella antaisi Edwardille anteeksi. Hän myös kertoi, minne oli lähtenyt ja miksi, ja milloin palaisi, jotta nämä osaisivat valmistautua siihen. Eivät Bella ja Edward sitä tietoa olisi tarvinneet, olihan heillä Alice, mutta Rebecca ei tiennyt tämän voimista.
’Toivottavasti saatte asiat selvitettyä välillänne. En missään nimessä halua teidän eroavan. Kun palaan, haluan nähdä teidät yhdessä, lähekkäin.’Rebecca luki kirjeen läpi ja taittoi sen pienemmäksi kuin vanhemmilleen osoittamansa kirjeen. Hän otti kirjan välistä nyt yhden valkoisen kirjekuoren, kirjoitti sen taakse ’Edwardille ja Bellalle’ ja sujautti kirjeen sen sisään.
Toivottavasti en pahenna asioita tällä kirjeellä. Se olisi kyllä kaiken huippu!***
Bella oli alkanut taas puhua Edwardille, kun tämä oli ollut muutaman päivän poissa koulusta eivätkä he olleet nähneet toisiaan. Vihan tunne oli laskenut, mutta pettymys ja katkeruus olivat säilyneet Bellan sydämessä. Hän ei siltikään pystynyt olemaan hiljaa, kun Edward sitten viimein tuli hänen luokseen Alicen pyynnöstä.
”Olin niin huolissani sinusta! Pelkäsin, että olet lähtenyt, vaikka Alice sanoi ettet ole.”
”Bella, halusin antaa sinulle tilaa. Ajattelin, että pystyisit ajattelemaan asioita paremmin, kun en olisi lähelläsi”, Edward selitti. He istuivat Bellan uuden, vaaleapuisen sängyn reunalla.
”Pikemminkin kuvittelin sinut koko ajan Rebeccan huoneen ikkunan taakse”, Bella mutisi. Niin hän oli useana yönä tehnyt, kuvitellut Edwardin katselemassa Rebeccan nukkumista, valvomassa tämän unta. Se ei ollut tehnyt hänelle hyvää. ”Sinä et kuitenkaan ole ollut hänen luonaan.” Bella katsoi Edwardia kysyvästi. ”Ethän?”
”En tietenkään. Olen ollut kotona, sulkeutuneena omaan huoneeseeni. Mietin, miten voisin lähteä ilman, että Alice näkisi. Totesin kuitenkin viimeyönä, ettei se onnistuisi”, Edward kertoi vieden kätensä Bellan hiuksiin. ”Kaipasin sinua ja tuoksuasi.” Hän imi ilmaa keuhkoihinsa ja ilmeisesti samalla Bellan tuoksua.
”Minäkin kaipasin sinua”, Bella sanoi hiljaa hivuttautuen lähemmäs Edwardia, ”mutta olen edelleen hieman vihainen sinulle. En voi käsittää vieläkään, että suutelit jotakuta toista kuin minua. Että tunsit jotain Rebeccaa kohtaan. Minua sattuu, kun vain ajattelenkin asiaa.”
Edward otti Bellan syliinsä hellästi. Hän piteli ensin tätä hyvin varovaisesti lähellään, mutta tämä ei rimpuillut eikä pistänyt millään muullakaan tavalla vastaan.
”Bella, ei sinun tarvitse ajatella sitä. Älä yritä muodostaa kuvaa siitä, mitä tapahtui. En halua sinun kärsivän.”
”Minä kärsin jo.”
”Tiedän. Olen pahoillani siitä. Et saisi kärsiä minun takiani. Tunnen itseni niin syylliseksi.”
Bella nyökkäsi. Kaikilla oli paha olla. Hänellä, Edwardilla ja Rebeccalla. Rosalie tunsi olonsa enimmäkseen vihaiseksi kuin pahaksi, ja Jasper taasen oli alkanut sättiä itseään Rebeccan kimppuun käymisestä. Esme oli huolissaan Bellasta, ja Carlisle Edwardista. Ainoastaan Alice ja Emmett vaikuttivat melko normaaleilta, mutta sisältä hekin olivat täynnä huolta ja suuttumusta.
”Bella”, Edward painoi tämän pään rintaansa vasten, ”minä lupaan, etten enää ikinä loukkaa sinua näin. Ja jos loukkaankin, lupaan, että lähden heti pois silmistäsi.”
Bella ei sanonut mitään. Sanat kuulostivat pahoilta hänen korvaansa, suorastaan surullisilta. Hän tunsi kaipauksen valtaavan sydämensä taas, Edward ei saisi lähteä, vaikka tämä tekisi sen uudestaan kenen kanssa tahansa. Ihan sama suutelisiko Edward miljoonan eri tytön kanssa, kunhan tämä ei jättäisi häntä.
