A/N: Kas niin, viimeistä viedään. Suuret kiitokset Beelsebuttille, joka tämän betasi. Alan ehkä viimein itsekin uskoa, että betan avulla voi tekstin lisäksi kirjoittajakin kehittyä. Ja tosiaan, tämä on nyt tässä. Palautetta olisi tietysti mukava saada, että onnistuiko tämä loppujen lopuksi edes jollain tasolla.
***
Sirius ei ollut ennen sitä harmaata, tammikuista päivää uskonut, että joutuisi vielä kerran palaamaan sen oven eteen.
Eikä hän tiennyt, mitä hän teki siellä ja miksi oli tullut. Hän oli Kalmanhanaukiolla taas. Talossa, jota hän ei ollut koskaan voinut edes hyvällä tahdolla kutsua kodikseen. Kaikkien niiden ihmisten keskellä, joita hän vihasi ja ennen kaikkea halveksi ylitse kaiken muun. Ja hän oli siellä yksin. Remus oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, vaikka Sirius oli tapojensa vastaisesti lähes anellut häntä mukaansa. Syy, miksi Sirius ei halunnut mennä yksin, ei ollut selvillä hänelle itselleenkään. Pelkäsikö hän vanhempiensa kohtaamista? Ei, tuskinpa. Heitä Sirius ei pelännyt vaan ehkä lähes toivoi, että nämä eivät antaisi hänen saattaa veljeään haudan lepoon. Ehkä Sirius ei halunnut kohdata todellisuutta, että hänen ainoa veljensä oli mennyt. Eihän Sirius ollut juuri välittänyt veljestään, he eivät koskaan olleet järin läheisiä toisilleen. Hän ei olisi edes ilmaantunut paikalle, ellei Remus olisi taivutellut häntä siihen.
"Luulen", Remus totesi mietteliäästi, "että Regulus olisi halunnut sinut sinne. Hän oli ainoa veljesi."
"Remus", Sirius tokaisi kärsimättömästi ja hieroi käsiään yhteen – pakkanen kirveli niitä. "Minä lähdin sieltä jo kerran, en voi mennä takaisin."
"Sinun täytyy", Remus kivahti hänelle epäominaiseen tapaan. "Tiedän mitä ajattelet: että se oli sinun syysi, että sinä jätit hänet yksin sinne. Kukaan ei silti syytä sinua, hän teki itse väärät valinnat."
"Emmehän me edes tiedä, miten hän kuoli", Sirius kamppaili äänensä särkymistä vastaan. "Mutta tiedät itsekin, että he eivät halua minua sinne."
"Ketkä?" Remus kysyi ja kietoi nuhjuista takkiaan tiukemmin ylleen.
"Vanhempamme", Sirius sanoi katkerana.
"Eivät he voi estää sinua osallistumasta", Remus totesi järkevästi. "Sinun täytyy saada lausua viimeinen tervehdyksesi Regulukselle. Menet sinne, vaikka joutuisin komennuttamaan sinut."
"Tulisit mukaani", Sirius pyysi.
"En", Remus sanoi. "Ei minua ole kutsuttu."
"Minutko sitten on?"
"Sinä olet perhettä", Remus sanoi varovasti.
Sirius naurahti. Hänen hengityksensä höyrysi ja naurunsa oli yhtä viileää kuin sääkin.
"En ole kuulunut siihen perheeseen vuosiin", Sirius sylkäisi suustaan.
"Ole järkevä, Sirius", Remus sanoi. "Et saa hetken rauhaa ellet mene. Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."
Ja siitä syystä hän seisoi siinä. Remus oli osunut asian ytimeen, alitajunnassaan Sirius uskoi todella olevansa syyllinen pikkuveljensä kuolemaan. Hän oli jättänyt Reguluksen kaikkien niiden paineiden alaiseksi, kaikkien niiden houkutusten vieteltäväksi. Siitä syystä hän halusi nähdä veljensä vielä kerran, ehkä pyytää anteeksi. Regulus haudattaisiin Mustan sukuhautaan Kalmanhanaukion taakse. Sirius muistutti itseään; hänen täytyi muistaa mainita testamentissaan, ettei missään tapauksessa halua tulla haudatuksi Kalmanhanaukiolle.
Sää oli kylmempi kuin kenties koskaan aikaisemmin siihen aikaan vuodesta. Siltä Siriuksesta ainakin tuntui hänen värjötellessään liian ohuessa takissa ja ilman käsineitä lapsuudenkotinsa ovella. Raskaat pilvet olivat kasaantuneet harmaaksi massaksi taivaalle ja lunta satoi harvakseltaan. Sirius ei voinut kääntyä takaisin eikä hän tiennyt, halusiko hän edes todella tehdä niin. Hän ei uskonut olevansa valmis antamaan anteeksi perheelleen niitä rakkaudettomia vuosia, mutta ei hän voinut Regulusta niistä syyttää. Hän veti syvään henkeä, sulki hetkeksi silmänsä ja lopulta kolkutti ovea.