***
Kunhan olet vienyt sen, olet vapaa Edwardista, Bellasta ja muista.Rebecca kantoi kädessään valkoista kirjettä kävellessään koulun parkkipaikalla kohti Edwardin Volvoa. Hän oli ajatellut laittavansa kirjeen tuulilasinpyyhkijöiden alle, josta Edward varmasti löytäisi sen.
Vielä muutamia askelia, sitten laitat sen paikoilleen ja lähdet Seattleen.Rebecca oli kuitenkin miettinyt, että sade saattaisi kastella kirjeen niin pahasti ettei sitä ehkä pystyisi lukea. Tosin se sisälsi samoja asioita, mitä hän oli jo aiemmin sanonut ääneen Bellalle ja Edwardille. Kirjeellä ei välttämättä olisi minkäänlaista merkitystä.
”Eikö olisi kivempaa antaa se ihan kasvokkain?” kuului heleä ääni Rebeccan selän takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki Alice Cullenin musta sateenvarjo kädessään. ”Minusta ainakin.”
”Bella repisi kirjeen silmieni edessä”, Rebecca mutisi. Hän ihmetteli, mistä Alice oli oikein ilmestynyt siihen.
”Rebecca, minusta sinun olisi parempi kertoa heille päin naamaa, että olet lähdössä. Etkö itsekin ajattele niin?”
Miten ihmeessä hän tietää, että olen lähdössä? Rebecca ihmetteli tuijottaen hölmönä keijukaismaista Alicea, joka seisoi hänen edessään pikkuisen hymyillen.
Ehkä hän arvasi?”Tule.” Alice lähti kävelemään takaisin koululle ja viittoi Rebeccaa mukaansa. Tämä seisoi hetken aikaa paikoillaan, mutta päätti sitten lähteä vampyyritytön perään. Rebecca ei tosiaan ollut odottanut tätä. Hän oli luullut saavansa lähteä kaikessa rauhassa pois, kohtaamatta Bellaa tai Edwardia.
He saapuivat katoksen alle, jossa Edward, Bella, Rosalie ja muut Cullenien perheestä seisoivat. Rebecca käveli hitaasti Alicen jäljessä heidän luokseen. Rosalie hymähti ja risti kätensä rinnalleen nähdessään Rebeccan.
”No niin, kerro heille”, Alice kehotti ja asettui Edwardin viereen seisomaan. Rebecca ojensi kirjeen, joka oli hieman kastunut, Bellalle. Tämä katsoi sitä hetken ennen kuin ryhtyi availemaan kuorta.
”Sinun ei tarvitse lukea sitä”, Rebecca sanoi hiljaa katsellen maahan. ”Tulin vain kertomaan, että olen lähdössä Seattleen setäni luokse joksikin aikaa. Se sama lukee tuossa kirjeessä.”
”Hyvä vaan, että pääsemme mokomasta eroon”, Rosalie mutisi hyvin hiljaa, mutta kaikki kuulivat sen silti.
”Haluan, että sillä välin kun olen poissa, te korjaatte välinne.” Rebecca katsoi vuorotellen Bellaa ja Edwardia, joista toinen oli yllättynyt hänen lähtemisilmoituksestaan. ”En tiennyt, miten voisin korvata tekoni, joten päätin lähteä pois silmistänne, jotta saatte tilanteen ennalleen.”
Bella nyökkäsi. ”Kiitos. Toivottavasti saat selvitettyä päätäsi setäsi luona.” Hän kuulosti tympeältä.
”Enköhän. No, nähdään parin viikon kuluttua.” Rebecca astui muutaman askeleen taaksepäin ja koetti hymyillä. ”Heippa.”
Hän kääntyi ympäri ja alkoi kävellä nopeaa vauhtia autolleen. Bella ja Edward lukivat kirjeen, minkä jälkeen Bella repi sen palasiksi ja tunki takkinsa taskuun. Hän ei tekisi mitään sillä kirjeellä, ei Edwardkaan, joten turha sitä olisi säästää.
”Täällä on kylmä. Mennään sisälle.”
***
Ensimmäisen tunnin aikana, jolloin Bellalla ja Edwardilla oli matematiikkaa opettaja Varnerin kanssa, Bella tunsi olonsa omituisen helpottuneeksi. Hän tiesi, ettei törmäisi Rebeccaan seuraavien viikkojen aikana, eikä Edwardkaan näkisi tätä. Ehkä helpottuminen johtui siitä, että hänen ei tarvitsisi huolehtia niin paljon sitä, että mahtoiko Edward olla Rebeccan luona. Totta kai Edward voisi aina nopeasti juosta Seattleen, mutta Bella ei nähnyt siinä ajatuksessa mitään järkeä sillä hetkellä.
Kun tunti loppui, Alice juoksi Bellaa ja Edwardia vastaan käytävällä. Hän veti nämä sivummalle ja selitti nähneensä välähdyksiä Rebeccasta, huolestuttavia sellaisia. Bella kohautti olkiaan ja sanoi, ettei se välttämättä olisi mitään, ja Edward muistutti, että tulevaisuus voisi aina muuttua. Alice nyökkäsi, mutta hän oli varma, ettei se muuttuisi.
”Millaisia välähdyksiä oikein näit? Mitä niissä tapahtui?” Edward kysyi maltillisesti. Bella nojasi seinää vasten huokaillen. Hän oli juuri päässyt Rebeccasta eroon ja nyt Alice oli tullut selittämään välähdyksistään, jotka koskivat tätä.
”Epäselviä, mutta näen huoltoaseman ja pari miestä”, Alice kertoi.
”Seuraa tilannetta seuraavan tunnin ajan ja jos näet jotain merkittävää, kerro meille”, Edward sanoi ja Alice nyökkäsi. ”Jos hän on vaarassa, lähden hänen peräänsä.” Se sai Bellan hereille. Hän katsahti Edwardiin hätääntyneenä ja sekavana.
”Mitä? Ei, et sinä voi lähteä hänen peräänsä!”
”Bella, minä olen ainoa johon hän luottaa meistä. Sitä paitsi emme ole edes varmoja Alicen näyistä.”
”En halua, että lähdet hänen peräänsä”, Bella sanoi tiukasti puristaen matematiikan kirjaa rintaansa vasten. Hänen mielessään pyöri mielikuva Edwardista ja Rebeccasta ajamassa yhdessä auringonlaskuun.
Edward laski kätensä Bellan olkapäille, mutta tämä ravisti ne pois. ”En luultavasti joudu lähtemään. Jos lähden, palaan kyllä takaisin luoksesi. Luota minuun.”
’Luota minuun?’ Bella toisti mielessään.
Miten voin luottaa sinuun, kun haluat ilmiselvästi juosta Rebeccan perään! Hän sotkee kaiken vaikkei olekaan täällä.***
Toisen tunnin kuluttua Alice veti heidät taas syrjemmäs, tällä kertaa ihan ulos saakka ja selitti nähneensä lisää hämäriä välähdyksiä metsästä. Bella katseli Edwardia, kun he kuuntelivat Alicea. Hän arveli Edwardin ottavan autonsa ja lähtevän Rebeccan perään. Hän oli niin varma, ettei hätkähtänyt, kun Edward otti Volvonsa avaimet esille.
”Minä lähden hänen peräänsä”, tämä sanoi puristaen avaimia kädessään.
”Haluatko, että lähden mukaan?” Alice kysyi, mutta Edward pudisti päätään ja kääntyi katsomaan Bellaa, joka tunsi olonsa hylätyksi.
”Jää sinä hänen luokseen ja koita saada hänet uskomaan, että tulen takaisin”, Edward pyysi. Alice nyökkäsi. ”Bella, minä en aio karata hänen kanssaan. Tiedän, että sinä ajattelet niin, vaikken pystykään lukemaan ajatuksiasi. Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista, tiedät sen sydämessäsi.”
Bella halasi Edwardia tiukasti. Hän ei olisi halunnut päästää tätä menemään Rebeccan perään. Se teki hänen olonsa kurjaksi ja surulliseksi. Mitä jos Edward ei palaisikaan? Se olisi kaiken loppu.
***
Sinä päivänä aika tuntui kuluvan äärettömän hitaasti, ainakin Bellan mielestä. Tunnilla istuskelut ilman Edwardia olivat tylsiä, eikä hiljaisessa ruokapöydässäkään istuminen ollut suurinta herkkua. Alice tarkkaili tulevaisuutta aina tilaisuuden tullen ja ilmoitti, jos jotain uutta ilmeni. Bella oli varmuuden vuoksi pyytänyt ystäväänsä tarkkailemaan myös Edwardia, jos tämä päättäisikin lähteä Rebeccan matkaan. Alice kuitenkin rauhoitteli häntä ja sanoi, ettei niin kävisi. Mutta Bella ei voinut olla varma asiasta. Häntä väsytti, hän oli huolissaan ja täynnä suuttumuksen ja katkeruuden sekaisia tunteita. Muutamien päivien takaiset mielikuvat Edwardista ja Rebeccasta nousivat pintaan viimeisellä tunnilla, ja Bella oli erittäin surullisen näköinen kävellessään ulos sateeseen.