"Sirius", sanoi hänen isänsä värittömällä äänellä, ja Sirius pani merkille, kuinka tämä näytti vanhentuneen parissa vuodessa.
"Orion", Sirius tervehti. Hän oli jo kauan sitten lakannut kutsumasta vanhempiaan isäksi ja äidiksi.
Sen enempää ei ollut isällä sanottavaa esikoispojalleen, eikä sen puoleen toisinkaan päin. Salaa mielessään Sirius kiitti onneaan, ettei äiti ollut tullut avaamaan. Tämä olisi tuskin sallinut Siriuksen astua jalallaankaan Kalmanhanaukio kahdentoista kynnyksen yli; ei sen jälkeen, kun Sirius oli lähtiessään vannonut, ettei palaisi enää koskaan. Orion sen sijaan väisti, jotta Sirius mahtui sisään ahtaaseen eteiseen. Kalma ja synkkä tunnelma huokuivat kaikkialla talossa, kimpoilivat seinistä ja karehtivat jokaisen kasvoilla. Sirius riisui takkinsa, vaikka häntä paleli edelleen ja vilkuili samaan aikaan syrjäkarein isäänsä. Lyhyehkö mies oli harmaantunut, tämän selkä oli painunut kumaraan ja menetyksen tuska näkyi juonteina kasvoilla. Katkerana Sirius ajatteli, ettei hänen kuolemansa olisi koskaan merkinnyt niin paljoa. Huomaamattaan hän pudisti päätään, ei hän sellaista voinut odottaakaan. Ei enää, kaiken sen jälkeen.
Sirius vaelsi synkkänä ruokasaliin, jossa muistotilaisuus tultaisiin pitämään. Huone oli täynnä vieraita mustissaan, viinilasi useimpien hansikoiduissa käsissä. Joukossa oli useita tuttuja kasvoja Siriuksen menneisyydestä. Lucretia-täti, jonka Sirius muisti lapsuudestaan belgialaista valkosuklaata tarjoavana kammottavana haahkana, keskusteli vilkkaasti muuan perhetutun kanssa. Moni muu olisi väittänyt, että suru väritti naisen hinkuvaa ääntä, mutta Sirius tiesi paremmin. Todellisuudessa Lucretia oli kuin myrkyn niellyt; hän pelkäsi Mustan suvun sammumista. Täti itsekin oli lapseton. Siriuksen mielestä tädin pelko ei ollut aivan aiheeton, sillä sukuun syntyi lapsia kovin harvoin. Narcissa oli kyllä huhupuheiden mukaan raskaana ja siitä syystä jättäytynyt pois serkkunsa hautajaisista. Vaikka huhu olisikin ollut totta, Sirius tiesi, että Lucretia piti Malfoyn sukua kelvottomana ja täysin arvottomana Mustiin verrattuna. Ei ollut soveliasta, että Malfoyn ja sen hempukan, kuten tädillä oli tapana Narcissaa nimittää, lapsi olisi ainoa jäänne Mustan kerran niin laajasta ja kunnianarvoisasta sukuhaarasta. Sirius tiesi, että hänen Andromeda-serkullaan oli kyllä tytär, mutta häntä ja hänen perhettään kannatti tuskin edes mainita, ellei halunnut saattaa Lucretiaa hermoromahduksen partaalle.
Ja sitä paitsi, olihan Andromedakin erotettu suvusta, muisti Sirius ja sieppasi tarjoilupöydältä lasin tuliviskiä. Oli se sitten soveliasta taikka ei, hänen oli saatava alkoholia.
Vaikka Sirius kovin toiveikkaana haki katseellaan, Andromedaa ei näkynyt. Sääli, Sirius ajatteli. Andromeda oli aina ollut hänen lempiserkkunsa. Ilmeisesti tätä oli suorastaan kielletty saapumasta tilaisuuteen, Siriuksen kohdalla ei näemmä edes vaivauduttu. Luoja, jos Walburga sattuisi näkemään hänet kattonsa alla. Siriuksen onneksi rouva Mustaa ei näkynyt missään.
Sirius oli vajonnut mietteisiinsä ja herpaantui vasta, kun kuuli Orionin kilistävän lusikkaa pikariaan vasten. Vieraiden päät kääntyivät uteliaina. Herra Musta piti Siriuksen korviin pitkästyttävän puheen, jossa hän toivotti kaikki tervetulleiksi ja toisteli, kuinka suuri suru ja murhe heitä olikaan kohdannut. Tekopyhää, ajatteli Sirius ja tuhahti. Orion pyysi vieraita siirtymään ulos, sillä Regulus tultaisiin laskemaan hautaan hyvin pian. Sirius poistui rakennuksesta ensimmäisten joukossa. Ilma oli viileämpi kuin hän muistikaan, ja hän työnsi kädet taskuihinsa kulkiessaan muun ihmisjoukon muuassa kohti hautapaikkaa.
Reguluksen arkku oli niin valkoinen, että se sai ympäröivän lumen näyttämään harmaalta. Sirius lähestyi varovasti. Henki ei kulkenut kunnolla, ja hänen silmänsä olivat lasittuneet. Hänelle oli lapsena opetettu, että itkeminen oli heikkouden ja vain heikkouden merkki. Voin olla heikko tänään, Sirius myöntyi mielessään, jos kestän tämän, en aio olla heikko enää koskaan. Hän lähestyi turtana hopeisin nauhoin koristettua arkkua, jonka kansi oli auki. Sirius ei voinut estää kyynelten valumista poskilleen, oikeastaan hän ei edes tiedostanut niitä, sillä siinä lepäsi hänen ainoa veljensä kuolleena ja elottomana.
Regulus näytti vain nukkuvan, hänen kalpeissa kasvoissaan ei ollut naarmuakaan. Hennot kädet lepäsivät rinnalla pidellen tummanpunaista ruusua. Hän oli niin nuorikin, vasta kahdenkymmenen. Sirius ei enää havainnut ajan kulumista, hän oli kumartunut silittämään veljensä hiuksia, tismalleen samansävyisiä kuin hänen omansa. Tämä ei voinut olla oikein, miksi juuri Regulus? Sirius tiesi kyllä, millaiseen asemaan tämä oli ajettu. Hän tiesi kaiken Feeniksin killan ansiosta, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt asialle mitään. Regulus on aikuinen, Sirius oli vain todennut, hänen täytyy osata pitää huolta itsestään. Voi, Regulus! Eihän hän tietenkään ollut osannut. Hän olisi tarvinnut Siriusta kipeästi, mutta Sirius oli ollut poissa eikä ollut edes kirjoittanut kertaakaan. Totuus iski Siriukseen kuin moukari. Paitsi ettei hän ollut onnistunut suojelemaan veljeään, hän ei ollut edes yrittänyt.
"Väistäisittekö?" kuului epäkohtelias, tutun lipevä ääni Siriuksen selän takaa. "Vaimoni tahtoo lausua tervehdyksen edesmenneelle serkulleen."
Sirius kääntyi. Hänen takanaan seisoi pitkänhuiskea, punaruskeahiuksinen mies: Rodolphus Lestrange. Tämän käsipuolessa roikkui Bellatrix, Siriuksen serkku. Naisella oli meikatuilla, raskasluomisilla kasvoillaan tutkimaton, ehkä hieman ivallinenkin hymy, jota ei ollut vaikea huomata edes suruharson takaa. Sirius ei ollut koskaan pitänyt Bellasta. Kun hän oli kuullut serkkunsa liittyneen kuolonsyöjiin, hän oli kohauttanut olkiaan ja todennut, ettei se ollut mikään ihme. Sirius uskoi, että juuri Bellatrix oli houkutellut, ellei peräti pakottanut Reguluksen mukaan. Sellainenhan Regulus oli aina ollut: pieni hölmö, joka olisi vaikka hypännyt kaivoon, jos joku vähän vanhempi olisi käskenyt. Ja Regulushan oli aina pitänyt kovasti Bella-serkusta.
"Lestrange", Sirius sähähti ja suoristautui täyteen pituuteensa.
"Sirius Musta", Rodolphus sanoi lipevään sävyyn. "Vai niin, tuhlaajapoika on palannut."
"Ehdinkin juuri toivoa", Sirius jatkoi pahaenteisesti, "ettei minun tarvitsisi kuluttaa aikaani keskustelemalla sinun kaltaistesi ihmisten kanssa. Ilmeisesti se oli liikaa vaadittu."
"Olettepa te epäkohtelias", Rodolphus sanoi. "Ja vielä oman veljenne hautajaisissa."
"Sirius on aina ollut tuollainen", Bellatrix totesi alentuvaan sävyyn. "Ei sinun kannata hänestä välittää."
"Sinä!" Sirius ärähti. "Te molemmat, teillä ei ole oikeutta olla täällä!"