Edward lupasi palata niin pian kuin mahdollista, mutta milloin se on? Tänä iltana? Huomenna? Ylihuomenna? Bella mietti suunnatessaan kohti parkkipaikkaa.
Tai ehkei koskaan.Hän nosti katseensa maasta ja näki Alicen, Rosalien, Jasperin ja Emmettin seisovan hopeisen Volvon luona Edwardin kanssa. Bella ilostui näkemästään ja hymyili hieman itsekseen. Rebeccaa ei näkynyt, ja Edward oli palannut niin kuin oli sanonut.
Hän ei jättänytkään minua.Bella kiirehti muiden luokse ja kuuli heidän keskustelevan vakavina.
”No, löytyikö Rebecca?” hän kysyi asettuessaan Alicen ja Rosalien väliin ja suuntasi katseensa Edwardiin.
”Ei”, tämä vastasi lyhyesti.
”Edward juuri kertoi, että oli löytänyt Rebeccan auton näkemältäni huoltoasemalta”, Alice alkoi selittää tarkemmin. Hän näytti vakavalta, niin kaikki muutkin (paitsi Rosalie, joka katseli välinpitämättömänä taivaalle). ”Hän oli myyjän mukaan tankannut ja ostanut vähän syötävää ja sitten lähtenyt luultavastikin takaisin autolleen. Edward tutki läheisen metsän, mutta hän ei löytänyt mitään. Ei minkäänlaisia jälkiä Rebeccasta.”
”Paitsi hyvin valju hajujälki”, Edward lisäsi. ”En senkään avulla päässyt kunnolla jäljille.”
Bellasta alkoi tuntua oudolta. Oliko Rebecca kuollut? Olivatko Alicen näyissä olleet miehet vieneet Rebeccan metsään ja tehneet tälle jotain? Tappaneet? Ajatus värisytti Bellaa ja sai hänet tuntemaan syyllisyyttä.
”Hän on luultavasti kuollut”, Alice sanoi hiljaa sulkiessaan silmänsä. Hän koetti nähdä Rebeccan tulevaisuutta, mutta turhaan. Kaikki oli hyvin hämärää, lähes pelkkää mustaa. ”En näe mitään.”
Bella pudisti päätään. ”Jos hän on vain kadoksissa? Emme voi tietää.”
”Alice näkisi, jos hän olisi kadoksissa, Bella”, Jasper sanoi. ”Nyt hän ei näe mitään.”
”Ehkä hän on liian kaukana?” Bella ehdotti epätoivoisesti. Hän tiesi, että se oli turhaa. Alice oli varmaan oikeassa, Rebecca taisi olla kuollut.
***
”Jos en olisi ollut hänelle niin kamala, hän olisi vielä elossa”, Bella selitti hysteerisenä Edwardille. He istuivat hänen huoneessaan sängyllä. Bella poti kamalaa syyllisyyttä siitä, että Rebecca mitä todennäköisimmin ei enää palaisi takaisin.
”Bella, rakas, ei ole vielä varmaa, onko hän kuollut”, Edward koetti lohduttaa.
”Mutta Alice sanoi, ettei näe mitään! Eikö se jo sano, että hän-”
Edward veti Bellan syleilyynsä. ”Ei. Bella, minäkin tunnen syyllisyyttä tästä. Jos olisin hillinnyt itseni Rebeccan kanssa, emme nyt istuisi tässä potien syyllisyyttä.”
Bella painoi päänsä Edwardin olkapäälle. Hiljalleen muutama kyynel vieri pitkin hänen poskeaan. Kaikki se viha ja katkeruus oli pienentynyt hyvin pieneksi pisteeksi hänen sydämessään, jonka syyllisyys oli vallannut omakseen.
”En voi uskoa tätä. Vielä vähän aikaa sitten toivoin, ettei häntä olisi olemassa ja nyt häntä ei varmaan olekaan”, Bella sanoi hiljaa Edwardin kuivatessa hänen kyyneleensä. ”Minä tapoin hänet.”
”Älä sano noin. Sinä olit kaukana hänestä, kun hän katosi. Sinulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa.”
Bella painautui tiukemmin Edwardia vasten. Tämä alkoi hyräillä tuutulaulua ja toivoi sen rauhoittavan Bellaa edes hieman. Mutta vaikutus oli suurempi. Hän nukahti Edwardin syliin itkettyään aikansa.