"Kuulitko tuota, Rodolphus?" Bellatrix naurahti koleasti. "Suvusta potkittu hylkiö, hävytön kakara, puhuu meille moiseen sävyyn."
"Kuvitteletteko te todella", Sirius huudahti vaarallisesti, muistamatta, että paikalla oli muitakin ihmisiä, "etten minä tiedä? Minä todella tiedän, mitä te olette! Tiedän, että te olitte osallisia Reguluksen kuolemaan!"
"Todella julkeaa", Rodolphus huudahti loukkaantuneena. "Musta, kuinka te voitte ilman minkäänlaista näyttöä syyllistää meitä julkisesti?"
Siriuksen ajan ja paikan taju olivat hämärtyneet jo hetkeä aikaisemmin; hän ei tiedostanut lainkaan, että monet hänen sukulaisistaan ja muista vieraista seurasivat vainajan vierellä syntynyttä tilannetta hämmentyneinä. Syyttikö perheen musta lammas, Sirius Musta, herra Lestrangea ja tämän vaimoa, omaa sukuaan, Reguluksen kuolemasta? Lucretia-tädin krinoliini natisi uhkaavasti purevassa tuulessa, täti oli valahtanut tavallistakin kalpeaksi. Tällaista häväistystä hän ja hänen sukunsa eivät olleet kokeneet sitten Marius Mustan synnyttyä surkiksi. Kuinka Sirius saattoi tulla kutsumatta hautajaisiin ja vielä saattaa perheensä huonoon valoon? Vieraiden joukossa syntyi kohinaa, useimmat loivat paheksuvia katseita Siriukseen ja toiset pohdiskelivat, mistä moinen syytös oli saanut alkunsa. Eihän nyt kerta kaikkiaan voinut olla mahdollista, että Bellalla ja herra Lestrangella, jota oli aina pidetty suuressa arvossa Mustan suvun keskuudessa, voisi olla jotain tekemistä Orionin ja Walburgan nuorimmaisen odottamattoman, traagisen kuoleman kanssa. Bellatrix tunsi väenpaljouden katseet kalliin villakankaan verhoamassa selässään ja yritti kiskoa miestään sivummalle käskien tämän antaa olla, mutta tuloksetta.
"Häivy, Lestrange", Sirius ärähti ja mulkaisi serkkuaan. "Ja vie hänet mukanasi. Helvetti, minä tiedän, että te olitte mukana siinä."
"Todista se!" Bellatrix kivahti. Hänen povensa kohoili kiivaasti tihentyneen hengityksen tähden.
"Sinä et sitten häpeä mitään, Bella", Sirius kuiskasi ja korotti ääntään. "Etkö sinä pelkää myöntää kaikkien näiden ihmisten kuullen, että olet kuolonsyöjä. Palvelet Voldemortia ja murhaat viattomia."
"Et tiedä siitä mitään, Sirius", Bella kirkaisi, ja nyt oli Rodolphuksen vuoro yrittää kiskoa vaimoaan syrjemmälle. "Sinä et ole koskaan ymmärtänyt mitään todellisista arvoista!"
"Ja sinä olet saastaa, Bella!" Sirius huusi.
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä joku oli tarttunut raudanlujalla otteella hänen olkapäähänsä. Sirius kääntyi, Orion seisoi hänen takanaan. Herra Mustan kasvojen juonteet olivat kiristyneet, hänen ilmeensä oli jopa vieläkin uhkaavampi kuin yksitoista vuotta aiemmin, jolloin Sirius oli piirtänyt Elladora-tätiä esittävälle muotokuvalle viikset. Orion suuttui harvoin, yleensä Walburga oli se, joka huusi ja kirosi, mutta nyt hän näytti niin vihaiselta, että Sirius unohti hävetä käytöstään.
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne", Orion sanoi matalalla, jopa käheällä äänellään.
"Minä tiedän sen."
"Tee meille kaikille palvelus", Orion madalsi ääntään entisestään. "Ennen kaikkea itsellesi: lähde ennen kuin äitisi tulee. Hän on surusta aivan sairaana, eikä tee hänelle hyvää, jos sinä – "
"Hän ei ole minun äitini", Sirius keskeytti. "Ei sen enempää, kuin sinä minun isäni. Mutta Regulus oli veljeni. Aivan kaikkea tekään ette pystyneet riistämään minulta. Olen sanottavani sanonut, minä menen kyllä."
Ja niin Sirius käänsi selkänsä Kalmanhanaukiolle jo toisen, ehkä lopultakin viimeisen kerran - tai niin hän ainakin luuli.