***
Kuukausi oli vierähtänyt nopeaan ja sekä Forksin että Seattlen poliisi oli sen aikana tutkinut Rebecca Parkerin katoamista. Hänen vanhempansa olivat soittaneet poliisille soitettuaan ensin Seattleen Rebeccan sedälle, joka oli sanonut, ettei tyttö ollut tullut luokseen. Syntyi suuri tutkinta ja etsintä, josta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hyötyä, mitään ei löydetty. Poliisi oli toistaiseksi todennut Rebeccan kadonneeksi, ei vielä kuolleeksi.
Cullenit olivat käyneet haravoimassa huoltoaseman läheistä metsää myöskin, mutta hekin olivat yhtä epäonnisia, kuten poliisit. Rebecca oli kadonnut taivaan tuuliin, eikä kukaan Culleneista uskonut, että tämä löydettäisiin. He olivat viimeisten parin viikon aikana tulleet entistä varmemmiksi siitä, että tämä oli kuollut.
Kuluneen kuukauden aikana oli tapahtunut sentään jotain iloista, kun Bella vihdoin oli antanut Edwardille anteeksi. Tämä oli siitä lähtien pysynyt Bellan luona koko ajan, jättämättä tyttöä hetkeksikään yksin. Se oli Bellasta ehkä hiukan tarpeetonta, hän kyllä luotti Edwardiin, muttei niin kuin ennen.
”Ihanaa, että kaikki on taas hyvin”, Esme sanoi iloisesti. He kaikki istuivat Cullenien talon olohuoneessa. Rikkoontunut maljakko oli korvattu uudella, muttei läheskään yhtä hienolla. ”Ainakin meidän osaltamme.”
”Niin”, Rosalie mutisi hyvin hiljaa, ”hyvä, että häirikkö on poissa.”
Kukaan ei kiinnittänyt hänen kommenttiinsa huomiota. Rosalie oli Rosalie, eikä toisenlaiseksi muuttuisi.
”Esme on oikeassa”, Alice myötäili ottoäitiään. ”On ihanaa, kun perhe on koossa taas.”
”Eihän se edes hajonnut missään vaiheessa”, Emmett huomautti. ”Bellan ja Edwardin välit vain vähän kiristyivät, siinä se.”
”Se kuitenkin vaikutti meihin kaikkiin, Em”, Alice sanoi.
Bella ja Edward hymyilivät istuessaan sohvalla vierekkäin. Edward kuiskasi jotain Bellan korvaan, tämä nyökkäsi.
”Anteeksi, mutta me poistumme yläkertaan”, Edward ilmoitti noustessaan ylös. Hän nosti höyhenen kevyesti Bellan syliinsä ja lähti viemään tätä yläkertaan, huoneeseensa. ”Kerroinko jo tänään, että rakastan sinua?”
Bella näytti miettivältä hetken. ”Taisit sinä sanoa noin aamulla, en ole ihan varma.” Hän painoi huulensa Edwardin kylmää poskea vasten. ”Minäkin rakastan sinua.”
Huoneessaan Edward laski Bellan mustalle nahkasohvalle ja kävi sulavin liikkein tämän vierelle. Nopeasti hän kaappasi tämän takaisin syliinsä ja suuteli tätä.
”Edward.”
”Niin, Bella?”
”Sanoinko jo olevani pahoillani siitä, kun kaadoin murot päällesi?” Bella katsoi Edwardia ja odotti. Tämä hymyili tutulla vinolla tavallaan ja alkoi nauraa. ”Voi, Bella, älä ole pahoillasi siitä. Se huvitti minua enemmän kuin suututti.”
Bella tuijotti Edwardia epäuskoisena. ”Oikeasti?”
Tämä nyökkäsi. ”Taisit olla aika vihainen minulle?”
”Etkö muka huomannut?”
”Valitettavasti huomasin.”
Bella huokaisi ja painoi päänsä Edwardin kovaa ja kylmää rintaa vasten. Tuntui hyvältä olla rakkaansa sylissä, olipa syli sitten pehmeä tai ei.
”En halua menettää sinua”, hän kuiskasi.
”Ei hätää, olen aina luonasi”, Edward lupasi.
Bella luotti tämän sanoihin sataprosenttisesti. Edward oli nyt hänen, ainoastaan ja vain hänen, ja asia tulisi aina olemaan näin. Siitä hän pitäisi huolen.
A/N: Tässä tämä nyt melkein sitten onkin. Vielä epilogi, joka valaisee Rebeccan kohtaloa. En voi uskoa, että tämä on sitten ohi… Toivottavasti ei ole virheitä tässä luvussa (sanoja puutu tai mitään, huomasin joitakin sanoja puuttuvan, kun luin tätä läpi virheiden varalta). Kommentteja?
